Johanneksen kaste

On päiviä, jolloin hermot ovat pinkeinä aamusta asti. Eilen oli sellainen päivä. Menin aamulla keittiöön ja näin vanhanrouvan keränneen puutarhasta yhden harvoista gladioluksista (hänen mukaansa niitä on ”niin paljon”) ja hehkuvan oransseja kukkia, jotka kestävät maljakossa hädin tuskin puolitoista päivää (”kestävät ne ainakin kaksi päivää”). Hermoni vinkua kitisivät. Vanharouva selitti vievänsä kukat vanhainkotiin naiselle, jolla ”ei ole mitään”. Omatuntoni kolkuttaa koputteli. Jäihän sinne puutarhaan vielä kolme kukkivaa gladiolusta ja pöheikkö kukkia, joiden siemeniä en tietääkseni saksalaisketjun kaupasta ostanut vaan ihan jotain muuta. Näitä sieltä kuitenkin iti.  

Kävin Portossa ja samalla reissulla tapasin suomalaista Annea, joka on asunut siellä jo yli kaksikymmentä vuotta. Söimme sämpylät kahvilan terassilla, ”esplanadilla”, vaihdoimme kuulumiset ja yritimme jotenkuten suhtautua pöydän luona käyviin kerjäläisiin. Heihin on vaikea suhtautua. Oma hyvä osa elämän leivänsyrjässä hävettää, mutta emme ole jeesuksia, ei meidän leivästämme kaikille riitä. Jos jollekulle edes vähäsen, niin olisiko se hyvä alku? Minä annoin kolikon vanhukselle, joka kiitti kädestä pitäen, Anne osallistui lasten hyväksi järjestettyyn keräykseen. Kaksi tai kolme muuta rahaa pyytänyttä sai lähteä tyhjin käsin.  

Niin, Porto on ihana kaupunki. Kaunis, mutta täynnä ristiriitaisuuksia ja kontrasteja. Kerjäläisiä ei kuitenkaan tarvitse pelätä. He ovat ihan tavallisia ihmisiä, vaan vähempiosaisia kuin sinä tai minä, tai ylipäätänsä kukaan tämän blogin lukijoista. Siitä voimme olla varmoja. Elämä ei tunne tasa-arvoa annostellessaan soppatykkinsä antimia.

Illansuussa kotiin palattuani hermot jatkuivat vinkumistaan. Carlos oli maalannut ruskeaksi pikkupöydän, josta olin esittänyt toiveen että se maalattaisiin valkoiseksi. En siitä voi hermostua tietenkään. Jokaisella on oikeus mielipiteeseensä ja joskus miehenkin pitää antaa päättää jostain asiasta, vaikka se sitten liittyisi talon sisustukseen. Vaikka mielessäni poljin kiukkuisesti jalkaa, niin tiesin hyvin, ettei kaikkea voi tehdä aina minun mieleni mukaan. Kaikista asioista ei voida olla aina yhtä mieltä ja kompromissinkin saavuttaminen voi olla vaikeaa. Ruskea, valkoinen – siinä on tasan kaksi vaihtoehtoa.

Nyt minulla kuitenkin on valttikortti takataskussa sitten kun levittelen lehmäntaljaa olohuoneen lattialle Carlosin kohoilevien kulmakarvojen edessä. Ähäkutti! hihkaisisi mummoni.

Illalla olo alkoi lientyä. Laitoimme niin hyvää ruokaa. Samaan kattilaan pistettiin perunoita, kaalia ja sipulia, oman maan herneitä ja papuja, sekä pota-nimistä merenelävää. Keitettiin vedessä ja vesi kaadettiin lopuksi pois. Aluksi näytti siltä, että ruokaa tuli valtavan paljon, mutta kaiken söimme. Se oli niin hyvää. Kiivetessämme yläterassille cevada-kupillisten kanssa oli pystysuora kiukkuryppy otsalla jo silonnut. No, ainakin sen verran mitä se nyt tässä iässä enää siliää.  

Yhtenä päivänä Carlos heitti minut Vila Chán kalastajakylään, ja käveleskelin siellä kameran kanssa jonkin aikaa. Päädyin rannalla olevalle talolle, jonka seinillä, edustalla ja jopa katolla on lukemattomia savesta, rantakivistä ja kaakelinpaloista koottuja mielikuvituksellisia veistoksia. Oli kuuma päivä, jopa Atlantin rannalla. Talon ovella istuskeli vanhahko mies, joka löyhytteli käsillään kasvojaan. Kysyin onko hän tehnyt kaikki taideteokset. Oli. Pyysin lupaa kuvata. Hän kertoi myös monen Santiagon pyhiinvaeltajan kuvaavan niitä. Muutama sellainen tuli hetken kuluttua talon kohdalle, yksi pisti heti näpsytellen kameraa. Kysyin mieheltä onko teosten tekemiseen mennyt paljon aikaa. Hän alkoi puhumaan. Kertoi pienen palan elämästään, kokemuksistaan ja nuoresta, sokeasta ihmisestä joka häneen oli tehnyt vaikutuksen ja jättänyt jäljen hänen sisimpäänsä. Katsoi minua silmiin levollisella, vakaalla katseella. Silmissä näkyi tyyneys, rauha, tasapaino.

Yksi Irtioton parhaista puolista on se, kun saan tavata ihmisiä, jotka kertovat jotain elämästään. Se on elämäni suola. Laajennusosa sille, toinen ulottuvuus. Kuulemani tarinat jättävät pieniä jälkiä minun sisimpääni. En ole enää se ihminen joka lähti Suomesta, pois kodin ja työpaikan muodostamasta hamsterihäkistä. Taloudellisella mittapuulla mitattuna olen köyhempi, mutta henkisellä kalkulaattorilla laskettuna paljon rikkaampi. Elämäni ei ole pelkästään minun elämääni, vaan siihen nivoutuu pieniä osasia myös monen muun ihmisen elämää. Kannan niitä mukanani pieninä aarteina. 

