Sivutoimena kierrätyskyttä

En ole viherhippiäinen. Yritän kuitenkin kutistaa hiilijalanjälkeäni edes siellä missä aita on matalin. Pienin teoin. Kierrättämällä jätteet, ostamalla käytettyä silloin kun se on mahdollista, minimoimalla ruokahävikin, käyttämällä omia jalkoja ja julkisia liikennevälineitä, laittamalla kasvimaalle ja hedelmäpuille luontaisia lannoitteita; vuohien ja lampaiden lantaa ja tuhkat takasta, ostamalla maan ja paikallisten viljelijöiden omia tuotteita silloin kun niitä on saatavilla. Tästä hyvästä omatuntoni ei motkota kovin lujaa lentäessäni Suomeen tarpeen tullen ja sytyttäessäni tulen takkaan talvi-iltaisin.

Jätteiden kierrätys on tehty Portugalissa älyttömän helpoksi. Lähin lajittelupiste löytyy pikkukylän laidallakin koiranpissatusmatkan päästä, kaupungissa niitä on melkein joka korttelissa. Perinteisen roskasäiliön lisäksi on omat säiliönsä lasille, paperille&pahville ja muoville&metallille. Jokaisella säiliöllä on oma tunnusvärinsä, ja kyljessä vielä kerrotaan kuvasymbolein mitä sinne voi laittaa. Lukutaidotonkin osaisi kierrättää. Vastaavasti markettien tuotteista löytyy merkintä siitä, mihin lajittelusäiliöön pakkausjäte laitetaan. Vesipulloon ja säilykepurkkiin on painettu merkki ”ecoponto amarelo” (keltainen), viinipulloon etiketissä seisoo ”ecoponto verde” (vihreä) ja muropakkauksen kyljessä kerrotaan "ecoponto azul” (sininen). Jätteiden kotilajitteluun on saatavissa metallisia roska-astioita, joissa on omat lokeronsa kullekin jätelajille, samoin värein kuin mitä pakkauksissa ohjeistetaan.

Jätteiden kierrätys on tehty Portugalissa siis ihan älyttömän helpoksi. Ainoastaan asenteissa on vielä parantamisen varaa kierrätyskampanjoista huolimatta. Kaupungissa roskiksessa pilkottaa syntisen usein vesikanikoita, viinipulloja, limsatölkkejä. Kaikki eivät välitä tai eivät osaa. On ymmärrettävää, että yli seitsemänkymppinen huonomuistinen vanhus ei muista laittaa maitopurkkia muovijätesäiliöön, mutta kun teini-ikäinen poika laittaa tyhjän mehutölkin roskiin, löytyy selitys joko kodin tavoista tai yleisen kierrätystietoisuuden puuttumisesta. No, jos hänen omassa kotonaan ei kierrätetä, niin täällä oppii sitten senkin.

Uudessa kodissani minusta on tullut kauhea kierrätyskyttä. Kun vanharouva tulee keittiöön jugurttipurkki kätösissään, vinkkaan häntä kohti muovijätesäiliötä. Joskus hän muistaa sen itsekin, joskus ei, mutta muistaa joskus sentään sen, ettei purkki kuulu roskiin. Kun hän ei muista minne se kuuluu, hän jättää sen työtason kulmalle. Ei se mitään. Mieluummin korjaan sen siitä oikeaan paikkaan kuin kaivelen sitä roskiksesta. Sitäkin teen. Yksikin tölkki uusiokäytössä on yksi tölkki vähemmän kaatopaikalla, ja taloutemme hiilijalanjälki kevenee taas pienen ripauksen verran.

Joku minua vihreämpi voisi nyt sanoa, että pitääkö sitä jugurttia sitten ostaa ja syödä. ‟Hakekaa maito maitotilalta, niitähän siellä maalla varmasti on, ja tehkää jugurttinne itse.” Niinpä niin. Tein kesähelteillä jugurttia. Siitä tuli viiliä, joka happani jääkaapissa hyvin äkkiä. Jugurtinteko vaatii juuri oikean lämpötilan, mikäli ette sattuneet tietämään. Sitä varten on ihan omia somia pikku koneita. Sähkökäyttöisiä.

Monet Suomi-vieraat ovat ihmetelleet ja ihastelleet Portugalin siisteyttä. Kuljit sitten Lissabonissa, Portossa tai Vila do Condessa, ei kaduilla ole juuri roskan roskaa. Tämä on kolikon kiiltävämpi puoli, jota kadunlakaisijoiden armeija kiillottaa päivittäin, kun se harjat suihkien puhdistaa keskeisimmät kadut tuulen lennättämistä roskista. Roskiksiakin on kaduilla joka toisessa valotolpassa. No, melkein. Kolikon himmeämmällä puolella on köyhemmät asuinalueet tai liki hylätyt alueet, laittomat ”kaatopaikat” metsäteiden varsilla ja roskat, jotka talven sateet huuhtovat jokiin ja jotka jokia pitkin päätyvät mereen ja nousuvesi hylkää rannoille. Ei, turistin ei tarvitse peljätä. Ennen kesää rannat puhdistetaan, hiekka seulotaan ja tasoitetaan niin, ettei sieltä ihan heti löydy edes yhtä simpukankuorta. 

Espinhossa asuessani talviselta rannalta löytyi kaikenlaista. Otin kameran ja kuvasin roskia talven kuulaassa valossa. Kadotettu, hajotettu tai hylätty esine pääsi vielä hetkeksi valokeilaan, esitti joutsenlaulunsa, kumarsi yleisölle – hassulle valokuvaajalle, satunnaiselle rantakalastajalle ja puhdistuskoneen kuljettajalle – ennen kuin se lavalle heitetyn ruusun kera teki exitin puhdistuskoneen ahnaaseen kitaan. Nyt se elää uutta elämää uusiolasina, kierrätettynä muovina tai metallina. Ehkä rannalla kuvaamani viinipullo päätyi juomalasiin, jonka myöhemmin ostin marketista eurolla. Pieni romantikko minussa haluaa uskoa näin. 

Jotkut täällä ovat varmasti sitä mieltä, ettei näitä kuvia saisi laittaa näytille. Että en saisi näyttää tätä vähemmän kaunista puolta Portugalista. Mutta, kuten olen muutamaan kertaan jo todennut, Portugali ei ole täydellinen, ja se tässä maassa onkin parasta. Ei roskia pidä lakaista maton alle. Näytetään ne ja todetaan samalla, että oikealla tiellä ollaan, vaikka vielä onkin petraamista. Ja petrataan sitten. Eihän maailmakaan vielä ole valmis. 

