Surua ja juhlaa

Kylän kirkko usvan keskellä.

Istuimme taas yhtenä iltana yläterassilla illallisen jälkeen cevada-kupillisten kanssa. Olin kuullut jostain, että kotikylässä on viikonloppuna juhlat jonkin pyhimyksen kunniaksi ja ehdotin Carlosille, että mennään käymään siellä. ”Miksi? Ei niissä ole mitään kiinnostavaa”, hän vastusteli. Kerroin, että tarvitsen uusia aiheita blogiin. Kun täällä kylällä ei koskaan tapahdu mitään. ”Miten niin? Kirjoita siitä kun maissi kasvaa. Ja kastelulaite junnaa paikallaan jo toista päivää. Ja vasikat märehtii ruokaansa laitumella. Miten niin täällä ei tapahdu mitään?”

Uh.

Olin kyllä näkevinäni silmäkulmassa pientä pilkettä.

Perjantaina lähdimme illallisen jälkeen kahville, kuten kesäviikonloppuisin usein on tapana. Emme siis jämähdä telkkarin eteen. Carlos muisti, että nythän on ne juhlat ja jokin konsertti. Minä tietenkin nätisti pyytämään, että mennään katsomaan. Mentiin. Jo kaukaa näimme, että kylän kirkko oli kauniisti valaistu. Lähestyttäessä kirkkoa näimme myös, että parkkipaikoista oli pulaa. Jouduimme jättämään auton tien varteen melkein kilometrin päähän. Tallustelimme yön pimeydessä kivettyä tietä pitkin kohti kirkkoa ja juhlien huipentumispaikkaa. Se tuntui pienimuotoiselta pyhiinvaellusmatkalta. Ainakin jaloissa se tuntui koettelemukselta, sillä Carlos oli varvastossuissa ja minä vähemmän mukavissa sandaaleissa.

Olin kirjoittamassa, kun tämä poppoo ilmaantui akkunan taa.

Konsertti alkoi teknisten ongelmien vuoksi myöhässä, yhdentoista aikaan. Väkeä oli paikalla, ei nyt tuhatmäärin mutta ainakin satamäärin. Kaikki kylän kynnelle kykenevät ja vähän vielä naapurikylistä. Paikalle saapunut, tv:ssäkin esiintynyt iskelmälaulaja Sergio Rossi lauloi ja liikkui hyvin ja oli helppo katsella näin keski-ikäisen täti-ihmisen näkövinkkelistä. Miehille oli silmänruokaa taustalaulajissa ja lavalla tanssineessa neitokaisessa. Väki tuntui viihtyvän.

Portugalilaisesta iskelmämusiikista käytetään nimeä "pimba". Yritin selvittää mitä sana tarkoittaa, mutta selitykset jäivät hämärän peittoon. Tuuppaamista, juomista ja jotain sinne päin. Musiikki joka tapauksessa on sekoitus humppaa jenkkaa iskelmää sambaa ja ties mitä muuta. Rytmikästä renkutusta, joka pahimmillaan jää soimaan päähän, parhaimmillaan siltä säästyy. Mutta monet tykkäävät, tuskin muuten saapuisivat paikalle kuuntelemaan sitä ihan livenä ja vieläpä keskellä yötä.

Kirkko on valmis juhlaan.

Kuuntelimme Sergion kolme ensimmäistä kappaletta ennen kuin vilu vei voiton, talsimme takaisin autolle ja palasimme kotiin. Naapurin leskirouva kertoi olleensa juhlissa tappiin asti, aamukahteen. Nostan hänelle olkihattuani. Tänään naapurin perheellä on iso juhla: molemmat pojantyttäret käyvät ehtoollisella, toinen ensimmäistä ja toinen toista kertaa. He ovat vuokranneet juhlatilan kemuja varten. Entisen luterilaisen näkövinkkelistä on vaikea mieltää juhlan merkityksellisyyttä, mutta kuulemma sitä voi verrata häihin.

Kirkolle vievä tie on koristeltu paperikukkasin ja maahan on viime yön aikana tehty matto, ei kukista kuten Vila do Condessa viime kesänä, vaan värjätystä puumurskasta. Tätä kirjoittaessani kylältä kuuluu pauketta ja pamauksia, kohta lienee lähdössä kulkue liikkeelle.

Kylällä juhlitaan, mutta meillä on surulliset tunnelmat. Yksi vasikoista on heikossa kunnossa, ja se tuskin tulee selviämään. On sydäntä riipivää katsoa, kun sen vointi heikkenee. Se on mustavalkoinen maidontuotannon ”sivutuote”, joka on saanut äidinmaitoa vain viikon verran, ja sen vastustuskyky on sitä perua. Nykyään hankimme toista, ruskeaa rotua, joka soveltuu paremmin lihantuotantoon. Tällä viikolla meille saapui kahdeksan kuukauden ikäinen vasikka, joka sai äidinmaitoa siihen saakka kunnes se muutti tänne. Ero on valtava.  Se näkyy tietenkin myös hinnassa.

Kulkueen odottelua. 

Olen hirveän eläinrakas. Lapsena en pystynyt katsomaan telkkarista Lassieta tai Mustaa oria, koska ainahan ne joutuivat pulaan jossain vaiheessa. Ainakin otaksuin niin. Nyt olen päätynyt asumaan karjatilalle, tietäen hyvin, että eläimet tulevat ja menevät, ja että niiden elämäntehtävä on tuottaa pihviä ja lihapullia sinun ja minun ruokapöytään. Vaikka joskus mietin ankarasti onko minusta asumaan toimivalla maatilalla, niin on minun hyväksyttävä ne puitteet jotka elämä on tarjonnut ja joihin vapaaehtoisesti olen tullut. Myös menetys kuuluu joskus elämään. 

Oleellista on, että eläimillä on hyvät oltavat. Rotu, johon jatkossa keskitymme, on sopeutunut olemaan laitumella kesät talvet. Ne saavat olla ja liikkua vapaina, sähköpaimenen sallimissa puitteissa. Lehmiä ei keinosiemennetä, vaan sonnit saavat toteuttaa luontaisia viettejään. Ne saavat nyppiä ruohoa maasta, ja kahdesti päivässä ne saavat tuoretta heinää, kuivattua on koko ajan saatavilla. Vettä ne juovat suoraan lähteestä, ja öisin ne makoilevat vieri vieressä, yhdessä. Niillä on aina seuraa, ja joskus niiden näkee nuolevan ja hellivän toisiaan. Sen luomumpaa ei juuri voi olla.

Kirkko lehmien näkökulmasta.