Kohta vietetään juhannusta, S. Joãon, Johannes Kastajan päivää. Pari päivää sitten lämpömittari liiteli päiväsaikaan 30 asteen lukemissa ja illalla kuu mollotti selkeältä taivaalla ollessamme kävelylenkillä. Kotiin palatessamme naapurin leskirouva kurkotteli ikkunasta ja puheli, että jonain päivänä pitäisi tulla vettä. Että näihin aikoihin vuodesta sataa tihuuttaa Johanneksen kastetta, orvalho do S. João. Heh heh, naureskelin minä hiljaa itsekseni pimeällä kadulla. Ai että sadetta pilvettömältä taivaalta ja tällaisilla helteillä? 

Tänään valkeni harmaa päivä. Aamulla, kun saattelin vanhanrouvan bussille, sataa tihuutteli. Kyllä vanha kansa tietää. Johanneksen kaste saatiin tänäkin vuonna. 

Lennä, lennä Joaninha

Etelän yö. Lämmin, kostea ilma hyväilee paljaita olkapäitä. Melkein täysi kuu loistaa taivaalla, tekee sillan tummana kohisevaan mereen. Jostain kantautuu appelsiininkukkien ja grillattujen sardiinien tuoksua, musiikkia ja iloisten ihmisten puhetta. Jääpalat kilkkaavat hiljaa caipirinha-lasillisessa, joka viilentää ja kostuttaa sitä piteleviä sormia. Laulukaskaat sirittävät läheisessä puskassa: ”grii grii grii, grii grii grii, grii grii grii”.

Kuulostaa ihan lomamatkalta, eikö vaan? Lempeät yöt, viileät juomat, kuunsilta ja kaupungin vaimea häly. Ja kaskaat. Kaskaiden siritys tekee loman. Siitä tietää olevansa eksoottisessa etelässä, siellä missä pohjoisen ihmisen estot sulavat, otsarypyt siliävät ja rento, välitön hymy valtaa kasvot. Uroskaskaiden soidinlaulu on musiikkia korville, se virittää ihmisenkin loma-aaltopituudelle, saa lanteet keinumaan ja askeleen kevenemään ja mielen kohoamaan korkeuksiin. Unholaan, ainakin viikoksi, pariksi, jää arjen huolet. 

Utelias koira ja sisäpihalle hypännyt heinäsirkka.

Täällä eteläisessä Euroopassa luulisi saavansa kuulla kaskaiden siritystä kesäaikaan kyllästymiseen asti, oli lomalla tai ei, mutta ei. Kaupungissa, Vila do Condessa, kotitaloni lähistöllä oli yksi sitkeä sirittäjäsissi, täällä maalla ei yhtään. Carlos kertoi, että hänen ollessaan lapsi niitä oli vielä paljon. Nykyään tuholaismyrkyt ovat pyyhkäisseet ne pois kartalta. Kun joka puolella on viljelymaata, ja kosteassa, lämpimässä ilmassa kasvaa rehottaa kaikki, kaikkein parhaiten rikkakasvit, on viljelijän tuki ja turva ruiskuttaa pelloilleen aineita, jotka hillitsevät ei-toivottuja kasveja ja hyönteisiä. Jos ennen vanhaan heinäsirkkalaumat hyökkäsivät viljelyksille, syöden tieltään kaiken vihreän, niin nykyään on hyvä jos edes yhden viuluniekan onnistuu näkemään.

Leppäkerttu, joaninha.

Ihminen raivaa tilaa itselleen ja tarpeilleen, toimeentulolleen ja elämälleen. Se on kylmä tosiasia. Silti selkäpiitäni jääti kun kuulin, että traktoripolun pientareille oli ruiskutettu tuholaismyrkkyä. Olin liki huulia lipoen katsonut siellä olevan pitkäksi aikaa syötävää vuohille&lampaille. Ruiskutuksen jälkeen laskin sirppini alas nyyhkäisten. Ymmärrän pellot vielä täksi kesäksi vuokranneen viljelijän tarpeet. Hän ei kaipaa kotiloita ja etanoita rouskuttamaan orastavaa maissia eikä rikkakasveja tukahduttamaan niitä. Hän tarvitsee satonsa.

Muutamassa päivässä myrkky kuivattaa kasvin. Se kuihtuu, kellastuu, jää kuolleena raatona retkottamaan pientareelle. Elämä kuitenkin palaa hiljalleen. Ensimmäisenä ilmoille puskee kasvi, joka alta aikayksikön kasvattaa itselleen paksun, onton varren, isot lehdet, kohta kukkii. Vähän vastaava kuin jättiukonputki Suomessa. Se olisi erinomaista, nopeakasvuista evästä vuohille&lampaille, paitsi että ne eivät syö sitä. Nuuhkaisevat ja tuhahtavat, nyrpistävät karvaista kuonoaan. Rikkakasveista kamalin, kasvi, joka ei kelpaa edes vuohille.

Camõesin aukio ja patsas Lissabonissa.

Palataan kaskaisiin, etelän sirkuttajiin. Kun niitä ei luonnossa enää niin hevin kohtaa, niin niitä voi ostaa. Kahdella ja puolella eurolla saa kaskaskoiraan puutarhaliikkeestä. Emme aio näillä näkymin kuitenkaan kasvattaa kotieläintarhaamme. Jos haluan kuulla kaskaiden siritystä minun pitää lähteä lomalle kaupunkiin, kauemmas viljellyistä pelloista.

Lämpiminä kesäiltoina käymme illallisen jälkeen tekemässä pienen kävelylenkin. Eilen näimme siilin. Ne ovat yhtä harvinaisia kuin Suomessakin. Lepakot lentelivät ympärillämme kun katselimme pienen piikikkään otuksen kipittävän tien yli ja jähmettyvän muurin viereen, peloissaan. Yksi kuva kännykällä, ja jatkoimme matkaa, siili  kiireesti vastakkaiseen suuntaan.

