Huomenna hyvänä päivänä

Vielä vajaa viikko sitten satoi vettä kuin aisaa. Tiistaina, ennen karnevaalikulkueen starttia, katsoin ikkunasta ulos ja päätin, että minua ei tuonne veden sekaan saa. En tykkää kastumisesta muualla kuin suihkussa. Karnevaalihälinä saa odottaa ensi vuoteen.

Heti keskiviikkoaamuna säiden pyhimys S. Pedro pisti vihdoin taivahan vesihanat kiinni, vetäisi pilviverhon sivuun ja antoi auringon paistaa porottaa. Lämpötila nousi ja minun mielialani sen mukana. Suomalaisen mittapuun mukaan nyt on kesäiset kelit. En ole pysyä nahoissani. Vilukissa on saanut nakata nurkkaan kolmannen sukkaparin, välillä myös villatakin.

Ruohonleikkuriparivaljakko Pedro&Înes
työn touhussa.

Aloittaessani kirjoittamaan tätä päivitystä, sunnuntaiaamuna, istuin olohuoneessa, kaikki kolme ikkunaa ja pihalle vievä ovi sepposen selällään, jotta lämmin ulkoilma pääsisi kiviseinien sisäpuolelle. Varpuset sirkuttelivat sekä kiivipuissa että passionpuskassa, lampaat määkivät naapurin pellolla, moottorisaha raikasi taas, Carlos kolisteli pihalla ja naapurin leskirouva kävi kadulla äänekästä keskustelua sen lukutaidottoman rouvan kanssa, jonka kanssa tehtiin kauppaa hautapaikasta. Meidän vanharouva otti keskusteluun osaa ikkunasta käsin. Maallako muka hiljaista, hah!

Hautapaikan ostanut rouva ilmestyi ikkunan taa yhtenä aamuna selvittämään jotain haudan marmoripaasiin liittyen. Yli kahdeksankymppinen vanhus on aina ollut reipas ja virkeä, rija, kuten täällä sanotaan. Nyt hän näytti väsyneeltä ja piteli päätään. Oman hautapaikan järjestäminen näyttää ottavan voimille.

Kävin perjantaina tapani mukaan torilla Vila do Conden kaupungissa. Ostokset tehtyäni, toisin sanoen ostoskärryn tultua täyteen hedelmiä ja vihanneksia ja vähän myös lihakaupan antimia, kävin kahvilla ja suuntasin sitten bussipysäkille. Naapurin leskirouva osui sinne myös, ja istahdimme penkille lepuuttamaan jalkoja. Seuraan liittyi pian toinen iäkäs rouva, ja äkkiä huomasin istuvani keskellä äänekästä keskustelua. Molemmat rouvat kilpaa kertoivat olevansa muun muassa diabeetikkoja, ja montako lääkepilleriä he päivän mittaan pistävät poskeensa ja mikä on mihinkin vaivaan. Pääni pyöri kuin tennispelissä, kun yritin kuunnella molempia. Kun lääkearsenaalit oli käyty läpi, siirtyi keskustelu bussiretkiin, joita järjestetään eri puolille maata. Maksaa kympin verran, sisältää ruuat ja juomat ja päivätanssit ja parin tunnin tehokkaan myyntiesittelyn. Milloin myydään patjoja, milloin kattiloita, milloin mitäkin. Toinen rouva kertoi, ettei hänellä ole enää varaa osallistua retkille. Palaa liikaa rahaa. Ehdotin, että jättäisi kukkaron kotiin.

Irokeesi-Înes nauttii ihanasta auringosta. 

Puolen tunnin bussimatkan aikana kyselin naapurin leskirouvalta paikallisista kampaajista, sillä viimeksi heinäkuussa leikatut hiukset ovat venähtäneet niin pitkiksi, että alan oikeasti näyttää vanhalta hipiltä. Kylästä löytyy kaksi kampaajaa, toinen, nimeltään Patricia, leikkaa hiukset kotikampaamossa viidellä eurolla. Toinen perii leikkuusta kymmenen euroa. Nyt olen enttententtenteelikamentten kummalle menen. Naapurin suosittelemalle vai sille toiselle.

Sateiden lakattua, tai ainakin tauottua, on ulko- ja sisätöiden tekemisen tarve suorastaan räjähtänyt käsiin. On niin paljon tekemistä, etten tiedä mistä aloittaa. Nokkoset pitää kitkeä pihalta. Poimia kiivit ja viedä ne vintille säilöön, ennen kuin linnut käyvät niiden kimppuun. Kitkeä ja kääntää kasvimaa. Kylvää tomaatteja, porkkanoita, kukkia ja mitäköhän vielä. Vaihtaa mullat kymmeniin pihalla oleviin ruukkuihin. Istuttaa lisää kukkamukuloita. Tukea syksyllä kylvetyt hajuherneet, jotka ovat yhtäkkiä venähtäneet pituutta. Siivota vuohien&lampaiden entinen kämppä, sillä niille on tehty uusi aitaus hedelmätarhan perälle. Pestä ikkunat, ovet, lattiat, keittiö ja kylpyhuoneet lattiasta kattoon. Järjestellä työhuone viimein käyttökuntoon. Siivota vintti edellisten asukkaiden jättämistä roinista. Ja vähän vielä jotain muuta pientä, niiden normaalien arkitöiden sekä kirjoittamisen, valokuvausretkien ja käsitöiden lisäksi.  

Kuljen missä vaan, aina kuljen oikeaan suuntaan ja päädyn Santiagon tielle.

Uh ja huh. Onneksi päivät ovat pidentyneet ja vuorokauteen mahtuu enemmän valoisia tunteja. Lämpimänä iltana ei ole kiire pihalta sisälle. Pikkuhiljaa kaikki tulee tehtyä. Jollei tänään niin amanhã, huomenna hyvänä päivänä, kuten entinen anoppikandidaatti tapasi sanoa suunnitellessaan kesämökin töitä. Vanhempi väki täällä ei näytä pystyvän sanomaan amanhã, huomenna, lisäämättä siihen ”Se Deus quiser”, ”jos Luoja suo”. Sananparsi kuuluu yhteen ihan kuten suola salaattiin. 

Maaliskuu on muutosten kuukausi. Kanakatras siirrettiin tälle maatilalle perjantaina, ja nyt ne kuopsuttelevat onnellisina maata hedelmätarhan perällä ja kaakattaa kotkottavat. Lähiaikoina myös lihakarja siirretään tälle tilalle. Niille on aidattu iso laidun pellolle talon viereen. Maaseudun äänikirjossa tulee siis olemaan myös muuausta. Jossain vaiheessa on luvassa perheenlisäystäkin, sillä Isabel-kuttu on tiineenä. Sen olisi voinut huomata jo siitä, kun sillä alkoi olla erikoisia mielitekoja: se nyhtää popsi Înes-lampaan villaa. Kohta meillä on yksi tai kaksi pikkuista kiliä. 

Maaliskuun alusta vanharouva alkoi käydä vanhainkodin päiväkerhossa, jotta hänellä olisi enemmän seuraa ja tekemistä. Aamuisin saattelen hänet bussille ja loppupäivästä olen odottamassa, kun hän palaa takaisin kotiin. Ensimmäisinä päivinä meitä kaikkia taisi jännittää vähän. Ensi viikolla kaikki alkaa varmasti jo sujua rutiinilla, emmekä ole ovella odottamassa bussia puoli tuntia etuajassa.

