Mukana myös haju

Viime päivityksessä kirjoitin Gaian hyppelehtivän pellolla perhosten perässä. Nyt koirankorkuisesta heinästä on enää sänki jäljellä. Yhtenä päivän yllätyin kun parin tunnin kirjoitusrupeaman jälkeen menin ulos, ja niittokone oli käynyt ison pellon läpi. En ollut kuullut yhtään mitään.

Apila, vuohien herkkuva.

Pari päivää myöhemmin maassa kuivahtaneet heinät korjattiin talteen. Yksi kone lakaisi ne siisteihin pinoihin, toinen kone keräsi pinot silppuavaan kitaansa, vieressään ison lavan kanssa kulkeva traktori ottamassa silpun talteen. Toinen traktori oli perässä valmiina astumaan kehiin ensimmäisen lavan tullessa käyntiin. Katselin tehokasta touhua. Ison pellon heinät oli korjattu tunnissa, parissa, ja poppoo siirtyi seuraavalle.

Itse olen edelleen käynyt pellon viereisellä traktoripolulla niittämässä heinää ja niittykukkaa vuohille& lampaille. Tarkoitus oli niittää ja kuivattaa sitä valmisruuaksi Suomessa oloni ajaksi, mutta säät eivät ole suosineet kuivatusta. Poutapäivänä olo oli kuin Suomi-filmin neidolla, kun pikkukukkaisessa leningissä ja pinkeissä kumisaappaissa, olkihattu päässä huhkin heinähangon kanssa kääntämässä heinäkasoja. Tauno Palon sijasta pellonlaitaa pitkin käveli heinänkorsi suussaan Carlos, joka tuli katsomaan miten hullu urakkani sujuu.

Kotilon sarvet ovat kätkössä.

Tunnustan, olen keräilijäluonne. Halu hyödyntää luonnonantimia on joko geenien mukana kulkeutunutta tai opittu äidiltä, joka yhä yli seitsemänkymppisenä kulkee sieni- ja marjametsät syksyisin. Itse tein vastaavia kommandoiskuja Suomessa asuessani. Fillaroin Järvenpäästä Sipoon puolelle, 10 km vastatuuleen, rämmin metsässä 3-4 tuntia ja fillaroin saaliini kanssa takaisin kotiin, yleensä taas vastatuleen.  Ja olin onnesta pinkeä.

Portugalissa metsänantimet ovat vähän tiukemmassa. Loppukesästä poimin karhunvatukoita, mutta sieniin en ole uskaltanut koskea. Paremman puutteessa keräsin talvella omasta metsästä eukalyptuksenkuoria, jotka pitkinä liuskoina, kuin liaaneina, irtoilivat puista. Ne ovat hyviä sytykkeitä takkaan. Ullakolla on kuivumassa laakerinoksia omaan käyttöön ja viemisiksi Suomeen.

Kanoille kerään kotiloita (caracol) ja etanoita (lesma). "Kyläläiset pitävät minua varmaan hulluna kun näkevät minut haromassa muratinoksia pellon laidassa", sanoin kerran Carlosille vähän anteeksipyytävästi. "Ei kukaan niin syrjään näe. Sinun pitää mennä vähän näkyvämpään paikkaan", hän ehdotti naama peruslukemilla mutta selvä pilke silmäkulmassa. Aloin heti miettiä sopivaa paikkaa. Kiivipuiden kohdalla, muurin ulkopuolella...? 

Kotilo on löytänyt kumppanin.

Lauantaina puolenyön aikaan hiiviskelin sisäpihan laatoituksella purkki kädessä. Siellä oli etanoita. Inhoan etanoita. Hyi. Mutta kanat tykkäävät niistä ja yön tullen ne lähtevät laumoittain koloistaan, jolloin ne on helppo napsia talteen. Jotkut niistä ovat niin isoja, että kanatkin tuntuivat pelkäävän niitä kun aamulla kävin kippaamassa purkin niiden aitaukseen. Säikähdyksestä selvittyään ne kyllä pistelivät etanat poskeensa. Ei siinä kauaa mennyt. Ne suorastaan himoitsevat etanoita ja kotiloita. Kun menen aitaukselle, ne juosta kipittävät portille vastaan, kotkottavat kurkut suorana ja heltat heiluen. Eivät kanat tyhmiä ole. Kyllä ne osaavat yhdistää minut makoisiin niljakkaisiin herkkupaloihin.

Takaisin pellolle. Ei mennyt montaa tovia traktorikavalkadin jälkeen kun paikalle surautti traktori perässään iso säiliö, josta ruikittiin pellontäydeltä "parfyymiä" (perfume), kuten sitä täällä kutsutaan, läheisestä navetasta. "Tämä tulee olemaan tätä lähiviikot", kertoi Carlos. "Älä välitä", lohdutin ja taputin häntä olkapäälle, "kyllä me pian totumme siihen."  Pellonlaidalla kävellessä haju on henkeäsalpaava. Kyllä se helpottaa sitten kun maa kynnetään, mutta sitä ennen sinne tuodaan varmasti vielä monta lastia ihan sitä itseään. Mikäpä sen parempi lannoite. Muutaman päivän kuluttua pellolle kylvetään maissia ja kyllä se niillä eväillä jaksaa kasvaa.

Hajuherne nupussa.

Veljeni tiedusteli, että tuleeko sonneista pahat hajut. Yllättävää kyllä ei. Suurin osa niistä on nyt sisätiloissa pihan ulkopuolella, ja sieltä kulkeutuu lähinnä käymishajuja muistuttavia tuoksuja kun ne märehtivät rehuaan. Ihan siedettävä odööri ainakin ennen kesähelteitä. Olin ajatellut laittaa seinän toiselle puolelle, pihakatoksen alle oleskelupaikan kesäilloiksi, mutta muutin sitten mieltäni. Ehkä parempi paikka on sittenkin toisella puolella pihaa naapurinpuoleisen muurin vieressä, missä hajuherneet ovat nyt roihahtaneet kukkaan...

Tätä kirjoittaessani aurinko on valumassa alas kohti metsänrajaa. Kanat, vuohet, lampaat, naudat ja koira ovat saaneet iltaruokansa, ja kohta on meidän vuoromme. Yksi viikko maalla on taas hujahtanut jonnekin sinne minne aika hujahtaa. Salaiseen paikkaan, josta se ei palaa. Siksi joka päivä pitää elää, jos vaan voi, niin, ettei vanhana kiikkustuolissa tarvitse harmitella. Löytää ilo pienistä hetkistä, tarttua niihin, tehdä niistä omia. Kukaan muu ei tee sitä puolestamme. Vastuu on meillä itsellämme. Carpe diem, tiedättehän, rakkaat lukijat. 