Yhtenä iltana päädyimme juttelemaan lapsuusajan leikeistä. Siitä miten kumpikin tahoillamme teimme kaarnaveneitä ja jousipyssyjä, pyydystimme nuijapääsammakoita ja kävelytimme leppäkerttua pitkin etusormea. ”Lennä, lennä leppäkerttu ison kiven juureen, Siellä on sun isäs, äitis, Keittää sulle puuroo”, hoin minä kaukana Suomessa, ”Joaninha voa voa, Que o teu pai foi a Lisboa, Foi buscar uma sardinha, Para dar á Joaninha” lausui Carlos omalle mustatäpläiselle ötökälleen (Joaninha lennä lennä, isäs meni Lissaboniin, lähti hakemaan sardiinia, antaakseen sen Joaninhalle; leppäkerttu, joaninha, on diminutiivi nimestä Joana).

Olen äimistynyt. Euroopan vastakkaisilla laidoilla on omat versionsa vanhasta leppäkertunlennätyslorusta jo vuosikymmeniä ennen Internetiä, Teletappeja, Salama McQueenejä ja Pipsa Possuja. Kyllähän sille on jokin luonnollinen selitys. Joku antropologi varmasti tietäisi. Ehkä joku blogin lukijoistakin?

Toinen kuuluisa kirjailija, Fernando Pessoa.

Eilen vietettiin Portugalin ja Camõesin päivää. 1500-luvulla elänyttä Luís de Camõesia pidetään Portugalin merkittävimpänä runoilijana. Hän kirjoitti kansalliseepoksen Os Lusíadas, joka kertoo muun muassa Vasco da Gaman löytöretkestä Intiaan. Jonain päivänä, kun en muuta tekemistä keksi, alan lukemaan sitä ja etsimään yhtymäkohtia Kalevalaan. Niitä täytyy olla, leppäkerttulorusta päätellen. 

Joutenolon päivä ei koita kuitenkaan ihan pian. Tekemistä riittää. Odotellessamme tavaroitani Suomesta olemme urakoineet sisäpihalla. Sinne tulee oleskelu- ja grillauspaikka, joka sieluni silmissä näyttää virkistävältä keitaalta, mutta todennäköisesti kesähelteellä tulee olemaan kuuma kattila. Pihvien lisäksi taidamme grillata itseämme. Ei se mitään. Kesästä otetaan kaikki ilo irti, lämpimistä päivistä, valoisista illoista ja siitä, että voi olla ilman sukkia. Mikä huikea vapauden tunne! 

Laidalta toiselle

Matkalainen on palannut kotiin. Maanantai-iltana lensin Helsingistä Portoon nopealla yhteydellä Frankfurtin kautta, koneenvaihto piti tehdä melkein juosten mutta hyvin ehti, ja koko reissuun meni vain reilut viisi tuntia. Ei Suomi niin kaukana olekaan, vaikka onkin Euroopan kauimmaisella laidalla, ainakin Portugalista katsottuna. 

Ensimmäisellä lennolla vieressäni istui italialainen mies, joka oli käynyt koiransa kanssa kilpailemassa Suomessa. Meillä ei ollut yhteistä kieltä, mutta jonkinlaisella englannin, italian, portugalin ja elekielen sekoituksella pystyimme keskustelemaan, vaikka vain sivusimme kulinaristisia aiheita ja kansainvälistä italialaista ruokasanastoa. 

Olen usein lentänyt Frankfurtin kautta. Useimmiten lennän juuri sen kautta. Kerran istuin keskipenkillä, toisella puolella vanhempi suomalaismies ja toisella nuorempi. Lennon aikana molemmat kertoivat kootut palat elämäntarinoistaan. Vanhempi, jo eläkeikäinen mies sairasti syöpää, mutta siitä huolimatta teki yhä töitä ja oli nytkin työmatkalla. Nuorempi oli hiljattain jättäytynyt pois töistä työuupumuksen vuoksi, ja oli nyt vapaa-ajan matkalla. Se pisti miettimään mikä on syynä siihen, että toinen jaksoi painaa sairaanakin, ja toinen sairastui työstään. Heitän nyt ilmaan ihan villin ajatuksen: voisiko kyseessä olla niinkin yksinkertainen selitys kuin yrityskulttuuri ja johtamistapa?

Kotona kaikki on paikoillaan, vuohia ja lampaita myöten. Lampaat ovat päässeet eroon tukahduttavasta turkistaan, ja tuskin tunnistin niitä enää. Ne näyttävät jotenkin – paljailta. Vuohet eivät tervehtineet bääkien. Niillä oli liian kiire syödä. Kanat hyppelehtivät vastaan kuten aina, kovasti kotkottaen.

Gaia oli hypätä syliini kun tulin yöllä lentokentältä, ja aamulla se kietoi etutassunsa ympärilleni ja halasi lujaa. Pitkin eilispäivää, kun siivosin ja kuljin kasvimaalla, se seurasi perässäni. Nyt se pitää vahtia ruokapöydän alla, välillä vingahtaa, välillä huokaa. 

Vanharouvakin on entisellään. Eilisiltana, pitkästä aikaa, vein hänelle iltalääkkeet ja yöeväät, ja puhetulva oli vuolas. Ei se mitään vaikken ymmärräkään kaikkea. Korvat kuuntelee kaikilla kielillä.  