Home sweet home

Viikko sitten sunnuntaina tuuli ei enää ujeltanut ikkunoissa. Se suorastaan kirkui niiden raoista. Pohjoisesta ei tule pelkästään matkapuhelimia ja vaaleita naisia tänne, vaan myös pelottavia talvimyrskyjä. Pelkäsimme, että katto lähtee. Ei se lähtenyt tässä talossa, mutta vuokralaisen talon kattoa korjailimme maanantaiaamuna parinkymmenen tiilen irrottua. En aiemmin tiennyt, että pittoreskit punaiset kattotiilet painavat niin paljon. Jaksoin kantaa kerralla vain kaksi. Miten lujaa pohjoistuuli mahtoi yöllä puuskuttaakaan, kun sai ne lentämään? Sydän kurkussa pitelin narulla sidottuja jatkettuja tikkaita paikoillaan, kun Carlos tuulen riepoessa kiipesi monen metrin korkeuteen laittamaan uusia tiiliä paikoilleen.

Tein pyhän päätöksen, että tähän päivitykseen en kirjoita mitään säästä. En ainakaan paljoa. Ei ketään oikeasti kiinnosta se, kuinka paljon täällä sataa vettä. Ei meitäkään kiinnostaisi nähdä yhtään enempää vettä tippuvan taivaasta. Viime päivinä ei ole voinut pahemmin edes tuulettaa. Yhtenä päivänä sateen tauottua avasin ikkunat. Paaaaha virhe. Ilma ulkona oli lämpimämpää kuin kiviseinien sisällä, ja kostea ilma tiivistyi seinien ja ovien pintaan ja veti peilit huuruun ja puulattiaan jäi tohvelien pohjista koristeelliset jäljet. Äkkiä ikkunat kiinni ja koneellinen ilmanvaihto päälle. Hui hirvitys.

Perjantaina minulla tuli lopulta henkilökohtainen kosteusmitta täyteen, kun kesällä kunnostetun katon lisäksi myös makuuhuoneen seinästä löytyi harmaita pilkkuja. Kukkia, joita kukaan ei halua katsella. Pyysin Carlosia viemään minut lähimpään rautakauppaan äänensävyllä, josta hän tiesi että tuolle akalle ei kannata nyt sanoa vastaan. Haimme kosteudenpoistolaitteen. Koneen tislattua huoneilmasta vettä muutaman tunnin ajan alkoi ilma tuntua ihmeen kevyeltä. Laite pitää kovaa ääntä, mutta minun korvissani se on musiikkia, kun vesi valuu säiliöön loristen. Liri lori laa laa!

Kylpyhuone ”en suite” eli makuuhuoneen yhteydessä ei ole aina hyvä idea. Aina ovea avattaessa kosteutta tulvahtaa myös huoneen puolelle, vaikka kuinka olisi ikkunaa auki. Suihkussa on pakko käydä, vaikkei likaisia hommia tekisikään, jollei joka päivä niin ainakin joka toinen päivä. Ja kun ruokakuntaan kuuluu maatilan töitä tekeviä yksi tai joskus kaksi, kuluu kuumaa vettä ja saippuaa. Se vesi mikä ei valu viemäristä alas höyrystyy huoneilmaan. Kun Suomen talvipakkasissa kärvistellään kuivan sisäilman kanssa, täällä pyyhitään kosteutta nahkealta otsalta ja odotellaan malttamattomina kesää ja kuivia kylpypyyhkeitä.

Kadun toisella puolella asuva leskirouva kertoi, että hänellä on sisäkatot menneet ihan harmaiksi. Viime sunnuntain myrsky tiputteli myös hänen talonsa katon reunatiiliä. Siinä ne nyt makaavat terrakottamurskana kadunlaidassa. Eikä hän ole moksiskaan. Katon korjaaminen vaatisi vain tikkaat ja muutaman ehjän tiilen. No, kesällä kai sitten.

Kävin kylässä erään vanhan rouvan luona ja haistoin homeen ulos asti. Katonkulmat olivat harmaina, rouva pyyhki silmiään ja ihmetteli kun ne vetistävät niin paljon. Ei, ei ole minun paikkani kertoa, että talossa on kosteutta. Sitähän on kaikissa taloissa nyt.

Vuokralla asuessani näytin vuokraemännän miesystävälle yöpöytien, pienten lipastojen taustoja, jotka olivat erikoisen vihreät. Ehdotin, josko haisulilipastot voisi viedä pois. Mies otti rätin ja pyyhkäisi taustalevyt puhtaiksi. ”Noin se lähtee”, hän sanoi tyytyväisenä ja koputti yöpöydän kanteen. Hänen lähdettyään nostin lipastot eteiseen ja pidättelin hengitystä aina kävellessäni niiden ohi. Tuoli suoritti ihan hyvin yöpöydän virkaa makuuhuoneessa.

Täkäläisestä näkövinkkelistä katsottuna Suomen homehysteriat kuulostavat reippaasti ylilyödyiltä. Meidät suomalaiset on pesty pilalle. Emme kestä yhtään homepilkkua ilman että nenä alkaa vuotaa kuin vesihana. Heikko homeenhaju saa meidät haukkomaan henkeä – kauhusta. Kostea läikkä seinässä ja olemme valmiita repimään talon maan tasalle.

Ei täällä. Kyllä kesä kuivaa sen minkä talvi kastelee. Pinoteksia pintaan ja kyllä lähtee.

En halua yhtään vähätellä homeallergikkojen tuskaa. Olen näköjään itsekin sellainen. Viikon verran olen napostellut antihistamiinia, ja turvonneiden silmäluomien paikalla on jälleen silmät. Talon muilla asukkailla ei ole mitään oireita. Tuleekohan homeimmuniteetti geenien mukana vai kasvetaanko siihen? Tosiasia joka tapauksessa on, että kosteuteen ja sen kurjiin myötäjäisiin on tavalla tai toisella, hyvällä tai pahalla, pakko jossain määrin sopeutua kun tällaisessa ilmastossa asuu.

On varmasti teoriassa mahdollista rakentaa talo, johon kosteus ei pääsisi käsiksi. Pitäisi olla keskuslämmitys, koneellinen ilmanvaihto, kosteudenpoistosysteemit, pyykinkuivauskone ja mielellään vielä asukkaat jotka hengittävät vain vähän eivätkä tykkää käydä suihkussa tai keitellä ruokaa. Yleisen ilmankosteuden minimoimiseksi talon pitää myös sijaita kaukana merestä, joista, tekoaltaista, metsistä ja pelloista. Siis jossain ulkoavaruudessa tai ihan eri maassa. Vaikka pohjoisnavalla. 

