Älä mene metsään sunnuntaina

Muutama vuosi sitten, asuessani Portugalissa ensimmäistä kertaa, kävin sisämaassa ajelulla yhden ystäväni kanssa. Pysähdyimme vuorenrinteelle katselemaan alhaalla laaksossa olevaa pikkukylää. Kaukaa kantautuivat ne kylille tyypilliset äänet: kirkonkellot, kukot ja traktorit. Ihastelin ystävälleni, että siellä on varmaan hyvä asua. Hän totesi aika lakonisesti, että ei noissa sisämaan kylissä välttämättä ole niin idyllistä kuin kuvittelisi. Ne olivat pitkään liki täysin eristyksissä muusta maailmasta. Toisin sanoen puolisot on otettu samasta kylästä, samasta suvustakin. Ennen pitkää sillä on seurauksensa.

Näkyykö metsää puilta?

Olen kuullut kahdesta tapauksesta, vuosien takaa, että vanhemmat olivat yrittäneet pakottaa lapsensa naimisiin serkkunsa kanssa. Molemmissa tapauksissa lapsi oli päätynyt päättämään päivänsä.

Tosin täällä käsite ”serkku” on paljon laajempi kuin Suomessa. Kutakuinkin jokainen kaukaista sukua oleva on serkku. Kesällä kävimme yhdessä tämän kylän kahviloista. Kahvilanpitäjä sanoi olevansa Carlosin serkku ja kertoi pitkät selitykset siitä, että mitä kautta. Ihmettelimme, että miten hän ylipäätänsä tunnisti Carlosin. Sana oli kai kylällä kiirinyt. Siellä sun täällä jossain talossa asuu serkkuja tai kadulla kävelee vastaan serkkuja. Ja minä kun luulin, että minulla on iso suku.

Loppukesällä innostuin poimimaan karhunvatukoita. Mehevimmät mustat herkut kasvoivat erään hiljaisen metsätien varrella, tässä ihan lähellä. Sanoin, että sinnehän voin mennä yksinkin, kävellen, ettei tarvitse aina kuskata. ”Älä mene yksin sinne”, sanoi Carlos. ”Liikkeellä on kaikenlaisia tolloja, tolos.” En kysynyt tarkemmin mitä hän tarkoitti, mutta arvasin kyllä. Jotkut elävät vielä eri vuosituhannella ja suhtautuvat naisiin lähinnä esineinä tai hyödykkeinä. Jotkut miehet ajattelevat, että nainen on miehen käytettävissä jos mies niin haluaa. Jotkut ovat vielä sitä mieltä, että vaimo on miehen omaisuutta. Käsitysjäänteitä aiemmilta ajoilta. Suomalaisen silmissä hyvin vieraita. 

Korkkitammen karhea iho. 

Läheisessä talossa asuu 14-vuotias nuorukainen. Miten tämän nyt sanoisi hyväksyttävällä tavalla – no, pojan älykkyys ja sosiaaliset taidot eivät ole sillä tasolla kuin mitä sen ikäisellä lapsella olettaisi olevan. Hän puhuu, paljon, mutta jostain näkee että kaikki ei ole ihan kohdallaan. Hän käy koulua, siis silloin kun viitsii. Ihan tavallista koulua. 

Kesällä, kun niitin heinää vuohille, poika tuli joskus juttelemaan. Ajattelin, että kivaa, poika ei ujostele vierasmaalaista naista ja kivaa, saan uusia tuttavuuksia. Mutta kun poika alkoi kehua minua sympaattiseksi ja kauniiksi (huom. en ollut käynyt suihkussa enkä laittanut tukkaani vielä sinä aamuna, vaan olin likainen ja hikinen heinätöistä) ja pyysi suukkoa, niin kylältä kuuluvien kirkonkellojen lisäksi kuulin hälytyskellojen kilinää takaraivossani. Tuli kiire takaisin talolle.

Eräänä sunnuntaiaamuna poika tuli pellon laidalle aseen kanssa. Ilmakivääri, metsästyskivääri, mikä lie. En minä niitä tunne. Pitkä piippu siinä oli ja puinen perä. Hän sanoi, ettei se ole ladattu. Hän oli kuullut läheisestä metsästä samat laukaukset kuin minäkin. Gaia oli lähtenyt juoksemaan metsää kohti, ja hädissäni juoksin sen perässä, sain sen onneksi palaamaan takaisin pellolle. Poika tuli paikalle ja kertoi innoissaan siitä, kun oli ampunut pieniä kaneja jonkun kanssa. Halusin sulkea korvani. Hän osoitti koiraa aseella. Kielsin häntä tekemästä niin, en vain vihaisena vaan myös säikähtäneenä. Tuli taas kiire takaisin talolle. Poika tarjoutui kantamaan heinäsäkit vuohien ja lampaiden aitaukselle.

Satumetsä, Guimarães. 

Jos toinen ei ole täysin vastuussa tekemisistään tai sanomisistaan, niin onko oikeus olla hänelle vihainen? Missä menee raja? Saahan lievästi kehitysvammaiselta tai vajailla sosiaalisilla taidoilla varustetulta lapselta odottaa, että hän tottelee aikuista joka kieltää tekemästä jotain? Jos hän ei tottele, saako suuttua? Eräiden tapahtumien jälkeen en jää enää juttelemaan pojan kanssa kun hän tulee kadulla tai peltotiellä vastaan. Olen pahoillani kun näin on, mutta vaisto kehottaa varomaan.

Torstait ja sunnuntait ovat sallittuja metsästyspäiviä. Kirkoilta kuuluvat paukkuraketit eivät ole ainoita sunnuntaiaamun pamautuksia. Laukauksia kuuluu, kanirassuja kuolee. Metsästäjät hakevat tähtäimiinsä myös peltopyitä ja kyyhkysiä, jossain päin villisikojakin. Metsään ei tee mieli päiväkävelylle laukausten kaikuessa ilmassa. Carlos kielsi minua ykskantaan menemästä metsään koskaan yksin. Niiden tollojen takia. Uskon häntä suosiolla.

Käkkyräkoivu Caramulossa.

Kylän kaduilla voin kuitenkin kulkea Gaian kanssa. Ei täällä periaatteessa vaarallista ole, mutta talouskriisin myötä rikollisuus on lisääntynyt sen verran paljon, että on huolettomampaa kulkea kameran kanssa kun mukana on henkivartija, guarda-costas (”selänvartija”). Gaialla pistää kulmahammas näkyviin huulten välistä, ihan kuin se näyttäisi puolittain hampaitaan. Ihmiset kysyvätkin aina aluksi, tekeekö se pahaa. Ei tee. Mutta jos sitä alkaa rapsuttamaan, se ei anna lopettaa. Siitä varoittelen potentiaalisia rapsuttajia. 