Ei tämä ehkä ole tehokkain mahdollinen tapa tuottaa lihaa, mutta omaatuntoa ei tarvitse hyssytellä ja saamme toivottavasti riittävän toimeentulon. Antaa naapurien ajella hopeanvärisillä mersuillaan, meille riittää rapainen rellu. Nukumme yömme hyvin, syömme hyvin ja meillä on siisti koti. Mitä muuta sitä muka tarvitsee? Vain terveyttä ja pitkää ikää. 

Rekkamiehen rusketus ja rivo pukki

Katso Sagrada Famílian kattoa.

Jos jokunen viikko sitten vietin joulua keskellä kesää, niin lauantaina oli heinäkuinen talvipäivä. Satoi vettä. Ihan kunnolla, ei siis silleen vaan vähän ropsimalla. Ainoa ero helmikuuhun verrattuna oli lämpötila. Tarkeni puuvillamekossa ja varvastossuissa niin sisällä kuin ulkona.

Viime vuonna näihin aikoihin kärvisteltiin metsäpalojen keskellä. Savu kirveli nenässä harva se aamu. Tänä vuonna on toistaiseksi päästy vähemmällä, silti tähän mennessä on saatu kiinni jo kaksi pyromaania. Niin, muistinvirkistykseksi mainittakoon, että osa metsäpaloista on sytytetty ihan tarkoituksella tai aikaansaatu huolimattomalla tulenkäytöllä. Roskia ei saisi polttaa kuivana aikana, silti usein näkee savuvanoja luikertelemassa taivasta kohti.

Punaista katukuvassa.

Tällä viikolla kaikki aamut ovat olleet harmaita. Sumu alkaa nousta illalla, heti auringonlaskun jälkeen, se vyöryy kosteana pilvenä joka kolkkaan, vaimentaa maaseudun äänet; koirien haukunnan, traktorin pärinän, kaukaisen riikinkukon rääkäisyt ja kirkonkellot. Iltapäivällä, lounasaikaan, jaksaa tuuli taas alkaa puhaltaa ja se puskee pilvet pois. Sumuisen aamun jälkeen on luvassa kuuma loppupäivä.  

Sumussa piilee vaara. Kun aurinko kajastaa heikostikin sen läpi se polttaa, pahemmin kuin kirkkaalla paisteella. Ennen kuin huomaakaan on nahka palanut ja punoittaa iloisen helakasti. Sumussa aurinkoa ei aluksi huomaa varoa, mutta kyllä sen kerrasta oppii.

Meillä on Carlosin kanssa rekkamiehen rusketukset. Keväällä lämpötilan kohotessa paitojen hihat lyhenivät samassa suhteessa. Kun ollaan paljon ulkotöissä, ovat kädet mukavasti päivettyneet – hauikseen saakka. Minulla myös polvet ovat hyvin ruskeat – hameenhelman ja saappaiden yläreunan väliseltä matkalta. Vanharouva kysyi olenko käynyt jo rannalla. No, en ole ehtinyt eikä oikein ole tehnyt mielikään. Enkä sitä paitsi kehtaa. En tällaisella pohjarusketuksella.

El toro pohtii. 

Vuohet ja lampaat ovat olleet maisemanhoitotöissä, toisin sanoen ne on päiväsaikaan laitettu liekaan hedelmätarhan laitaan, ja ne ovat saaneet mussuttaa heinää mielin määrin. Maria-kutulla on ollut ilmeisesti juoksuaika, tai mitä vuohitermiä nyt pitäisikään käyttää. Luís-pukilla on ollut tuliset oltavat päiväsaikaan kun se ei ole päässyt kutun luo, ja se on saanut vain haistella sen ihanaa parfyymiä ilmassa. Yhtenä päivänä olin paikalla kun vuohet vietiin yöksi aitaukseensa. Luís alkoi välittömästi jahdata Maria-parkaa pitkin aitausta ja onnistui lopulta ahdistamaan sen nurkkaan. Homma oli nopeasti ohi, Maria meni katoksen alle seisomaan ihmeissään ja Luís jökötti keskellä niin tyytyväisen näköisenä, että se olisi varmaan takonut sorkkiaan rintaan jos se olisi anatomisesti mahdollista.

Hetken kuluttua Maria lähti syömään. Luís seurasi perässä ja lätkytti kieltään Marian korvanjuuressa. Ehkä se oli vuohimainen hellyydenosoitus, mene ja tiedä, mutta melkoisen roisilta pukkimme näytti. Sen hormonit hyrräävät ylikierroksilla, sillä se on yhtenään ahdistelemassa kuttuja.

Minä en enää mene aitaukseen sisälle jos voin välttää sitä. Luís nimittäin haluaa osoittaa olevansa paikan kingi, ja sillä alkaa olla isot ja teräväkärkiset sarvet. 

Patsaaksi jähmettynyt katutaiteilija?
Vai vahamuseon mainosnukke?

Vielä kanakuulumisia: olemme jälleen vuodentakaisessa tilanteessa, jolloin ne pullauttivat yhden munan päivässä – kaikki kanat yhteensä. Talvella leivoin kevyesti kakun viikossa ja möimme puolikkaan tai kokonaisen munatusinan lähellä asuvalle rouvalle. Nyt olen siirtynyt tekemään murotaikinapohjaisia hedelmäpiiraita, joihin ei munia tarvita. Kirsikkapiiraasta tuli muuten hurjan hyvää. Kirsikkahillokin onnistui. Tosin poistettuani käsin kivet kahdesta kilosta kirsikoita päätin että ei koskaan enää. Aamulla meni vielä puoli tuntia kun jynssäsin kaasuliedeltä ylikiehuneet ja kiinnikärvähtäneet hillot.  

Vaikka tuntuu siltä että kesä ei ole kunnolla vielä alkanutkaan, on se jo pitkällä. Maissi on hujahtanut äkkiä parimetriseksi. Palatessani Suomesta kesäkuun alussa se ulottui suunnilleen nilkkoihin asti. Paria viikkoa myöhemmin Gaian juostessa pellolla tarpeilleen erotin vain sen hännänhuipun maissirivien välissä. Nyt se vaan katoaa pöheikköön ja juosta kirmaa hetken kuluttua takaisin, läähättää ja hymyilee korvasta korvaan.  Onnellinen koira.

Saippuakuplataiteilija.