Perhepiirissä kaikki on siis kuten ennenkin. Suurin muutos on tapahtunut kasvimaalla. Rikkaruohoja osasin odottaa, mutta en sitä, että sieltä saisi jo satoa. Carlos kaivoi jääkaapista pari kesäkurpitsaa, joista toinen on kyynärvarren kokoinen. Hänen, ei minun rimpulani. Suomeen lähtiessäni taimissa oli pari kolme pientä lehteä, nyt ne ovat isoja, vahvoja kasveja. Vajaassa kuukaudessa myös herneet ovat rehahtaneet isoiksi ja pukkaavat palkoa, ja kurkuissa ja kirsikkatomaatissa on pieniä raakileita. Salaatit alkavat olla jo yli-ikäisiä, niitä pitää istuttaa pian lisää. Vain pavut ja paprikat hidastelevat kasvussaan, sillä täälläkin on ollut kylmää.

Ei täällä ole lämmintä nytkään. Taivas on ajoittain pilvessä ja tuuli mennä viilettää kosteina puhureina pitkin peltoja ja pihaa. Välillä aurinko paistaa ja kuivattaa ilmaa. Eilen illallisen jälkeen menimme yläterassille cevada-kupillisten kanssa, ja alkoi sataa tihuuttaa. Sadetta, joka ”molha tudo mas não rega nada”, kastelee kaiken mutta ei kastele mitään. Märkää tihrua. Kesä viivyttelee tuloaan täälläkin. Virallisesti nyt onkin vielä kevät.

Muuttokuorman saapumista odotellessa mietin mihin huonekalut sijoitetaan. Suomesta matkaava ruokapöytä tulee saamaan vaaleamman lakkapinnan ja seurakseen talossa jo olevat tuolit, nekin pitää hioa ja lakata uudestaan. Sohville pitää tehdä uudet irtopäälliset ja sen myötä tietysti uudet tyynynpäälliset. Carlos ei tätä vielä tiedä, mutta vanhasta äkeestä ja lasikannesta tekemämme sohvapöydän alle, takan eteen, tulee ruskea-valkoinen lehmäntalja. Aiemmin jo tiedustelin varovasti hänen suhtautumistaan asiaan, ja ne kuuluisat kulmakarvat menivät tiukasti ruttuun. Lehmät kuuluvat pellolle, eivät lattialle. Luotan siihen, että kun hän näkee valmiin lopputuloksen, mieli muuttuu. Kun talvella vähän väsähdimme sisustusurakassa, niin ehkä saamme siihen uutta puhtia uusien kalusteiden matkassa. 

Tuntuu hyvältä olla taas kotona. Tämä kaikki on minulle tuttua. Maisemat ja ihmiset, kieli ja keittiön antimet, koristekuviot porteissa ja kolkuttimet ovissa, kiviset talot ja katukivet. Minulle niityt ovat vihreämmät tällä laitaa Eurooppaa, meri sinisempi, aurinko kirkkaampi, mansikka makeampi. En tiedä miksi, mutta näin se vain on. Elämän olen tehnyt tänne ja täällä sen elän. Maksan siitä tietyn hinnan. Perhe, ystävät ja kummilapset ovat Euroopan toisella laidalla. Aina joskus minusta olisi apua sielläkin, lapsenvahtina ja muutenkin. En voi kuitenkaan elää toisten elämän kautta, vaan ihan vaan omaani, ja loppujen lopuksi Suomeen pääsee muutamassa tunnissa. Ja sieltä tänne. 

My Helsinki, minun Helsinkini

Helsinki on kaksijakoinen kaupunki. No, niinhän kaikki kaupungit ovat. Mutta Helsingissä on jotain mikä miellyttää ja jotain mikä hinkkaa vastakarvaan. Kaunis kaupunki kesällä, tyly talvella. Ääripäistä löytyy Hurstin Valinta ja Michelin-tähdillä koristellut ravintolat, lattea litkivä liituraitalakimies Espalla ja yksikätinen kerjäläinen Hakaniemessä, hulppeat miljoona-asunnot Katajanokalla ja siivouskomeron kokoiset yksiöt Kalliossa, kasin ratikan örisevät alkkikset ja Töölönlahden ympäri hölkkäävät kuntoilijat, soittotaidoton hanuristi Mikonkadulla ja höyhenenkevyesti varpaillaan liitävä balettitanssija Oopperatalossa. On kaunista, vanhaa, tuhrittua, kliseistä, korjattua, muotia, modernia, melua, väriä ja loputtomiin kiireisiä askeleita, kännykkään puhuvia ääniä, äkkiä jarruttavia polkupyöriä, valomainoksia ja julisteita ja näyteikkunoita ja aggressiivisia autoja ja sairaaloita ja kirskuvia raitiovaunuja ja aurinko kimaltelemassa laineilla ja lyhtypylvääseen liimattuna tarra 'My Helsinki'.

Helsinki on sitä kaikkea. Se on myös keitaita. Keskuspuisto, Kaivopuisto, Viikin luonnonsuojelualue, Hietaniemen hautausmaa, Suomenlinna, Mustikkamaa. Pakoon pääsee melua ja saasteita, mutta ei ihmisiä. Me olemme kaikkialla. Koirinemme, lapsinemme, kirjoinemme, kauppakasseinemme, oluttölkkeinemme, rollaattoreinemme, taakkoinemme ja risteinemme. Tuijotamme näyteikkunaa mutta väistämme vastaantulijan katseen. Kiirehdimme, töihin, kouluun, kotiin, elokuviin, syömään, juomaan, ostamaan, nauttimaan, syntymään, kuolemaan, kuulemaan, puhumaan. Sydän sykkii kiireisen kaupungin tahtiin, rauhoittuu vain pariksi sydänyön tunniksi, herää taas tuhansien ja taas tuhansien kännyköiden piippauksiin kun aamu kajastaa ja lokki peltikatolla huutaa. Kahvinkeitin korahtaa, sylkien ruskeaa litkua, voiveitsi ratisee näkkäriä vasten ja joku huoahtaa. Ovi kolahtaa, askeleet kiiruhtaa, työ odottaa.