Huomenna, amanhã, kitken loput nokkoset, käännän osan kasvimaasta ja teen paljon muutakin, ja auringon painuessa metsän taa nousen miettimään syntyjä syviä yläkerran terassille, jolle olemme antaneet nimen sítio de pensamento, mietiskelypaikka. Istun vanhalle vaappuvalle penkille, katselen peltomaisemaa, metsänrajaa ja naapurikylän kirkontornia. Gaia-koira seuraa taas kannoillani, istahtaa taakseni ja tuijottaa seinää. Kyllästyttään sinivalkoisiin kaakeleihin se käy maaten, kierii selällään, ehkä huvittelee kuonon eteen osuneella pulunhöyhenellä.

Tänään oli ensimmäinen ilta kun joimme illallisen jälkeen kupilliset cevadaa ulkona terassilla, ja ensimmäinen ilta marraskuun loppupuolen jälkeen, kun takkaan ei sytytetty tulta. Huomenna, Amanhã, se Deus quiser, on uusi lämmin päivä. Aurinko hellii, hemmottelee, kuivattaa pyykit ja innostaa kukat kukoistamaan, kypsyttää kiivit, lämmittää talon, kehon, mielen. Jos joskus talven hämärinä ja märkinä päivinä aloin haaveilla lämmitetystä talosta ja saunan löylyistä, niin nyt nautin sydämen pohjasta aamuteen siemailusta pihalla, siitä kun voin taittaa siihen tuoreen mintunoksan. Haen hedelmätarhasta appelsiinin ja teen siitä mehua, keitän aamiaiselle oman kanan munan, laitan leivälle vielä persiljanlehden. Pieniä ovat elämän nautinnot, ja pieninä ne ovat niitä parhaimpia. En juuri muuta kaipaa kuin sen mitä minulla jo on, enkä mitään muuta tarvitse. En ole rikas, mutta elämäni on. 

Laastari maailman haavalle

Tällä viikolla uutisissa kerrottiin, että tänne Portugaliin tulee noin 80 syyrialaisnuorta viemään loppuun yliopisto-opintonsa, jotka ovat jääneet kesken Syyriassa. Ei yhtään hullumpi asia. Parhaimmassa skenaariossa he ovat auttamassa omaa maatansa takaisin jaloilleen sitten kun tilanne rauhoittuu, meni siihen sitten vuosi, kaksi, tai kymmenen.

Nettiuutisista luin, että Suomi ottaa tänä vuonna vastaan 500 syyrialaispakolaista. Puolentuhatta ihmistä saa lottovoiton; heidät irrotetaan juuriltaan, pois julmasti raatelevan sisällissodan jaloista, ja istutetaan kaukaiseen Suomeen. Annetaan hopealusikka kätöseen, taputetaan olkapäälle, pistetään nenän eteen kotouttamistuilla, asumistuilla, toimeentulotuilla ja suomen kielen kursseilla äärimmilleen täytetty soppakulho ja kehotetaan lempeällä äänellä: ”No niin, syöhän tästä nyt itsesi ähkyyn.”

Suomi on hyvinvointivaltio. On, on, kaikista konkursseista, velkaantumisesta, työttömyydestä ja leipäjonoista huolimatta. Hyvinvointivaltiona Suomi voi ostaa itselleen puhtaan omantunnon. Autetaan lähimmäisiä, edes joitakuita heistä, ja siitä tulee niin hyvä olo. Ei maailma siitä parane, mutta voimmepahan hyvillä mielin itse tehdä lomamatkan kaukomaihin, syödä lentotomaatteja ja lukaista kaukaiset sotauutiset ipadistä ja asua niin hyvin lämmitetyssä talossa, että talvipakkasilla sukat pitää riisua ja hiki tulee pelkässä t-paidassakin. Ei se ole meidän vikamme, että meillä menee niin hyvin, eihän?

Omantunnon hyssyttelemiseksi Suomeen otetaan siis 500 Lähi-idän pakolaista. Problem solved? No ei. Syyriaan jää yhä 4 miljoonaa maan sisäistä ja 2 miljoonaa maan ulkopuolista pakolaista (lähde: Yle). Jokin Raamatun jae voisi hyvin kuulua näin: ”Joka yhtä on auttanut, on kaikkia auttanut”.  Ei se asiasta silti totta tee.

En ole persu enkä demari enkä vihree enkä mitään muutakaan poliittista. Kerron sen nyt suoraan. Olen ihan tavallinen suomalainen, jonka on vaikea ymmärtää isänmaan pakolaispolitiikkaa, jota humanitääriseksi avuksi kutsutaan. Se on pieni laastari maailman miljoonille haavoille. Kuinka moni suomalainen voi rehellisesti väittää voivansa katsoa maahanmuuttajanuorukaista silmiin ilman että miettii montako euroa minunkin veroistani ropsahtaa tämän elintason ylläpitoon? Ja se maahanmuuttajanuorukainen näkee kyllä sen kylmän ajatuksen sinisen katseen takana, eikä se varmasti tunnu hyvältä. Minkään maan ongelmat eivät ratkea siirtämällä sen kansalaisia muihin maihin. Ei! Portugalissa on meneillään pakon sanelema vapaaehtoinen muuttoliike etenkin nuoren koulutetun väestön siirtyessä laumoina, siis laumoina, muihin maihin työn perässä. Tänne jäävät lapset, vanhukset ja keski-ikäiset, joista onnekkaimmilla on työpaikka. Tänne tarvitaan toimeentulemisen mahdollisuuksia erityisesti nuorille. Eli työpaikkoja.

Siis juuri sitä, mitä myös esimerkiksi Afrikan köyhistä maista puuttuu. Siellä on paljon väkeä, mutta vähän tuotantoa, ja mikä maa elää ilman tuotantoa? Vatikaani ehkä. Afrikkaan on annettu kehitysapua vuosikymmenet. Muistan lapsuudestani, siis joidenkin vuosikymmenien takaa, miten me kaikki jollain tavalla kannoimme pienen kortemme kekoon ja autoimme köyhiä afrikkalaisia. Ja teemme sitä edelleen. Mikään ei tunnu muuttuneen. 

Mieluummin annan lantin Vila do Conden viikkomarkkinoilla pyörätuolilla vaivoin liikkuvalle miehelle, tai Portossa Rua de Santa Catarinan ostoskadulla vastaan tulevalle vanhuspariskunnalle, tai sille silmättömälle vanhalle naiselle, joka soittaa melodicaa milloin Vilan markkinoilla, milloin Santa Catarinalla. Pieni apu saavuttaa sitä tarvitsevan suoraan kädestä käteen, ilman isoja organisaatioita.

Samalla välin kun Afrikan maita on autettu, Aasian maissa on ihan omin voimin kehitetty infrastruktuuria, teollista toimintaa, tuotantoa, koulutusta, luotu työpaikkoja. Kyllä, kyllä, suuri osa Aasian maiden taloudellisesta menestyksestä perustuu riistetyn työvoiman käyttöön, jotta länsimaihin voitaisiin myydä halpaa krääsää. Sen pitää painaa myös meidän kehittyneiden maiden asukkaiden omaatuntoa, ja meidän pitää vaatia siihen muutosta. Kulutetaan vähemmän, maksetaan vähän enemmän. Ei mahdoton yhtälö, eihän?