Maissi saa kasvaa vielä kuukauden, pari. Se havisee hiljaa tuulessa, aaltoilee vihreänä merenä. Pääskyset lentelevät latvoja hipoen, haukka vahtii kivipylvään nokassa, kiljaisee. Illalla, kun hämärtyy, lähtevät liikkeelle lepakot, yön pääskyset. Ne kiertelevät, kaartelevat, tekevät voltteja, sujahtelevat ja pujahtelevat nopeasti pieninä varjoina. Vilahtavat näkyviin, pois näkyvistä, näkyviin. Ihan kuten naapurin leskirouvan pakit saanut ihailija, joka piileskelee lyhtypylvään takana, kurkistaen sieltä välillä. Kahdeksankymppinen mies riutuu rakkaudesta, tai yksinäisyydestä, mutta liikkuu yllättävän ketterästi kun huomaa että hänet on havaittu.

Barcelonan reissun jälkeen olen ollut täynnä virtaa ja saanut viikon aikana paljon aikaan. Siitä hyvästä laitan vielä tähän juttuun kuvia Barcelonasta. Seuraava reissu suuntautuu Lissaboniin ihan lähiaikoina. Sitä ennen pitäisi kai vihdoin saada ikkunat pestyä. 

Pläääh! Ikkunakalterikoriste näyttää kieltä ohikulkijoille. 

Väsynyt, mutta...

Muutaman päivän ihanan reissun jälkeen oli kiva palata kotiin kun lentokentällä oltiin vastassa ja kotipihalla rottweilerinpuolikas pyrki syliin heti kun avasin auton oven. Se vaeltaa taas kuin varjo kannoillani, vahtii kuin vankia.

Barcelonasta jäi mukavat mielikuvat ja muistot. Sain viettää neljä kokonaista päivää veljeni perheen kanssa, mukaan lukien kummipoikani. Erinomainen syy lähteä reissuun, sillä joskus sitä jämähtää omalle mukavuusalueelleen vähän liiankin tukevasti. Ihan kuin olisi liimattu sijoilleen. Tiedättehän tunteen, rakkaat lukijat? Takapuoli ei millään irtoa sohvasta, ei ainakaan jos täytyy lähteä työpaikkaa tai jääkaappia kauemmas. Välillä kuitenkin pitää lähteä sillä se kannattaa. 

Gaudi oli outo heppu. 

Barcelona on paljon, kaikkea. Paljon ihmisiä. Siis paljon. Ja paljon nuoria. Paljon ravintoloita, putiikkeja, autoja ja polkupyöriä. Paljon nähtävyyksiä. Paljon tapahtumia, musiikkia, katutaiteilijoita. Paljon vanhoja, massiivisia rakennuksia, paljon patsaita ja valtavan paljon yksityiskohtia. Rakennusten detaljeihin hurahtanut valokuvaaja sai ähkyn ja nosti lopulta kätösensä pystyyn ja laski kameran alas. Loppujen lopuksi hauskimmat kuvat tulivat saippuakuplista, joita pari miestä Barcelonan riemukaaren juurelta lähtevässä puistossa lähetteli ilmaan lasten ja muiden ohikulkijoiden iloksi – ja omaksi pikkutienestikseen. Niin, Barcelonassakin on riemukaari, Arc de Triomf. 

Pari vinkkiä Barcelonaan suuntaaville: jos haluatte käydä katsomassa nähtävyyksiä, kannattaa suunnitella ohjelma jo kotona ja ottakaa etukäteen selvää sisäänpääsykäytännöistä. Siten säästää aikaa ja hermoja, sillä joissakin kohteissa on tietyt kiintiöt joiden mukaisesti väkeä lasketaan kerrallaan sisälle. Jos lipun ostaa vasta paikan päällä voi omaa sisäänpääsyaikaansa joutua odottamaan parikin tuntia. Sesonkiaikaan on nimittäin muutama muukin liikkeellä.

Mies kadunkulmassa.

Toinen vinkki on se, että Barcelonaan ei kannata lähteä löhöilylomalle, vaikka siellä ranta onkin. Nähtävää on joka lähtöön ja makuun, joten kyllä niitä kannattaa käydä katsomassa. Lepäillä voi kotonakin. Sitä paitsi sieltä rannalta voi olla hiukan vaikeaa löytää paikkaa auringossa. Sielläkin on näes muutama muukin makoilemassa.

Barcelona osasi myös yllättää. Kävimme yhtenä iltana katsomassa Montjuïcin suihkulähteiden valo- ja musiikkinäytöstä. Pulppuavien, pyörivien, suihkuavien ja lorottavien valaistujen vesipatsaiden muuttaessa muotoaan tahtia antoi 90-luvun diskopoppi. Se sopi näytökseen yhtä hyvin kuin kermavaahto ruisleivän päälle. Lähdimme aika pian pois ahdistavasta väkitungoksesta, sillä tokihan siellä paikalla oli muutama muukin showta ihmettelemässä.

Maalaus kaupan ovikaihtimessa.

Neljän päivän talsimisen jälkeen on siis pohkeet maitohapoilla ja lievä uupumus kurittaa kroppaa, mutta olen melkoisen tyytyväinen. Perheen kanssa vietetty aika on kullanarvoista. Määrällisesti sitä on vähän ja harvoin, mutta se on sitäkin laadukkaampaa. Myös ympäristönvaihdos teki hyvää. Mukavuusalueesta on tullut liiankin mukava, siihen käpertyy kuin kissa kerälle takan eteen. Pois ei tee mieli, mutta joskus pitää lähteä pois, kauemmas, uusiin maisemiin. Se avartaa omaa maailmaa, tuo uusia ajatuksia ja uutta energiaa. Quebrar a rotina, rikkoa rutiinit. Niin pitäisi jokaisen joskus tehdä tavalla tai toisella, että jaksaa taas niitä rutiineja. 

Loikkaus miljoonakaupungin hälinästä maaseudun prinsessaruusumaiseen rauhaan oli nopeasti hypätty. Eilen puolenpäivän aikoihin olin jo kotona lounastamassa meidän omassa "ristorantessa", sen jälkeen vähän pyykkäystä, siivousta, kukkien ja kasvimaan kastelua, Gaian kanssa leikkimistä. Illansuussa vielä heinätöitä, ja pääsin ensimmäistä kertaa eläissäni traktorin kyytiin. Vähän pelotti, myönnän. Ensi kerralla en keiku ohjaushytissä vaan menen lavalle heinien päälle korsi suussa istumaan ja vilkuttelen vastaantulijoille. Hullu hollantilainen, luulevat kyläläiset, sillä vanharouvahan on kertonut kaikille minun olevan hollantilainen, niin kuin hän sen muistaa.

Jeesus riippuu ristillä
maan ja taivaan välillä.