Liioittelenko nyt vähän? Tietenkin. Uutisissa näytetään päivittäin kuvia sekä jokilaaksojen että Englannin tulvista. Siis eihän metriseen kiviseinään rankkasateen jälkeen ilmestynyt kostea läikkä ole mitään siihen verrattuna, että talon ensimmäinen kerros on kirjaimellisesti akvaariona. Suhteutamme asiat aina omaan näkövinkkeliimme, mutta elämää on tietysti muuallakin. En minä valita, en. Itse olen valinnut missä asun ja olen tyytyväinen siihen. Erittäin tyytyväinen. Yhtenä päivänä, rankkasateisen aamun jälkeen kauas pilvet karkasivat, aurinko paistoi ja linnut lauloi. Istahdin pihaportin ulkopuolelle, pellon laidalle, Gaian pyrkiessä syliin. Katsoin maalaismaisemaa ja ymmärsin, miten onnellinen voinkaan olla kun täällä vain saan asustaa. Home sweet home, Oma koti kullan kallis, O lar doce lar... 

Kuvissa portolaisia kaupunkikoteja. 

Talvipäivän seisahdus

Blogin päivitys on normaalista viikkoaikataulusta myöhässä. En tiedä mistä kirjoittaisin. Ei ole tapahtunut mitään uutta. Itse asiassa ei ole tapahtunut mitään. Koko viikon on sadellut, enkä ole käynyt edes kävelyllä jätteiden kierrätyspistettä kauempana. Sade tulee jo korvista ulos, niin meillä ihmisillä kuin eläimilläkin. Päästän Gaian pellolle juoksemaan, se käy häthätää hoitamassa hätäasiansa ja juosta kirmaa takaisin pihan puolelle niin nopsaan kuin kintuistaan pääsee. Se asettautuu istumaan ison katoksen alle ja tuijottaa pihan tapahtumarikasta elämää: sadetta, joka joko viskoo vettä kiukkuisesti maahan tai valuu taivaasta kaiken tahmaavana tihkuna; tuulta tanssittamassa nuorta nurmikonalkua; hyasinttia, joka arasti availee terälehtiään ja heittää ilmoille hennon tuoksun; passionpuskassa pyrähteleviä varpusia; pihan poikki lentävää pulua; ylikypsää keltaista hedelmää, joka tipahtaa sitruunapuusta maahan, tömähtää, ja ehkä häiritsee mullan alla päivänokosiaan torkkuvaa uutta jyrsijää, joka yöt kaivelee tunneleitaan ja harmiksemme tekee myyräntyötään. Väsyttyään kaikkeen tähän aktiviteettiin Gaia pujahtaa huoneeseensa ja kiertyy kerälle katselemaan omia uniaan. Iltaisin se pääsee sisälle olohuoneeseen, ihan sen vuoksi, ettei se olisi niin paljon yksin.

Aiheiden puutteessa olin kirjoittaa yhä puuttuvasta sosiaaliturvatunnuksesta, rytmihäiriölääkkeiden ostamisesta ilman reseptiä ja muualta Euroopasta muuttavien eläkeläisten verovapaudesta, vaikken itse tietysti eläkeläinen olekaan. Kirjoitinkin siitä, mutta en julkaise. Kerron nyt vain sen verran, että lääkkeeni maksavat täällä alle puolet siitä mitä Suomessa, ja muilta mailta saadusta eläkkeestä ei aina tarvitse maksaa veroa. Tällä jälkimmäisellä halutaan houkutella tänne maksukykyisiä – ja toivottavasti hyväkuntoisia – eläkeläisiä. Ei hullumpi idea talouskriisissä kouristelevassa maassa.

Muotoilin myös mielessäni miten kertoa anoppikokelaan parisuhdeneuvoista, kun Carlos ei toissapäivänä vielä illallisaikaan ollut kotiutunut lounastapaamisesta kollegoidensa kanssa. Vanharouva kertoi äitinsä neuvoneen, ettei miehille pidä antaa liikaa vapauksia, muuten heitä ei enää kotona näy. Lotkautin korvaani hetkellisesti, mutta siihen se jäi. Vapauteni on minullakin ja pidän siitä, ja tässä talossa tunnetaan sellainen termi kuin tasa-arvo. Niin, ja Carlos kotiutui kaksi tuntia äitinsä arviota aikaisemmin. En ollut kaulimen kanssa vastassa vaan kysyin onko hänellä nälkä.

Ajattelin kirjoittaa ystävyydestä, onhan kohta Ystävänpäivä. Joku minulle kerran suorastaan suuttui siitä, kun kutsuin ystäväkseni henkilöä, jota en ollut vielä tuntenut kovin pitkään. Ystävä, kaveri, tuttava – mitä väliä sillä on? Ne ovat termejä, joilla yritetään kategorioida jotain mikä ei ehkä ole kategorioitavissa. Mihin lokeroon laitan ihmisen, jonka kanssa elin monta vuotta, joka on minulle yhä kaikkein läheisin ja jonka näkemykseen luotan asiassa kuin asiassa? Ja miksi kutsun ihmistä, jonka kanssa olin melkein päivittäin yhteydessä vuosien ajan, mutta jonka kanssa en ajatellut koskaan muuttavani saman katon alle – silti muutin? Entä hänet, jonka kanssa teimme töitä samassa firmassa, eri paikkakunnilla, toistakymmentä vuotta, mutta vasta täällä vieraalla maalla huomasimme että liikumme niin samoilla aaltopituuksilla? Tai hänet, joka on minulle ystävä, sielunveli, kuin käteni tai jalkani, kaikki samassa ihmisessä, mutta yhteyttä pidämme harvakseltaan? Koen perheenjäseniksi henkilöitä, joihin minulla ei ole veri- tai edes laillista sidettä. Koen ystävikseni ihmisiä, joiden kanssa saatan vaihtaa vain parit viestit vuodessa, mutta ne ovat hyviä viestejä, merkityksellisiä sanoja. Kaikki he ovat osa elämääni, osa, jota ilman elämästä puuttuisi jotain oleellista.

Olin vähällä kirjoittaa joulukuisesta turmasta, jossa kuusi opiskelijaa huuhtoutui meren matkaan, eikä seitsemäs, ainoa eloonjäänyt kerro mitä oikeasti tapahtui. Yliopisto-opiskelijoiden vihkiytymisriittejä, meidän aikuisten silmissä lapsellisia, tarpeettomia simputuksia ihan vain kai traditioiden vuoksi. Nyt traditiot kyseenalaistetaan. Kuusi kuollutta nuorta on liikaa.  