Jonain kuivana päivänä – ei kuitenkaan torstaina eikä sunnuntaina – täytyy lähteä käymään omassa metsässä. Viime kerralla sieltä löytyi laakeripuu piikkipensaspöheikön takaa. Laakerinlehdet antavat lula-mustekalamuhennokselle oivan maun ja sopivat myös lihapatoihin. Jos piikkipensaan läpi löytyy tie puulle, olemme jatkossa omavaraisia laakerinlehtien suhteen, ja niitä riittänee tuomisiksi seuraavalle Suomen reissullekin. 

Huomenna ei metsään ole asiaa, vaikka onkin perjantai. Nyt on vielä hiljaista ja tyyntä, mutta huomispäiväksi on luvattu kovaa tuulta ja rankkaa sadetta. Tänäänkin satoi rakeita. Päivät ovat jo pidentyneet selvästi, mutta talven selkä ei ole vielä taittunut. 

Ensimmäisessä kuvassa eukalyptuksen vanhan kuoren alta paljastunutta uutta pintaa. Talvisin ne kuoriutuvat ja ikään kuin luovat uuden nahan. 

Toukopäivä tammikuussa

Muuri päivänpaisteessa. 

Tykkään tilastoista. Ne ovat jotenkin niin säntillisen systemaattisia. Ja ne kertovat kiinnostavia asioita. 

Googlen Blogger-työkalu tarjoaa bloginpitäjälle tilastotietoja muun muassa sivustolla vierailukerroista ja lukijoiden sijaintimaista. Viimeisen vuoden aikana Irtiotto-blogissa Suomi ja Portugali ovat olleet tietenkin kävijälistan kärkipäässä, mutta lukijoita on käynyt niinkin eksoottisista paikoista kuin Pakistan, Kiina, Etelä-Korea, Thaimaa, Afganistan. Joskus voin veikata, että joku jossain päin maailmaa matkusteleva kaverini käy reissullaan lukemassa blogia. Maailma on nykyään pieni paikka.  

Tilastot kertovat myös mitä kautta sivustolle on päädytty ja millaisilla hakusanoilla on googletettu. Portugalin kielestä on moni hakenut tietoa, joten ihan lähiviikkoina laitan jatkoa Tosilyhyelle portugalin kielen oppimäärälle, jonka ensimmäinen osa löytyy marraskuulta 2012.

Viimeisen viikon aikana hakuja on tehty myös sanoilla ”rassukka nainen” ja ”naista lypsetään ja laitetaan imukupit”. Tilasto ei kerro, onko haut suorittanut sama henkilö. Katolisista hautajaisista tietoa hakeva on myös päätynyt blogiini muutaman kerran. Kerron niistä lisää jos joskus tulee sellainen tilanne, että osallistun sellaisiin itsekin. Toivottavasti sellaista ei ihan pian tapahdu.

Lupasin kertoa miten puutarhassa temmeltäneen myyrän kanssa asiat etenevät. Aikansa se kaiveli kuoppia, tai tunneleita, ja sokeana suunnisti hyasintinsipulista iiriksenmukulaan, kiertäen kaukaa narsissit ja liljat. Gaia-koira kaiveli myös kuoppia nurmikolle, mistä Carlos oli aika äkäinen. Kunnes eräänä iltana myyrä löytyi Gaian petin vierestä, koivet kohti kattoa, hengetönnä. Gaia heilutteli häntää ja hymyili voittajan hymyä. Olisiko niin että risteyttämällä rottweiler ja bokseri saatiin ihan uusi laji, myyräkoira? Gaia sai myyrän metsästyksestä palkkioksi ison luun ja hurjasti taputuksia.

Uusia kumpuja ei ole pihalle ilmaantunut, joten ehkä voin vihdoin rohkaistua ja ostaa huomisella torireissulla tulppaaninmukuloita.

Unohtuneita rypäleitä.

Myyrän poistuttua joukoista olemme saaneet muita kotieläimiä. Pienestä, kosteasta varastohuoneesta, jossa säilytän hillopurkkeja, löytyi kaksi pikku sammakkoa. Eilen niiden seuraan liittyi kolmas. Ehdotin Carlosille, että tekisimme puutarhaan pienen lammen ja hankkisimme sinne sellaisen kivan kurnuttavan sammakon. ”Caramba!”, hän huudahti. ”Eihän silloin saa kukaan nukuttua öisin!”

Yövyin joskus vuosia sitten maatilalla Andalusiassa. Siellä yön tullen sammakot kurnuttivat, hekottivat, haukkuivat kuin pienet koirat. Pihalla kasvoi valtavankokoinen palmu, jonka tilan englantilainen omistajapariskunta kertoi olevan vain kymmenisen vuotta vanha. Yhdessä puussa pyöritteli illan tullen päitään pieniä pöllöjä. Jo silloin mielessä alkoi kyteä ajatus elämänmuutoksesta, irtiotosta. 

Carlos on myötäillyt montaa toivettani. ”Ettei sinulta mitään puutu”, hän sanoo. Mutta kun ehdotin viiniköynnösten istuttamista puutarhaan, ihan että vaikka saataisiin syöntirypäleet omiin tarpeisiin, hän puisteli päätään. ”Niissä on hirveästi työtä. Sitä paitsi tällä seudulla kasvatettu viini ei ole mistään kotoisin.” Tilalla on ennen ollut viiniköynnöksiä, pihalla, pihan ulkopuolella ja pitkin pellonviertä. Vanhasta vintiltä löytyneestä ilmavalokuvasta näkyy kaikki. Pihalta ja piharakennuksesta löytyi vielä viininvalmistukseen käytettyjä välineitä ja madonsyömiä viinitynnyreitä. Se oli joskus isoisän aikoihin. Paikassa, jossa nyt istun, oli ennen viinikellari. Nyt se on osa olohuonetta. 

Vanhan talon vanha seinä ja ikkuna, joka on nähnyt
kaiken mitä kadulla on kulkenut.

Kaupunkireissun yhteydessä pitäisi käydä verotoimistossakin. Ei yhtään tee mieli. Maasta riippumatta verotoimisto lienee paikka, jonne kukaan ei mene mielellään. Jo ennen kuin oven avaa, nousevat hiukset niskassa pystyyn, hartiat kyyristyvät ihan itsestään ja pää painuu alas, ja alta kulmain sitä luimistelee verovirkailijoita. Ei minulla muuta asiaa sinne ole kuin osoitteenmuutos, mutta kun tiedän, että se olisi pitänyt tehdä seitsemän päivän sisällä muutosta, muuten voivat räpsäistä minulle sakot. En vaan ole voinut tehdä ilmoitusta aiemmin, sillä vasta nyt sain ensimmäisen laskun, jolla voin todentaa asuvani tässä osoitteessa. Verovirkailija kun ei usko minun viatonta naamaani ja vilpitöntä sanaani. Huonolla tuurilla joudun vielä sen sitruunan syöneen tihrusilmäisen virkailijan kynsiin, joka aiemmilla kerroilla on liki huutanut minulle. Ei taida tykätä naisista, tai ei ainakaan ulkomaalaisista naisista.