Vanhanrouvan kunto on muutamassa päivässä heikentynyt. Maanantaina hän oli niin heikkona, että olin vähällä perua koko matkan. Tiistaina Carlos käytti häntä sairaalan päivystyksessä, mutta sai vain ohjeeksi laittaa kipugeeliä kipeään olkapäähän. Sitä oli tosin laitettu jo parin päivän ajan. Neljä päivää vanharouva on surffannut sängyn ja sohvan väliä eikä mennyt edes päiväkerhoon. Tänään hän oli menossa sinne, vaan on sunnuntai. Hänen äänensä on käynyt heiveröiseksi, ja on aina vain vaikeampaa saada selvää siitä mitä hän puhuu. Fyysisen kunnon rapistumista vauhdittaa täydellinen tahdonvoiman puute. Hän tuntuu luovuttaneen. 

Barcelonassa erään ruokakaupan edustalla kyyhötti kasvoiltaan tummaksi paahtunut mies edessään kulunut muovimuki. Katse maahan painettuna hän tervehti kauppaan tulijoita ja hyvästeli ostoksiensa kanssa lähtevät. Ei pyytänyt rahaa, toivoi vain saavansa jotain. Hänen kasvoillaan kuvastui epätoivo – ja luovuttaminen. Näin hänessä ihmisen, joka on menettänyt kaiken, ihmisen, joka on sietokykynsä äärirajoilla. Ehkä näin väärin, ehkä en.

Tyttö juoksi kuvaan.

Joskus minua risoo kun pyykinpesukoneen luukku jumittuu kiinni enkä saa sitä omin avuin auki. Tiskikonekin hajosi aikoja sitten, eikä korjaajaa, yhtä naapurin leskirouvan seitsemästä pojasta, ole näkynyt toiste vaikka hän lupasi hakea koneen korjattavaksi. Keittiön ruokapöytä ja lattia ovat jatkuvasti leivänmurusten roskaamat ja talon kolme kylpyhuonetta sotkeentuvat nopeampaan tahtiin kuin ehdin ja jaksan siivota. Vanharouva kävi suihkussa huoneemme yhteydessä olevassa kylpyhuoneessa, käytti hammasharjaani ja Carlosin pyyhettä eikä vetänyt vessaa.

Valitanko minä? En. No en ainakaan paljoa. Olen valinnut asenteen olla tyytyväinen siihen mikä on hyvin. Ainakin yritän. Meillä on niin moni asia hyvin. Kunpa kaikilla olisi, ja kunpa ne, joilla on, osaisivat myös valita asenteen olla tyytyväinen. On vaan helpompi valittaa kuin kiittää, kritisoida kuin kehua. Pidetään itsestäänselvyyksinä asioita jotka eivät sitä ole. Jos jotain asiaa pitää itsestäänselvyytenä se alkaa menettää arvoaan, ja pian on vaarassa menettää sen kokonaan. Ei kaikkea hyvää pidä joka päivä ylistää taivaisiin, mutta edes joskus pitää ymmärtää kiittää siitä mitä on saanut.

Tiedän, että taas tänään kun illallisen jälkeen tiskaan astioita, Carlos alkaa huuhtelemaan niitä ja laittelee samalla vanhanrouvan yöeväät. Tämä puolestaan kuskaa uutterasti käytetyt astiat olohuoneesta keittiöön ja vie ruuantähteet Gaialle, joka puolestaan nuohoaa keittiönlattiaa puhtaaksi leivänmuruista. Vielä kupilliset cevadaa yläkerran terassilla auringon laskiessa, katsellen laitumella käyskenteleviä sonneja, rauhallinen hetki päivän päätteeksi. Koko päivän puhkunut tuuli tyyntyy, auringon kuumentama seinä hohkaa lämpöä, lentokentältä nousee taas yksi kone kohti jotain. Joku kauas matkustaa, joku kotiin palaa. 

Olen varmaan hirveän yksinkertainen ihminen kun osaan olla tyytyväinen pienistä asioista mutta ei se mitään, sillä olen, ainakin hetkittäin, myös hirveän onnellinen ihminen. 

Joulu keskellä kesää

Perintölipasto, kirpputorilta ostettu saviruukkulamppu
ja antiikkimarkkinoilta löytynyt kiinalaispatsas.

Anteeksi, rakkaat lukijat, blogin päivitys on myöhässä. Viime päivinä olen viettänyt joulua, sillä olen purkanut Suomesta lähettämiäni tavaroita, jotka tuotiin maanantai-iltana. En enää muistanut tarkkaan mitä kaikkea tuli lähetettyä, joten pakkauksia avatessa on tullut vastaan kivoja pikku yllätyksiä. Olen innoissani esitellyt niitä Carlosille. Ylioppilaskuvaa piti vähän selitellä, samoin veitsien määrää. Miten monta keittiöveistä nainen oikein tarvitsee? (Kala, liha, vihannes, juures, leipä, voi…. eikö vaan?) Ja on minulla täytynyt olla iso asunto, kun pöytälamppuja on niin paljon... 

Muuttoliike Transportes Senhora da Agonia järjesti sekalaisen huonekalu- ja laatikkolähetykseni Järvenpäästä tänne Vila do Conden perukoille. Suomalainen yhteistyökumppani Pegasus Moving pakkasi tavarat isoon vanerilaatikkoon ja yhdelle siirtolavalle, suojasi pahvein ja muovein ne huonekalut joita en itse ollut suojannut sen kummemmin. Kaikki tuli perille ehjänä ja  ilman naarmuakaan, niin televisio, printteri kuin hauraat kristallilasitkin, savikipot ja tiffany-valaisin. 

Lehmä lattialla äkeen alla.

Viime päivinä olemme uudelleenjärjestelleet mm. lukuisia astioita ja laitelleet huonekaluja uusille sijoilleen. Astiakaappi, joka Järvenpään rivarikaksion tilavassa olohuoneessa näytti valtavalta järkäleeltä, on täällä isossa ”salissa” (olohuone = sala) hyvinkin sopusuhtainen, jopa hieman pienenlainen. Vähän reilu vuosi sitten kun taloon tulimme, oli olohuoneessa vain vanha sohvakalusto. Talosta löytyi myös eri puolilta pari-kolmekymmentä tuolia. Ehdotin, että pistämme ne pitkin seiniä ja alamme pitää päivätansseja kylän senioreille. Tilaa oli. Nyt kalusteita alkaa olla huoneen täydeltä ja niin eri tyylisiä, että niiden yhteensovittelemisessa on tekemistä. Silti kodikkuus on lisääntynyt samassa suhteessa kalusteiden määrän kanssa. Joskus enemmän on – noh, enemmän.