Tiedän, on helppo huhuilla täältä Euroopan toiselta kolkalta, mistä Syyriaan on kutakuinkin yhtä pitkä matka kuin Suomeen. Millä oikeudella edes puutun Suomen pakolaispolitiikkaan? No, maksan veroja sinne. Vähän, mutta maksan kuitenkin. Ja tiedän, että kun joku uusista naapureista tai uusperheeni tuttavista tai sukulaisista näkee minut, kukaan heistä ei ajattele sitä, kuinka paljon mahdan maksaa Portugalin valtiolle. Ulkomaalaiset otetaan ystävällisesti vastaan, kunhan me itse pidämme huolen itsestämme. Naapurit ja ystävät kyllä auttavat tarpeen tullen, mutta yhteiskunta ei osallistu tavallisen maahanmuuttajan kotouttamistalkoisiin. Ja jotenkin se on ihan reilua niin. 

Portugalilaiset ovat vaeltaneet maailman maihin jo vuosisatojen ajan, eivätkä suomalaiset paljoa pahempia siinä ole. Eloisasta mielikuvituksesta ja vanhempien evakkotaustasta huolimatta en osaa kuvitella itseäni sodan jalkoihin, pakenemaan kodistani ja asettautumaan toiseen maahan sen kansalaisten kustannuksella. Se lienee minun vajavaisuuteni, puute empaattisuudessani. 

Jos minä olisin jumala ja saisin luoda maailman uudelleen, loisin paikan, jossa kaikilla olisi hyvä ja helppo olla. Aseita ei olisi keksittykään ja sotia ei käytäisi, vaan ihmiset yli kulttuurien ja rotujen tervehtisivät toisiaan poskisuudelmin ja hymyillen. Kaikilla olisi oma koti ja hoito-, koulutus- tai työpaikka, ja kaikesta työstä saataisiin oikeudenmukainen korvaus. Aurinko paistaisi päiväsaikaan ja öisin sataisi, jotta niityt jaksaisivat viheriöidä ja kukat kukkia, ja vapaa-aikoinamme kirmaisimme kaikki niillä vihreillä niityillä ja pistäisimme kukkia hiuksiimme. Iltaisin katselisimme ihania auringonlaskuja ja aamuisin heräisimme hyvin levänneinä. Siat ja sonnit saisivat laiduntaa niillä samaisilla kirmaamillamme niityillä ja kuolla vanhuuteen, ennen kuin ne pistettäisiin lempeästi lihoiksi. Maailma ei olisi ylikansoitettu eivätkä napajäätiköt sulamassa. 

Mutta minä en ole jumala, ja maailma on jo luotu, eikä se ole täydellinen. Kaiken hyvän lisäksi se on täynnään myös riistoa, ryöväystä, raiskausta, sotia, silpomista, saastaa, köyhyyttä, kurjuutta, katkeruutta. Se on haavoittuva ja haavoitettu. Emme me pystyneet sitä parantamaan viime vuosituhannella, ja mahdammeko pystyä siihen tälläkään? Ei, emme me tavalliset ihmiset voi koko maailmaa parantaa. Voimme vaikuttaa lähinnä vain omaan lähipiiriimme, pienin sanoin ja teoin. Puhalletaan haavaan ja laitetaan pieni laastari maailman kolhuille, edes yhdelle niistä. Avataan ovi painavien kassien kanssa kulkevalle perheenäidille, hymyillään rohkaisevasti surulliselle nuorelle, soitetaan tutulle vanhukselle ja kysytään vointia, luovutetaan verta tai takki tarvitsevalle, osallistutaan kriisialueiden keräyksiin ja autetaan ystävää ja naapuria ja muitakin lähimmäisiä, olivat he sitten syyrialaisia, somaleja tai muita suomalaisia. Ollaan vähän epäitsekkäämpiä, edes kerran päivässä. Maailma kun ei tanssi meidän napamme ympärillä. 

Yllätys yllätys, Vilassa sataa. Tänään kotikylällä piti olla karnevaalikulkue, mutta ennen lounasaikaa kadulla kulki kaiutinauto kertoen, että kulkue on siirretty tiistaihin. En tiedä missä se menee, mutta seuraan muita kyläläisiä ja yritän löytää perille kameran kanssa. Jos hyvin käy, on seuraavassa blogipäivityksessä luvassa karnevaalitunnelmia pikkukylän tapaan. Siihen saakka, Vila vaikenee ja toivottaa rakkaille lukijoille hyvää maaliskuun ensimmäistä viikkoa. Ensimmäiset pääskyset on bongattu, tosin ne taisivat jo tehdä äkkikäännöksen ja palata jonnekin Afrikkaan. 

Sivutoimena kierrätyskyttä

En ole viherhippiäinen. Yritän kuitenkin kutistaa hiilijalanjälkeäni edes siellä missä aita on matalin. Pienin teoin. Kierrättämällä jätteet, ostamalla käytettyä silloin kun se on mahdollista, minimoimalla ruokahävikin, käyttämällä omia jalkoja ja julkisia liikennevälineitä, laittamalla kasvimaalle ja hedelmäpuille luontaisia lannoitteita; vuohien ja lampaiden lantaa ja tuhkat takasta, ostamalla maan ja paikallisten viljelijöiden omia tuotteita silloin kun niitä on saatavilla. Tästä hyvästä omatuntoni ei motkota kovin lujaa lentäessäni Suomeen tarpeen tullen ja sytyttäessäni tulen takkaan talvi-iltaisin.

Jätteiden kierrätys on tehty Portugalissa älyttömän helpoksi. Lähin lajittelupiste löytyy pikkukylän laidallakin koiranpissatusmatkan päästä, kaupungissa niitä on melkein joka korttelissa. Perinteisen roskasäiliön lisäksi on omat säiliönsä lasille, paperille&pahville ja muoville&metallille. Jokaisella säiliöllä on oma tunnusvärinsä, ja kyljessä vielä kerrotaan kuvasymbolein mitä sinne voi laittaa. Lukutaidotonkin osaisi kierrättää. Vastaavasti markettien tuotteista löytyy merkintä siitä, mihin lajittelusäiliöön pakkausjäte laitetaan. Vesipulloon ja säilykepurkkiin on painettu merkki ”ecoponto amarelo” (keltainen), viinipulloon etiketissä seisoo ”ecoponto verde” (vihreä) ja muropakkauksen kyljessä kerrotaan "ecoponto azul” (sininen). Jätteiden kotilajitteluun on saatavissa metallisia roska-astioita, joissa on omat lokeronsa kullekin jätelajille, samoin värein kuin mitä pakkauksissa ohjeistetaan.