Käki kukkuu siellä ja täällä

Kukko kuumalla katolla

Bess-possumme vietiin viime viikolla viimeiselle matkalleen kadun toiselle puolelle. Minä lähdin sitä ennen karkuun. Carlos vei minut autolla muutaman kilometrin päähän ja tipautti kyydistä, ja kävelin hiljalleen kotiin kuvia näpsäillen, yrittäen olla ajattelematta possuparan viimeisiä hetkiä. On päiviä jolloin olen kenties liian eläinrakas asumaan maatilalla. Lohduttaudun sillä, että Bessillä oli possun mittakaavassa luksusolot, tilava aitaus josta se teki kotoisan lätin parissa päivässä, ruokaa kannettiin nassun eteen ja pääsihän se välillä, tosin vahvasti oma-aloitteisesti, jaloittelemaan pihatielle ja jopa hedelmätarhaan asti.

Yhtenä päivänä katselin possua loikoilemassa ruokalevolla auringossa suu auki. Sen kieli valahti ulos, mihin se heräsi, keräsi kielensä kokoon ja haukotteli nautinnollisesti. Se nukahti uudestaan, ja sama toistui. Katsoin sen vaaleiden hapsien verhoamia tihrusilmiä ja herkkää töpselikärsää kun se heräsi ja tervehti minua röhkien. Aloin kiintyä siihen.

Sagrada Familia, Pyhä perhe.

Naapurit, leskirouva ja poika perheineen, kutsuivat meidät illalliselle seuraavana päivänä. Pöytään kiikutettiin, mitäpä muutakaan kuin possupihvejä, paistettua possunmaksaa ja papas-nimistä, possunverestä tehtyä suklaapuuron näköistä keittoa. Maistoin sitä lusikallisen verran. Viimeksi olen ollut niin heikolla ruokahalulla silloin kun sairastin keuhkokuumetta. Muutoin ilta oli mukava. Leskirouva muisteli sitä kun hän ensimmäistä kertaa tapasi edesmenneen miehensä, pääsiäispäivänä, ja miten komea tämä oli ollut vihreässä hatussaan. He saivat seitsemän poikaa, ja jouluna ja pääsiäispäivänä koko perhe kokoontuu yhteen kahden ison pöydän ääreen. Seitsemän poikaa, seitsemän miniää ja yksitoista lastenlasta. 

Lauantai-iltana jaksoimme kuin jaksoimmekin lähteä katsomaan Juudaksen polttoa Vila do Conden kaupunkiin. Esitys, joka yhdisti teatteria, sirkusta, tanssia, valokuvausta ja musiikkia ei ollut yhtä näyttävä kuin viime vuonna, mutta paperista ja pahvista tehty Juudas syttyi sentään helpommin palamaan. Ei, en ottanut kuvia. Olin vapaalla. Ehdotin Carlosille, että ensi vuonna menisimme katsomaan perinteistä Juudaksen polttoa. Siitä siis tarkemmin noin vuoden kuluttua.

Pääsiäisestä huolimatta tai ehkä sen vuoksi kanamme ovat olleet munintalakossa. Vain yksi viidestä kanasta käy pesällä kykkimässä päivän mittaan. Niin, kanoja on enää viisi. Yksi niistä löytyi kuolleena yhtenä aamuna, kun hilleri tai kärppä tai mikä lie oli päässyt livahtamaan aitaukseen todennäköisesti aidanraosta. Nyt aukot on tukittu.

Olen yrittänyt lahjoa kanoja herkkupaloilla; kotiloilla, joita löytyy traktoripolulta, etanoilla ja tuoreella ruoholla. Olen jutellut niille, koittanut kannustaa niitä. Ne näyttävät kuitenkin olevan kiinnostuneempia kotiloiden nokkimisesta kuin munimisesta. Nyt käy ensimmäistä kertaa niin, että kanta-asiakkaamme tullessa huomenna hakemaan viikoittaista munatusinaansa joudun myymään hänelle eioota.

Maalaismunissa on se ominaisuus, että ne tekevät munakkaan, kakun tai minkä tahansa munaruuan keltaiseksi. Tein pannukakun – siitä tuli keltainen. Vanharouva katseli läsähtänyttä kakkua ihmetellen. Kerroin, että sen kuuluukin olla lättänä. Täytekakkupohjat, jollen laita niihin kaakaojauhetta, ovat aivan keltaisia. Ensimmäistä kertaa nähdessäni paistetun maalaiskanan munan luulin, että siihen on lisätty sahramia tai jotain muuta väriä antavaa. Taidan olla kaupungissa kasvanut.

Minikukkia.

Aamuisin ja uudelleen loppupäivästä käyn traktoripolulla niittämässä heinää ja niittykukkia vuohien&lampaiden ruuaksi. Se on minun privaatti ulkoilmakuntosalini, enkä muuta tarvitse. Samalla olen tutustunut paikallisiin kukkiin – jollen nimeltä, niin ainakin ulkonäöltä. Ne ovat pieniä miniatyyrejä, monet niistä tuskin viiden millin mittaisia läpimitaltaan. Makro-objektiivilla kuvattuna yksityiskohdat saa näkyviin, kukka avaa sisimpänsä ja paljastaa salaisuutensa. Päivä toisensa jälkeen, sitkeästi, väsymättä, ne kaunistavat pellonlaitaa. 

Gaia-koira seuraa niittoretkillä mukanani, se pyrähtää viljapellolle perhosen perässä, näen vain sen hännänpään ja kuonon kun se hyppelehtii vaaleasiipisen lentäjän jäljillä tuuheana havisevan viljan keskellä. Kutsun sitä vihellyksellä, ja se juoksee läähättäen luokseni, vapauden onnea hehkuen. Se hakee varjopaikan heinikossa ja pitää vahtia, ilmoittaa haukkumalla kun joku lähestyy.

Eräänä aamuna kuulin läheisestä metsästä vaimeaa kukuntaa. Ei voi olla totta, ajattelin. Kuulenko harhoja vai onko täällä käkiä? Kyllä on, kertoi Carlos kun vähän myöhemmin kysyin kukkujasta. Portugaliksi sen nimi on, mitäpä muutakaan kuin cuco (laus. kukuu). Lintu, jonka mielessäni yhdistän lehteviin suomalaismetsiin ja Karjalan kaihoon, kukkuu nyt portugalilaisen pellon laidalla joka aamu. Lapsena lauloimme koulussa ”Karjalan kunnailla”, ja pohdin pienen pääni puhki että mikä on ”kaiho”. Liittyykö se jotenkin kaivoon? Oliko Karjalassa pulaa puhtaasta vedestä? Oliko sanoittajalle tai laulukirjan tekijälle tullut ajatus- tai kirjoitusvirhe? En keksinyt loogista selitystä, joten lauloin kirkkaalla äänellä niin kuin asian itse ymmärsin ”Vie sinne mun kaaaaiiiivoni poooohjaton..”