Yhtenä päivänä Carlosin lähtiessä viemään äitiään lääkäriin pistin toimeksi. Imuroin ja pesin olohuoneen lattian ja levitin vanhasta äkeestä ja lasikannesta tehdyn sohvapöydän alle ruskeavalkoisen lehmäntaljan. Olin ihan hipihiljaa Carlosin tullessa kotiin. Hän käväisi olohuoneessa ja keittiöön tullessaan kommentoi: ”Meillä on näköjään uusi matto”. ”Niin on”, totesin ja lohduttelin, että talja ei sentään ole mustavalkoinen, kuten suurin osa vasikoistamme.

Talja on edelleen lattialla ja näyttää siltä, että se on saanut hiljaisen hyväksynnän. Paitsi Gaialta. Se nuuhkaisi taljaa varovasti ja kipitti nukkumaan vakiopaikalleen, ruokapöydän alle lämpimän maton päälle. 

Ekologisesti ajateltuna kaikkien kamppeiden raahaaminen Suomesta ei ehkä tehnyt hyvää hiilijalanjäljelleni, mutta toisaalta suuri osa tavaroista on kirppareilta ja antiikkikaupoista hankittua, ainakin kertaalleen kierrätettyä. Tai sitten lahjaksi tai perinnöksi saatuja. Omatuntoni on rauhallinen. Pohdin kyllä, että olenko vähän materialisti, mutta jos olenkin, niin onko siinä jotain pahaa? Koti on enemmän kuin lattia, seinät ja katto. Se on paikka, joka ei tule valmiina pakettina vaan vain itse tekemällä ja laittamalla, miettimällä, kokeilemalla ja välillä myös muuttamalla. Sen pitää olla omannäköinen, ja meidän kotimme varmaan näyttää meiltä; kahden kulttuurin ja kahden persoonan yhteen sulatetulta yhdistelmältä, kompromissilta niin omien mieltymystemme kuin taloudellisten mahdollisuuksiemme mukaisesti. Vanhanrouvan koriste-esineet ja pitsiliinat siinä vielä sokerisena kuorrutuksena.

Pieni puu, iso kukka.

Yksi pieni haaveeni on taas toteutunut. Vuosia olen unelmoinut pasuunakukkapuusta. Tiedättehän ne sellaiset, joita on etelän maissa, täynnään illalla ihanasti tuoksuvia kukkia. Saimme sellaisen juurtumaan, ja pieni puunalku ponnisteli ja ponnisteli ja kasvatti yhden kukan, jolla mittaa enemmän kuin koko puulla. Tästä ponnistelusta uuvahtaneena se tiputti kaikki lehtensä. Hetken aikaa luulin sen kuolevan, mutta nyt sitkeässä kasvissa on paljon, paljon pieniä lehtiä. Kyllä siitä vielä kasvaa iso pasuunakukkapuu. 

Suomessa on lomakausi viileistä ilmoista kuumimmillaan ja täälläkin siihen valmistaudutaan. Me emme pidä yhteistä lomaa. Eläimet on hoidettava joka päivä, satoi tai paistoi, oli synttärit, jalka poikki tai mitä vaan. Päävastuu on Carlosilla, minä yritän helpottaa hänen elämäänsä mahdollisuuksieni mukaan. Meille minilomaa on se, kun arkipäivänä, vanhanrouvan ollessa päiväkerhossa, katamme lounaan pihalle yhtenä päivänä ilmestyneeseen yksityiseen pop-up ristoranteen, syömme kaksistaan Gaian makoillessa lähistöllä, juttelemme, joskus juomme lasin viiniä. Leppoisan ruokatauon jälkeen jatkamme töitä. Näin me jaksamme. Tämä on elämäntapa.

"Pop-up ristorante"

Minä en ole täysin sidottu tilan hoitoon. Jo muuttaessani tänne sovimme, että jatkan matkustelua ja omien juttujeni tekemistä. Se kuuluu minun elämäntapaani. Vastavuoroisesti Carlos käy, joskin harvakseltaan, illanvietoissa kavereidensa kanssa ja päivittäin myös kahvilla. Jokaisella pitää olla omat juttunsa. Ei homma muuten toimi.

Ensi viikolla pakkaan pienen pyörällisen reppuni ja hyppään Ryanairin kyytiin, suhautan Barcelonaan. Edellinen reissuni Katalonian pääkaupunkiin oli sateinen ja meluisa, kun pienellä kadulla hotellia vastapäätä porattiin parvekkeita irti pitkin päivää. La Ramblalla kuulin parin suomalaisnuorukaisen hihkaisevan toisilleen ”Lähetääs ostaa ruohoo” ja samaisella kadulla tilatut sangria-lasilliset olivat turistiversioita, niin hirveeeeen vahvoja että oli pystyssä pitelemistä kun matka taas jatkui. Mielenkiinnolla odotan, millainen vaikutelma kaupungista tällä kertaa muodostuu ja millaisia kuvia onnistun siellä ottamaan. Niistä tunnelmista tarkemmin noin viikon kuluttua. 

Luen, siis olen. Kirjoitan, siis elän.

Juhannus on takanapäin mutta Johannes vielä kastelee meitä ja maita. Maanviljelijöille ja pienpuutarhureille se on kesällä pelkkää ajan ja rahan säästöä. Ei valiteta yläkertaan, ei. Kunhan vaan S. Pedro antaa auringonkin paistaa aina välillä.

S. Joãota juhlimme maanantaina grillatuin sardiinein. Oleellinen eväs oli myös maissijauhoista leivottu kovakuorinen broa-leipä, jonka päälle sardiini laitettiin makaamaan, sitten irroteltiin siitä nahkaa ja haukattiin. Tarkoitus on, että sardiinista tuleva rasva maustaa leivän. Se näyttää vaikealta ja onkin, kun sitä ei ole lapsesta asti tehnyt niin. Yritin kyllä, mutta luovutin ja siirryin veitsi ja haarukka -linjalle, peraten sardiinin ensin ja laittaen ruodottomat kalanpalat leivän päälle. Maku sama, metodi eri. 

Juhannus oli Gaia-koiralle kauhujen päivä. Päivälle se kylvetettiin. Reppana pisti päänsä reisieni väliin piiloon, täristen pelosta kun Carlosin suihkutteli ja saippuoi sitä. Kahdesti aiemmin olen nähnyt sen niin peloissaan; kun se juoksi sähköpaimeneen ja kun kadulla kulki haukkuva kulkukoirajengi. Kylvyn jälkeen se sai rouskuteltavakseen kuivatun possunkorvan, ja ikävä kokemus jäi toivottavasti taka-alalle.