Jätteiden kierrätys on tehty Portugalissa siis ihan älyttömän helpoksi. Ainoastaan asenteissa on vielä parantamisen varaa kierrätyskampanjoista huolimatta. Kaupungissa roskiksessa pilkottaa syntisen usein vesikanikoita, viinipulloja, limsatölkkejä. Kaikki eivät välitä tai eivät osaa. On ymmärrettävää, että yli seitsemänkymppinen huonomuistinen vanhus ei muista laittaa maitopurkkia muovijätesäiliöön, mutta kun teini-ikäinen poika laittaa tyhjän mehutölkin roskiin, löytyy selitys joko kodin tavoista tai yleisen kierrätystietoisuuden puuttumisesta. No, jos hänen omassa kotonaan ei kierrätetä, niin täällä oppii sitten senkin.

Uudessa kodissani minusta on tullut kauhea kierrätyskyttä. Kun vanharouva tulee keittiöön jugurttipurkki kätösissään, vinkkaan häntä kohti muovijätesäiliötä. Joskus hän muistaa sen itsekin, joskus ei, mutta muistaa joskus sentään sen, ettei purkki kuulu roskiin. Kun hän ei muista minne se kuuluu, hän jättää sen työtason kulmalle. Ei se mitään. Mieluummin korjaan sen siitä oikeaan paikkaan kuin kaivelen sitä roskiksesta. Sitäkin teen. Yksikin tölkki uusiokäytössä on yksi tölkki vähemmän kaatopaikalla, ja taloutemme hiilijalanjälki kevenee taas pienen ripauksen verran.

Joku minua vihreämpi voisi nyt sanoa, että pitääkö sitä jugurttia sitten ostaa ja syödä. ‟Hakekaa maito maitotilalta, niitähän siellä maalla varmasti on, ja tehkää jugurttinne itse.” Niinpä niin. Tein kesähelteillä jugurttia. Siitä tuli viiliä, joka happani jääkaapissa hyvin äkkiä. Jugurtinteko vaatii juuri oikean lämpötilan, mikäli ette sattuneet tietämään. Sitä varten on ihan omia somia pikku koneita. Sähkökäyttöisiä.

Monet Suomi-vieraat ovat ihmetelleet ja ihastelleet Portugalin siisteyttä. Kuljit sitten Lissabonissa, Portossa tai Vila do Condessa, ei kaduilla ole juuri roskan roskaa. Tämä on kolikon kiiltävämpi puoli, jota kadunlakaisijoiden armeija kiillottaa päivittäin, kun se harjat suihkien puhdistaa keskeisimmät kadut tuulen lennättämistä roskista. Roskiksiakin on kaduilla joka toisessa valotolpassa. No, melkein. Kolikon himmeämmällä puolella on köyhemmät asuinalueet tai liki hylätyt alueet, laittomat ”kaatopaikat” metsäteiden varsilla ja roskat, jotka talven sateet huuhtovat jokiin ja jotka jokia pitkin päätyvät mereen ja nousuvesi hylkää rannoille. Ei, turistin ei tarvitse peljätä. Ennen kesää rannat puhdistetaan, hiekka seulotaan ja tasoitetaan niin, ettei sieltä ihan heti löydy edes yhtä simpukankuorta. 

Espinhossa asuessani talviselta rannalta löytyi kaikenlaista. Otin kameran ja kuvasin roskia talven kuulaassa valossa. Kadotettu, hajotettu tai hylätty esine pääsi vielä hetkeksi valokeilaan, esitti joutsenlaulunsa, kumarsi yleisölle – hassulle valokuvaajalle, satunnaiselle rantakalastajalle ja puhdistuskoneen kuljettajalle – ennen kuin se lavalle heitetyn ruusun kera teki exitin puhdistuskoneen ahnaaseen kitaan. Nyt se elää uutta elämää uusiolasina, kierrätettynä muovina tai metallina. Ehkä rannalla kuvaamani viinipullo päätyi juomalasiin, jonka myöhemmin ostin marketista eurolla. Pieni romantikko minussa haluaa uskoa näin. 

Jotkut täällä ovat varmasti sitä mieltä, ettei näitä kuvia saisi laittaa näytille. Että en saisi näyttää tätä vähemmän kaunista puolta Portugalista. Mutta, kuten olen muutamaan kertaan jo todennut, Portugali ei ole täydellinen, ja se tässä maassa onkin parasta. Ei roskia pidä lakaista maton alle. Näytetään ne ja todetaan samalla, että oikealla tiellä ollaan, vaikka vielä onkin petraamista. Ja petrataan sitten. Eihän maailmakaan vielä ole valmis. 

Home sweet home

Viikko sitten sunnuntaina tuuli ei enää ujeltanut ikkunoissa. Se suorastaan kirkui niiden raoista. Pohjoisesta ei tule pelkästään matkapuhelimia ja vaaleita naisia tänne, vaan myös pelottavia talvimyrskyjä. Pelkäsimme, että katto lähtee. Ei se lähtenyt tässä talossa, mutta vuokralaisen talon kattoa korjailimme maanantaiaamuna parinkymmenen tiilen irrottua. En aiemmin tiennyt, että pittoreskit punaiset kattotiilet painavat niin paljon. Jaksoin kantaa kerralla vain kaksi. Miten lujaa pohjoistuuli mahtoi yöllä puuskuttaakaan, kun sai ne lentämään? Sydän kurkussa pitelin narulla sidottuja jatkettuja tikkaita paikoillaan, kun Carlos tuulen riepoessa kiipesi monen metrin korkeuteen laittamaan uusia tiiliä paikoilleen.

Tein pyhän päätöksen, että tähän päivitykseen en kirjoita mitään säästä. En ainakaan paljoa. Ei ketään oikeasti kiinnosta se, kuinka paljon täällä sataa vettä. Ei meitäkään kiinnostaisi nähdä yhtään enempää vettä tippuvan taivaasta. Viime päivinä ei ole voinut pahemmin edes tuulettaa. Yhtenä päivänä sateen tauottua avasin ikkunat. Paaaaha virhe. Ilma ulkona oli lämpimämpää kuin kiviseinien sisällä, ja kostea ilma tiivistyi seinien ja ovien pintaan ja veti peilit huuruun ja puulattiaan jäi tohvelien pohjista koristeelliset jäljet. Äkkiä ikkunat kiinni ja koneellinen ilmanvaihto päälle. Hui hirvitys.

Perjantaina minulla tuli lopulta henkilökohtainen kosteusmitta täyteen, kun kesällä kunnostetun katon lisäksi myös makuuhuoneen seinästä löytyi harmaita pilkkuja. Kukkia, joita kukaan ei halua katsella. Pyysin Carlosia viemään minut lähimpään rautakauppaan äänensävyllä, josta hän tiesi että tuolle akalle ei kannata nyt sanoa vastaan. Haimme kosteudenpoistolaitteen. Koneen tislattua huoneilmasta vettä muutaman tunnin ajan alkoi ilma tuntua ihmeen kevyeltä. Laite pitää kovaa ääntä, mutta minun korvissani se on musiikkia, kun vesi valuu säiliöön loristen. Liri lori laa laa!