Pääsiäispyhät ovat takanapäin. Compasso-kulkue taivalsi eilen kotikatumme päästä päähän, pienet pojat etunenässä kelloa kilkattaen ja kirkon edustajat – pappeja ei riitä joka ryhmään – kävivät sisällä niissä kodeissa missä heitä jo odotettiin pyhäpukuihin pukeutuneina. Päivän päätteeksi seutukunnan joka kirkolta kuului rakettien pauketta tiedoksi siitä, että compasso on päättynyt. Nyt talojen edustalle ripotellut kukkien terälehdet ja vihreät lehvät ovat kuihtuneet ja tuuli on lennättänyt ne pitkin kivettyä katua. Suklaamantelit ovat hävinneet parempiin suihin, lammaspaistista on vain luut jäljellä ja kuohkeasta folar-kakusta muutama murunen. Risteiltä riisutaan purppuranväriset liinat ja elämä palaa taas arkeen. 

Seuraava arkipyhä on jo perjantaina. Silloin vietetään neilikkavallankumouksen 40-vuotispäivää. Muistan sen vielä hämärästi. Se tapahtui samoihin aikoihin kun Suomen kouluissa laulettiin Karjalan kaihosta. 

Tiellä Santiagoon

Kuorin tänään perunoita lounasta varten, ja vanharouva halusi myös tehdä jotain. Pyysin häntä kuorimaan valkosipuleita. Kuorimme siinä vihanneksiamme ja hän puheli jotain mikä ei jäänyt minulle mieleen. Saatuaan kynnet kuorittua hän pyyhkäisi kuoret pöydältä – tapansa mukaisesti puolet lattialle, minne ne jäivät lojumaan ja murskautumaan jalkoihimme. Hienoinen vanne kiristi päätäni. Viimeksi eilen imuroin. En jaksa taas. Gaia nuohoaa leivänmurut lattialta, mutta valkosipulinkuoria päin se ei edes tuhahda.

Jatkoin perunoiden kuorimista ja mietin samoja juttuja joita jokainen perheenemäntä silloin tällöin miettii. Elänkö omaa elämääni vai muiden? Elänkö oman elämäni ohi, kuten yksi tädeistäni totesi pitkälti tehneensä. Miten itsekäs on oikeus olla? Saanko minäkin odottaa muilta jotain? Hoidan eläimiä ja anoppia ja miestä ja koiraa ja kotia ja kasvimaata ja puutarhaa ja siinä sivussa yritän eri tavoin kehittää toimeentuloa. Viime aikoina ei ole ollut aikaa tehdä omia juttuja. Silloin alkaa pohtia sitä, onko tämä minun elämääni, näinkö minä haluan elää. Tavoittelenko asettamiani päämääriä vai ajaudunko tilanteesta toiseen? Ovatko elämän ohjat omissa käsissä, tai onko ylipäätänsä mahdollista pitää niistä kiinni?

Kyseenalaistaminen on luonnollista ja tervettä. Silloin tällöin pitää pysähtyä ja tehdä tilannearvio. Joskus sen aika on silloin kun asiat ovat melkein liian hyvin. Siihen nimittäin turtuu. Jos kakkua syö joka päivä, se menettää makunsa. Vähän ajan kuluttua se maistuu pelkältä pahvilta.

Tosiasia on, että me emme täysin ohjaa elämäämme vaikka kuinka uskottelemme itsellemme toisin. Emme voi kontrolloida kaikkea mitä meille tapahtuu. Emme edes tunteitamme, niitä ehkä kaikkein vähiten. Elämä ei ole Santiagon tie, keltaisin nuolin merkitty reitti pisteestä A pisteeseen Ö. Jos olisi, se olisi jonkun muun meille viitoittama tie, katsastettu, valmiiksi pureskeltu ja puoliksi eletty. Kuten tiedämme, tärkeintä ei ole päämäärä vaan matkan tekeminen.

Vaikka hermoja välillä koetellaankin, on yksi päivän hyviä hetkiä se, kun illalla vien vanhallerouvalle lääkkeet ja yöeväät. Juttelemme hetken, vahdin että lääkkeet pysyvät sisällä ja muistutan häntä ottamaan hampaat suusta. Taputan olkapäälle ja toivotan hyvää yötä, hän hymyilee ja hamuaa rukousnauhaa käteensä. Päivittäiset rutiinit tuovat turvallisuuden tunnetta, itse kullekin.

Romaanikäsikirjoitus junnaa paikoillaan. Periaatteessa se on kirjoitettu, mutta joudun kirjoittamaan alun uusiksi, sillä se ei ole vielä hyvä. Ketä huvittaa tehdä sama homma kahteen kertaan? Haluaisin jo siirtyä seuraaviin juttuihin, mutta en luovuta ja jätä työtä kesken. Kirjoittaminen on puhdistautumista, kuonan poistamista. Vähän niin kuin Gaia-koira syö ruohoa ja hetken kuluttua oksentaa sen voimallisesti. Jotkut asiat minun piti kirjoittaa ja saada ulos. Nyt se on tehty, ja voin kirjoittaa samat asiat ulkopuolisen silmin, kylmän rauhallisesti. Se ei enää kosketa minua eikä ryöstä yöuniani.

Mutta mitä pitää tehdä silloin kun ei ole ollut omaa aikaa? Ottaa sitä. Tänään pojat lähtivät ostoskeskukseen ja anoppi kyläilemään, minä otin kamerani ja lähdin kävelemään pienen pätkän Santiagon tietä, sehän menee tästä ihan vierestä. Kuljin ja katselin ja kuvasin, ja muistin taas miksi täällä Irtiotossa olen. Olen täällä itseni takia. Voidakseni tehdä havaintoja, huomata jotain minkä kymmenet ihmiset näkevät päivittäin mutta kukaan ei noteeraa. Kokeakseni pieniä onnistumisen hetkiä saadessani kameran linssille jotain minkä kauneuden ehkä vain minä näen, mutta ehkä joskus joku muukin. Kertoakseni kuvin ja sanoin ”tällainen on minun Portugalini”. Kyllä minä elän ihan omaa elämääni, sen sisällä, en sivussa. Kaikella ei ehkä ole tarkoitusta mutta kaikella on jokin merkitys. Me itse luomme sen merkityksen.