Illalla alkoi paukkua. Naapurustossa ammuttiin papatteja ja raketteja. Menimme ulos katsomaan, Gaia mukaan lukien, ja se luikki häntä koipien välissä piiloon todennäköisesti auton alle. Se ei tullut kutsumalla esiin. Aamulla se oli taas kuin ei mitään. Ja oli se käynyt jo kieriskelemässä multakasassa selkään tarttuneesta tomusta päätellen.

Ruohonleikkari leikkasi kiinni, joten luomuruohonleikkurit Pedro&Inês on jälleen pestattu nurmikonhoitajiksi. Käyn ihan vapaaehtoisesti koppaamassa pienellä haralla isoimmat "lannoitekokkareet" kompostin hellään huomaan. Sieltä on sitten hyvä hakea puhtia kukkaruukkuihin. 

Elämä ei ole pelkkää eläinten ja puutarhan hoitoa. Täällä lintukodossa iso paha maailma tuntuu joskus kaukaiselta, mutta ajan tasalla pitää silti pysyä. Luin nettiuutisista, että Suomessa kirjamyynti on laskenut. Se on huono uutinen kirjailijaksi pyrkivälle. Ymmärrän, että monen ihmisen tempoilevassa elämäntavassa ei ole tilaa kunnon romaanille. Televisio ja netti ja harrastukset rohmuavat sen vähän oman ajan, mitä ihmisellä on. Uutisten pitää olla lyhyitä, ytimekkäitä, valmiiksi pureskeltuja, nieltyjä ja sulatettuja. Vain faktoja, kiitos. Taivaskanavilta tungetaan koteihin amerikkalaista aivotoiminnanpysäyttäjäviihdettä, reality sitä ja reality tätä. Netissä luetaan uutisten lisäksi toisten ihmisten tekemisistä, joko somen kautta tai kavereilta tulleista viesteistä tai niistä lukuisista blogeista, joita julkaistaan. Kaunisteltuja faktoja, kyllä kiitos. Jos vähän haluaa ärtyä jostain, ihan vain ettei elämä kävisi liian tasapaksuksi, voi lukaista jonkun ärhäkän mielipidekirjoituksen. Jos oikein on riehakkaalla tuulella, voi itsekin muodostaa asiasta jonkin mielipiteen ja kommentoida kirjoitukseen.

Kun joka tuutista tungetaan totuutta, niin miten käy fiktion? Miten käy tarinankerronnan? Tuleeko ihan oikeiden kirjojen lukemisesta harvojen valikoituneiden elitistinen harrastus? Kuolla näivettyykö kirjailijoiden ammattikunta? Kannattaako mitään fiktiivistä enää kirjoittaa?

Minunkin on vaikea järjestää aikaa lukemiseen, mutta nyt luin pitkästä aikaa dekkarin, Ruth Rendellin kirjoittaman Kissing the Gunner’s Daughter. Vaikka ensimmäisissä kappaleissa leviteltiin verta ja aivonpalasia pitkin illallispöytää ja silloin tällöin kuvailtiin tapahtumapaikkaa ympäröivää metsää laveasti ja aika tylsästi, niin oikean, pitkän tarinan lukeminen oli nautittava kokemus. Siinä piti käyttää omiakin aivoja, paitsi kielen takia, myös pistääkseni muistiin tarinan yksityiskohdat, voidakseni arvailla kuka oli syyllinen murhatekoihin. Tarina ei ollut faktoja täynnä, eikä sitä oltu valmiiksi pureskeltu ja nielty ja sulatettu.

Mutta lukeminen ei ollut antoisaa pelkästään tarinan vuoksi. Iltayhdeltätoista, kun televisiosta alkoi jalkapallopeli, minä hipsin kirjani luo yläkertaan. Asettelin höyhentyynyt mukavasti, join kulauksen vettä ja tartuin kellastuneeseen kirjaan, ahmin sitä kunnes uni vaati osansa. Se oli minun oma hetkeni, ovi josta käväisin kääntymässä toisessa maailmassa.

Ihmiset ovat kertoneet tarinoita aina, jo silloin kun asuimme luolissa ja keräännyimme iltaisin nuotiotulen ympärille. Aina on ollut joku, joka on kehittänyt tarinan jostain kuulemastaan, väritellen sitä, maalaten siitä uudenlaisen kielellisen kuvan, muuntaen sitä haluamallaan tavalla. Ja aina on ollut niitä, jotka ovat kuunnelleet tai lukeneet. Tarina on portti toiseen maailmaan, sellaiseen, joihin ehkä on pääsy vain sen tarinan kautta. Muulloin portit pysyvät kiinni. Tarina on elämys. Se on kirjoittajan lahja lukijalle. Hän on laittanut siihen omaa vertaan ja hikeään, kyyneleitäänkin, ajatuksiaan ja ennen kaikkea mielikuvituksensa koko kattauksen mitään panttaamatta. Kirjailija avaa sinulle oven maailmaansa kuin sieluunsa, kotiinsa "Tervetuloa", kirjailija voisi sanoa. "Käy peremmälle, ole hyvä."

Lukekaa, rakkaat lukijat, lukekaa. Se ei ota mitään, se vain antaa. 

Blogi sai uuden ulkoasun ja värityksen. Vanha juttulinja jatkuu. Raotan teille ovea Irtioton maisemiin, siis tervetuloa seuraan taas ensi viikolla. 

Johanneksen kaste

On päiviä, jolloin hermot ovat pinkeinä aamusta asti. Eilen oli sellainen päivä. Menin aamulla keittiöön ja näin vanhanrouvan keränneen puutarhasta yhden harvoista gladioluksista (hänen mukaansa niitä on ”niin paljon”) ja hehkuvan oransseja kukkia, jotka kestävät maljakossa hädin tuskin puolitoista päivää (”kestävät ne ainakin kaksi päivää”). Hermoni vinkua kitisivät. Vanharouva selitti vievänsä kukat vanhainkotiin naiselle, jolla ”ei ole mitään”. Omatuntoni kolkuttaa koputteli. Jäihän sinne puutarhaan vielä kolme kukkivaa gladiolusta ja pöheikkö kukkia, joiden siemeniä en tietääkseni saksalaisketjun kaupasta ostanut vaan ihan jotain muuta. Näitä sieltä kuitenkin iti.  