No, se on vasta huomenna, amanhã, tai ehkä vasta ensi viikolla, jos huomenna toripäivänä on verotoimistossa mahdoton jono. 

Tänään oli aivan ihana ilma, kuin toukokuinen päivä Suomessa. Vuoden ensimmäinen kaunis päivä, totesi eräs nainen, joka alkoi juttusille kun olin kävelyllä Gaian kanssa. Vuoden ensimmäinen kesäpäivä, sanoisin minä. Nainen kertoi, että hänellä on kolme koiraa ja kaksitoista kissaa, samalla kun viikkasi villasukkia. Kesäsäilöön kenties? Pesin viisi koneellista pyykkiä, ja osa niistä ehti jopa kuivua päivän aikana. Ripustellessani niitä kuivumaan piti availla villatakkia, kun tuli kuuma. Kärpäset lentelivät sisään keittiön avoimesta ovesta ja naapuruston kukot kiekuivat rinnat röyheinä. Äskettäin ostamani neulemekko lyheni pihan poikki kävellessä minihameeksi, kuten Carlos huomautti. Alla oli sentään paksut talvisukkahousut. Voidaanko jo julistaa kesä? Por favor? 

Kuvittele linnunlaulua, auringonpaistetta,
kostealta mullalta tuoksuva pelto... 

Tätä kirjoittaessa kadulta kuuluu kovaa rummun kuminaa, hiljaista helinää ja laulua. Ryhmä ihmisiä kiertää laulamassa janeiras-lauluja, keräten samalla rahaa. Perinne liittyy jotenkin loppiaiseen, dia dos reis, ”kuninkaiden päivä”, jota vietettiin sunnuntaina. Nyt on joulu pistetty pulkkaan, vai pitäisikö sanoa pukin rekeen, ja koristeet voi kerätä pois. Vajaan kahdentoista kuukauden kuluttua otetaan uusiksi. 

Kuvat ovat tämänpäiväisen kävelyretken satoa. Uudenvuoden kolmastoista toive, pilvetön taivas, toteutui näin pian. 

Kaksitoista rusinaa

Lasit huurussa.

Vanha vuosi lähti lipettiin kovan mekastuksen saattelemana. Keskiyön aikaan talomme vierestä kuului melua ja pauketta, avasimme ikkunan ja näimme naapureita kuohuviinipullojen ja metsästysaseiden kanssa, ampumassa isolle pellolle. Lähikylien keskustoissa ammuttiin raketteja. Sade oli ystävällisesti tauonnut.

Lähdin katsomaan miten Gaia-koira suhtautuu mekastukseen. Sitä ei näkynyt missään. Aikani huudeltuani ja vihelleltyäni se ilmestyi, ilmeisesti auton alta. Vasta makupalojen avulla sain sen houkutelluksi takaisin petiinsä.

Menon rauhoituttua alkoi rusinaurakka. Kaksitoista kuivattua viinirypälettä, kaksitoista toivetta, yksi vuoden jokaista kuukautta kohti. Mutustin rusinoita ja mietin toiveita. Ei, en toivonut rauhaa maan päälle. Olen liian realisti. Toivoin kyllä ihmisille enemmän suvaitsevaisuutta toisiaan kohtaan. Kahdennentoista toiveen jälkeen huomasin, että pari tärkeää asiaa unohtui. Saisinkohan kaksi extra-toivetta, jos olen oikein kiltti? Alkanut vuosi näyttää miten käy.

Sadetta ikkunassa. 

Viime päivinä on satanut niin paljon, että alamme olla kukin kurkkuamme myöten täynnä sadetta ja kosteutta. Kaikki on nihkeää. Vaatteet, pyyhkeet, vuodevaatteet, jopa wc-paperi. Otin pari valokuvaa, kameran linssi meni heti huuruun. Koneellinen ilmanvaihto kytkettiin päälle, se on hieman helpottanut tilannetta. Sähkökäyttöinen kosteudenpoistaja olisi myös kätevä. Vilkuilin jo sellaista rautakaupassa. Tykkään kaikenlaisista kodinkoneista. Niistä tulee kotoinen olo.

Sateesta huolimatta on melko lämmintä, tänäänkin viitisentoista astetta ja heikko tuuli, joka ei löyhyttele mitään pintaa kuivaksi. Tätä kyseenalaista hupia kestää vielä parisen kuukautta, sitten aletaan kääntyä kevään puolelle.  

Valmistin uudenvuodenpäivänä suppean version suomalaisesta jouluruuasta. Lihakaupasta löytyi kinkku, jonka suolasin ja paistoin. Nyt tiedän sitten senkin, että portugalilaiset eivät tykkää syödä kylmää lihaa. Kinkkua piti lämmittää mikrossa. Rosolli ja porkkanalaatikko maistuivat kyllä. Onnistuin myös tekemään niin riittoisan suklaaleivonnaisen, että sitä oli vielä aamullakin jäljellä, vaikka Carlosin poika on täällä. Tein mokkaruutuja. Sokerikuorrutus on niin makeaa, että hampaita hyytää jo kun katsoo niitä.

Ja sitten uutisia kanalasta. Nyt on varmistunut se, että siellä vierailee munavoro. Tipujen yhteispesästä oli eräänä päivänä viety muovinen pesämuna. Yritän kuvitella munarosmon ilmettä, kun hän on yrittänyt rikkoa munitusmunaa omelettia varten. Hakkaa, hakkaa kulhon reunaan, eikä hajoa millään. ”Ähäkutti!” olisi mummoni hihkaissut.

Hehkuvat hiilet takassa lämmittävät sadepäivän iltana.

Meidän munakauppa toimii vähän samalla periaatteella kuin kylän kyltittömät lähikaupat, vaan vielä vähän salamyhkäisemmin. Asiakas koputtaa keittiön tai olohuoneen ikkunaan ja odottaa, että joku tulee avaamaan. Miksei hän soita ovikelloa? No, kaikkihan sen tietävät, ettei se toimi. Turha sitä on korjatakaan, koska ei sitä kukaan hoksaisi käyttää, paitsi ehkä ovelta ovelle kiertävät rahaa pyytävät täkäläiset romanit. Ovenkolkutinkin on varastettu. Kaikki mikä on metallia kelpaa rautarosmoille.