Tasapainon löytää kun sitä hakee, välillä voi vähän keikahtaa kallelleen, mutta pieni oikaisuliike ja taas on jaloillaan. Elämä on sitä: aaltoliikettä, ylä- ja alamäkeä, nuolia jotka ohjaavat oikeaan suuntaan, stop-merkkejä jotka käskevät pysähtymään, hyviä ja huonoja hetkiä ja päiviä, asioiden tekemistä toisten vuoksi ja toisten asioiden tekemistä itsensä vuoksi, jakamista, omimista, sopeutumista ja oppimista. Elämä ei tule yhtään sen valmiimmaksi kuin me itsekään. Se on jatkumo pisteestä A pisteeseen Ö.

Vuosi sitten kirjoitin Vila do Conden Queima do Judas -spektaakkelista. Tänä vuonna olen mukana siinä pikkuriikkisen verran. Olin perjantaina torilla taimiostoksilla, kun eräs nainen tarttui minua hihasta ja talutti kameran eteen. Hän kertoi, että tänä vuonna esityksen alussa heijastetaan näkyville naisten muotokuvia. Istuin hetken aikaa kahden valokuvaajan tähtäimessä ja jatkoin matkaani. 

Ensi viikko on semana santa, pyhä viikko, jolloin valmistaudutaan pääsiäiseen. Jotkut paastoavat, me emme. Juudas poltetaan lauantaina, myöhään illalla. Jos jaksamme, lähdemme katsomaan. Jos emme, menemme nukkumaan. Helppo valinta. 

Ai niin. Ne lattialle rapisseet valkosipulinkuoret pyyhkäisin pois kostealla talouspaperilla. Ei se nyt niin iso juttu ollut. 

Sikopaimenen arkipäivää

Kun tulin Irtiottoon ja aloitin blogin pitämisen, tarkoituksena oli kierrellä Portugalia, käydä eri tapahtumissa ja kertoa niistä sekä maan tavoista ja perinteistä. Nyt olen oppinut jotain. Ainakin sen, että oman elämän käsikirjoitusta ei kannata kirjoittaa etukäteen. Sitä voi joutua editoimaan muutaman kerran.

Minun piti nauttia kaupungin keskustan tuntumassa asumisesta. Nyt asun pikkukylän laitamilla. Minun piti matkustaa. Nyt on hyvä jos käyn kerran viikossa kaupungissa torilla. Piti kirjoittaa maan tuhansista eri tapahtumista ja juhlista. Nyt kerron maatilan arkipäivästä. Niin pieleen meni omat hyvät suunnitelmat, että naurattaa. Mutta eiköhän kaikille käy näin jossain vaiheessa elämää..? Sitä saa mitä ei ymmärrä tilata. 

Laput silmillä.

Kuten viime viikolla kirjoitin, maatilallemme muutti parikymmentä sarvipäätä ja yksi possu. Sonnit ovat olleet laitumella, missä ne hyvin tehokkaasti napostelivat kaiken heinän viikossa. Possulle on oma aitauksensa, missä se niin ikään viikossa tonki ja pisti kaiken mullin mallin. Hyvä niin, sillä nyt on toivoa, ettei sille paikalle enää kasva murattia. Siitä on nimittäin hirveän vaikea päästä eroon. Siihen näköjään tarvitaan oikea sika.

Possu, jonka kaikessa hiljaisuudessa olen ristinyt Bessiksi (sen kumppani Porky vaihtoi maisemaa muutama viikko sitten), on oikea luomupossu. Se syö vain tuoreruokaa, vihanneksia ja heinää. Kiivit ovat sen suurta herkkua, ja niitähän meillä riittää. Bess-possu on seurankipeä. Kun sen aitauksen viertä kävelee, pihatietä pitkin, se seuraa niin pitkälle kuin pääsee. Yhtenä päivänä Carlos oli talon vierellä keskustelemassa naapurin leskirouvan kanssa, kun possu oli yhtäkkiä ilmestynyt siihen viereen isot korvat höröllään. Se kai kuuli, että puhe oli ”hänestä”, ja oli kaivautunut ulos aitauksestaan. 

Rottweilerin päiväunet.

Olin eilen olohuoneessa, kun ikkunaan koputettiin. Vuokralainen tuli kertomaan, että possu on lähtenyt päiväkävelylle. Toden totta, vilkaisin ulos ja näin töpselikärsän kurkistavan pihatieltä kadulle. Tuli kiire. Carlos oli käymässä naapurikylässä, joten hyppäsin saappaisiin, kiskaisin takin päälle ja rynnin ulos possun perään. Hädissäni otin mukaan Gaian talutushihnan, siinä hölmössä uskossa, että saisin sillä talutettua possun takaisin aitaukseensa. Hetkeä myöhemmin totesin, että satakiloiselle possulle rottweilerin punainen talutushihna on pelkkä trendikäs kaulakoru. Niukin naukin yltää kaulan ympäri.

Possu pinkaisi aitauksensa ohi hedelmätarhaan ja minä sen perässä. Tarrasin sitä hännästä kun en muutakaan keksinyt. Se pötki kiljuen pakoon naapuripellolle. Sain juosten sen kiinni ja kääntymään takaisin. Löysin narunpätkän, ja yritin lassota possua. Jiihaa! Onnistuin! Paitsi että possu solahti sulavasti lenkistä läpi ja oli taas vapaa. Yritin uudestaan, mutta aina se retale rimpuloi itsensä vapaaksi. Satakiloinen possu on auttamatta vahvempi kuin viisikymmentäkaksikiloinen minä. Koko tätä touhua seurasivat silmä kovana kolme vuohta, kaksi lammasta ja kuusi kanaa. Vuohilla oli taas kulmakarvat huvittuneesti kohollaan.

"Happamia", sanoi sika sitruunoista. 

Carlos oli tulossa kotiin pian, joten päätin vaihtaa taktiikkaa ja keskityin vahtimaan, ettei possu lähde harhailemaan kauemmas. Ei hätää. Se löysi puutarhajätetunkion ja röhkäisi ilahtuneena, alkaen tonkimaan sen aarteita. Seisoin hartiat jokseenkin lyyhyssä katsomassa vaaleanpunaista, puolikaljua sikaa, vettä vihmoi taivaan täydeltä ja takki alkoi kastua. Sade sumensi silmälasini ja ajattelin tyytyväisenä, että eipä sentään silmät kastu. Siinä sikaa silmäillessäni minulle selkeni, että helsinki sentään, nyt olen sikopaimen. Tähän on tultu. Ohikiitävän hetken ajan ajattelin haikeudella entistä työtäni siistissä, lämmitetyssä/ ilmastoidussa ja ennen kaikkea kuivassa toimistossa. Se hetki kiisi kuitenkin ohi enkä siihen enää palaa.