Näin miehen, joka rautatieasemalla avasi roskiksen kannen, kurkkasi sisälle ja poimi sieltä oluttölkin. Avasi salkkunsa ja pisti tölkin sinne talteen. Kuuntelin ratikassa naista, joka selitti olevansa alkoholisti ja huuteli jotain kyytiin astuneelle pitkätukkaiselle nuorelle, jolla oli huppu päässä hellepäivänä. Nuorukainen vastasi: ”Miten sä luulet saavas rakkautta, ku sä vaan haistattelet kaikille koko ajan?” Yleisen saunan ovenpielessä mies istui jäähdyttelemässä, pyyhe lanteillaan, kasvot kohti ilta-aurinkoa. Huivipäiset, pitkämekkoiset naiset hyvästelivät toisiaan ja parrakas nuori isä lykki lastenvaunuja, ornitologi kykki perjantai-iltaa piilokojussa kaislikon laidassa, siirtolapuutarhuri kuopsutti kasvimaata ja lapset potkivat jalkapalloa meren rannalla, koira nosti jalkaansa puun juurella ja satakieli lauloi oksalla.

Näin ensimmäistä kertaa päivänvalon Helsingissä, mutta olen siellä vain turisti muiden joukossa. Eksyn matkalla Punavuoresta Kamppiin ja olen huuli pyöreenä ku joku pamlaa stadin slangii. Vieras, muukalainen, alien. Joku joka ei kuulu joukkoon.

Helsingin ollessa niin täynnä elämää, niin mitä minä siellä kuvaan? Ihan sitä samaa mitä Portugalissakin. Rakennuksia ja niiden yksityiskohtia. Graffiteja ja patsaita, ruostetta, patsaita, penkkejä ja portaita. Värejä ja muotoja. Ei koira karvoistaan eroon pääse vaikka kuinka vastakarvaan harjaisi.

Eipä tässä muuta. Huomenna lastataan tavarat matkaan, ja tuntuu siltä kuin Suomessa vielä ollut toinen jalkani alkaisi tuntua kevyemmältä, irrota, nousta, ottaa askeleen kohti kotia, valmiina löytämään jalansijan sieltä missä on juuri sille sopivankokoinen kolo. Irtiotto alkaa olla lopullinen.

Uneton Suomessa

Ruokapöytä ja lamppu sen
päällä muuttavat maata.

Tätä kirjoittaessani, maanantai-iltana (päivitys tulee jälkikäteen), istun Järvenpään asunnon terassilla, ulkona. Kello on yli yhdeksän illalla. Tuntemattomat linnut lirkuttavat ja riekkuvat läheisen metsikön puissa. Jossain kaukana fasaanikukko rääkkää kurkkuaan. Koivuissa on heleänvihreät lehdet, joita tuuli hönkii liikkumaan. Aurinko hopeoi pilvenreunoja taivaalla, ja ilmassa tuntuu kostean mullan ja lämpimän terassipuun tuoksu. Kotoisan kuuman päivän jälkeen ukkosti ja satoi isoja pisaroita.

Pari viime päivää olen pakannut niitä tavaroita, jotka lähtevät autokyydillä kohti Portugalia. Samalla olen käynyt läpi henkilökohtaista historiaani. Osa siitä on lojunut varastossa viimeiset kymmenen vuotta. Löysin kastetodistukseni, johon syntymäkuukausi on jostain syystä merkitty väärin. Ja lukion opintokirjan, ja vihot joihin luokkatoverin kanssa tunneilla kirjoitimme viestejä toisillemme. Aina opettajan kääntäessä selkäänsä sujautimme vihon pulpetilta toiselle. Jossain nipussa oli postikortti isältä, Kyprokselta lähetetty, heti sen perässä kortti äidiltä, niin ikään Kyprokselta. Oli kirjeitä läheltä ja kaukaa, vanhoja joulukortteja, Englannista ostettu farkkukankainen penaali ja tuhat muuta tavaraa, joita en viimeisen kymmenen vuoden aikana ole kaivannut, saati tarvinnut. Suurin osa aiempien muuttojen läpi selvinneistä tavaroista on lahjoina saatuja, ja jokaisen kohdalla pitää nyt punnita ja päättää sen kohtalo. Kierrätykseen vai kyytiin?

Suutelevat sammakot lähtevät
näyttämään mallia
kotipuutarhan lajitovereille.

Jos heitän pois ylioppilashattuni, kadunko sitä mahdollisesti kymmenen vuoden kuluttua? Jos pistäisin sen päähän Portugalissa, kukaan ei ajattelisi sen olevan uusinta muotia. Korkeintaan luulisivat sen olevan jonkin omituisen uskontokunnan merkki. Se on enemmän symboli kuin käyttökelpoinen tavara. Turha, mutta siitä huolimatta osa elämääni.

Pakatessani olen välillä naureskellut itsekseni, että joidenkin esineiden kohdalla tulemme todennäköisesti käymään Carlosin kanssa keskustelua siitä, että kannattiko niitä kaikkia oikeasti lähettää Portugaliin. Jos meillä on ruokalautaset jo ainakin viidellekymmenelle, niin minkä takia lähetän lisää lautasia? Öh… koska ne ovat kauniit ja ne olivat isän lempilautaset? Entä vanha venäläinen posliinivinttikoira? Ja kopeekan kolikoilla täytetty savinen säästöpossu? Osa tavaroista päätyy vähin äänin ullakolle laatikkoon, jonka olemassaolo pian unohtuu.