Jouduin jo myymään eioota munakaupan kanta-asiakkaalle, kakkuja myyntiin tekevälle rouvalle, enkä edes muista milloin olen itse viimeksi syönyt kananmunaa. Haaveilen keitetystä sellaisesta aamiaiseksi. Säästellen saan leipaistua yhden kakun viikossa. Pannukakun tekoa on turha ajatellakaan.

Eihän tässä näin pitänyt käydä?

Yhtenä päivänä kanat olivat kunnostautuneet, ja jokainen kuudesta kotkottajasta oli pullauttanut munan, eikä voro ollut vielä käynyt. Kuvittelen mielessäni, miten yksi kanoista on äheltänyt yhteispesällä ja toiset odottaneet vuoroaan, naputtaen kärsimättöminä varpaitaan maahan, siivet puuhkassa lanteilla. ”Mitä sä siellä oikein haudot?” kotkottaa yksi kiukkuisena. ”Vauhtii ny, täs on muillakin paineita!” kiekaisee toinen. ”Shht, hiljaa siellä, tai muuten tulee nahkamuna”, toppuuttelee pesällä kykkijä. ”Tytöt hei, pääsenks mä seuraavaks, tää tulee ihan just!” vaikeroi koivet ristissä hyppelehtivä kotkottaja.

Yksi maailmankaikkeuden kiperimmistä kysymyksistä: kumpi oli ensin, muna vai kana? Mistä kana tietää milloin munaa kannattaa alkaa hautoa ja milloin ei? Hoksaako se, että jos on kukko käynyt kylässä, on pikkutipu tiedossa? Kuka sen on sille kertonut? Oma emoko, silloin kun se nokallaan koputti reiän kuoreen ja tulla tupsahti maailmaan, kuorenpuolikas keikkuen kypäränä pään päällä? Kävikö sen isä katsomassa sitä, vai kiipesikö se tunkiolle ja kiekaisi ylpeänä?

Kolmastoista toive: pilvetön taivas.

Näihin asioihin päässen perehtymään paremmin sitten kun kanat siirretään tälle maatilalle, turvaan röyhkeältä munarosmolta. Vuohien ja lampaiden sielunelämä on jo tullut aika tutuksi, seuraavaksi on kai kanojen vuoro. Ovatko ne niin aivottomia kuin väitetään? Voiko kanan kanssa pitää tuijotuskilpailua? Pitävätkö ne siitä jos niitä rapsuttaa? Jos lainaamme kukon siltä naapurilta, jonka kiekuja julistaa olemassaoloaan joka päivä, saisimmeko pikkutipuja ja voisimme vähitellen vastata valtavaan munakysyntään? 

Täydellisen epätäydellinen joulu

Joulunaika alkaa olla takanapäin ja tänään alkaa arki. Viikkoja kestävien kaupallisten valmistelujen jälkeen joulu menee Portugalissa nopeasti hujahtaen. Aattoillan lisäksi vain joulupäivä on pyhitetty eikä tapaninpäivää vietetä ollenkaan. Tänään monella on jo normaali työpäivä.

Suureelliset joulusiivoussuunnitelmani tekivät lässähtävän mahalaskun. Sain perjantaina ärhäkän mahataudin ja vietin viikon aurinkoisimman päivän (=otollinen siivoussää) suljettujen ikkunaluukkujen takana, pedin pohjalla kevyessä kuumeessa ja syvässä unessa. Pari seuraavaa päivää meni vielä etovassa horteessa, mutta sain sentään jouluostokset tehtyä. Aattoaamu alkoi kaameassa vesisateessa ja puuskaisessa myrskytuulessa. Silloin ei pestä lattioita, ei. Ne jäivät pesemättä. Samoin jäi laittamatta kylpyhuoneeseen Marimekon punaraidalliset pyyhkeet ja punaiset käsipyyhkeet. En myöskään saanut tehtyä pääoveen joulukranssia, sillä en jaksanut lähteä metsään asti hakemaan tarvikkeita. Työhuoneen sekasorto saatiin pois silmistä ja pois mielestä yksinkertaisesti pistämällä ovi kiinni. Lautasliinat jäi ompelematta ja paljon muutakin tekemättä. Harmittihan se. Aaton edetessä minuun iski jonkinasteinen jouluväsymys ja hermot vinkuivat pinkeinä.

Jostain kumman syystä sitä lataa itseensä utopistisia odotuksia joulun suhteen. Eikö vaan? Että tänä vuonna kaikki onnistuu ja menee putkeen. Tänä vuonna joulusta tulee Täydellinen Joulu. Kinkku on juuri sopivan kypsää ja suolaista, laatikot sulattavat kielen, pulla on täynnä rusinoita ja glögistä ei tule kukaan huppeliin. Saunapuhtaat, kiharapäiset lapset leikkivät sopuisasti ja hiljaa keskenään, anoppi hillitsee pitkän ja terävän kielensä, appiukko närästyksensä, ja oma puoliso katsoo lämpimästi ja taputtaa kevyesti takapuolelle keittiössä ohi kulkiessaan eikä tartu tv:n kaukosäätimeen kertaakaan koko aaton aikana. Koirakin torkkuu kaikessa rauhassa eikä vingu ja pyri ulos. Kuusessa on neulaset tiukasti kiinni kuin liimattuina, eikä yksikään kynttilä ole palanut eikä palloihin ole ilmaantunut lommoja kesän varastoinnin aikana. Illan hämärryttyä sataa lunta hiljalleen maahan hiljaiseen, isoina, puhtaanvalkoisina hiutaleina, peittäen ikkunan takana kurkkineen tontun pienet jalanjäljet. Ihana, sanoinkuvaamaton joulurauha laskeutuu maahan talviseen, kun sen asukkaat talous toisensa jälkeen viipaloivat kinkun ja kantavat ruuat pöytään.

Todellisuus kolahtaa niskaan kuitenkin viimeistään siinä vaiheessa kun anopin viiltävä kieli ottaa vauhtia liian terävästä glögistä, lapset juoksevat pitkin taloa tukkanuottasilla ja kaatavat sekametelisoppaa uudelle matolle. Koira hyppää kuuseen, jonka neulaset ja pallot karisevat ja kolisevat lattialle iloisesti rapisten. Kaukosäädin liimautuu puolison käteen ja tämän katse tv-ruutuun. Kinkku on suolaista ja tortut kärähtävät uuniin pöydän kattauksen aikana. Lumesta ei ole tietoakaan, sillä inhottavaa, kylmää vettä vihmoo hämärässä päivässä, jonka ankeutta ei hälvennä edes naapurin kirjavat vilkkuvat jouluvalot. Joulurauha? Mikä ihmeen joulurauha?