Aina voisin kirjoittaa ilmasta. Tästä talvesta, jota toisilleen tuntemattomatkin päivittelevät bussipysäkillä kyytiä odotellessaan. Minulle tämä on kolmas talvi täällä, ensimmäisen ja toisen välillä oli pari vuotta. Jokainen kokemani talvi on ollut yhtä sateinen ja kolea. En oikeasti usko, että niitä on toisenlaisiakin. Aina vaan vesi valuu ikkunoita, seiniä, katuja pitkin, kosteus tiivistyy sisätiloissa, kaikki on nahkeaa eikä mikään kuivu. Nousuveden aikaan Atlantti ärjyy niin lujaa, että se kuuluu tänne asti, viiden kilometrin päähän rannasta. Tuuli ulisee ikkunoissa, mutta kivitalon seinät nauraa räkättävät tuulenpuuskalle: ”Meitä et saa vapisemaan!” Missä viipyvät ne kuuluisat aurinkoiset, tyynet talvipäivät, joista ystäväni (?) täällä ovat niin kovasti puhuneet? Milloin pääsen taas kameran kanssa kävelylle? Loppuuko tämä talvi ikinä?

Kaikesta tuosta olisin voinut kirjoittaa, mutta en nyt keksi oikein mitään kerrottavaa. Rospuutto on täälläkin pitkästyttävää ja pitkäpiimäistä. Päivät ovat niin toistensa kanssa samankaltaisia, että vanhanrouvan kokeillessa onneaan ja kysyessä ”Onko tänään torstai?” pitää minun miettiä hetken aikaa ennen kuin vastaan ”Ei, tänään on perjantai, vaikken mennytkään torille”.

Eräs tuttu professori kirjoitti kerran sähköpostissaan, että talvi on hyvää aikaa työntekoon. Hän on oikeassa. Kun ulos ei ole asiaa on paljon matalamman kynnyksen takana nököttää sisällä lämmin tietokone sylissään ja naputtaa, naputtaa ja naputtaa vielä vähän lisää. Tarinat tulevat jostain pään uumenista, näkymättömästä lähteestä, ja joskus tunnen itseni vain välikappaleeksi, käsiksi joka konetta takoo. En väitä hallitsevani sanoja. Yritän komentaa niitä, kahlita ne haluamaani muotoon, mutta aina ne karkaavat, tekevät niin kuin lystäävät, ja pakoon kirmatessaan huutavat lällälällälää ja haastavat minut ottamaan ne kiinni. Ison alkukirjaimen ja pisteen väliin mahtuu paljon enemmän kuin pelkkä lause. Siihen mahtuu ajatus, mielipide, tunnustus, kysymys, kyseenalaistus, totuus. Sanat ovat enemmän kuin kirjaintensa summa, ne kertovat joskus enemmän kuin tuhat kuvaa. Ne kertovat kaiken ja jättävät kaiken muun sanomatta. Mitä olisi maailma ilman sanoja? Ihan totta, mitä olisi maailma ilman sanoja ja kirjoitusta?

En vieläkään tiedä mitä tähän päivitykseen kirjoittaisin, joten lopetan tältä erää tähän. Kun tämän viikon kuvasato käsittää vain pari näpsäystä raekasoista, kaivelin tuhansien kuvien varastoistani kaakeleita. Hiillos hehkuu takassa, keittiössä tuoksuu kanelipullat, cevadat on jo juotu ja Gaia-koira torkkuu jalkojen juuressa, höristää korvaansa, mutta katselee kohta omia uniaan ja tuhisee. 

Ruostuuhan rautakin

Viikko on vierähtänyt taas sateen ja paisteen vaihdellessa. Olen punnertanut romaanikäsikirjoituksen kanssa, siivonnut, laitellut ruokaa, tehnyt käsitöitä, kitkenyt kasvimaata valmistellen sipulien istutusta, auttanut metsätöissä, ollut vanhuksenvahtina ja rapsutellut selälleen heittäytyvää koiraa ja siivonnut vielä lisää isossa talossa. Elämäntahti on rauhallinen, vaikka tekemistä on niin paljon, ettei paljoa pysähtyä ehdi. Mietin millaista oli ennen kun oli kesälomat ja lomamatkat ja ties mitä. Se oli erilaista elämää. Ajattelen, että nykyisellä elämäntavalla elän todennäköisesti pidempään ja terveempänä kuin jos olisin jäänyt entiseen elämääni. Toivottavasti. Pidän tästä elämästä, vaikkei tämä aina helppoa ruusuilla tanssimista olekaan.

Jotkut tuttuni ovat ihmetelleet, miten on mahdollista elää saman katon alla anoppikokelaan (tätini käyttämä termi) kanssa. Suomessa ei sellaista vaihtoehtoa moni harkitsisi viittä sekuntia kauempaa. Sikäläiseen kulttuuriin ei vaan enää kuulu, että useampia sukupolvia asuu saman katon alla. Ihmiset ovat itsenäisempiä, itsellisempiä ja joskus myös vähän itsekkäämpiä. Eikä kukaan halua olla vaivaksi toiselle, edes omille lapsilleen. Sekään ei kuulu suomalaiseen kulttuuriin. Jokainen pitää itsestään huolta niin kauan kuin kykenee ja sen jälkeen yhteiskunta astuu kehiin.

Portugalissa on kuitenkin toisin. Sosiaaliset turvaverkot ovat yhä olemassa. Kadun toisella puolella asuu yhdessä talossa leskirouva, naapurissa poika perheineen. Rouva saattaa pienen pojantyttärensä koulubussille joka aamu ja on loppupäivästä vastassa, kun bussi tipauttaa lapsen kyydistä. Monet vanhukset elävät kotona vaikka olisivat vuoteenomia. Vaihtoehtoja ei välttämättä ole, eikä niitä ole osattu kaivatakaan. Ei, ei täällä tunneta sellaista asiaa kuin ”kotihoidontuki”, mutta joitakin helpotuksia vakavasti sairaat saavat, mm. alemman veron eläketulosta.

Kylä järjestää eläkeläisille myös erilaista toimintaa: jumppatunnin, matkan kaupunkiin uimahalliin kerran viikossa jne. Naapurin virkeä leskirouva osallistuu niihin. Eräs toinen, dementoitunut vanhus on arkisin vanhainkodin ”päiväkerhossa”, mistä hän saa illaksi keittoruuan mukaan kotiin. Kylä hoitaa tarvittavat kuljetukset, myös koululaisille, omalla pikkubussillaan. Vielä toistaiseksi on ollut varoja järjestää em. palvelut kyläläisille.

Vanhainkodeilla ei ole täällä yhtään sen parempi maine kuin Suomessakaan. Samaan aikaan kun Suomessa uutisoitiin puutteista suomalaisissa vanhainkodeissa, täällä oli uutisissa ihan samat aiheet, eri kielellä vaan. Julkisuudessa on tietysti tuotu esiin räikeät epäkohdat – ei se tarkoita sitä, että kaikki vanhainkodit olisivat kurjia paikkoja. Vaan eipä taida kenelläkään olla kiire muuttaa sellaiseen, jos vain kotona pärjää.