Kyläilemässä käynyt kummipoika toi pihalta minulle lemmikinoksan ja voikukan. Mietin hetken, että prässäisinkö ne paperin väliin, uudeksi osaksi historiaani, muistoksi päivästä jolloin ystävät kävivät auttamassa muuttohässäkän keskellä. Vai tyydynkö siihen, että muistikuva pysyy mielessä, niin kauan kuin pysyy, ilman konkreettista esinettä tukemassa sitä? Ei koko elämää voi säilöä eikä omaa historiaansa tarvitse kokonaan tallentaa. Jos minulla on lahjaesineitä, joista en enää varmuudella muista keneltä ne olen saanut, ovat ne menettäneet tunnearvonsa. Se ei tarkoita sitä, että itse lahjan antanut ihminen olisi unohtunut.

Vanha kemijärveläinen
maitotonkka jää Suomeen.

Uni on ollut kateissa viime aikoina. Toisin sanoen en pysty nukkumaan Suomessa. Yö on vain lyhyt viuhahdus hämärtävän illan ja sarastavan aamun välillä. Olen tottunut nukkumaan pimentävien ikkunaluukkujen takana, mutta nyt pitää vedellä pyjamaa peitoksi silmille tai tunkea päätä tyynyjen väliin. Valo valvottaa, mutta myös tilanne, jossa olen. Pitää miettiä ja suunnitella ja aikatauluttaa ja tehdä ja saada valmiiksi. Pyöritellä esineitä kuplamuoviin ja teipata niitä kiinni, ujutella niitä muuttolaatikkoon mahdollisimman tiiviisti. Nostella painavia laatikoita ja miettiä miten ne pakataan rekkaan, ettei varaamani kuutiomäärä ylity. Yhtenä yönä näin painajaista auton lastaamisesta, kotitalon vierellä roihuavasta tulipalosta ja siitä, että Gaia-koira oli kadonnut.

Vannon kautta tulikiven ja tervaskannon, etten koskaan enää muuta. En ainakaan maasta toiseen. Enkä varsinkaan yksin. 

Muuttotuskasta huolimatta hyvää Suomessa olossa on se, että perhe ja ystävät ovat lähellä. Olemme saaneet viettää yhdessä aikaa, jota ehkä olisi vaikeampi järjestää jos yhä asuisin Suomessa. Kaikilla on omat elämänsä ja omat menemisensä. Kaukaa tulevasta vieraasta tuleekin yllättäen läheisempi. Eroamisen tuska riepoo jo mieltä, eikä sille voi mitään.

Emaloitu siivilä lähti kierrätykseen.

Pienet pakkaushuoleni ovat loppujen lopuksi mitättömiä. Perhe- ja ystäväpiirissä kamppaillaan parhaillaan paljon isompien asioiden kanssa. Tarvitaan voimia. Kärsivällisyyttä. Uskoa elämään, vaikka se onkin välttämättä rajallinen. Niin sen kuuluukin olla. Niin on maailma suunniteltu.

Aurinko painui jo piiloon. Mustarastas lurittelee lähistöllä ja räkättirastaat räyhäävät pusikossa, mutta muutoin lähimetsikkö alkaa hiljetä. Odottelen terassilla vielä hetken, josko siili ilmestyisi tuhisemaan ruohikkoon. Pian menen nukkumaan, odotan unta, vaikka se viivyttelee tuloaan. Aamuaurinko kurkistaa kohta kaihtimien raosta, kutittelee silmäluomia, ryövää loputkin unet. Päivä kerrallaan eteenpäin, aina eteenpäin, kuin väsymätön rekka joka kiitää halki Euroopan. Pakatut laatikot puretaan vasta määränpäässä ja katsotaan millainen kokoelma oman elämän osasia tulikaan perille.   

Never say never

Ranskalainen kello siirtyy
Portugalin aikaan.

Muistin toukokuisen Suomen olevan vähän erilainen. Vähän lämpimämpi. Vähän aurinkoisempi. Vähän kesäisempi. Viime viikolla viimeisenä asiana kotoa lähtiessä koppasin mukaan hanskat. Niille on käyttöä. Toukokuinen Suomi muistuttaa kovasti tammikuista Portugalia, paitsi että lämpöasteita on välillä vähemmän.

Käväisin Porvoossa, ja linja-auton kiitäessä pitkin moottoritietä katselin pientareita kunnes pistin silmät kiinni. Kauneudenjanoiset silmäni eivät nähneet paljaalla tienlaidalla ja metsänreunamilla sellaista silmäniloa, joka olisi sykähdyttänyt ja palauttanut minut muistoissa takaisin lapsuuden toukokuihin, jolloin kuljin metsässä valkovuokkokimppua keräten. Nyt valkeat kukat täplittivät elottoman näköistä maata kuin kevään sinnikkäimmät räntähiutaleet, ja koivujen mustavalkoiset rungot sojottivat asennossa niiden lomassa, vartioiden kukkien koskemattomuutta. Värit puuttuivat. Tylsää.

Huomaan, että minulla on jalat aina vaan tukevammin kiinni Portugalin maaperässä. On hyvä käydä välillä Suomessa toteamassa se.

Ihanaa on kuitenkin saada viettää aikaa perheen ja ystävien kanssa. Äitienpäivää vietettiin hiukan ennakkoon lauantaina. Lapsenvahtikeikkaa pukkaa, ja eilisiltana laulelinkin kahta kummilasta nukkumaan Tuiki tuiki tähtösen saattelemana, tosin hieman improvisoidulla sanoituksella (Tuiki tuiki tähtönen, iltaisin sua katselen, sitten alkaa nukuttaa, Nukkumatti tulla saa, Tuiki tuiki tähtönen, minä oon jo uninen).

Aikansa palvellut kahvinkeitin
pääsee pienkodinkoneiden taivaaseen.