Minun oli vaikea päästä joulutunnelmaan, sillä minulle se tulee ennen kaikkea itse valmistettujen ruokien kautta, enkä tänä vuonna edes joulupäivänä tehnyt suomalaista jouluruokaa. Jouluaattona pöytään kannettiin portugalilaiset perinneruuat; alkupaloiksi pähkinöitä ja kuivattuja hedelmiä portviinilasillisen kera, pääruuaksi keitettyä turskaa, perunoita ja kaalia, jälkiruuaksi kakkuja ja rabanadas-leipiä, köyhienritarien makoisia pikkuserkkuja. Joulupäivänä ylijääneet kala ja vihannekset koottiin muhennokseksi. Yksinkertaista, helppoa ja hyvää, terveellistäkin. Keskiyöllä monet suuntasivat messuun, missa do galo, "kukon messu". Ihmettelin nimeä. Eiväthän kukot keskiyöllä kieu, ei edes jouluna.

Myönnän, kyllä minun oli ikävä saunaa ja hangessa jäähdytettyä olutta. Kinkkua ja perunalaatikkoa. Kraavilohta, silliä, ah, ja smetanaista sienisalaattia. Kaikkea sitä, mikä teillä Suomessa asuvilla lukijoilla alkaa hiljalleen pyrkiä korvista ulos. Mutta joulu ei voi olla täydellinen ilman niitä omia perinneherkkuja, lempiruokia. Eihän?

Kuten olen muutamaan kertaan tunnustanut, vastustan täydellisyyttä. Se on tylsää pinnalta kimaltelevaa kiiltokuvaa, latteaa, vailla sisältöä. Ei joulunkaan tarvitse olla täydellinen. Jotain saa puuttua. Jotain saa mennä pieleen, vastoin suunnitelmia ja odotuksia. Ei se haittaa. Julistetaan itse itsellemme joulurauha ylisuurten odotusten ja vaatimusten suhteen.

Myöhään aattoiltana lämmittelin keittiössä vettä vanhanrouvan kuumavesipulloihin. Katselin isolla ruokapöydällä ja työtasoilla sikin sokin olevia ruuantähteitä, kattiloita ja likaisia astioita, jotka odottivat tiskikoneen tyhjennystä ja uudelleen täyttöä. Sekasortoinen näky, joka sai minut ensin huokaisemaan, sitten hymyilemään itsekseni. Tämä joulu oli sittenkin aika Täydellinen. Olimme kattaneet pöytään viisikymmentä vuotta vanhan punakuvioisen astiaston ja isältä perimäni vanhat venäläiset kristallilasit. Carlosin poika oli ripustanut joulumäntyyn Vilasta tuomani valot ja lisäkoristeet, isoäitinsä istuessa sohvalla pitsiliinaa virkaten. Carlosin kanssa siivosimme aamulla olohuoneen ja sohvapöydälle laitettiin Sari-ystäväni aikoinaan tekemä joululiina. Sade valui pitkin ikkunoita, mutta takassa loimotti valkea. Kahdesta Suomesta tulleesta joulupaketista löytyi kaikkea kivaa; suolakurkkuja, Åbyn kartanon ihanaa kuminaruisnäkkäriä, hauska lankajoulupukki, hentoja lasienkeleitä, suklaapusuja ja salmiakkia. Illallispöydässä viivyimme pitkään, keskustellen vilkkaasti, ja illallisen jälkeen kuskasimme nelistään käytetyt astiat keittiöön ja päätimme yksimielisesti jättää ne odottamaan aamua. Carlosin kanssa joimme vielä kupilliset cevadaa ja lasilliset portviiniä, vanharouva muisti ihan itse ottaa lääkkeensä, poika soitteli kitaraa ja ison luun saanut Gaia käväisi sisällä rapsuteltavana.

Joulu alkaa olla ohi, mutta minulle se on vielä edessäpäin. Uudenvuodenpäivänä, kun Carlosin poika tulee taas luoksemme, laitan yksinkertaisen version suomalaisesta jouluruuasta. Silloin meillä on uunissa paistettua possua, peruna- ja porkkanalaatikkoa, rosollia, sienisalaattia, kylmäsavulohta, lohipateeta, ja ehkäpä haen Ikeasta myös silliä. Jonka todennäköisesti saan syödä ihan yksin.

Sitä ennen, Uudenvuodenyönä, avaamme lähikauppiaan joululahjaksi antaman kuohuviinin, syömme kaksitoista rusinaa ja esitämme ensi vuodelle kaksitoista toivetta, yhden vuoden jokaista kuukautta kohti. Pitää jo nyt alkaa miettiä mitä toivoo, sillä äkkiseltään en keksi niin montaa asiaa mitä voisin enää toivoa. Niin moni toive on jo toteutunut. 

Pimeitä kauppoja

Löysin yhtenä päivänä kotikadultani lähikaupan. Olen kulkenut kadulla useita kertoja kesäkuusta lähtien, enkä ikinä aavistanutkaan, että omakotitalon alakerrassa piileskelee pieni kauppa. Kuulin siitä huhua, mutta vasta kun ajoimme ohi pimeällä yhtenä iltana näimme valot sisällä kaupassa, ja huomasin oven pielessä pienen tarran, josta ehkä voisi arvata että sisällä on muutakin kuin jonkun perheen koti.

Lähdin kauppaan, koska halusin lähettää yhdelle tädeistäni cevadaa, kahvia muistuttavaa juomaa, joka on tehty paahdetusta ohrasta. Kofeiinitonta, vatsaystävällistä, mutta erehdyttävän paljon kahvin makuista. Nyt tiedän sille suomenkielisen vastineen: kahvinkorvike. Myydäänköhän sitä vielä Suomessa? Odotin kaupan valikoiman olevan suppea kuin pula-ajan puodissa, käsittäen vain välttämättömimmän perustarvikkeet: maitoa, viiniä, paahtoleipää, margariinia, kahvia ja cevadaa. Oven avatessani näin kuitenkin ihastuttavan pikkuputiikin, aidon vanhan ajan sekatavarakaupan, oikean tavarataivaan. Kaupan seiniä pitkin kiipeilee hyllyjä, joille on aseteltua kaikkea mitä kotona voi tarvita; katosta ja ovenpielistä roikkuu lisää tarpeellista ja turhaa tavaraa. Liinavaatesettejä, pyjamia, leluja, pyyhkeitä, joulupukin lahjasäkkejä, työkaluja. Mitä ei löydy kauppias lupasi järjestää. Cevadan lisäksi etsin voimapaperia joulupakettien postitukseen. Sitä ei täältä löydy oikein mistään, ei edes postista. Kerroin pulmasta kauppiasrouvalle, ja hän haki takahuoneesta maitotölkkien mukana tullutta pakkauskartonkia. Vielä samana päivänä kohti Suomea lähti hiukan erikoisennäköisiä paketteja.

