keskiviikko 8. toukokuuta 2019

Jos paavi oisin


Seurasimme sunnuntailounaalla uutislähetystä, kuten rutiineihin kuuluu. Olen turtunut uutisiin. Gazan pommitukset eivät valitettavasti tunnu missään, ei myöskään kriisi Venezuelassa tai Pohjois-Korean ohjuskokeet. Gazasta kerrottaessa totesimme Carlosin kanssa yhteen ääneen, että tuota on jatkunut niin kauan kuin muistamme, ja se on aika kauan. Ei se siitä miksikään muutu. Ei kukaan oikeasti halua sovintoa. Ovat tottuneet sotimaan. Siltä se täältä matkan päästä näyttää, toki paikan päällä oleva näkee asian varmasti toisin.

Gazasta uutislähetys siirtyi Bulgariaan ja paavin, Papa Chicon, vierailuun siellä. Kuvissa näytettiin jokseenkin räytyneen oloinen paavi rukoilemassa ja pohtimassa sitä mitä paavit pohtivat. Maailman menoa, ehkä, tai sitä milloin on ruoka-aika tai minkä asian vuoksi tänään pitikään vedota ihmisten hyvään tahtoon. ”Kovaa hommaa”, totesin Carlosille. ”Niin, joutuu ensin kuokkimaan maata ja sitten kylvämään ja kastelemaan ja niin pois päin.” Sanoin tarkoittaneeni henkisesti.

Papa Chico, kuten paavia tuttavallisesti ainakin Portugalissa kutsutaan, on yksi maailman arvostetuimmista ihmisistä, sitä ei voine kukaan kiistää, silti hänen vetoomuksensa rauhan ja sovun puolesta kaikuvat kuulemattomille korville. Suurvaltojen johtajat eivät välitä siitä mitä hän sanoo. ”Yes, yes, of course, right away”, Donald Trump vakuuttaa tarkoittamatta sitä kuitenkaan, kun paavi kehottaa Yhdysvaltoja vetäytymään sieltä missä heidän ei pitäisi olla ja ihmettelee itsekseen missä kaikkialla he nyt olivatkaan. ”Muy bien”, tuhahtaa Nicolas Maduro toiveelle demokraattisista vaaleista ja käy käsiksi paksuun pihviin kansan nähdessä nälkää. Entä Putim, tai Pudim (portugaliksi vanukas), kuten häntä kutsun? Paavi anoo rauhanomaista ratkaisua Ukrainan tilanteeseen, Pudim vain tuijottaa eteensä ja tokaisee ”njeponimaju”, ja suunnittelee mielessään seuraavaa machokeikaustaan.

Se on varmasti paaville ihan hirvittävän turhauttavaa. Hänen sijassaan minä suuntaisin päivän päätteeksi kuntosalille ja takoisin nyrkkeilysäkkiä vähän aikaa. Siihen voisi olla liimattuna parin diktaattorin naamakuvat treenin tehostamiseksi. Tämän jälkeen jaksaisin jälleen seuraavana päivänä jaella siunauksia eteerisen lempeän näköisenä ja rukoilla maailman pelastumisen puolesta.

Jos olisin ahdistukseen taipuvainen, olisin aivan toimintakyvytön ajatellessani maailman menoa. Toteutan kuitenkin vähemmän sydäntä rasittavaa suhtautumistapaa: välinpitämättömyyttä. En voi ratkaista maailman ongelmia, hyvä jos omassa arjessani ja omissa pienissä piireissäni selviän ilman konflikteja. En ole koskaan kuvitellut olevani täydellinen ihminen – no, likimain, mutta ei ihan – mutta eläminen jääräpäisen muistisairaan kanssa samassa talossa on näyttänyt miten epätäydellinen sitä onkaan. Pinna venyy, venyy, venyy, mutta sitten se katkeaa. Se ei ole kivaa, mutta se on inhimillistä. Olen kiitollinen jokaisesta päivästä jolloin meillä on rauhallista. Onneksi niitä on enemmän kuin niitä toisia. Sitäpaitsi ihminen sopeutuu ja tottuu melkein kaikkeen. 

Reissut ovat tervetulleita hengähdystaukoja. Parin viikon takainen Suomen matka sujui hyvin kaikkine haastatteluineen, vaikka yleisöä olisi voinut olla enemmän, mutta Kallion kirjaston tapahtumassa oli sentään luokkakaveri kolmenkymmenen vuoden takaa ja ennestään tuntematon sukulainen. Oli myös mukava tutustua taas pariin uuteen ihmiseen Innossa ja virolaiskirjailija Indrek Harglaan, joka kirjoittaa mm. keskiajalle sijoittuvia dekkareita. Ne kuulostivat todella mielenkiintoisilta.

Neljäs Rui Santos -dekkarini on nyt kustannustoimittajan käsittelyssä ja minulla olisi aikaa miettiä vaikkapa maailman karmivaa menoa tai ilmaston muuttumista. Tai tehdä veroilmoitukset, tai pestä ikkunat, tai siistiä kukkapenkkejä. Teen myös sitä mistä pidän; värjään lankoja, neulon sukkia, ompelen jotain, ehkä leivonkin. Olen eräänlaisessa välitilassa, jota ei voi kutsua lomaksi vaan pikemminkin odotteluksi, että pääsee taas töihin käsiksi kun käsikirjoitus palautuu kustannustoimittajalta.

Arjen haasteista huolimatta taidankin olla pahuksen onnekas, kun voin suhtautua työhöni tällaisella innolla, eikä päivän päätteeksi tarvitse purkaa turhautumia nyrkkeilysäkkiin tai mihinkään muuhunkaan. Tai no, ehkä ihan vähän joskus, mutta ei kuitenkaan niin usein ja niin paljon kuin jos olisin paavi. 

2 kommenttia:

  1. Kyllä tähän maailmantuskaan voisi hukkua, johon siihen antautuisi. Neljä kirja valmis, innolla odottelen! Muistisairaan kanssa asuminen taitaisi olla minulle liikaa, vanhempieni luona käydessä hermot menivät yleensä jo tunnissa. Joka käentiä ennen psyykkasin itseäni etten hermostu ja se onnistui varmaan kerran. Ihailen, että jaksat.

    VastaaPoista
  2. Päivä kerrallaan mennään, kummasti sitä kontrollifriikkikin oppii ottamaan vähän rennommin :-)

    VastaaPoista