Kävin Portossa ja samalla reissulla tapasin suomalaista Annea, joka on asunut siellä jo yli kaksikymmentä vuotta. Söimme sämpylät kahvilan terassilla, ”esplanadilla”, vaihdoimme kuulumiset ja yritimme jotenkuten suhtautua pöydän luona käyviin kerjäläisiin. Heihin on vaikea suhtautua. Oma hyvä osa elämän leivänsyrjässä hävettää, mutta emme ole jeesuksia, ei meidän leivästämme kaikille riitä. Jos jollekulle edes vähäsen, niin olisiko se hyvä alku? Minä annoin kolikon vanhukselle, joka kiitti kädestä pitäen, Anne osallistui lasten hyväksi järjestettyyn keräykseen. Kaksi tai kolme muuta rahaa pyytänyttä sai lähteä tyhjin käsin.  

Niin, Porto on ihana kaupunki. Kaunis, mutta täynnä ristiriitaisuuksia ja kontrasteja. Kerjäläisiä ei kuitenkaan tarvitse pelätä. He ovat ihan tavallisia ihmisiä, vaan vähempiosaisia kuin sinä tai minä, tai ylipäätänsä kukaan tämän blogin lukijoista. Siitä voimme olla varmoja. Elämä ei tunne tasa-arvoa annostellessaan soppatykkinsä antimia.

Illansuussa kotiin palattuani hermot jatkuivat vinkumistaan. Carlos oli maalannut ruskeaksi pikkupöydän, josta olin esittänyt toiveen että se maalattaisiin valkoiseksi. En siitä voi hermostua tietenkään. Jokaisella on oikeus mielipiteeseensä ja joskus miehenkin pitää antaa päättää jostain asiasta, vaikka se sitten liittyisi talon sisustukseen. Vaikka mielessäni poljin kiukkuisesti jalkaa, niin tiesin hyvin, ettei kaikkea voi tehdä aina minun mieleni mukaan. Kaikista asioista ei voida olla aina yhtä mieltä ja kompromissinkin saavuttaminen voi olla vaikeaa. Ruskea, valkoinen – siinä on tasan kaksi vaihtoehtoa.

Nyt minulla kuitenkin on valttikortti takataskussa sitten kun levittelen lehmäntaljaa olohuoneen lattialle Carlosin kohoilevien kulmakarvojen edessä. Ähäkutti! hihkaisisi mummoni.

Illalla olo alkoi lientyä. Laitoimme niin hyvää ruokaa. Samaan kattilaan pistettiin perunoita, kaalia ja sipulia, oman maan herneitä ja papuja, sekä pota-nimistä merenelävää. Keitettiin vedessä ja vesi kaadettiin lopuksi pois. Aluksi näytti siltä, että ruokaa tuli valtavan paljon, mutta kaiken söimme. Se oli niin hyvää. Kiivetessämme yläterassille cevada-kupillisten kanssa oli pystysuora kiukkuryppy otsalla jo silonnut. No, ainakin sen verran mitä se nyt tässä iässä enää siliää.  

Yhtenä päivänä Carlos heitti minut Vila Chán kalastajakylään, ja käveleskelin siellä kameran kanssa jonkin aikaa. Päädyin rannalla olevalle talolle, jonka seinillä, edustalla ja jopa katolla on lukemattomia savesta, rantakivistä ja kaakelinpaloista koottuja mielikuvituksellisia veistoksia. Oli kuuma päivä, jopa Atlantin rannalla. Talon ovella istuskeli vanhahko mies, joka löyhytteli käsillään kasvojaan. Kysyin onko hän tehnyt kaikki taideteokset. Oli. Pyysin lupaa kuvata. Hän kertoi myös monen Santiagon pyhiinvaeltajan kuvaavan niitä. Muutama sellainen tuli hetken kuluttua talon kohdalle, yksi pisti heti näpsytellen kameraa. Kysyin mieheltä onko teosten tekemiseen mennyt paljon aikaa. Hän alkoi puhumaan. Kertoi pienen palan elämästään, kokemuksistaan ja nuoresta, sokeasta ihmisestä joka häneen oli tehnyt vaikutuksen ja jättänyt jäljen hänen sisimpäänsä. Katsoi minua silmiin levollisella, vakaalla katseella. Silmissä näkyi tyyneys, rauha, tasapaino.

Yksi Irtioton parhaista puolista on se, kun saan tavata ihmisiä, jotka kertovat jotain elämästään. Se on elämäni suola. Laajennusosa sille, toinen ulottuvuus. Kuulemani tarinat jättävät pieniä jälkiä minun sisimpääni. En ole enää se ihminen joka lähti Suomesta, pois kodin ja työpaikan muodostamasta hamsterihäkistä. Taloudellisella mittapuulla mitattuna olen köyhempi, mutta henkisellä kalkulaattorilla laskettuna paljon rikkaampi. Elämäni ei ole pelkästään minun elämääni, vaan siihen nivoutuu pieniä osasia myös monen muun ihmisen elämää. Kannan niitä mukanani pieninä aarteina. 

Kohta vietetään juhannusta, S. Joãon, Johannes Kastajan päivää. Pari päivää sitten lämpömittari liiteli päiväsaikaan 30 asteen lukemissa ja illalla kuu mollotti selkeältä taivaalla ollessamme kävelylenkillä. Kotiin palatessamme naapurin leskirouva kurkotteli ikkunasta ja puheli, että jonain päivänä pitäisi tulla vettä. Että näihin aikoihin vuodesta sataa tihuuttaa Johanneksen kastetta, orvalho do S. João. Heh heh, naureskelin minä hiljaa itsekseni pimeällä kadulla. Ai että sadetta pilvettömältä taivaalta ja tällaisilla helteillä? 

Tänään valkeni harmaa päivä. Aamulla, kun saattelin vanhanrouvan bussille, sataa tihuutteli. Kyllä vanha kansa tietää. Johanneksen kaste saatiin tänäkin vuonna. 

Lennä, lennä Joaninha

Etelän yö. Lämmin, kostea ilma hyväilee paljaita olkapäitä. Melkein täysi kuu loistaa taivaalla, tekee sillan tummana kohisevaan mereen. Jostain kantautuu appelsiininkukkien ja grillattujen sardiinien tuoksua, musiikkia ja iloisten ihmisten puhetta. Jääpalat kilkkaavat hiljaa caipirinha-lasillisessa, joka viilentää ja kostuttaa sitä piteleviä sormia. Laulukaskaat sirittävät läheisessä puskassa: ”grii grii grii, grii grii grii, grii grii grii”.

