maanantai 16. marraskuuta 2020

Päiväni murmelina


Tavallista pidemmältä tuntunut vuosi lähestyy hiljalleen kohti loppuaan. Vuodenajat ovat vaihtuneet, mutta päivät sujuneet pitkälti samoin rutiinein, niin toistensa kaltaisina, että olen joskus ajatellut eläväni elokuvaa Päiväni murmelina. Samat asiat toistuvat päivästä toiseen: aamutoimet, koirien riehunta kun laitan niille ruokaa, se kun ne ajavat kissan palmupuuhun, vanhanrouvan valitus kylmästä (oli vuodenaika mikä hyvänsä), lounaan jälkeinen vetäytyminen yläkertaan kirjoittamaan, illallinen, nukkumaan meneminen. Joka päivä samat puuhat samaan kellonaikaan samoin saatesanoin.

Päivittäisten rutiinien toistuminen ei johdu edes koronasta. Elämä vain on tällaista. Arkea. Ennen sitä katkaisivat matkat ja lukijatapaamiset, tutustumiset uusiin paikkoihin ja ihmisiin. Nyt viikon ja kuukauden kohokohdat ovat melko matalia ja isommat huiput jotain sellaista, mikä ennen oli aivan tavallista. Jos pääsen käymään Portossa päiväseltään, palaa kotiin virkistynyt ja innostunut Anu. Parin tunnin kävely rannalla kameran kanssa yhtenä päivänä teki minusta ihan uuden ihmisen. Ilon repiminen pienistä asioista korostuu nyt entisestään, ja sekin, että täytyy tehdä niitä asioita joista tulee hyvä olo. Värjään kasveilla lankaa, neulon sukkia, myyn niitä tutuille ja laitan osan hinnasta hyvään tarkoitukseen, vähäosaisten ruoka-apuun eli Banco Alimentariin. Viime vuonna kertyi ostoskärryllisen edestä ruokaa, tänä vuonna toivottavasti vähintään saman verran. Tarve ainakin on suurempi. 


Kirjoitan parhaillaan kuudetta rikosromaaniani. Muutin työskentelyaikatauluani, jotta voisin hyödyntää päivänvalon ajan muuhun tekemiseen, kuten käsitöihin ja kodin askareisiin. Ryhdyn kirjoittamaan loppuiltapäivästä ennen kuin alkaa hämärtää ja jatkan koneen naputusta melkein siihen asti kunnes on aika laittaa illallista. Ehdin sohvannurkkaan Carlosin seuraan vasta lähempänä iltakymmentä. Törmäämme toisiimme pitkin päivää, olemme ainakin läsnä ja lähettyvillä, vaikka molemmilla on omat tekemisensä. 

Kun elämä pyörii pitkälti kotipiirissä, on mahdollisuus hidastaa ja karsia turhaa hötkyilyä. Miettiä mikä on oleellista, olla kiitollinen terveydestä ja jokaisesta päivästä. Harmituksen hetkiä on ja toisinaan ne ovat todella mustia, mutta ne menevät ohi. Odotan. Jonain päivänä olemme jälleen vapaampia. Jonain päivänä pelko väistyy ja antaa tilaa toivolle. Jonain päivänä voimme taas halata ystäviä ja läheisiä ja itkemme siitä ilosta. Odotan tämän murmelin talviunen päättymistä ja uuden kevään alkamista. 





8 kommenttia:

  1. Kiva kuulla sinusta pitkasta aikaa. Minusta tuntuu etta me olemme kunpikin sellaisia luonteita etta parjaamme tassa kummallisessa ajassa aika hyvin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Ei ole ollut kauheasti kirjoitusaiheita... Tosiaan, kun viihtyy omissa oloissaan, niin kyllähän tämä sujuu.

      Poista
  2. Odotus palkitaan :) Toisaalta on ihan hyvä, jotta pakotetaan hidastamaan ja pienentämään reviiriään, kun ei aina itse järjestä tyventä aikaa. Hetki menee murmelinakin tai vaikka päällään seisten, mutta tienpäälle pitää kyllä sen jälkeen päästä :)

    VastaaPoista
  3. Tuttua juttua, Anu! Toistuu, toistuu - herään, luen lehden sängyssä ensimmäisen teekupin kera, peseydyn plus aamiaista ja kaiken tämän katkaisevat WhatsAppit, puhelut ja pissalla käynnit.. Ollaan jo iltapäivässä: käyn Lauttasaaressa pyörällä, paluuatkalla kaupoissa ja iltapäivävoileivät kotona. Väsyttää, eli päikkärit.. Herättyäni musisoin, joskus huuliharppu lisänä, elleivät naapurit jo kotosalla. Sitten fys.treeniä - käsipainot, vatsarulla. Sitten TV.
    ODOTAN. Odotan että saan alkaa varaamaan matkoja: Lissabon, Kreikan joku saari, Göteborg.. haluan ulos, katsomaan elämääni sieltä.
    Chrisu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt on sellainen pieni tyhjäkäyntivaihe, vaikkei ihan paikoillaan ollakaan. Kyllä tämä tästä taas!

      Poista
  4. Hei! Voisitko opettaa koirillesi olla ajamatta kissan palmupuuhun? Sen lisäksi, että palmusta on vaikea tulla alas, sellainen kokemus ei tee kissalle hyvää.
    Stressihormonia nostava jokapäiväinen takaa-ajaminen huonontaa kissan elämänlaatua ja lyhentää sen elämänsä huomattavasti. Täällä Maltalla koirien omistajat opettavat lemmikeille erikseen sivistynyttä käytäytymistä toisten eläinten seurassa. En olisi uskonut, jos en olisi nähnyt omilla silmilläni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. PS En ole Unknown :) Jokin yhteyshäiriö. Nimeni on Nadine

      Poista