Me huolehdimme vanhuksesta, joka ei enää pärjää yksin. En väitä, että meillä olisi aina helppoa ja harmonista. Kommunikointi vieraalla kielellä ei ole yksinkertaista ikäihmisen kanssa, jolla on valikoivan kuulon lisäksi valikoiva muisti, eikä minunkaan puhetta ole aina helppo ymmärtää. Carlos tulkkaa tarvittaessa aina kun on paikalla. Hän on meidän portugali-portugali -simultaanitulkkimme.

Niin pahalta kuin tuntuukin sanoa näin, niin ymmärrän jossain määrin sen, että vanhukset pidetään aloillaan rauhoittavilla lääkkeillä ja unilääkkeillä. Kun omassa kotona on vanhus, joka vaeltelee rappusissa yöt pitkät huoneensa ja keittiön väliä, kompastelee ja kaatuilee, ja on vain ajan kysymys milloin jokin luu murtuu, niin tekee mieli pyytää lääkäriltä vahvemmat unilääkkeet, että vanhus pysyisi sängyssään. Yritän laittaa niin tuhdit yöeväät, että niillä varmasti pärjäisi aamuun asti, eikä keittiöön tarvitsisi lähteä. 

Asuttuani monta vuotta yksin minun on vaikea sulattaa sitä, että esimerkiksi keittiössä tavarat saavat jalat alleen, ja kääntäessäni hetkeksi selkääni ne ovat siirtyneet paikasta A paikkaan B. Opettelen sietämään sitä. Olen niin pitkäpinnainen ihminen, että itseänikin kyllästyttää, mutta kun proput kärähtävät, kärähtävät ne kunnolla. Mutta myrskyn jälkeen on aina tyyntä ja jaksan taas selittää saman asian sadanteen kertaan. Kyllä minullekin joutuu joitain uusia sanoja selittämään useamman kerran. Ei kukaan ole toista parempi.

Eilen illallisen aikana katsoimme uutislähetystä. Siellä näytettiin Barack Obamaa ja selitettiin jotain, en muista mitä. Kuvassa vilahti pitkähiuksinen, hyvin vaalea nainen. Vanharouva tokaisi ponnekkaasti ”uma russa” (russa = venäläisnainen). Minä heti ihmettelemään, että mistä hän päätteli naisen olevan venäläinen. Nainenhan vain vilahti kuvassa. Minulle selitettiin, nauraen, että portugaliksi ’russa/russo’ tarkoittaa vaaleaa. Sillä ei ole mitään tekemistä venäläisyyden kanssa.

Huh, ja minä kun olin ollut vähän hämmennyksissäni, kun joku joskus kutsui minua ”venäläiseksi” eli russaksi.

Vaikken ole täyttänyt vielä edes viittäkymmentä, mietin joskus jo vanhuuttani. Ruostuuhan rautakin, ja maalit rapisee. Olen jollain tasolla varautunut, on eläkevakuutus ja taloudelliset asiat jollain tavalla mietittynä. Kai sitä jotenkin pärjää. Minulla ei ole lapsia, jotka katsoisivat vähän perääni kun hapset harmaantuvat eikä jalka enää nouse entiseen malliin. Jos nyt edes siihen asti selviän näillä geeneillä. En ole siitä kovin huolissani. Ne ovat asioita, joihin voimme jossain määrin vaikuttaa, mutta emme voi valita. Kunhan me pidämme huolta omasta elämästämme, kyllä elämä pitää huolta myös meistä. 

Tosilyhyt portugalin kielikurssi, osa 2

Tuhottoman tulisia. 

Lupailin jatkoa tosilyhyelle portugalin kielen kurssille. Tässä se tulee. Nyt perehdymme hyvin pintaliitopuolisesti ruokasanastoon. Näillä eväillä varustettuna rohkenee jo tutustua turistiseutujenkin ulkopuoliseen ravintolatarjontaan.

Taannoisilla Espanjan matkoilla pyrin etukäteen pänttäämään espanjaksi ne ruokalajit, joita olisi hyvä vältellä. Pässinkivekset, ankeriaanpoikaset eivätkä ylipäätänsä minkään elukan sisuskalut kuulu suosikkiruokiini. Portugalissa olen ollut huolettomammin, vaikka täällä syödään kutakuinkin kaikkea mitä kasvi- ja eläinkunnasta irti lähtee. Joskus en tiedä enkä edes halua tietää mitä lautasella on. Melkein kaikkea olen valmis kokeilemaan. Joidenkin ruokien nimet ovat harhaanjohtavia, hyvin kuvaavia tai suorastaan ruokahalun ryövääviä, mutta ei pidä antaa sen olla esteenä kulinaristisissa seikkailuissa. Tässä joitakin esimerkkejä:

Kuivamuonaa kalatorilla. 

Prego no prato – Naula lautasella (naudanpihvi, paistettu kananmuna ja ranskalaisia perunoita)

Pica pau – erilaisia lihapaloja, jotka syödään yleensä coctail-tikulla (picar = nokkia, pau = tikku)

Frango piri piri – ei piristettyä kanaa vaan chilikanaa

Baba de camelo – Kamelin kuola (toffeevanukkaan tyyppinen jälkiruoka, namia)

Punheta de bacalhau – Turskan tumputus (turskaa sipulin ja oliiviöljyn kanssa)

Peixe espada, Madeiran erikoisuus

Jotkut ruokalajit voivat olla suomalaisille makunystyröille hiukan haastavia, mutta kuuluvat perinneherkkuihin:

Arroz de pica no chão tai cabidela – kanaa, riisiä ja kananverta, suklaanruskea ruoka, tehdään yleensä maalaiskanasta, joka nokkii (picar) jyviä maasta (chão)

Orelheira – marinoitua, paloiteltua possun korvaa, mukavan sitkasta, sanovat 

Moelas de frango – kananmassua maukkaassa kastikkeessa

Polvo grelhado – grillattuja mustekalan isoja lonkeroita imukuppeineen päivineen – monen mieliherkku

Tripas – jauhoilla täytettyjä, öljyssä paistettuja suolia, portolaisten ikisuosikki eikä muuten yhtään niin vaikeaa niellä kuin mitä luulisi

Jos matkallaan haluaa pelata varman päälle ja välttyä yllätyksiltä lautasella, voi lähteä liikkeelle vaikka seuraavista perusruuista:

Bife grelhado – grillipihvi

Hedelmätarjontaa Funchalin torilla.

Peixe grelhado  – grillattua kalaa, lajeja löytyy runsaammin kuin Suomesta mutta on myös kotoisan tuttua Norjan lohta (salmão). Yleisimpiä kaloja ovat dourada (kulta-ahven), robalo (meriahven), linguado (meriantura), mutta kalaravintoloissa löytyy vaihteleva valikoima harvinaisempiakin herkkuja, erilaisia äyriäisiä ja nahkiaisia myöten.