Kylpyhuone ”en suite” eli makuuhuoneen yhteydessä ei ole aina hyvä idea. Aina ovea avattaessa kosteutta tulvahtaa myös huoneen puolelle, vaikka kuinka olisi ikkunaa auki. Suihkussa on pakko käydä, vaikkei likaisia hommia tekisikään, jollei joka päivä niin ainakin joka toinen päivä. Ja kun ruokakuntaan kuuluu maatilan töitä tekeviä yksi tai joskus kaksi, kuluu kuumaa vettä ja saippuaa. Se vesi mikä ei valu viemäristä alas höyrystyy huoneilmaan. Kun Suomen talvipakkasissa kärvistellään kuivan sisäilman kanssa, täällä pyyhitään kosteutta nahkealta otsalta ja odotellaan malttamattomina kesää ja kuivia kylpypyyhkeitä.

Kadun toisella puolella asuva leskirouva kertoi, että hänellä on sisäkatot menneet ihan harmaiksi. Viime sunnuntain myrsky tiputteli myös hänen talonsa katon reunatiiliä. Siinä ne nyt makaavat terrakottamurskana kadunlaidassa. Eikä hän ole moksiskaan. Katon korjaaminen vaatisi vain tikkaat ja muutaman ehjän tiilen. No, kesällä kai sitten.

Kävin kylässä erään vanhan rouvan luona ja haistoin homeen ulos asti. Katonkulmat olivat harmaina, rouva pyyhki silmiään ja ihmetteli kun ne vetistävät niin paljon. Ei, ei ole minun paikkani kertoa, että talossa on kosteutta. Sitähän on kaikissa taloissa nyt.

Vuokralla asuessani näytin vuokraemännän miesystävälle yöpöytien, pienten lipastojen taustoja, jotka olivat erikoisen vihreät. Ehdotin, josko haisulilipastot voisi viedä pois. Mies otti rätin ja pyyhkäisi taustalevyt puhtaiksi. ”Noin se lähtee”, hän sanoi tyytyväisenä ja koputti yöpöydän kanteen. Hänen lähdettyään nostin lipastot eteiseen ja pidättelin hengitystä aina kävellessäni niiden ohi. Tuoli suoritti ihan hyvin yöpöydän virkaa makuuhuoneessa.

Täkäläisestä näkövinkkelistä katsottuna Suomen homehysteriat kuulostavat reippaasti ylilyödyiltä. Meidät suomalaiset on pesty pilalle. Emme kestä yhtään homepilkkua ilman että nenä alkaa vuotaa kuin vesihana. Heikko homeenhaju saa meidät haukkomaan henkeä – kauhusta. Kostea läikkä seinässä ja olemme valmiita repimään talon maan tasalle.

Ei täällä. Kyllä kesä kuivaa sen minkä talvi kastelee. Pinoteksia pintaan ja kyllä lähtee.

En halua yhtään vähätellä homeallergikkojen tuskaa. Olen näköjään itsekin sellainen. Viikon verran olen napostellut antihistamiinia, ja turvonneiden silmäluomien paikalla on jälleen silmät. Talon muilla asukkailla ei ole mitään oireita. Tuleekohan homeimmuniteetti geenien mukana vai kasvetaanko siihen? Tosiasia joka tapauksessa on, että kosteuteen ja sen kurjiin myötäjäisiin on tavalla tai toisella, hyvällä tai pahalla, pakko jossain määrin sopeutua kun tällaisessa ilmastossa asuu.

On varmasti teoriassa mahdollista rakentaa talo, johon kosteus ei pääsisi käsiksi. Pitäisi olla keskuslämmitys, koneellinen ilmanvaihto, kosteudenpoistosysteemit, pyykinkuivauskone ja mielellään vielä asukkaat jotka hengittävät vain vähän eivätkä tykkää käydä suihkussa tai keitellä ruokaa. Yleisen ilmankosteuden minimoimiseksi talon pitää myös sijaita kaukana merestä, joista, tekoaltaista, metsistä ja pelloista. Siis jossain ulkoavaruudessa tai ihan eri maassa. Vaikka pohjoisnavalla. 

Liioittelenko nyt vähän? Tietenkin. Uutisissa näytetään päivittäin kuvia sekä jokilaaksojen että Englannin tulvista. Siis eihän metriseen kiviseinään rankkasateen jälkeen ilmestynyt kostea läikkä ole mitään siihen verrattuna, että talon ensimmäinen kerros on kirjaimellisesti akvaariona. Suhteutamme asiat aina omaan näkövinkkeliimme, mutta elämää on tietysti muuallakin. En minä valita, en. Itse olen valinnut missä asun ja olen tyytyväinen siihen. Erittäin tyytyväinen. Yhtenä päivänä, rankkasateisen aamun jälkeen kauas pilvet karkasivat, aurinko paistoi ja linnut lauloi. Istahdin pihaportin ulkopuolelle, pellon laidalle, Gaian pyrkiessä syliin. Katsoin maalaismaisemaa ja ymmärsin, miten onnellinen voinkaan olla kun täällä vain saan asustaa. Home sweet home, Oma koti kullan kallis, O lar doce lar... 

Kuvissa portolaisia kaupunkikoteja. 

Talvipäivän seisahdus

Blogin päivitys on normaalista viikkoaikataulusta myöhässä. En tiedä mistä kirjoittaisin. Ei ole tapahtunut mitään uutta. Itse asiassa ei ole tapahtunut mitään. Koko viikon on sadellut, enkä ole käynyt edes kävelyllä jätteiden kierrätyspistettä kauempana. Sade tulee jo korvista ulos, niin meillä ihmisillä kuin eläimilläkin. Päästän Gaian pellolle juoksemaan, se käy häthätää hoitamassa hätäasiansa ja juosta kirmaa takaisin pihan puolelle niin nopsaan kuin kintuistaan pääsee. Se asettautuu istumaan ison katoksen alle ja tuijottaa pihan tapahtumarikasta elämää: sadetta, joka joko viskoo vettä kiukkuisesti maahan tai valuu taivaasta kaiken tahmaavana tihkuna; tuulta tanssittamassa nuorta nurmikonalkua; hyasinttia, joka arasti availee terälehtiään ja heittää ilmoille hennon tuoksun; passionpuskassa pyrähteleviä varpusia; pihan poikki lentävää pulua; ylikypsää keltaista hedelmää, joka tipahtaa sitruunapuusta maahan, tömähtää, ja ehkä häiritsee mullan alla päivänokosiaan torkkuvaa uutta jyrsijää, joka yöt kaivelee tunneleitaan ja harmiksemme tekee myyräntyötään. Väsyttyään kaikkeen tähän aktiviteettiin Gaia pujahtaa huoneeseensa ja kiertyy kerälle katselemaan omia uniaan. Iltaisin se pääsee sisälle olohuoneeseen, ihan sen vuoksi, ettei se olisi niin paljon yksin.

Aiheiden puutteessa olin kirjoittaa yhä puuttuvasta sosiaaliturvatunnuksesta, rytmihäiriölääkkeiden ostamisesta ilman reseptiä ja muualta Euroopasta muuttavien eläkeläisten verovapaudesta, vaikken itse tietysti eläkeläinen olekaan. Kirjoitinkin siitä, mutta en julkaise. Kerron nyt vain sen verran, että lääkkeeni maksavat täällä alle puolet siitä mitä Suomessa, ja muilta mailta saadusta eläkkeestä ei aina tarvitse maksaa veroa. Tällä jälkimmäisellä halutaan houkutella tänne maksukykyisiä – ja toivottavasti hyväkuntoisia – eläkeläisiä. Ei hullumpi idea talouskriisissä kouristelevassa maassa.