Carlosia ei alkanut näkyä ja minulla alkoi sisäinen lämpötila kohota. Miehet ovat aina myöhässä! Täällä minä seison kastumassa, possua vahtimassa, ja mies ajelee kuivana autossaan. Grrr! Possu näytti nauttivan hedelmätarhan antimista, eli puiden alla kasvavasta ruohosta, joten lähdin käymään talolla. Carlos oli juuri noussut autosta. ”Vai apanhar a tua porca!”, Mene pyydystämään possusi!”, kivahdin hänelle ja paiskasin sanojen painoksi maahan käsissä vielä pitelemäni köydenpätkän ja taisin pikkaisen polkaista jalkaakin.

Mitä teki portugalilaismies? Säikähti kiukkuista suomalaisnaista? Tiuskaisi jotain takaisin? Pöh. Vetäisi takin niskaan hartiat naurusta hytkyen ja kysyi miksen ajanut possua takaisin aitaukseen.

Etelän hetelmät. 

Hetken aikaa jäähdyttyäni lähdin Carlosin perään katsomaan miten possunpyydystys häneltä sujuu. Että ei se niin helppoa ole. Pihatielle päästyäni possu juosta jolkotti vastaan, Carlos sen perässä, ohjaten sitä pitkällä vitsalla. Possu kiljahti ja luikahti aitaukseensa samasta aukosta mistä se oli ulos tunkenut. Koko hommaan meni alta viisi minuuttia. Silloin kun sen osaa.

Possuparan päivät ovat käymässä vähiin. Ensi viikolla se siirtyy naapurin leskirouvan haltuun, tämä on jo sopinut paikalle miehen joka hoitaa ikävän työn. En aio olla silloin paikkakunnalla.

Nyt kun maatila on täysipainoisesti maatila, näen miten paljon siitä on työtä, ja raskasta työtä. Onhan se terveellistä kropalle ja päälle. Olisi kiva jos se tuottaisi vähän enemmän. Kiva olisi myös jos täällä olisi samantapainen lomittajajärjestelmä kuin Suomessa. Mukavaa olisi sekin jos sataisi vähemmän, sillä sonnien talloma pelto on nyt mutavelliä. Näillä eväillä kuitenkin mennään mitä pöytään on katettu. 

Tänä iltana pöytään katettiin sargo-nimistä kalaa, paahdettuja perunoita ja salaattia. Avasimme pullon portugalilaista valkoviiniä, jälkiruuaksi söimme eilen tekemääni suklaa-appelsiinikakkua, johon tuli omien kanojen munia ja oman puutarhan appelsiineja. Sen päälle kupilliset cevadaa, ja sitten saatoin sohvalle istahtaa. Unta ei tarvitse tänäänkään odottaa. 

Innostunut sonni

Edes Irtiotossa elämä ei voi olla yhtä autuasta iloa ja idylliä. Saavutusten kääntöpuolelle epäonnistumiset ja menetykset iskevät kipeää tekevät kyntensä. Ne kouraisevat ja satuttavat, muistuttavat siitä, että emme ole kovaksi kivettyneitä.

Keskiviikkoaamuna Isabel-kuttu synnytti, ennenaikaisesti, poikasen, jonka se hylkäsi saman tien. Hoivasimme pientä, kylmettynyttä vuohivauvaa, joka sinnikkäästi kömpi jaloilleen ja sydämiimme. Seuraavana päivänä sen tila kuitenkin huononi, ja illalla pieni elämänalku siirtyi vuohien taivaaseen.

”Tällaista tapahtuu. On aina tapahtunut ja aina tulee tapahtumaan”, lohdutti Carlos minua kostein silmin. Tiedän, se oli ”vain” vuohi, mutta katsellessani sen ponnistelevan hatarille, honteloille jaloilleen, häntäänsä heiluttaen, ja miten se ahnaasti imi tuttipulloa, sai hikan, haukotteli ja nukahti, siitä tuli Yksilö. Silitin sen silkkisiä korvia ja näin miten se taisteli elääkseen, mutta elämä ei ollut sen puolella.

Keskiviikkoaamuna maatilalle siirrettiin parisenkymmentä sonnivasikkaa. Ehdin nähdä vilauksen siitä kun ne pääsivät laitumelle. Enimmän osan ajastaan sisätiloissa olleet sonnit innostuivat, kirmasivat vihreälle niitulle, ammuivat kurkku suorana ja kopauttelivat takasorkkiaan ilmassa yhteen. Aurinkoinen maalispäivä sai niiden hormonit hyrräämään kuin keväisen puron. Isoimmat sonnit innostuivat ahdistelemaan pienempiä, nuuhkivat ja nuolivat niiden sukukalleuksia ja yrittivät nousta niiden selkään sillä seurauksella, että pari vasikkaa piti siirtää eri tilaan turvaan. Yksi ihastunut sonni katseli kaiho ruskeissa samettisilmissään, kun sen suosikkivasikkaa talutettiin pois.

Pari päivää myöhemmin eläimet ovat tottuneet toisiinsa ja sähköpaimenella rajattuun vapauteensa, ja ne ovat rauhoittuneet. Ne vaeltavat laitumellaan yön pimeydessäkin, katulampun valossa, ja ottavat päikkärit auringonpaisteessa. Kun istuudun hetkeksi talon seinustalle saattaa joku niistä tulla tuijottamaan minua. Tuijotamme toisiamme silmiin, mietimme mitä toisen päässä liikkuu ja kumpi antaa ensin periksi ja kääntää katseen pois. Yleensä se olen minä. Ei sitä koko päivää ehdi istua ja tuijotella.

Samalla kyydillä sonnien kanssa tuli myös iso possu. ”Nyt meillä on eläintarha valmis”, sanoin Carlosille. Possun oleilu tilalla on kuitenkin tilapäistä, sillä naapurin leskirouva on kiinnostunut siitä. Viimeiset viikkonsa possu saa vielä vähän lihota ja kuopia ja tonkia maata isossa aitauksessaan. Kun käyn sitä katsomassa, se kurkistelee pienillä tihrusilmillään, jotka ovat melkein kokonaan piilossa isojen korvien alla. Se haistelee ja tunnustelee maailmaa töpselikärsällään, röhkii ja tuhisee äänekkäästi. Sitä ei voi sanoa söpöksi. Tavallaan se kuitenkin on sitä. Se on niin oma itsensä.