Olen aina sanonut, että kahta en syö enkä edes maista: etanoita ja siankorvia. Kyse on periaatteesta: etanat ovat iljettäviä puutarhan vihulaisia ja siankorvat eivät nyt vaan kuulosta kovin syötävältä ruualta. Kaikkea muuta voin maistaa, ja näin onkin kurkusta sujahtanut alas niin sisälmyspötkylöitä (tripas) kuin kanan massuja (moelas, lihasmaha eli kivipiira), mustekalan lonkeroita imukuppeineen (polvo), possunverikeittoa (papas) ja jopa mämmiä. Eilen pistin pyörtäen pontevat puheeni. Kummilasten isä laittoi päivällistä ja alkuruuaksi etanoita. Katselin kauhuissani kun hän hääräsi keittiössä. Kun ruoka kannettiin pöytään, nieleskelin voimakkaasti ja mietin miten siitä tilanteesta selviän. Mutta sitten söin sen mitä eteen ystävällisesti laitettiin.

Never say never, sillä sanansa voi päätyä syömään.

Etanat olivat itse asiassa hyviä. Voin ja valkosipulin kanssahan melkein minkä vaan täytyy olla hyvää. Tästä kokemuksesta rohkaistuneena päätin, että Portugaliin palattuani kokeilen myös marinoituja possunkorvia. Kyllä minä kykenen siihen, vaikka sitten silmät kiinni ja kyytipojan saattelemana.

Vanhalle peltitarjottimelle maalattu
kanitaulu etsii uutta kotia.

Järvenpään asunnollani käydessäni huomasin kauhukseni, että siellä oleva iso, siis tosi iso vitriinikaappi on yhä täynnä astioita. Lisää niitä on pakattuna varastoon, ja toki keittiöstä löytyy tykötarpeet arkikäyttöön. Astiafriikki saa nyt tuntea nahoissaan monen vuoden kirpparikierrosten sadon. Osa astioista lähtee kirpputorille myyntiin, osa suuntaa kohti Portugalia, vaikkei minulla näillä näkymin ole tarvetta esimerkiksi brasilialaiselle kultakoristeiselle kahviastiastolle, jonka ostin helsinkiläiseltä kirpputorilta 1,50 eurolla. Kupit ovat liian pienet cevadalle, ja oikeaa kahvia emme koskaan kotona laita. Mutta, never say never, ehkä vielä käyttöä niillekin kupeille keksin.

Vaikka pieni materialisti minussa on painunut taka-alalle, arvelen sen nukkuvan vain Ruususen unta. Jos taannoin elin ja kokkasin vuoden ajan keittiövarustuksella, joka mahtui kahteen kauppakassiin, ja huushollin ainoat sakset olivat kynsisakset, niin totuus on se, että astiat ja keittiövälineet ovat minulle sitä mitä kengät ja käsilaukut ovat monelle muulle naiselle. Naiselle tätä ei tarvitse selittää sen enempää, moni mies ei ymmärtäisi selittämälläkään.

Astioiden lisäksi ison vitriinin uumenissa piileskeli postimerkkikokoelma, joka on varmaan Suomen suurin kokoelma entisten neuvostomaiden postimerkkejä. Siltä ainakin tuntui kun kävin sitä vähän läpi. Niiden lisäksi löytyy monien Euroopan ja vähän eksoottisempienkin maiden merkkejä. Ehkä joskus eläkkeellä alan järjestellä niitä, tai joskus talven sadepäivinä. Jollei joku kummilapsista ala sitä ennen osoittaa kiinnostusta filateliaan, jolloin joulu- ja syntymäpäivälahjapähkäilyt olisi ratkottu muutamaksi vuodeksi eteenpäin. Pidän peukkuja, että näin kävisi.

Vaikka toukokuun aikana kohti Portugalia lähteekin ne tavarat, jotka haluan säilyttää hallussani, jää Suomeen kaikkein arvokkain esine: isoisän 40-luvulla huutokaupasta ostama peililipasto, jonka kuluneen, kasvonpiirteitä vääristävän peilin edessä leikin ja hassuttelin pikkutyttönä, ja näköjään teen sitä yhä, ja oma naamani aikaansaa aina hyvät naurut. Peilipöytä jää Suomeen, jotta se aikanaan siirtyisi seuraavalle sukupolvelle.

Tavarat eivät ole pelkkää materiaa. Ne ovat historiaa. Tarinoita, tekoja, salaisuuksia ja totuuksia. Pala elämän kiertokulkua, käsin kosketeltava osa ihmistä, jonka kädet ovat niitä koskeneet. Ketkä ovat hiuksiaan kammanneet peilipöydän äärellä ennen minua, äitiä ja isäni äitiä? Kenen kirjeet sen suojiin laitettiin talteen? Kuka muu säilytti laatikossa korujaan ja laittoi sen pienellä avaimella lukkoon? Kuvastin ei kerro vaan vaikenee, mutta kuvastus siinä hymyilee. Kuvastus häilyy ja häipyy, kuvastin pysyy ja säilyy.

Päätöksenteon sietämätön vaikeus

Parin päivän päästä lähden käymään Suomessa. Siellä vierähtää liki neljä viikkoa. Asunnolleni on löytynyt uudet vuokralaiset, mutta melkein kahden Portugalin vuoden jälkeen olen siinä tienhaarassa, että minun joko pitää lähettää Euroopan toiselle laidalle ne vielä Suomessa olevat tavarat, joista syystä tai toisesta en halua tai voi luopua – tai sitten ei, ja järjestää niille varastotilaa jostain ja samalla jättää raolleen se takaovi, että vielä jonain päivänä palaisin Suomeen asumaan. Kun sitä ei ikinä tiedä miten elämä hernepussiaan heittelee.

Päätös ei ole helppo eikä halpakaan, sillä jokainen kuutio kuljetusautossa maksaa. Jotkut ostamani huonekalut ovat olleet niin hyviä ostoksia, että en niistä rahallakaan halua luopua. Uusia vastaavia ei saa enää tilalle. Täällä isossa talossa ne löytävät kyllä paikkansa. Vielä mietin mitä kaikkea laitan matkaan, puntaroin mikä kannattaa ja mikä ei, sillä kyllä se kaikki rahapussin pohjaa kirpaisee, kyllä kirpaisee. 