Muotoilin myös mielessäni miten kertoa anoppikokelaan parisuhdeneuvoista, kun Carlos ei toissapäivänä vielä illallisaikaan ollut kotiutunut lounastapaamisesta kollegoidensa kanssa. Vanharouva kertoi äitinsä neuvoneen, ettei miehille pidä antaa liikaa vapauksia, muuten heitä ei enää kotona näy. Lotkautin korvaani hetkellisesti, mutta siihen se jäi. Vapauteni on minullakin ja pidän siitä, ja tässä talossa tunnetaan sellainen termi kuin tasa-arvo. Niin, ja Carlos kotiutui kaksi tuntia äitinsä arviota aikaisemmin. En ollut kaulimen kanssa vastassa vaan kysyin onko hänellä nälkä.

Ajattelin kirjoittaa ystävyydestä, onhan kohta Ystävänpäivä. Joku minulle kerran suorastaan suuttui siitä, kun kutsuin ystäväkseni henkilöä, jota en ollut vielä tuntenut kovin pitkään. Ystävä, kaveri, tuttava – mitä väliä sillä on? Ne ovat termejä, joilla yritetään kategorioida jotain mikä ei ehkä ole kategorioitavissa. Mihin lokeroon laitan ihmisen, jonka kanssa elin monta vuotta, joka on minulle yhä kaikkein läheisin ja jonka näkemykseen luotan asiassa kuin asiassa? Ja miksi kutsun ihmistä, jonka kanssa olin melkein päivittäin yhteydessä vuosien ajan, mutta jonka kanssa en ajatellut koskaan muuttavani saman katon alle – silti muutin? Entä hänet, jonka kanssa teimme töitä samassa firmassa, eri paikkakunnilla, toistakymmentä vuotta, mutta vasta täällä vieraalla maalla huomasimme että liikumme niin samoilla aaltopituuksilla? Tai hänet, joka on minulle ystävä, sielunveli, kuin käteni tai jalkani, kaikki samassa ihmisessä, mutta yhteyttä pidämme harvakseltaan? Koen perheenjäseniksi henkilöitä, joihin minulla ei ole veri- tai edes laillista sidettä. Koen ystävikseni ihmisiä, joiden kanssa saatan vaihtaa vain parit viestit vuodessa, mutta ne ovat hyviä viestejä, merkityksellisiä sanoja. Kaikki he ovat osa elämääni, osa, jota ilman elämästä puuttuisi jotain oleellista.

Olin vähällä kirjoittaa joulukuisesta turmasta, jossa kuusi opiskelijaa huuhtoutui meren matkaan, eikä seitsemäs, ainoa eloonjäänyt kerro mitä oikeasti tapahtui. Yliopisto-opiskelijoiden vihkiytymisriittejä, meidän aikuisten silmissä lapsellisia, tarpeettomia simputuksia ihan vain kai traditioiden vuoksi. Nyt traditiot kyseenalaistetaan. Kuusi kuollutta nuorta on liikaa.  

Aina voisin kirjoittaa ilmasta. Tästä talvesta, jota toisilleen tuntemattomatkin päivittelevät bussipysäkillä kyytiä odotellessaan. Minulle tämä on kolmas talvi täällä, ensimmäisen ja toisen välillä oli pari vuotta. Jokainen kokemani talvi on ollut yhtä sateinen ja kolea. En oikeasti usko, että niitä on toisenlaisiakin. Aina vaan vesi valuu ikkunoita, seiniä, katuja pitkin, kosteus tiivistyy sisätiloissa, kaikki on nahkeaa eikä mikään kuivu. Nousuveden aikaan Atlantti ärjyy niin lujaa, että se kuuluu tänne asti, viiden kilometrin päähän rannasta. Tuuli ulisee ikkunoissa, mutta kivitalon seinät nauraa räkättävät tuulenpuuskalle: ”Meitä et saa vapisemaan!” Missä viipyvät ne kuuluisat aurinkoiset, tyynet talvipäivät, joista ystäväni (?) täällä ovat niin kovasti puhuneet? Milloin pääsen taas kameran kanssa kävelylle? Loppuuko tämä talvi ikinä?

Kaikesta tuosta olisin voinut kirjoittaa, mutta en nyt keksi oikein mitään kerrottavaa. Rospuutto on täälläkin pitkästyttävää ja pitkäpiimäistä. Päivät ovat niin toistensa kanssa samankaltaisia, että vanhanrouvan kokeillessa onneaan ja kysyessä ”Onko tänään torstai?” pitää minun miettiä hetken aikaa ennen kuin vastaan ”Ei, tänään on perjantai, vaikken mennytkään torille”.

Eräs tuttu professori kirjoitti kerran sähköpostissaan, että talvi on hyvää aikaa työntekoon. Hän on oikeassa. Kun ulos ei ole asiaa on paljon matalamman kynnyksen takana nököttää sisällä lämmin tietokone sylissään ja naputtaa, naputtaa ja naputtaa vielä vähän lisää. Tarinat tulevat jostain pään uumenista, näkymättömästä lähteestä, ja joskus tunnen itseni vain välikappaleeksi, käsiksi joka konetta takoo. En väitä hallitsevani sanoja. Yritän komentaa niitä, kahlita ne haluamaani muotoon, mutta aina ne karkaavat, tekevät niin kuin lystäävät, ja pakoon kirmatessaan huutavat lällälällälää ja haastavat minut ottamaan ne kiinni. Ison alkukirjaimen ja pisteen väliin mahtuu paljon enemmän kuin pelkkä lause. Siihen mahtuu ajatus, mielipide, tunnustus, kysymys, kyseenalaistus, totuus. Sanat ovat enemmän kuin kirjaintensa summa, ne kertovat joskus enemmän kuin tuhat kuvaa. Ne kertovat kaiken ja jättävät kaiken muun sanomatta. Mitä olisi maailma ilman sanoja? Ihan totta, mitä olisi maailma ilman sanoja ja kirjoitusta?

En vieläkään tiedä mitä tähän päivitykseen kirjoittaisin, joten lopetan tältä erää tähän. Kun tämän viikon kuvasato käsittää vain pari näpsäystä raekasoista, kaivelin tuhansien kuvien varastoistani kaakeleita. Hiillos hehkuu takassa, keittiössä tuoksuu kanelipullat, cevadat on jo juotu ja Gaia-koira torkkuu jalkojen juuressa, höristää korvaansa, mutta katselee kohta omia uniaan ja tuhisee. 

Ruostuuhan rautakin

Viikko on vierähtänyt taas sateen ja paisteen vaihdellessa. Olen punnertanut romaanikäsikirjoituksen kanssa, siivonnut, laitellut ruokaa, tehnyt käsitöitä, kitkenyt kasvimaata valmistellen sipulien istutusta, auttanut metsätöissä, ollut vanhuksenvahtina ja rapsutellut selälleen heittäytyvää koiraa ja siivonnut vielä lisää isossa talossa. Elämäntahti on rauhallinen, vaikka tekemistä on niin paljon, ettei paljoa pysähtyä ehdi. Mietin millaista oli ennen kun oli kesälomat ja lomamatkat ja ties mitä. Se oli erilaista elämää. Ajattelen, että nykyisellä elämäntavalla elän todennäköisesti pidempään ja terveempänä kuin jos olisin jäänyt entiseen elämääni. Toivottavasti. Pidän tästä elämästä, vaikkei tämä aina helppoa ruusuilla tanssimista olekaan.