Kun toimivalla karjatilalla asuu, pitää hyväksyä se, että eläinten elämä on rajallinen, ja jonain päivänä ne viedään pois. Niihin ei sovi kiintyä. Oleellista on, että niillä on elämänsä ajan hyvät oltavat. Silloin pystyy hyväksymään sen, että niiden elämäntehtävä on olla osa ravintoketjua, tuottaa lihaa. Niin se vaan menee. 

Vuohet ja lampaat ovat kuitenkin lemmikkejämme. Jokaisella on nimi, eikä yksikään niistä tule päätymään lihapataan. Ei meidän, eikä kenenkään muun.

Tällä viikolla minulla oli ilo olla oppaana ryhmälle suomalaisia eläkeläisiä, jotka saapuivat Aurinkorannikolta päiväksi Portoon. Seuraavana aamuna käväisimme myös Aveirossa, Portugalin Venetsiassa. Oli mukavaa viettää muutama tunti rentojen suomalaisrouvien ja -herrojen kanssa, jotka huokuivat elämäniloa ja -halua. Porto taisi saada muutaman fanin lisää, eikä kuvankaunis Aveirokaan ilman ihastuneita huudahduksia jäänyt.

Elämä maatilalla jatkuu. Illat ovat jo valoisia, mutta S. Pedro kiusaa meitä sateilla. Toisaalta, nurmikko kasvaa, porkkanat itävät, tomaatintaimet venähtävät pituutta, persiljanvarret vahvistuvat, uusia kukkia ilmestyy pihamuurin kylkeen. Sadepisarat helmeilevät lehdillä, lepäävät hetken ennen kuin valuvat pois, kastelevat maan, saavat sen viheriöimään. Elämä jatkuu. 

Pehmentyneet piikit

Karhunvatukan kukka. 

Viime aikoina olen saanut viestejä ja yhteydenottoja blogia lukeneilta ihmisiltä. Kiitos niistä. Lämmittää mieltä, että kirjoitukseni ovat löytäneet lukijoita myös perhe- ja ystäväpiirin ulkopuolelta. Osa lukijoista on löytänyt blogin Suomalaiset Portugalissa -Facebook-ryhmän kautta. Jotkut ovat Portugalissa asuvia suomalaisia, toiset muista syistä Portugalista kiinnostuneita. Täällä ei helposti törmää muihin suomalaisiin, mutta kyllä meitä täällä on, ja ehkä tulevaisuudessa on vielä enemmän.

Olen vihdoin päässyt kiipeämään väliinputoajan kuopasta takaisin ihmisten ilmoille. Sain portugalilaisen sosiaaliturvatunnuksen. Se vei muutaman kuukauden ja vaati joitakin käyntejä verotoimistossa ja sosiaaliturvatoimistossa. Lokakuussa alan maksamaan sosiaaliturvamaksuja yksityisyrittäjänä. Miksi? Ihan vain siksi, että saisin tarvittaessa sairaanhoitoa. Täällä ei ole Suomen tapaan asumisperusteista sosiaaliturvaa.

Suomalainen eläkeläinen sen sijaan pääsee hauvana veräjästä. Hän voi hakea Kelasta todistuksen, jonka perusteella Suomi kustantaa sairaanhoidon. Eikä siinä vielä kaikki. Ulkomailta saadusta eläkkeestä ei pääsääntöisesti tarvitse Portugalissa maksaa tuloveroa. Maasta voi pikkuhiljaa tulla uusi eläkeparatiisi. No, talvi voisi olla hiukka lämpimämpi ja kuivempi, ainakin täällä pohjoisessa, mutta muutoin täällä voi elellä aika mukavasti Suomen mittapuussa pienellä eläkkeellä.

Karhunvatukka pyrkii
pimeydestä päivänvaloon.

Huhtikuussa on edessä seuraava byrokratiaretki, sillä oleskelurekisteröinti täytyy uusia. Viisi vuotta sitten hankittu asiakirja vanhenee, mutta sen uusimisen pitäisi olla pelkkä muodollisuus. Mielenkiinnolla odotan miten helposti se käy.

En oikein ota selvää tykkääkö meidän vanharouva käydä vanhainkodin päiväkerhossa vai ei. Aamuisin, kunhan saa kammettua itsensä sängystä ylös, hän menee sinne kyllä ihan mielellään. Kotiin palattuaan hän toteaa, että tulipahan istuttua koko päivä sisällä virkaten. Vaikka oli osallistunut jumppaan ja aterioinutkin kolme kertaa. Ja jatkaa sitten virkkaamista kotisohvalla istuen. Pitsiliinoja alkaa olla aika paljon. Kovasti hän juttelee muista kerholaisista, mitä pidän positiivisena merkkinä.

Joku vanhanrouvan ystävistä kummasteli sitä, kun hänet ”laitettiin” (lääkärin kehotuksesta) vanhainkotiin (vaikkakin vain päiväkerhoon), sillä olenhan minä täällä kotona huolehtimassa hänestä. Niinpä. Ihminen tarvitsee muutakin kuin jonkun katsomaan peräänsä. Minusta ei ole kauheasti seuraa silloin kun huudatan imuria, möyrin pihalla tai istun sisällä naputtamassa tietokonetta, eikä minulla ole aikaa vetää jumppatuokioita tai muistipelejä, vaikka välillä yhdessä venyttelemmekin virkkaamisesta kangistuneita käsivarsia. Nyt kun Carlosin kanssa saamme muutaman tunnin hengähdystauon päivällä, jaksamme illalla paremmin pitää seuraa erittäin sosiaaliselle ja puheliaalle vanhukselle, joka kertoo samat jutut moneen kertaan. Minua se ei tosin haittaa. Kerta kerralta ymmärrän niistä vähän enemmän. Jonain päivänä ehkä vielä kaiken.

Karhunvatukka tunkee ikkunasta kadulle. 

Kevät tekee yhä tuloaan. Sateisen aamun jälkeen paistaa taas, kuten aina sateen jälkeen, ennemmin tai myöhemmin. Pääskyspariskunta liitelee pellon poikki, ruohonlatvoja hipoen. Mustarastas kailottaa kirkkaalla äänellä kiivipuussa. Parina päivänä näin haukkapariskunnan, ensin sähköjohdon päällä lemmenleikeissä, sitten pellon laidalla kivipaasin päällä, kunnes nousivat kaartelemaan siniselle taivaalle, korkealle. Lämpimänä päivänä perhoset tanssivat kedon kukissa, heinäsirkka hypähtelee pihalla, ja kärpänen lentää keittiön avoimesta ovesta sisälle, tekee kierroksen ja palaa ulos pörräämään. Gaia yrittää pyydystää niitä. Näen sen tuijottavan ilmaan silmät ristissä, ja yhtäkkiä se hamuaa tyhjää. Mitäköhän se tekisi jos saisi kärpäsen kiinni? Sylkäisisi sen varmaan suustaan.