Frango no churrasco – grillattua kanaa

Arroz de marisco – äyriäisriisi, klassikko

Lasagna – lasagne (yllätys yllätys)

Yritän muistella mieleen painuneita ravintola-aterioita. Joskus mieleen jää miljöö enemmän kuin itse ruoka. Angeirasin kalastajakylässä, täältä muutaman kilometrin päässä, on pikkuruinen ravintola, jossa on pöytiä kaltevalla kujalla, kahden talon välissä. Lähimmät kalastajaveneet ovat sadan metrin päässä, ja kissat pyörivät jaloissa. Kalat grillataan hehkuvilla hiilillä kadun varressa olevassa grillissä. Ravintola on niin suosittu, että viikonloppuiltaisin asiakkaita kertyy jonoksi asti. Siellä syödään kalaa. Tuoretta kalaa. 

Meksikolainen 'hombre'
esittelee ruokalistaa.

Lissabonissa käydessäni illastan aina samassa ravintolassa Restauradores-ravintolakadulla, syön siellä Caril de gambas, jättikatkarapuja currykastikkeessa. Henkilökunta on jo tullut tutuksi. Kerran hiljaisena talvi-iltana rehevä kapverdeläinen kokki tuli syömään iltapalansa samaan pöytään kanssani. Piti minulle seuraa tarjoilijoiden kanssa. 

Bife na pedra, tulikuumalla kivellä pöydässä itse paistettu naudanliha – kahdesti olen syönyt sitä, molemmilla kerroilla pienten kylien isoissa ravintoloissa. Toinen niistä oli huoltoaseman yhteydessä. Vila do Conden vanhassa kaupunginosassa on pieni ravintola, jonka tapakset, petiscos, vievät nälän ja pitkälle. Azoreilla, Ponta Delgadasssa paistettiin isoja pihvejä kokonaisten, kuorimattomien valkosipulinkynsien kanssa, ja pannun on täytynyt olla tosi kuuma. Liha ei voi olla yksinkertaisemmin, eikä paremmin laitettu. Ja tietenkin vielä sardinhas, sardiinit. Mitä olisi Portugali ilman sardiineja? Kuin härkä ilman sarvia. Porto ilman Douro-jokea. Auringonlasku ilman aurinkoa. 

Eipä unohdeta ruokajuomia. Vinho tinto (laus. vinju tintu) on punaista ja vinho branco valkoista viiniä. Yllättäen vinho verde ei ole vihreää. Se on nuorta, kypsyttämätöntä viiniä. Se voi siis olla myös punaista. Veden tilaaminen on monimutkaisempaa kuin viinin pyytäminen. Agua on vettä, ihan helppoa, mutta vielä pitää valita haluaako kylmää (fresca) vai huoneenlämpöistä (natural), hiilihapollista (com gas) vai ei (sem gas). Jos olutta tekee mieli, voi pyytää finon (pieni olut pohjoisessa) tai imperialin (pieni olut Lissabonissa). Jos haluaa ison oluen, niin pitää kai pyytää cervejaa (en ole kokeillut). 

Kalakauppa kadunkulmassa.

Näiden perustermien turvin voi huoletta suunnata portugalilaiseen ravintolaan. Kiireisimpien turistialueiden ulkopuolella matkailija saa kokemukseni mukaan poikkeuksetta lämpimän vastaanoton. Pääsääntöisesti ruoka on maukasta, joskin joskus nykysuomalaiseen makuun aika yksinkertaista, konstailematonta. Kastikkeita ja krumeluureja ei pahemmin harrasteta, sillä hyvien raaka-aineiden makua ei haluta peittää. Annokset ovat joskus järkyttävän isoja, hinnat silti pieniä. 

Portugalin monipuoliseen viini- ja ruokakulttuuriin pääsee tutustumaan vaivattomasti esimerkiksi JS Travelin järjestämällä teemamatkalla toukokuussa. Tarkemmat tiedot jstravel.fi. Luvassa on varmasti ravintoa kaikille aisteille. Tulen olemaan mukana matkan Porton osuudella.

Voisin jatkaa tästä aiheesta sivutolkulla, mutta pakko lopettaa, sillä massu murisee ja vesi kohosi kielelle. Tämän illan menussa on Arroz de tamboril, merikrottiriisiä. Kala on oikea rumilus. Lättänä, leveäsuinen, hurjahampainen sekä limainen. Mutta kuulemma herkullinen. Voin ruksata kokeilluksi taas yhden kalalajin lisää. 

Perinteisiä kalastajaveneitä, Aveiro.

Älä mene metsään sunnuntaina

Muutama vuosi sitten, asuessani Portugalissa ensimmäistä kertaa, kävin sisämaassa ajelulla yhden ystäväni kanssa. Pysähdyimme vuorenrinteelle katselemaan alhaalla laaksossa olevaa pikkukylää. Kaukaa kantautuivat ne kylille tyypilliset äänet: kirkonkellot, kukot ja traktorit. Ihastelin ystävälleni, että siellä on varmaan hyvä asua. Hän totesi aika lakonisesti, että ei noissa sisämaan kylissä välttämättä ole niin idyllistä kuin kuvittelisi. Ne olivat pitkään liki täysin eristyksissä muusta maailmasta. Toisin sanoen puolisot on otettu samasta kylästä, samasta suvustakin. Ennen pitkää sillä on seurauksensa.

Näkyykö metsää puilta?

Olen kuullut kahdesta tapauksesta, vuosien takaa, että vanhemmat olivat yrittäneet pakottaa lapsensa naimisiin serkkunsa kanssa. Molemmissa tapauksissa lapsi oli päätynyt päättämään päivänsä.

Tosin täällä käsite ”serkku” on paljon laajempi kuin Suomessa. Kutakuinkin jokainen kaukaista sukua oleva on serkku. Kesällä kävimme yhdessä tämän kylän kahviloista. Kahvilanpitäjä sanoi olevansa Carlosin serkku ja kertoi pitkät selitykset siitä, että mitä kautta. Ihmettelimme, että miten hän ylipäätänsä tunnisti Carlosin. Sana oli kai kylällä kiirinyt. Siellä sun täällä jossain talossa asuu serkkuja tai kadulla kävelee vastaan serkkuja. Ja minä kun luulin, että minulla on iso suku.

Loppukesällä innostuin poimimaan karhunvatukoita. Mehevimmät mustat herkut kasvoivat erään hiljaisen metsätien varrella, tässä ihan lähellä. Sanoin, että sinnehän voin mennä yksinkin, kävellen, ettei tarvitse aina kuskata. ”Älä mene yksin sinne”, sanoi Carlos. ”Liikkeellä on kaikenlaisia tolloja, tolos.” En kysynyt tarkemmin mitä hän tarkoitti, mutta arvasin kyllä. Jotkut elävät vielä eri vuosituhannella ja suhtautuvat naisiin lähinnä esineinä tai hyödykkeinä. Jotkut miehet ajattelevat, että nainen on miehen käytettävissä jos mies niin haluaa. Jotkut ovat vielä sitä mieltä, että vaimo on miehen omaisuutta. Käsitysjäänteitä aiemmilta ajoilta. Suomalaisen silmissä hyvin vieraita. 