Jotkut tuttuni ovat ihmetelleet, miten on mahdollista elää saman katon alla anoppikokelaan (tätini käyttämä termi) kanssa. Suomessa ei sellaista vaihtoehtoa moni harkitsisi viittä sekuntia kauempaa. Sikäläiseen kulttuuriin ei vaan enää kuulu, että useampia sukupolvia asuu saman katon alla. Ihmiset ovat itsenäisempiä, itsellisempiä ja joskus myös vähän itsekkäämpiä. Eikä kukaan halua olla vaivaksi toiselle, edes omille lapsilleen. Sekään ei kuulu suomalaiseen kulttuuriin. Jokainen pitää itsestään huolta niin kauan kuin kykenee ja sen jälkeen yhteiskunta astuu kehiin.

Portugalissa on kuitenkin toisin. Sosiaaliset turvaverkot ovat yhä olemassa. Kadun toisella puolella asuu yhdessä talossa leskirouva, naapurissa poika perheineen. Rouva saattaa pienen pojantyttärensä koulubussille joka aamu ja on loppupäivästä vastassa, kun bussi tipauttaa lapsen kyydistä. Monet vanhukset elävät kotona vaikka olisivat vuoteenomia. Vaihtoehtoja ei välttämättä ole, eikä niitä ole osattu kaivatakaan. Ei, ei täällä tunneta sellaista asiaa kuin ”kotihoidontuki”, mutta joitakin helpotuksia vakavasti sairaat saavat, mm. alemman veron eläketulosta.

Kylä järjestää eläkeläisille myös erilaista toimintaa: jumppatunnin, matkan kaupunkiin uimahalliin kerran viikossa jne. Naapurin virkeä leskirouva osallistuu niihin. Eräs toinen, dementoitunut vanhus on arkisin vanhainkodin ”päiväkerhossa”, mistä hän saa illaksi keittoruuan mukaan kotiin. Kylä hoitaa tarvittavat kuljetukset, myös koululaisille, omalla pikkubussillaan. Vielä toistaiseksi on ollut varoja järjestää em. palvelut kyläläisille.

Vanhainkodeilla ei ole täällä yhtään sen parempi maine kuin Suomessakaan. Samaan aikaan kun Suomessa uutisoitiin puutteista suomalaisissa vanhainkodeissa, täällä oli uutisissa ihan samat aiheet, eri kielellä vaan. Julkisuudessa on tietysti tuotu esiin räikeät epäkohdat – ei se tarkoita sitä, että kaikki vanhainkodit olisivat kurjia paikkoja. Vaan eipä taida kenelläkään olla kiire muuttaa sellaiseen, jos vain kotona pärjää.

Me huolehdimme vanhuksesta, joka ei enää pärjää yksin. En väitä, että meillä olisi aina helppoa ja harmonista. Kommunikointi vieraalla kielellä ei ole yksinkertaista ikäihmisen kanssa, jolla on valikoivan kuulon lisäksi valikoiva muisti, eikä minunkaan puhetta ole aina helppo ymmärtää. Carlos tulkkaa tarvittaessa aina kun on paikalla. Hän on meidän portugali-portugali -simultaanitulkkimme.

Niin pahalta kuin tuntuukin sanoa näin, niin ymmärrän jossain määrin sen, että vanhukset pidetään aloillaan rauhoittavilla lääkkeillä ja unilääkkeillä. Kun omassa kotona on vanhus, joka vaeltelee rappusissa yöt pitkät huoneensa ja keittiön väliä, kompastelee ja kaatuilee, ja on vain ajan kysymys milloin jokin luu murtuu, niin tekee mieli pyytää lääkäriltä vahvemmat unilääkkeet, että vanhus pysyisi sängyssään. Yritän laittaa niin tuhdit yöeväät, että niillä varmasti pärjäisi aamuun asti, eikä keittiöön tarvitsisi lähteä. 

Asuttuani monta vuotta yksin minun on vaikea sulattaa sitä, että esimerkiksi keittiössä tavarat saavat jalat alleen, ja kääntäessäni hetkeksi selkääni ne ovat siirtyneet paikasta A paikkaan B. Opettelen sietämään sitä. Olen niin pitkäpinnainen ihminen, että itseänikin kyllästyttää, mutta kun proput kärähtävät, kärähtävät ne kunnolla. Mutta myrskyn jälkeen on aina tyyntä ja jaksan taas selittää saman asian sadanteen kertaan. Kyllä minullekin joutuu joitain uusia sanoja selittämään useamman kerran. Ei kukaan ole toista parempi.

Eilen illallisen aikana katsoimme uutislähetystä. Siellä näytettiin Barack Obamaa ja selitettiin jotain, en muista mitä. Kuvassa vilahti pitkähiuksinen, hyvin vaalea nainen. Vanharouva tokaisi ponnekkaasti ”uma russa” (russa = venäläisnainen). Minä heti ihmettelemään, että mistä hän päätteli naisen olevan venäläinen. Nainenhan vain vilahti kuvassa. Minulle selitettiin, nauraen, että portugaliksi ’russa/russo’ tarkoittaa vaaleaa. Sillä ei ole mitään tekemistä venäläisyyden kanssa.

Huh, ja minä kun olin ollut vähän hämmennyksissäni, kun joku joskus kutsui minua ”venäläiseksi” eli russaksi.

Vaikken ole täyttänyt vielä edes viittäkymmentä, mietin joskus jo vanhuuttani. Ruostuuhan rautakin, ja maalit rapisee. Olen jollain tasolla varautunut, on eläkevakuutus ja taloudelliset asiat jollain tavalla mietittynä. Kai sitä jotenkin pärjää. Minulla ei ole lapsia, jotka katsoisivat vähän perääni kun hapset harmaantuvat eikä jalka enää nouse entiseen malliin. Jos nyt edes siihen asti selviän näillä geeneillä. En ole siitä kovin huolissani. Ne ovat asioita, joihin voimme jossain määrin vaikuttaa, mutta emme voi valita. Kunhan me pidämme huolta omasta elämästämme, kyllä elämä pitää huolta myös meistä. 

Tosilyhyt portugalin kielikurssi, osa 2

Tuhottoman tulisia. 

Lupailin jatkoa tosilyhyelle portugalin kielen kurssille. Tässä se tulee. Nyt perehdymme hyvin pintaliitopuolisesti ruokasanastoon. Näillä eväillä varustettuna rohkenee jo tutustua turistiseutujenkin ulkopuoliseen ravintolatarjontaan.