Vanharouva huokaili, että edessä on pitkä kuukausi. Olen aamuisin saattanut hänet päiväkerhon bussille ja loppupäivästä ollut hollilla odottamassa kun hän palaa kotiin. Tästä päivästä lähtien hän harjoittelee omin avuin lähtemään bussille oikeaan aikaan, muistamaan aamulääkkeet, ottamaan mukaansa virkkuutyön ja purkin keitolle, jonka hän tuo illaksi kotiin. Ei kuulosta ylivoimaiselta, eihän? Mutta kun muisti on mitä on, valikoiva ja lyhytkestoinen, niin minkään varaan ei voi laskea. Ei edes ison keskelle keittiön pöytää laitetun muistilapun. Tänään kaikki meni kuitenkin hienosti.

Gaia-koirakin taitaa vaistota, että jotain muutoksia on tulossa, sillä se seuraa kannoillani kuin varjo, ihan joka paikkaan paitsi yläkertaan, jonne siltä on pääsy kielletty. Silloin se jää rappusten alapäähän istumaan ja odottamaan. Ollessani olohuoneessa kirjoittamassa se käy välillä ulkona, mutta palaa pian takaisin sisälle tarkistamaan, etten vaan ole kadonnut minnekään. Eilen illallisella se ryömi ruokapöydän alle ja painoi päänsä jalalleni kuin tyynyyn. En voinut liikahtaakaan sen huomaamatta.

Sekä lähikauppias että kananmuna-kanta-asiakkaamme toivottelivat hyvää matkaa ja paluuta tänne, jos Luoja suo. Alkaa vähitellen tuntua vähän siltä, kuin olisin löytöretkeilijä lähdössä maailman ääriin.

Maria-kuttumme on ilmeisesti pieniin päin. Sen nisät ovat alkaneet kasvaa. Luís-pukki on ollut maineensa veroinen. Sen sijaan lammaspariskunta, kylki kyljessä kulkevat Pedro ja Înes näyttävät tuntevan toisiaan kohtaan vain platonista kiintymystä. Röyhkeä Luís on aina sarvinensa sohimassa Pedro-parkaa, joka villainen häntä alistuneesti roikkuen ravaa kauemmas eikä puolusta paikkaansa laumassa. ”Pedro, oletko sinä pässi vai hiiri?”, kysyin siltä kerran kun tuijottelimme toisiamme silmästä silmään. ”Määä-ä-äää”, se vastasi murrosikäisen nuorukaisen väräjävällä äänellä.

Lampaat siirrettiin eri aitaukseen, pois pukin valtapiiristä. Ajan pitäisi näyttää onko siitä apua karitsahaaveissa.

Olen vaan haikein mielin. Carlos haluaisi myydä vuohet ja lampaat. Niille ei tällä hetkellä ole omaa laidunta, vaan ruoka niitetään käsivoimin ja viedään niille kuonon eteen. Siinä on kova työ, ja siihen käytetty aika on muista töistä pois. Nyt olen ottanut sen kuntoilun kannalta, mutta kyllä se kieltämättä vähän raskasta on välillä. Voi olla, että kun palaan Suomen matkalta, ovat aitaukset kanoja lukuun ottamatta tyhjiä. Voih.

Jälleen kerran ennen matkaan lähtöä olen suunnitellut ja kasannut itselleni valtavan vuoren tekemistä. Mikä siinä on, että väenväkisin pitää järjestää itselleen stressiä? ”Ei oo aikaa, ei oo aikaa”, huomaan hokevani itsekseni. Pakko nostaa käsiä vähän pystyyn ja priorisoida. Taas hyvä (teko)syy jättää ikkunat pesemättä: ”Ei oo aikaa”.

Suomessa on kuulemma sadellut lunta ja räntää ja kaikkea muuta inhaa. Otanko mukaan talvitakin? Tarvitaanko hanskoja? Tai no, minä tarvitsen kyllä. Viimeisenä Suomen kesänäni kaksi vuotta sitten käytin hanskoja vielä kesäkuussakin. Silloinhan oli kylmä kesä. Sateenvarjo hajosi, joten ei tarvitse pohtia pakkaako sen mukaan vai ei. Sandaaleille ei kai ole käyttöä? Entä kesämekolle?

Päätöksiä, aina vaan päätöksiä. Pallottelen niitä eestaas kuin jonglööri, kämmeneltä toiselle, punniten niiden puolia. Jos teen niin tai näin, mitä sitten jos käykin näin tai noin? Jokainen virheliike maksaa; rahaa, vaivaa, aikaa. Pallo tipahtaa käsistä, ei ole enää hallussa, ja kaikki pitää aloittaa alusta.

Kyse on omien tavoitteiden asettamisesta ja riskinottamisesta niiden saavuttamiseksi. Elämää ei voi ihan vain elellä oleillen, ei edes Irtiotossa. Silmänräpäyksessä voi muuttua koko elämä, ja elämään mahtuu miljoonia silmänräpäyksiä. Jos pelaa varman päälle, pysyä junnaa paikoillaan, mitään ei pysty omin aloittein muuttamaan. Jos riskeeraa, voi saavuttaa kaiken tai menettää, mutta menettäessäänkin jotain saa yleensä tilalle jotain muuta, ehkä jopa parempaa. Jokainen päätös tehdään senhetkisen tilanteen ja elämänkokemuksen perusteella, sillä tulevaisuuteen näe kukaan.

Seison avoimen matkalaukun äärellä ja pitelen käsissäni lämpimän päivän kesämekkoa, tuijottaen sitä kuin Hamlet pääkalloa… Ottaako vai eikö ottaa matkalle mukaan. Kas siinäpä naisella pulma. 

Niin miksi kuvaan talojen numeroita? No, miksi ei?