Myyntitiskin alla majaili kaksi pörröistä koiraa – kiellettyä täällä, kuten muuallakin, mutta mitäpä sääntöä portugalilainen ei rikkoisi? Ensi kerralla voinkin siis ottaa Gaian mukaan kauppaan. Ulkopuolelle sitä ei voi hihnassa jättää, sillä lihakauppiaan antamien luiden vahvistamilla leuoillaan se pureksii hihnan poikki hetkessä. Kokeiltu on.

Kulkiessani Vila do Conden kaduilla ilta-aikaan löysin lukemattoman määrän uusia pikkukauppoja, jotka lymyilevät vanhojen talojen alakerroissa olevissa liiketiloissa. Pienet ikkunat eivät juuri toimita näyteikkunan virkaa, ja kun sähkön säästämiseksi päiväsaikaan ei pidetä valoja päällä, on usein mahdoton aavistaa, että raollaan olevan oven takana piilee kauppa. Vasta illansuussa, kun valot sytytetään, näkee ikkunoista sisälle ja pimeät putiikit paljastavat olemassaolonsa.

Luulin, ettei tänä vuonna minuun purisi kovinkaan iso joulukärpänen. Pieniä näykkimisoireita on kuitenkin nähtävissä. Illat pitkät olen askarrellut punaisesta huovasta sydämiä ripustettavaksi ikkunoihin ja joulumäntyyn. Sillä haimme metsästä (omasta) pienen männyn. Se ei ole kovin ekologista, sillä mänty kasvaa hitaasti, mutta teimme nyt poikkeuksen. Saatuani paketit matkaan kohti Suomea, iski himo kutoa sukkia. Jokavuotinen merkki joulun lähestymisestä. Stressiä en aio ottaa, en ison talon siivouksesta, en leipomisista enkä mistään muustakaan. Enkä varsinkaan siitä, tuleeko valkoinen joulu, sillä on aivan varmaa ettei tule. Täällä se on vihreä. Pellot ja hento nurmikonalku pihalla vihertävät, ja ne liljat ja muut kukat, jotka ovat säästyneet myyrän hampailta, pukkaavat silmuja mullan pinnalle. 

Kirjoitin viime päivityksessä, että elämämme täällä maatilalla on varsin vaatimatonta ja yksinkertaista. Noh, kaikki on suhteellista. Joku saattoi ehkä saada sen käsityksen, että elämme pienessä vanhassa talossa ilman moderneja mukavuuksia. Talo on kuitenkin iso ja sisäpuolelta rakennettu kokonaan uusiksi reilu kymmenen vuotta sitten ja esimerkiksi kylpyhuoneita on yhtä monta kuin vakituisia asukkaita, Gaia mukaan lukien. Kuumaa vettäkin riittää vaikka molempien poreammeiden täyttöön. Sen sijaan kylpypyyhkeen kuivuus riippuu edellisen päivän ilmoista. Pyyhekuivain olisi kiva. 

Vanhanaikainen ulkokuori hämää Portugalissa – usein seinien sisäpuolelta löytyy modernit tilat ja kalusteet. 

Tämä ilmasto kaluaa kaiken nopeasti. En usko, että mikään talomaali kestää isältä pojalle. Hyvä jos edes seuraavan kesän yli. Pientä ja isompaa remonttia maalaistalossa riittää aina. Tähän mennessä on ollut muun muassa putkivuoto yhdessä kylpyhuoneessa, sähkökatkoja, vuoto katossa, savuttava takka, ja kesällä loppui vesi kaivosta, mikä sai pumpun pörräämään taukoamatta. Yksi toisensa jälkeen pulmat on nujerrettu ja paikat hoidettu kuntoon. Tällaisessa talossa joutuu henkisesti ja taloudellisesti varautumaan siihen, että korjaustarpeita tulee pitkin matkaa.

Ajoimme yhtenä päivänä hautapaikan ostaneen vanhan rouvan talon ohi. Se näytti olevan kipeästi uuden maalin tarpeessa. Sen sijaan, että vanhus olisi pistänyt rahan talon maalaukseen, hän osti hautapaikan. ”Hän investoi tulevaisuuteensa”, totesin Carlosille. Omaan hautapaikkaan, jonka suojissa viettää sitten koko kuolemanjälkeisen ajan mahdolliseen ylösnousemukseen saakka. Mitään muuta maallista ei ihmiselle kuoltuaan jää kuin se paikka missä tomumaja lepää.

Kaikki riippuu siitä perspektiivistä, mistä asioita katsoo. Yhdelle oikea voi olla toisen silmissä outoa. Sitä on turha kritisoida tai kyseenalaistaa. Olemme mitä olemme, teemme mitä teemme, omanlaisinamme, omalla laillamme. Kukaan ei ole toisen kopio vaan aito uniikkikappale, Luojan luomus jos niin haluaa uskoa. Siinä piilee ihmisluonteen rikkaus, monimuotoisuus, kiinnostavuus.

Näiden ajatusten kera toivotan teille rakkaat lukijat, perheenjäsenet, sukulaiset ja ystävät rauhallista ja tunnelmallista joulunaikaa, olitte sitten yksin tai kaksin, perheen, suvun, ystävien tai muistojen seurassa. Fyysinen välimatka voi olla niin pitkä että kipeää tekee, mutta henkinen matka Euroopan laidalta toiselle on lyhyt kuin enkelin huokaus. 

Hyvää joulua!

Hyvä arki

Tuhat ja yksi kiiviä.

On miltei joulukuun puoliväli, kertoo tietokoneen päivyri. Istun ulkona pihalla pilvisenä päivänä ja kirjoitan.  Täällä on lämpimämpää kuin kauttaaltaan kaakeloidussa keittiössä, työhuoneen lisäksi ainoassa paikassa, jossa nettiyhteys toimii. Kohta alkaa varmaan sataa, viikkojen kuivan kauden jälkeen. Ehkä nurmikko alkaa vihdoin itämään. Gaia-koira seisoo vieressäni, tunkee kuonoaan käsivarteni alle rapsutusten toivossa, heiluttaa, ei pelkästään häntäänsä, vaan koko takapuoltaan. Kohta se luovuttaa ja käy maate näköetäisyydelle, tulee hetken kuluttua taas nuuhkimaan ja hönkimään viereeni. Naapurissa naukuu kissa, jossain kaukana haukkuu koira ja rälläkkä raikaa. Maaseudun rauhaa.