Kanat ovat yhä karkailevaisia, vaikka verkkoa on kaksinkerroin. Eivät ne kauas mene kuitenkaan. Kun vien niille ruokaa ja haen munat, ne tuntuvat juttelevan ja joskus jupisevan. "Moikotkot. Mitä kuluukot? Nukuitkokot hyvin? Toi Clara on ihankot mahoton. Viime yönäkinkot se vaan kiehnas ja kiehnas eikä asettunutkot millään kotkotikot. Voisiksä puhuu sen kanssakot? Mut nytkot täytyy mennä, tais juuustkootkot tulla muna valmiiksi. Heippakot!" 

Nähdessään minut Clara-karkulainen kyykistyy ja odottaa, että nostan sen aidan yli takaisin kotiin. Toinen, tummempi kana, levittää siipensä ja kipittää lähimmän maatalouskoneen alle piiloon. Vuokralaisten pikkukoira irtiollessaan haluaisi aitaukseen leikkimään kanojen kanssa. Tänä aamuna sillä oli ääni käheänä, ja se päästeli vain pientä pihinää kun yritti haukkua. Kanat eivät siitä kauheasti perusta, vuohet vielä vähemmän. 

Karhunvatukka kurkistaa oven takaa. 

Eilen istutimme tomaatintaimia, kurkkuja ja kesäkurpitsoita hedelmätarhan korkean kivimuurin suojiin. Ensin valmistelimme maata, raivasimme sieltä rikkaruohot ja karhunvatukan (amora) pitkiä varsia, joista jotkut kiipesivät ison kameliapuun yhtä puolta ylös ja laskeutuivat toista puolta alas, tarraten lopulta maahan kiinni ja iskien juurensa sinne mistä sopiva kohta löytyy. Metrien pituisia oksia, joilla on kauhistuttavat piikit. Ei ole sellaista fakiiria, joka ei niistä haavoittuisi. Karhunvatukka on kasveista niitä sitkeimpiä ja elämänhaluisimpia. Se kasvaa melkein missä vaan mistä sitä ei häädetä pois, ja sen häätäminen onkin liki mahdotonta, niin luokseenpäästämätön se on. Se on varsinainen talonvaltaaja siellä, missä talo on hylätty ja katto luhistunut, muodostaen läpipääsemättömän piikikkään pöheikön, joka tursuaa ovista ja ikkuna-aukoista ulos. Mutta se kasvattaa makoisia mustia marjoja, oikeita flavonoidipommeja. Joita on aika vaikea poimia.

Karhunvatukka kypsyttää satoaan.

Viimeksi kehuin, että selkä on vetreä kuin nuorella tytöllä. Ei olisi pitänyt sanoa mitään. Kiskottuani karhunvatukan juurakoita maasta muistan jälleen, että minulla nikamia. Jotkut niistä eivät oikein meinaa pysyä rivissä. Nyt ne ovat vähän äkäisiä, mutta eiköhän ne siitä taas lepy. Muutama kiukutteleva nikama ei minua pysäytä. Tänään istutan salaatteja (kyllä, niitä saa valmiina taimina), vaihdan mullat muutamaan kukkaruukkuun, istutan kasvimaan laitaan viimekesäiset pimentos padrão-pensaat (pieni, vihreä paprika, herkullinen oliiviöljyssä paistettuna), ja olisikohan vihdoin sopiva päivä raivata loput nokkoset..? 

Mietin isoja asioita. Mitä teen Suomen asunnolle, kun vuokralaiset muuttavat toukokuussa pois. Punnitsin palaamista Suomeen yhtenä vaihtoehtona. Toisaalta tietynlainen elämän helppous ja taloudellinen turvallisuus, olettaen että saisin työpaikan, houkuttaa. Perheen ja ystävien kanssa olisi ihana viettää aikaa. Kun muistelen elämää ennen Irtiottoa, oli se kuitenkin täynnä okia. Yksineloa ja -oloa ja ei niin kivassa työpaikassa puurtamista, eikä työpäivän jälkeen ollut voimia juuri mihinkään muuhun. Okaat raapivat minut lopulta vereslihalle. Ehkä yhdeksästä viiteen -työ ei ole enää minua varten. Nyt teen jotain yhdeksästä iltayhteentoista. Kirjoitan, siivoan, pyykkään, hoidan puutarhaa, laitan ruokaa, valokuvaan, virkkaan ja ompelen. Tekemisen tuottavuus on vähentynyt, mutta mielekkyys on lisääntynyt. Usein kroppaa väsyttää, mutta mieli on luova.

Elämään kuuluu tietynasteinen karheus, mutta minun elämässäni piikit ovat pehmentyneet. Ne ovat taipuisia, antavat myöten, eivät pistä eivätkä puhko minua rikki. Miksi lähtisin takaisin oravanpyörään, kun ei ole pakko? Ennemmin tai myöhemmin onnistun tekemisissäni. En kurkota kuuhun enkä tähtää korkealle. Riittää, kun tulee toimeen. 

Kanat karkuteillä

Sunnuntaiaamuna mennessäni viemään aamiaista vuohille&lampaille törmäsin kanakarkulaiseen. Se oli lähtenyt aamukuoputukselle aitauksen ulkopuolelle. ”Apua!” kiljaisin mielessäni. ”Miten karannut kana otetaan kiinni!?” No, juostaan sen perässä kädet ojossa kunnes joko sen pyrstöstä tai kropasta saa otteen. Ja nostetaan se aidan oikealle (kanan mielestä väärälle) puolelle. Se lentää räpiköi sujuvasti maahan.

Laskin kanat, ja sain helttaluvuksi vain viisi, vaikka niitä pitäisi olla kuusi. Lakaisin katseellani lähipellot ja traktoritiet, kurkin hedelmäpuiden alle, mutta karkulaista ei näkynyt. Suru puserossa ajattelin, että ehkä se on joutunut muihin suihin, ketun tai nälkäisen kulkukoiran kynsiin.

Käväisin sisällä ja palasin aitaukselle. Nyt löysin kaksi kanaa mandariinipuun alta, nilkkoja myöten mullassa, vetämässä matoa maasta nokka irvessä. Ei kun uudestaan kanajahtiin.