Kuulostaa ihan lomamatkalta, eikö vaan? Lempeät yöt, viileät juomat, kuunsilta ja kaupungin vaimea häly. Ja kaskaat. Kaskaiden siritys tekee loman. Siitä tietää olevansa eksoottisessa etelässä, siellä missä pohjoisen ihmisen estot sulavat, otsarypyt siliävät ja rento, välitön hymy valtaa kasvot. Uroskaskaiden soidinlaulu on musiikkia korville, se virittää ihmisenkin loma-aaltopituudelle, saa lanteet keinumaan ja askeleen kevenemään ja mielen kohoamaan korkeuksiin. Unholaan, ainakin viikoksi, pariksi, jää arjen huolet. 

Utelias koira ja sisäpihalle hypännyt heinäsirkka.

Täällä eteläisessä Euroopassa luulisi saavansa kuulla kaskaiden siritystä kesäaikaan kyllästymiseen asti, oli lomalla tai ei, mutta ei. Kaupungissa, Vila do Condessa, kotitaloni lähistöllä oli yksi sitkeä sirittäjäsissi, täällä maalla ei yhtään. Carlos kertoi, että hänen ollessaan lapsi niitä oli vielä paljon. Nykyään tuholaismyrkyt ovat pyyhkäisseet ne pois kartalta. Kun joka puolella on viljelymaata, ja kosteassa, lämpimässä ilmassa kasvaa rehottaa kaikki, kaikkein parhaiten rikkakasvit, on viljelijän tuki ja turva ruiskuttaa pelloilleen aineita, jotka hillitsevät ei-toivottuja kasveja ja hyönteisiä. Jos ennen vanhaan heinäsirkkalaumat hyökkäsivät viljelyksille, syöden tieltään kaiken vihreän, niin nykyään on hyvä jos edes yhden viuluniekan onnistuu näkemään.

Leppäkerttu, joaninha.

Ihminen raivaa tilaa itselleen ja tarpeilleen, toimeentulolleen ja elämälleen. Se on kylmä tosiasia. Silti selkäpiitäni jääti kun kuulin, että traktoripolun pientareille oli ruiskutettu tuholaismyrkkyä. Olin liki huulia lipoen katsonut siellä olevan pitkäksi aikaa syötävää vuohille&lampaille. Ruiskutuksen jälkeen laskin sirppini alas nyyhkäisten. Ymmärrän pellot vielä täksi kesäksi vuokranneen viljelijän tarpeet. Hän ei kaipaa kotiloita ja etanoita rouskuttamaan orastavaa maissia eikä rikkakasveja tukahduttamaan niitä. Hän tarvitsee satonsa.

Muutamassa päivässä myrkky kuivattaa kasvin. Se kuihtuu, kellastuu, jää kuolleena raatona retkottamaan pientareelle. Elämä kuitenkin palaa hiljalleen. Ensimmäisenä ilmoille puskee kasvi, joka alta aikayksikön kasvattaa itselleen paksun, onton varren, isot lehdet, kohta kukkii. Vähän vastaava kuin jättiukonputki Suomessa. Se olisi erinomaista, nopeakasvuista evästä vuohille&lampaille, paitsi että ne eivät syö sitä. Nuuhkaisevat ja tuhahtavat, nyrpistävät karvaista kuonoaan. Rikkakasveista kamalin, kasvi, joka ei kelpaa edes vuohille.

Camõesin aukio ja patsas Lissabonissa.

Palataan kaskaisiin, etelän sirkuttajiin. Kun niitä ei luonnossa enää niin hevin kohtaa, niin niitä voi ostaa. Kahdella ja puolella eurolla saa kaskaskoiraan puutarhaliikkeestä. Emme aio näillä näkymin kuitenkaan kasvattaa kotieläintarhaamme. Jos haluan kuulla kaskaiden siritystä minun pitää lähteä lomalle kaupunkiin, kauemmas viljellyistä pelloista.

Lämpiminä kesäiltoina käymme illallisen jälkeen tekemässä pienen kävelylenkin. Eilen näimme siilin. Ne ovat yhtä harvinaisia kuin Suomessakin. Lepakot lentelivät ympärillämme kun katselimme pienen piikikkään otuksen kipittävän tien yli ja jähmettyvän muurin viereen, peloissaan. Yksi kuva kännykällä, ja jatkoimme matkaa, siili  kiireesti vastakkaiseen suuntaan.

Yhtenä iltana päädyimme juttelemaan lapsuusajan leikeistä. Siitä miten kumpikin tahoillamme teimme kaarnaveneitä ja jousipyssyjä, pyydystimme nuijapääsammakoita ja kävelytimme leppäkerttua pitkin etusormea. ”Lennä, lennä leppäkerttu ison kiven juureen, Siellä on sun isäs, äitis, Keittää sulle puuroo”, hoin minä kaukana Suomessa, ”Joaninha voa voa, Que o teu pai foi a Lisboa, Foi buscar uma sardinha, Para dar á Joaninha” lausui Carlos omalle mustatäpläiselle ötökälleen (Joaninha lennä lennä, isäs meni Lissaboniin, lähti hakemaan sardiinia, antaakseen sen Joaninhalle; leppäkerttu, joaninha, on diminutiivi nimestä Joana).

Olen äimistynyt. Euroopan vastakkaisilla laidoilla on omat versionsa vanhasta leppäkertunlennätyslorusta jo vuosikymmeniä ennen Internetiä, Teletappeja, Salama McQueenejä ja Pipsa Possuja. Kyllähän sille on jokin luonnollinen selitys. Joku antropologi varmasti tietäisi. Ehkä joku blogin lukijoistakin?

Toinen kuuluisa kirjailija, Fernando Pessoa.

Eilen vietettiin Portugalin ja Camõesin päivää. 1500-luvulla elänyttä Luís de Camõesia pidetään Portugalin merkittävimpänä runoilijana. Hän kirjoitti kansalliseepoksen Os Lusíadas, joka kertoo muun muassa Vasco da Gaman löytöretkestä Intiaan. Jonain päivänä, kun en muuta tekemistä keksi, alan lukemaan sitä ja etsimään yhtymäkohtia Kalevalaan. Niitä täytyy olla, leppäkerttulorusta päätellen. 

Joutenolon päivä ei koita kuitenkaan ihan pian. Tekemistä riittää. Odotellessamme tavaroitani Suomesta olemme urakoineet sisäpihalla. Sinne tulee oleskelu- ja grillauspaikka, joka sieluni silmissä näyttää virkistävältä keitaalta, mutta todennäköisesti kesähelteellä tulee olemaan kuuma kattila. Pihvien lisäksi taidamme grillata itseämme. Ei se mitään. Kesästä otetaan kaikki ilo irti, lämpimistä päivistä, valoisista illoista ja siitä, että voi olla ilman sukkia. Mikä huikea vapauden tunne!