Taannoisilla Espanjan matkoilla pyrin etukäteen pänttäämään espanjaksi ne ruokalajit, joita olisi hyvä vältellä. Pässinkivekset, ankeriaanpoikaset eivätkä ylipäätänsä minkään elukan sisuskalut kuulu suosikkiruokiini. Portugalissa olen ollut huolettomammin, vaikka täällä syödään kutakuinkin kaikkea mitä kasvi- ja eläinkunnasta irti lähtee. Joskus en tiedä enkä edes halua tietää mitä lautasella on. Melkein kaikkea olen valmis kokeilemaan. Joidenkin ruokien nimet ovat harhaanjohtavia, hyvin kuvaavia tai suorastaan ruokahalun ryövääviä, mutta ei pidä antaa sen olla esteenä kulinaristisissa seikkailuissa. Tässä joitakin esimerkkejä:

Kuivamuonaa kalatorilla. 

Prego no prato – Naula lautasella (naudanpihvi, paistettu kananmuna ja ranskalaisia perunoita)

Pica pau – erilaisia lihapaloja, jotka syödään yleensä coctail-tikulla (picar = nokkia, pau = tikku)

Frango piri piri – ei piristettyä kanaa vaan chilikanaa

Baba de camelo – Kamelin kuola (toffeevanukkaan tyyppinen jälkiruoka, namia)

Punheta de bacalhau – Turskan tumputus (turskaa sipulin ja oliiviöljyn kanssa)

Peixe espada, Madeiran erikoisuus

Jotkut ruokalajit voivat olla suomalaisille makunystyröille hiukan haastavia, mutta kuuluvat perinneherkkuihin:

Arroz de pica no chão tai cabidela – kanaa, riisiä ja kananverta, suklaanruskea ruoka, tehdään yleensä maalaiskanasta, joka nokkii (picar) jyviä maasta (chão)

Orelheira – marinoitua, paloiteltua possun korvaa, mukavan sitkasta, sanovat 

Moelas de frango – kananmassua maukkaassa kastikkeessa

Polvo grelhado – grillattuja mustekalan isoja lonkeroita imukuppeineen päivineen – monen mieliherkku

Tripas – jauhoilla täytettyjä, öljyssä paistettuja suolia, portolaisten ikisuosikki eikä muuten yhtään niin vaikeaa niellä kuin mitä luulisi

Jos matkallaan haluaa pelata varman päälle ja välttyä yllätyksiltä lautasella, voi lähteä liikkeelle vaikka seuraavista perusruuista:

Bife grelhado – grillipihvi

Hedelmätarjontaa Funchalin torilla.

Peixe grelhado  – grillattua kalaa, lajeja löytyy runsaammin kuin Suomesta mutta on myös kotoisan tuttua Norjan lohta (salmão). Yleisimpiä kaloja ovat dourada (kulta-ahven), robalo (meriahven), linguado (meriantura), mutta kalaravintoloissa löytyy vaihteleva valikoima harvinaisempiakin herkkuja, erilaisia äyriäisiä ja nahkiaisia myöten.

Frango no churrasco – grillattua kanaa

Arroz de marisco – äyriäisriisi, klassikko

Lasagna – lasagne (yllätys yllätys)

Yritän muistella mieleen painuneita ravintola-aterioita. Joskus mieleen jää miljöö enemmän kuin itse ruoka. Angeirasin kalastajakylässä, täältä muutaman kilometrin päässä, on pikkuruinen ravintola, jossa on pöytiä kaltevalla kujalla, kahden talon välissä. Lähimmät kalastajaveneet ovat sadan metrin päässä, ja kissat pyörivät jaloissa. Kalat grillataan hehkuvilla hiilillä kadun varressa olevassa grillissä. Ravintola on niin suosittu, että viikonloppuiltaisin asiakkaita kertyy jonoksi asti. Siellä syödään kalaa. Tuoretta kalaa. 

Meksikolainen 'hombre'
esittelee ruokalistaa.

Lissabonissa käydessäni illastan aina samassa ravintolassa Restauradores-ravintolakadulla, syön siellä Caril de gambas, jättikatkarapuja currykastikkeessa. Henkilökunta on jo tullut tutuksi. Kerran hiljaisena talvi-iltana rehevä kapverdeläinen kokki tuli syömään iltapalansa samaan pöytään kanssani. Piti minulle seuraa tarjoilijoiden kanssa. 

Bife na pedra, tulikuumalla kivellä pöydässä itse paistettu naudanliha – kahdesti olen syönyt sitä, molemmilla kerroilla pienten kylien isoissa ravintoloissa. Toinen niistä oli huoltoaseman yhteydessä. Vila do Conden vanhassa kaupunginosassa on pieni ravintola, jonka tapakset, petiscos, vievät nälän ja pitkälle. Azoreilla, Ponta Delgadasssa paistettiin isoja pihvejä kokonaisten, kuorimattomien valkosipulinkynsien kanssa, ja pannun on täytynyt olla tosi kuuma. Liha ei voi olla yksinkertaisemmin, eikä paremmin laitettu. Ja tietenkin vielä sardinhas, sardiinit. Mitä olisi Portugali ilman sardiineja? Kuin härkä ilman sarvia. Porto ilman Douro-jokea. Auringonlasku ilman aurinkoa. 

Eipä unohdeta ruokajuomia. Vinho tinto (laus. vinju tintu) on punaista ja vinho branco valkoista viiniä. Yllättäen vinho verde ei ole vihreää. Se on nuorta, kypsyttämätöntä viiniä. Se voi siis olla myös punaista. Veden tilaaminen on monimutkaisempaa kuin viinin pyytäminen. Agua on vettä, ihan helppoa, mutta vielä pitää valita haluaako kylmää (fresca) vai huoneenlämpöistä (natural), hiilihapollista (com gas) vai ei (sem gas). Jos olutta tekee mieli, voi pyytää finon (pieni olut pohjoisessa) tai imperialin (pieni olut Lissabonissa). Jos haluaa ison oluen, niin pitää kai pyytää cervejaa (en ole kokeillut). 

Kalakauppa kadunkulmassa.

Näiden perustermien turvin voi huoletta suunnata portugalilaiseen ravintolaan. Kiireisimpien turistialueiden ulkopuolella matkailija saa kokemukseni mukaan poikkeuksetta lämpimän vastaanoton. Pääsääntöisesti ruoka on maukasta, joskin joskus nykysuomalaiseen makuun aika yksinkertaista, konstailematonta. Kastikkeita ja krumeluureja ei pahemmin harrasteta, sillä hyvien raaka-aineiden makua ei haluta peittää. Annokset ovat joskus järkyttävän isoja, hinnat silti pieniä. 

Portugalin monipuoliseen viini- ja ruokakulttuuriin pääsee tutustumaan vaivattomasti esimerkiksi JS Travelin järjestämällä teemamatkalla toukokuussa. Tarkemmat tiedot jstravel.fi. Luvassa on varmasti ravintoa kaikille aisteille. Tulen olemaan mukana matkan Porton osuudella.

Voisin jatkaa tästä aiheesta sivutolkulla, mutta pakko lopettaa, sillä massu murisee ja vesi kohosi kielelle. Tämän illan menussa on Arroz de tamboril, merikrottiriisiä. Kala on oikea rumilus. Lättänä, leveäsuinen, hurjahampainen sekä limainen. Mutta kuulemma herkullinen. Voin ruksata kokeilluksi taas yhden kalalajin lisää. 

Perinteisiä kalastajaveneitä, Aveiro.