Kuurankukkia

Lupasin kertoa peukalomerkistä allekirjoituksena. Carlosin äidillä oli hallussaan isänsä aikoinaan hankkima hautapaikka paikallisella kirkkomaalla. Kun sille ei omaa tarvetta ole tiedossa (perheellä on hautapaikka myös toisella hautausmaalla), hän päätti myydä paikan sitä kyselleelle vanhalle rouvalle, joka haluaa siirrättää sinne miehensä luut ja omansakin sitten aikanaan. Kaupasta tehtiin kauppakirja kuten mistä tahansa tontista. Vähän yli seitsemänkymppinen, vanhempieni ikäluokkaa oleva vireä rouva kertoi, ettei hän koskaan käynyt koulua. Hän ei osaa kirjoittaa edes omaa nimeään. Hän hankki kirjakaupasta mustetyynyn ja painoi peukalomerkkinsä sopimukseen allekirjoituksen paikalle. Sillä hyvä. 

Samanikäinen äitini opetteli pari vuotta sitten käyttämään pc:tä, nettiä ja skypeä. Sama Eurooppa, eri kolkat.

Irtiottoon lähtiessäni en osannut odottaa päätyväni maatilalle asumaan. Vielä vähemmän sitä, että aamurutiineihin kuuluisi vuohien ja lampaiden ruokinta ja illalla huolehtiminen siitä, että Carlosin huonomuistinen äiti ottaa lääkkeensä. Ja että toimittaisin kananmunia asiakkaalle olohuoneen ikkunasta.

Jouluruusu paikalliseen tapaan.

Sillä huhu on kiirinyt kylällä, että meiltä saa tuoreita maalaismunia. Yhtenä päivänä jääkaappi pursusi ruskeakuorisia herkkuja, seuraavana päivänä lähti neljä munatusinaa yhdelle leipuriemännälle, joka tilasi saman tien kaksi tusinaa lisää. Ensimmäisen lisätusinan hän tuli hakemaan naapurin kanssa, pakkasin ne ja ojensin olohuoneen ikkunasta, kun en siihen hätään alkanut etsimään pääoven avaimia. Ojensin munapussin, toivottelin hyvää päivää ja pistin akkunan kiinni. 

Muutkin ovat alkaneet kysellä maalaismunia. Pohdimmekin, pitäisikö kanoja hankkia lisää, sillä tätä menoa joudumme ostamaan omat munamme marketista. Munavuori muuttui kertaheitolla munapulaksi.

Kiiveistä ei kuitenkaan tule olemaan pulaa. Niitä on niin paljon, että yksi oksia kannatelleista kivipilareista romahti tuulessa. Kiivejä on jaettu naapureille ja tutuille, eikä oksistossa yhtään näytä siltä että sieltä olisi poimittu mitään. Kaljuiksi ne alkavat vaan käydä, sillä pakkanen pureskeli lehtiä, ja ne tippuvat vähitellen kuivina käppyröinä maahan. Poimin niitä vuohille ja lampaille. Ne näköjään tykkäävät rouskutella niitä. Aiemmin niin arka Pedro-pässi syö nyt kädestäni ja joskus jopa hamuilee sormiani. 

Kissa kiivipuussa katsoo koiraa.

Irtiotto on siis yllättänyt. Tylsää olisikin, jos kaikki menisi ennakko-odotusten ja suunnitelmien mukaan. Hetkeäkään en vaihtaisi pois, enkä hetkeäkään ole katunut ratkaisujani. Elämä on tällä hetkellä varsin yksinkertaista ja vaatimatonta. Emme tee lomamatkoja ulkomaille, käy kuntosaleilla tai hienoissa ravintoloissa, emme osta kalliita muotivaatteita tai kenkiä, ainoa auto ei ole kovin uutta vuosimallia ja lommojakin siitä löytyy. Ylellisyyksiä en edes kaipaa. Loppujen lopuksi sitä tulee yllättävän vähällä toimeen. Minulle luksusta on kuuma suihkuvesi ja kuiva kylpypyyhe ja se kun joku pyytämättä hakee tietokoneeni virtajohdon ja pistää sen pistorasiaan, kun akusta alkaa virta loppua.

Ulkoisia menestyksen merkkejä tärkeämpää on se, että on hyvä arki. Aamuisin ei tarvita herätyskelloa, vaan päivä valjetessaan hoitaa herätyksen. Syömme päivittäin yhdessä kaksi yhdessä valmistettua ateriaa. Päivän askareissa ei tarvitse hosua, vaan asioita voi tehdä rauhallisesti, oman mielen mukaan. Niin paljon on silti tekemistä, että kirjoittamiselle on vaikea ottaa aikaa. Kaikki tekeminen on kuitenkin vapaaehtoista, sillä mikään ei kaadu jos jätän kasvimaan kitkemättä tai keittiön lattian lakaisematta. Välillä otan aikaa itselleni, lähden Gaian kanssa kävelylle ja kahville, tai istuskelen tasanteella pihaportin ulkopuolella pellolle katsellen.

Koira katsoo kissaa kiivipuussa. 

Tällaista on stressivapaa elämä. Kun ei ole isoja menoja, ei tarvita isoja tulojakaan. Omalla ajalla on oma arvonsa, jota ei voi euroissa mitata. Olen ymmärtänyt elämän rajallisuuden. Pitkän pitkää elämää tärkeämpää on se, miten sen elää, ja että elää niin kuin itselleen on hyvä. Ei kaikilla aina ole käytännön mahdollisuuksia järjestää elämäänsä niin, tiedän kyllä, mutta silti voi pyrkiä siihen, vähitellen, pikkuhiljaa, omalla tavallaan, pieni askel kerrallaan. Joskus pitää hyväksyä asiat niin kuin ne ovat ja yrittää löytää tasapaino sitä kautta. Päätä ei kannata hakata seinään, sillä ei se seinä sillä häviä minnekään. Pitää kiertää se, kiivetä sen yli tai palata vähän matkaa taaksepäin ja etsiä uusi suunta. Joskus täytyy tehdä Irtiotto. Ja yleensä se on sen arvoista. 

Elämää mullan alla

Alan pikkuhiljaa asettautua taloksi taloon, jonka nimi on kirjoitettuna kaakelikirjaimin ajoportin ylle: Casa Rua Nova, Uuden Tien Talo. Jotenkin sopiva nimi Irtioton kodille. Vähät huonekaluni on jo ripoteltu pitkin taloa, hankittu pari lisää, vaatteet on pistetty paikoilleen ja takki ripustettu naulakkoon, hattu hyllyn päälle. Purin käsityötarvikkeitani työhuoneen hyllykköön, järjestelin lankakerät väreittäin ja lajeittain. Niitä olikin näköjään aika paljon. Carlos tuli katsomaan ja kysyi, olenko perustanut lankakaupan. Ei hullumpi idea. Lähimpään lankakauppaan on noin seitsemän kilometriä, aika paljon paikallisille pitsejä virkkaaville emännille.