Carlosin palattua aamukierrokselta ihmettelimme mistä kanat karkaavat. Jäimme väijyyn, eikä mennyt paria minuuttia kauempaa, kuin näimme yhden kanan tunkevan itseään rinta rottingilla aitauksen verkon läpi. Mitä tästä opimme? Kanat ovat pöyheitä ja varsinaiselta kropaltaan paljon pienempiä kuin miltä ne näyttävät. Ne menevät läpi pienestäkin aukosta. Saimme nokkalukemaksi taas kuusi, joten kadonnut karkulainen oli kömpinyt takaisin päivänvaloon.

Kanoilla maan kuopsuttaminen näyttää olevan verissä. Mitä kaikkea ne etsivätkään? Matoja, kotiloita, etanoita, ötököitä? Heitin aitaukseen appelsiinipuun alta löytämäni kaksi kotiloa, jotka olivat lemmenpuuhissa. Sorry, mutta etanat ja kotilot eivät minulta sääliä saa. Sen verran pahaa jälkeä ne tekevät muun muassa kaalimaassa. Nopein kanoista nappasi yhteen liimautuneet kotilot nokkaansa, viiden muun sännätessä paikalle. Onnekas kana kirmasi kotilopalkintoa pidellen, muut kipittivät kotkottaen sen perässä pitkin aitausta, vuohien seuratessa sivusta kulmakarvat hiukan koholla. Aamulenkki. Sinä päivänä ei yksikään kana muninut. Liikaa liikuntaa?

Aamun kaikki munat samassa korissa.

Nyt olemme lisänneet verkkoa ja kuroneet aukkoja, mutta silti oli tänäkin aamuna kolme kanaa poistunut omin luvin aitauksestaan. Minut nähdessään ne kipittivät oitis kotia kohti, etteivät saisi lentokyytiä. Tästä voidaan vetää se johtopäätös, että kanat kyllä ymmärtävät olevansa luvattomilla teillä.

Ymmärrän kyllä kanojen vapaudenkaipuun. Eivät ne osaa suhteuttaa omaa elämäänsä siihen, että niiden miljoonat lajitoverit viettävät koko lyhyen elämänsä ahtaassa häkissä. Vähän kuten me ihmiset katselemme asioita usein vain omasta näkövinkkelistämme. Meidän kanat näkevät sinisen taivaan ja aidan toisella puolella heleänvihreän ruohon (vuohet&lampaat popsivat ja tallasivat aitauksen viherkasvuston kahdessa päivässä). Vaikka mullassa voi ottaa mukavat tomukylvyt, on ah niin ihanaa kipittää viileässä ja kosteassa ruohikossa, pöllyttää vähän hedelmäpuun alustaa ja härnätä vuokralaisen hurjaa koiraa, joka ketjun päässä kieli maahan asti roikkuen juoksee ympyrää. Kyllä kanatkin osaavat huvitella.

Baby-viikuna.

Illan pimetessä poltimme aitauksen lähellä risuja, hedelmäpuista karsittuja oksia. Kanat painautuivat muurin viereen yhteen myttyyn, osin toistensa päälle. Luís-pukki kävi nuuhkimassa niitä, ja vuohi kun syö miltei kaikkea, niin se näykki kanojen höyheniä, saaden aikaan ankaraa räpiköintiä ja äänekästä protestointia. Ihmettelen miksi kanat eivät menneet omaan koppiinsa, jonne vuohilta on pääsy kielletty. Onko niillä yöllä turvallisempi olo kun ne ovat vuohien ja lampaiden lähellä, kuulevat niiden hengityksen ja tuhahdukset ja pössähdykset, joita ne päästelevät? Hakeutuvatko ne Pedro-pässin lämpimän pehmoiseen kylkeen? Taidan käydä jonain yönä vakoilemassa. 

Kirjoitin viimeksi hautapaikan ostaneen rouvan olevan yli kahdeksankymppinen. Muistin väärin, sillä hän on vasta 70 ja risat. Voiko ripeästi kulkevaa seitsemänkymppistä kutsua vanhukseksi, vaikka posket eivät enää persikkaiset olekaan? Kun itselle kertyy lisää ikää, huomaa että itsestä iäkkäämmät eivät enää niin kauhean vanhoja olekaan. Kaikki vaan nuortuvat!  

Persikoista puheen ollen, hedelmät ovat kovasti ajankohtaisia nyt. Melkein joka ilta olen kiipeillyt tikkailla kiivipuita pitkin ja poiminut hedelmiä talteen. Niitä on ihan älyttömästi, vaikka niitä on kassikaupalla annettu jo poiskin. Yhtenä iltana lipesin maahan muurattuun vesisäiliöön, joka onneksi ei ollut kovin syvä. Kaatelin sitten pinkeistä saappaistani vettä ja pieniä sammakoita, ja kiipesin saappaat litisten takaisin tikkaille poimimaan vielä yhden kassillisen, Carlosin ja naapurin leskirouvan siinä vieressä ihmetellessä hullua suomalaisnaista.

Luumupuu kukkii.  

Sitruunatkin alkavat kypsyä nyt kaikki yhteen syssyyn, appelsiinit myös. Luumupuu kukkii kuin olisi valkoisen pilven peittämä, ja lehdistä puolialastonta persikkapuuta koristavat hennot, vaaleanpunaiset kukat. Viikunapuu ei kuki, vaan hedelmänystyt pulpahtavat varresta ja alkavat kasvaa. Nyt ne ovat vielä pieniä nuijapäitä, satoa korjataan loppukesällä. Tuore, kypsä viikuna on paratiisin herkkua.

Mutta nyt on kiire. Lähden lapioimaan lantaa kasvimaalle, sillä kevään kylvöt pitää saada tehtyä. Illansuussa vielä kierros kiivipuissa, vuohet ja lampaat viedään laitumelta yöksi aitaukseensa, pyydystetään mahdollisesti karkuteillä olevat kanat, ja sitten voinen hyvällä omallatunnolla kiivetä yläkerran terassille sangrialasillisen kanssa katselemaan auringonlaskua.

Niin, ne viimeiset nokkoset ovat vielä kitkemättä. Monta muuta asiaa on mennyt prioriteettijärjestyksessä edelle. Eivät ne nokkoset karkaa minnekään. Huomenna taas uusi päivä aurinkoinen, lupaillen lämmintä kevättä, kesää. Äkämystyneet niveleni ovat rauhoittuneet, selkä on vetreä kuin nuorella tytöllä ja mieli tyyni kuin kypsällä naisella. Odotan taas uutta päivää innolla. Muutama iso päätös on elämässä tullut tehtyä, Irtiotto on yksi niitä parhaita.