Korkkitammen karhea iho. 

Läheisessä talossa asuu 14-vuotias nuorukainen. Miten tämän nyt sanoisi hyväksyttävällä tavalla – no, pojan älykkyys ja sosiaaliset taidot eivät ole sillä tasolla kuin mitä sen ikäisellä lapsella olettaisi olevan. Hän puhuu, paljon, mutta jostain näkee että kaikki ei ole ihan kohdallaan. Hän käy koulua, siis silloin kun viitsii. Ihan tavallista koulua. 

Kesällä, kun niitin heinää vuohille, poika tuli joskus juttelemaan. Ajattelin, että kivaa, poika ei ujostele vierasmaalaista naista ja kivaa, saan uusia tuttavuuksia. Mutta kun poika alkoi kehua minua sympaattiseksi ja kauniiksi (huom. en ollut käynyt suihkussa enkä laittanut tukkaani vielä sinä aamuna, vaan olin likainen ja hikinen heinätöistä) ja pyysi suukkoa, niin kylältä kuuluvien kirkonkellojen lisäksi kuulin hälytyskellojen kilinää takaraivossani. Tuli kiire takaisin talolle.

Eräänä sunnuntaiaamuna poika tuli pellon laidalle aseen kanssa. Ilmakivääri, metsästyskivääri, mikä lie. En minä niitä tunne. Pitkä piippu siinä oli ja puinen perä. Hän sanoi, ettei se ole ladattu. Hän oli kuullut läheisestä metsästä samat laukaukset kuin minäkin. Gaia oli lähtenyt juoksemaan metsää kohti, ja hädissäni juoksin sen perässä, sain sen onneksi palaamaan takaisin pellolle. Poika tuli paikalle ja kertoi innoissaan siitä, kun oli ampunut pieniä kaneja jonkun kanssa. Halusin sulkea korvani. Hän osoitti koiraa aseella. Kielsin häntä tekemästä niin, en vain vihaisena vaan myös säikähtäneenä. Tuli taas kiire takaisin talolle. Poika tarjoutui kantamaan heinäsäkit vuohien ja lampaiden aitaukselle.

Satumetsä, Guimarães. 

Jos toinen ei ole täysin vastuussa tekemisistään tai sanomisistaan, niin onko oikeus olla hänelle vihainen? Missä menee raja? Saahan lievästi kehitysvammaiselta tai vajailla sosiaalisilla taidoilla varustetulta lapselta odottaa, että hän tottelee aikuista joka kieltää tekemästä jotain? Jos hän ei tottele, saako suuttua? Eräiden tapahtumien jälkeen en jää enää juttelemaan pojan kanssa kun hän tulee kadulla tai peltotiellä vastaan. Olen pahoillani kun näin on, mutta vaisto kehottaa varomaan.

Torstait ja sunnuntait ovat sallittuja metsästyspäiviä. Kirkoilta kuuluvat paukkuraketit eivät ole ainoita sunnuntaiaamun pamautuksia. Laukauksia kuuluu, kanirassuja kuolee. Metsästäjät hakevat tähtäimiinsä myös peltopyitä ja kyyhkysiä, jossain päin villisikojakin. Metsään ei tee mieli päiväkävelylle laukausten kaikuessa ilmassa. Carlos kielsi minua ykskantaan menemästä metsään koskaan yksin. Niiden tollojen takia. Uskon häntä suosiolla.

Käkkyräkoivu Caramulossa.

Kylän kaduilla voin kuitenkin kulkea Gaian kanssa. Ei täällä periaatteessa vaarallista ole, mutta talouskriisin myötä rikollisuus on lisääntynyt sen verran paljon, että on huolettomampaa kulkea kameran kanssa kun mukana on henkivartija, guarda-costas (”selänvartija”). Gaialla pistää kulmahammas näkyviin huulten välistä, ihan kuin se näyttäisi puolittain hampaitaan. Ihmiset kysyvätkin aina aluksi, tekeekö se pahaa. Ei tee. Mutta jos sitä alkaa rapsuttamaan, se ei anna lopettaa. Siitä varoittelen potentiaalisia rapsuttajia. 

Jonain kuivana päivänä – ei kuitenkaan torstaina eikä sunnuntaina – täytyy lähteä käymään omassa metsässä. Viime kerralla sieltä löytyi laakeripuu piikkipensaspöheikön takaa. Laakerinlehdet antavat lula-mustekalamuhennokselle oivan maun ja sopivat myös lihapatoihin. Jos piikkipensaan läpi löytyy tie puulle, olemme jatkossa omavaraisia laakerinlehtien suhteen, ja niitä riittänee tuomisiksi seuraavalle Suomen reissullekin. 

Huomenna ei metsään ole asiaa, vaikka onkin perjantai. Nyt on vielä hiljaista ja tyyntä, mutta huomispäiväksi on luvattu kovaa tuulta ja rankkaa sadetta. Tänäänkin satoi rakeita. Päivät ovat jo pidentyneet selvästi, mutta talven selkä ei ole vielä taittunut. 

Ensimmäisessä kuvassa eukalyptuksen vanhan kuoren alta paljastunutta uutta pintaa. Talvisin ne kuoriutuvat ja ikään kuin luovat uuden nahan. 

Toukopäivä tammikuussa

Muuri päivänpaisteessa. 

Tykkään tilastoista. Ne ovat jotenkin niin säntillisen systemaattisia. Ja ne kertovat kiinnostavia asioita. 

Googlen Blogger-työkalu tarjoaa bloginpitäjälle tilastotietoja muun muassa sivustolla vierailukerroista ja lukijoiden sijaintimaista. Viimeisen vuoden aikana Irtiotto-blogissa Suomi ja Portugali ovat olleet tietenkin kävijälistan kärkipäässä, mutta lukijoita on käynyt niinkin eksoottisista paikoista kuin Pakistan, Kiina, Etelä-Korea, Thaimaa, Afganistan. Joskus voin veikata, että joku jossain päin maailmaa matkusteleva kaverini käy reissullaan lukemassa blogia. Maailma on nykyään pieni paikka.  

Tilastot kertovat myös mitä kautta sivustolle on päädytty ja millaisilla hakusanoilla on googletettu. Portugalin kielestä on moni hakenut tietoa, joten ihan lähiviikkoina laitan jatkoa Tosilyhyelle portugalin kielen oppimäärälle, jonka ensimmäinen osa löytyy marraskuulta 2012.