Aurinko on pitänyt huolen siitä, että virtaa virtaa päivittäisiin askareisiin, tavaroiden järjestelemiseen ja talon sisustuksen miettimiseen, käsitöihin ja kirjoittamiseen. Kummaa, miten valolla on niin suuri vaikutus ihmisen henkiseen energiataseeseen. Se kompensoi kylmyyttä, joka iltaisin luikertelee luoksemme jostain ovien ja ikkunoiden raoista, ja häipyä hilpaisee tiehensä auringon häätämänä vasta aamupäivällä. Tyyninä aamuina juon mukillisen teetä pihan perällä, eteläisellä seinustalla, Gaian kiehnatessa vieressäni rapsutuksia kerjäten, ja villatakki päällä minulle tulee kuuma. Päiväsaikaan aurinko lämmittää mielen, kehon ja talon. Illalla tarvitaan takkatulta ja isoja halkoja. Yöllä lämpötila laskee lähelle nollaa tai jopa sen alle, sillä aamuisin pellolla kiivipuiden katveessa on maa kuurassa ja lätäköt jäässä. Sisällä talossa ei ole hätää, sillä puolen metrin paksuiset seinät varastoivat päivän aikana auringon lämpöä eivätkä ihan heti luovu siitä. Ennen osattiin rakentaa taloja. Asuntoni Vila do Conden kerrostalossa oli paljon kylmempi, hyisevän viileä, eikä edes lämmittäminen auttanut asiaa seinien hohkaessa koleutta.

Kesän ja syksyn ajan olemme hiljalleen kunnostaneet taloa, pihaa ja hedelmätarhaa. Muun muassa nurmikko oli perustettava kokonaan uudestaan sisäpihalle. Se kasvoi ennen heinää, jonka vuohet ja lampaat ansiokkaasti hoitelivat ja lannoittivat maan vielä kaupan päälle. Carlos pisti hihat ja kuokan heilumaan, käänsi maan käsi- ja hartiavoimin, poistimme enimmät rikkakasvien juuret ja kuskasimme ne hedelmätarhan puolelle maatumaan tulevaksi kurpitsakummuksi. Tasoitus ja nurmikon kylvö. Minä käytin tilaisuutta hyväkseni ja istutin muurin viereen kaikenmaailman kukkamukuloita ja -sipuleita mitä torilta löysin. Ei torireissua ilmaan matkaan lähtenyttä mukulapussia. Olemme nyt seuranneet milloin kukkapenkissä alkaa näkyä elämää. Ensimmäiset hennonvihreät silmut kurkistelevat jo ujosti mullan alta. En muista ollenkaan, mitä siihen kohtaan istutin. Olisi pitänyt piirtää kukkakartta.

Yhtenä aamuna kukkapenkissä odotti selkäpiitä värisyttänyt näky. Multakumpu. Ja sen vieressä toinen. Nyt niitä on kokonainen siksakkaava rivi. Myyrä on soluttautunut joukkoomme. Mutta miten se on päässyt suljetulle sisäpihalle? Mistä ihmeestä se voi tietää, että sinne on haudattuna tusinoittain tuoreita, ihania, mehukkaita kukkamukuloita ja -sipuleita? Voiko sokealla myyrällä olla niin herkkä hajuaisti?

Pihan itäpuolella on useita metrejä korkea muuri, jonka toisella puolella on naapurin talo ja piha muutamaa metriä korkeammalla, rinteessä. Onko myyrä kaivautunut sieltä muurin ali? Vai kiivennyt muurille ja hypännyt sieltä, tehden pari kaunista volttia kerien, kunnes on läjähtänyt möyheään multaan? Onko täällä uusi nisäkäslaji, portugalinliitomyyrä? Pihan eteläpuolen leveydeltä on ajoportti, autokatos ja talo, länsipuolella portti, iso katosalue, ja pohjoisessa jälleen yksi portti, varastotilaa ja entinen tilan työntekijöiden asunto, jossa nykyisin asuu vuokralaisia. Ajoportin lisäksi on siis kaksi isoa metalliporttia, ei niitä sellaisia koristeellisia takorautaportteja, tiedättehän ne, vaan tiukasti suljettuja aukottomia ovia. Niissä ei ole edes hiirenmentävää rakoa. Gaian muonasäkillä vierailevat hiiret käyttävät ihan eri kulkureittiä.

Kaiken tämän keskelle on taivaasta tippua tupsahtanut sokea, siivetön myyrä. Miten muutenkaan se on päässyt pihan puolelle? Vai onko se ollut siellä koko kesän, horroksessa mullan alla, havahtuen talven tullen herkuttelemaan kukkasipuleilla, jotka olen hellästi kätkenyt ja peitellyt maan poveen? Siellä se bilettää yökaudet, mässäilee mehevillä mukuloilla, röyhtäilee maan pinnalle pieniä multakumpuja, tehden niistä jalanjälkiään, merkkejä etenemisestään pitkin pihaa. Nyt myyrä alkaa käydä kohti sitruunapuuta, jonka juurelle istutin krookuksia. Sillä se ketale on allekirjoittanut häätötuomionsa.

Miten myyrä häädetään? Pistetään letkulla vettä sen käytävään, odotetaan sen pintautumista ja pyydystetään se. Eläinrakas meissä käy sisäistä kamppailua. Ei tahdo, ei haluu tehdä pienelle oliolle mitään pahaa, mutta… pitäisikö sen antaa mellastaa mullan alla mielin määrin, tuhota kukat joita kasvatamme muun muassa vietäväksi Carlosin äidin vanhempien haudalle, pilata vielä syntymätön (portugaliksi itää = nascer = syntyä) nurmikko kaivamalla käytäviä sen alle, kasaten kumpuja sen pinnalle?

Kyse on reviiristä. Myyrä on tunkeutunut meidän reviirillemme. Siksi se saa häädön, tässä jonain yönä, kun mitta tulee täyteen. Siitä ehkä myöhemmin lisää tarinan mahdollisessa jatko-osassa. Jollei myyrä katso sitten viisaammaksi siirtyä muille mukulamaille, liftaten pululta kyydin tai jollain muulla kummalla konstilla. Yhtä kummalla kuin millä se on soluttautunut sisäpihalle.

Kävin aamulla kuvaamassa pellon pientareella pikkuruisia villikukkia. Niistä myyrä ei näköjään perusta. Niistä siis kuvitus tämänkertaiselle päivitykselle, puutarhan kukkaloistoa odotellessa. 

Ensi kerralla kerron peukalomerkistä. Allekirjoituksena. Ja vähän muustakin.