Viimeisen viikon aikana hakuja on tehty myös sanoilla ”rassukka nainen” ja ”naista lypsetään ja laitetaan imukupit”. Tilasto ei kerro, onko haut suorittanut sama henkilö. Katolisista hautajaisista tietoa hakeva on myös päätynyt blogiini muutaman kerran. Kerron niistä lisää jos joskus tulee sellainen tilanne, että osallistun sellaisiin itsekin. Toivottavasti sellaista ei ihan pian tapahdu.

Lupasin kertoa miten puutarhassa temmeltäneen myyrän kanssa asiat etenevät. Aikansa se kaiveli kuoppia, tai tunneleita, ja sokeana suunnisti hyasintinsipulista iiriksenmukulaan, kiertäen kaukaa narsissit ja liljat. Gaia-koira kaiveli myös kuoppia nurmikolle, mistä Carlos oli aika äkäinen. Kunnes eräänä iltana myyrä löytyi Gaian petin vierestä, koivet kohti kattoa, hengetönnä. Gaia heilutteli häntää ja hymyili voittajan hymyä. Olisiko niin että risteyttämällä rottweiler ja bokseri saatiin ihan uusi laji, myyräkoira? Gaia sai myyrän metsästyksestä palkkioksi ison luun ja hurjasti taputuksia.

Uusia kumpuja ei ole pihalle ilmaantunut, joten ehkä voin vihdoin rohkaistua ja ostaa huomisella torireissulla tulppaaninmukuloita.

Unohtuneita rypäleitä.

Myyrän poistuttua joukoista olemme saaneet muita kotieläimiä. Pienestä, kosteasta varastohuoneesta, jossa säilytän hillopurkkeja, löytyi kaksi pikku sammakkoa. Eilen niiden seuraan liittyi kolmas. Ehdotin Carlosille, että tekisimme puutarhaan pienen lammen ja hankkisimme sinne sellaisen kivan kurnuttavan sammakon. ”Caramba!”, hän huudahti. ”Eihän silloin saa kukaan nukuttua öisin!”

Yövyin joskus vuosia sitten maatilalla Andalusiassa. Siellä yön tullen sammakot kurnuttivat, hekottivat, haukkuivat kuin pienet koirat. Pihalla kasvoi valtavankokoinen palmu, jonka tilan englantilainen omistajapariskunta kertoi olevan vain kymmenisen vuotta vanha. Yhdessä puussa pyöritteli illan tullen päitään pieniä pöllöjä. Jo silloin mielessä alkoi kyteä ajatus elämänmuutoksesta, irtiotosta. 

Carlos on myötäillyt montaa toivettani. ”Ettei sinulta mitään puutu”, hän sanoo. Mutta kun ehdotin viiniköynnösten istuttamista puutarhaan, ihan että vaikka saataisiin syöntirypäleet omiin tarpeisiin, hän puisteli päätään. ”Niissä on hirveästi työtä. Sitä paitsi tällä seudulla kasvatettu viini ei ole mistään kotoisin.” Tilalla on ennen ollut viiniköynnöksiä, pihalla, pihan ulkopuolella ja pitkin pellonviertä. Vanhasta vintiltä löytyneestä ilmavalokuvasta näkyy kaikki. Pihalta ja piharakennuksesta löytyi vielä viininvalmistukseen käytettyjä välineitä ja madonsyömiä viinitynnyreitä. Se oli joskus isoisän aikoihin. Paikassa, jossa nyt istun, oli ennen viinikellari. Nyt se on osa olohuonetta. 

Vanhan talon vanha seinä ja ikkuna, joka on nähnyt
kaiken mitä kadulla on kulkenut.

Kaupunkireissun yhteydessä pitäisi käydä verotoimistossakin. Ei yhtään tee mieli. Maasta riippumatta verotoimisto lienee paikka, jonne kukaan ei mene mielellään. Jo ennen kuin oven avaa, nousevat hiukset niskassa pystyyn, hartiat kyyristyvät ihan itsestään ja pää painuu alas, ja alta kulmain sitä luimistelee verovirkailijoita. Ei minulla muuta asiaa sinne ole kuin osoitteenmuutos, mutta kun tiedän, että se olisi pitänyt tehdä seitsemän päivän sisällä muutosta, muuten voivat räpsäistä minulle sakot. En vaan ole voinut tehdä ilmoitusta aiemmin, sillä vasta nyt sain ensimmäisen laskun, jolla voin todentaa asuvani tässä osoitteessa. Verovirkailija kun ei usko minun viatonta naamaani ja vilpitöntä sanaani. Huonolla tuurilla joudun vielä sen sitruunan syöneen tihrusilmäisen virkailijan kynsiin, joka aiemmilla kerroilla on liki huutanut minulle. Ei taida tykätä naisista, tai ei ainakaan ulkomaalaisista naisista.

No, se on vasta huomenna, amanhã, tai ehkä vasta ensi viikolla, jos huomenna toripäivänä on verotoimistossa mahdoton jono. 

Tänään oli aivan ihana ilma, kuin toukokuinen päivä Suomessa. Vuoden ensimmäinen kaunis päivä, totesi eräs nainen, joka alkoi juttusille kun olin kävelyllä Gaian kanssa. Vuoden ensimmäinen kesäpäivä, sanoisin minä. Nainen kertoi, että hänellä on kolme koiraa ja kaksitoista kissaa, samalla kun viikkasi villasukkia. Kesäsäilöön kenties? Pesin viisi koneellista pyykkiä, ja osa niistä ehti jopa kuivua päivän aikana. Ripustellessani niitä kuivumaan piti availla villatakkia, kun tuli kuuma. Kärpäset lentelivät sisään keittiön avoimesta ovesta ja naapuruston kukot kiekuivat rinnat röyheinä. Äskettäin ostamani neulemekko lyheni pihan poikki kävellessä minihameeksi, kuten Carlos huomautti. Alla oli sentään paksut talvisukkahousut. Voidaanko jo julistaa kesä? Por favor? 

Kuvittele linnunlaulua, auringonpaistetta,
kostealta mullalta tuoksuva pelto... 

Tätä kirjoittaessa kadulta kuuluu kovaa rummun kuminaa, hiljaista helinää ja laulua. Ryhmä ihmisiä kiertää laulamassa janeiras-lauluja, keräten samalla rahaa. Perinne liittyy jotenkin loppiaiseen, dia dos reis, ”kuninkaiden päivä”, jota vietettiin sunnuntaina. Nyt on joulu pistetty pulkkaan, vai pitäisikö sanoa pukin rekeen, ja koristeet voi kerätä pois. Vajaan kahdentoista kuukauden kuluttua otetaan uusiksi. 

Kuvat ovat tämänpäiväisen kävelyretken satoa. Uudenvuoden kolmastoista toive, pilvetön taivas, toteutui näin pian.