Selkärangassa kaksi kieltä

Olin viime viikolla niin tuohtunut teleoperaattorin vaihdosta, että unohdin ihan täysin kertoa miten tarinailta Bookshop Bivarissa meni. Se oli nimittäin todella mukava ilta. Kyllä, ääni värisi kun aloitin lukemaan englanninkielistä lyhyttarinaa, mutta sain kursittua itseni kasaan, ja sen jälkeen sujui ihan hyvin. Paikalla oli väkeä tuvantäydeltä ja montaa eri kansallisuutta, myös suomalaisia, tietenkin. Trubaduuri Chrisu Österberg loi tunnelmaa laulullaan ja soitollaan, ilmassa tuntui glögin mausteinen tuoksu. Ohikulkijat kurkkivat uteliaina kirjakaupan isoista näyteikkunoista pimeässä illassa.

Paikalla oli myös eräs vähän vanhempi nainen, joka heti tultuaan vetäisi selkäänsä perhosensiivet. Jännä sattuma, sillä tarinassanikin oli perhonen. Sattumaa tietenkin myös se, että hänellä oli sama nimi kuin työn alla olevan kirjoituksen päähenkilöllä. Elämä on täynnä tarkoituksettomia sattumia. Nainen antoi Chrisulle ja minulle pienet sileät kivet, joihin oli maalattu kiinaksi nimemme ja minun kiveeni myös tarinankertojaa tarkoittava sana, en tiedä mitä Chrisun kivessä oli. Hän pyysi meiltä nimikirjoitukset tapahtumamainokseen. Yritin keksiä jonkin fiksun viestin siihen ja tunsin itseni melkein rokkitähdeksi. Kuulin sittemmin, että tämä eksentrinen nainen on vakiovieras kirjakaupassa. 

Olin ajatellut viipyä Lissabonissa parikin päivää, mutta jonkinasteinen väsymys iski, ja lähdin junalla kotia kohti jo ennen puoltapäivää. Aika tiukille tosin meni; olin Orienten asemalaiturilla 4 minuuttia ennen kuin juna kurvasi paikalle. Kotiin saavuin illansuussa ja heti arjen askareiden pariin vaikka sunnuntai olikin.

Tällä viikolla on ainakin toistaiseksi viimeinen suomentunti. Oppilaani muuttaa ensi viikolla Suomeen. Mieli on vähän haikea, vaikka välillä on ollutkin vaikea keksiä opetusmateriaalia, eikä kieliopetus Skypen kautta ole aina ihan helppoa. On ollut kuitenkin jännä seurata oppilaan kehitystä sekä tarkastella omaa äidinkieltään ihan eri näkökulmasta ja nähdä sen monimuotoisuus. Usein oppilas on kysynyt ”Miksi sanotaan näin eikä näin?” ja itsekin on saanut miettiä että tosiaan, miksi? Ehkä tiettyjen sijamuotojen käytölle tietyissä yhteyksissä ja tiettyjen verbien ohella on olemassa loogiset selitykset, mutta kun on oppinut kielen ns. naturellisti (ihan oma termini) eli kuulemalla ja toistamalla sanoja ja puhetta vauvasta lähtien, ne selitykset ovat piilossa jossain selkärangan uumenissa. Toisin sanoen niistä ei ole harmainta hajua.

Selkärankaan mahtuu useampi kuin yksi kieli. Kun ennen englanti oli toinen vahva kieleni, nyt on portugali kiilannut ohi. Ei siksi, että puhuisin sitä täydellisesti ja virheettömästi, kaukana siitä, mutta se on arjen käyttökieli. Koirille puhun enimmäkseen suomea, ja aika paljon niille juttelenkin. Siihenkin sekaan on alkanut pujahtaa portugalia: ”vamos á cozinha”, kun on tarkoitus siirtyä porukalla olohuoneesta keittiöön; ”anda!”, kun jompikumpi jää keittiön ja olohuoneen väliselle porrastasanteelle tien tukkeeksi; ”siiimmm, siiimmm” kun annan Batatinhalle vatsahierontaa, joka saa välillä villin koiran rauhoittumaan.

Kun tänä aamuna heräsin, ensimmäiset sanat Carlosille olivat: ”Bom dia. Olipa outoja unia.” Huomasin puhuvani suomea ja lisäsin heti perään ”que sonhos esquesitos”. Unien kielestä en tiedä. Niissä ei puhuta paljoa. Ne ovat välillä vähän kuin Kaurismäen elokuvia. Aki Kaurismäestä illalla juttelimmekin ennen unen tuloa. Hänestä, Sibeliuksesta ja Lasse Virénistä. Siis kuuluisista suomalaisista. Mistä te muut juttelette illalla unta odotellessa, kumppaneidenne, itsenne tai lemmikkienne kanssa? Olisi kiva tietää.

Sitten pakollinen säätiedotus. Olin aamuyöstä hereillä, kun yhtäkkiä tuuli alkoi ujeltaa ikkunaraoista ja ilmanpaineen suorastaan tunsi. Meni muutama sekunti, ja ikkunoihin alkoi räiskiä rakeita, graniz tai saraiva. Rankka kuuro kesti vain pari minuuttia, ja sitten maailma taas hiljeni. Vähän myöhemmin ilmiö uusiutui salaman, raio tai relâmpago, kera. Tänään ilma lienee muutamaa astetta eilistä kylmempi, nenämittarilla arvioiden, sillä lämpömittaria meillä ei ole muuten kuin netistä katsomalla. Välillä paistaa hetken, välillä taivas roikauttaa sade- tai raekuuron. Serra da Estrelan vuoristossa satoi ensilumi. Pyykinpesusta on turha haaveilla muutamaan päivään. Tämä on talvea, inverno. Eilisaamuna kun Carlos availi ikkunaluukkuja ja näin harmaan taivaan, vetäisin peittoa takaisin korville ja kysyin voisinko palata asiaan parin viikon kuluttua.

Vaikkei sisällä kylmä olekaan, odotan iltaa. Takkaan laitetaan tuli, joulumäntyyn sytytetään valot, koirat rauhoittuvat nukkumaan, toinen ruokapöydän alle, toinen takan eteen, välillä vaihtavat paikkaa ja tulevat jalkojen juureen. Kun sanat, suomenkieliset, alkavat hyppiä tietokoneen ruudulta silmilleni ja käsivarsista katoaa veri, pistän koneen kiinni ja tartun kutimiin. Talvi on tällaista: uneliasta, pitkästyttävää, hiljaista, rauhallista, pimeää. Silti ei ole varaa pysähtyä, ei jäädä sänkyyn odottamaan paisteista päivää, ei akkuja latailla eikä laiskotella. Päivät pitenevät jo, pimeä aika vähenee, kevät lähenee. 

Kuvat otettu 366 päivää sitten Angeirasin kalastajakylässä. Ja mitäpä muutakaan kalastajakylässä olisi kuin kalastusvekottimia. Ja suojeluspyhimys, tietenkin. 

Ripaus Kafkaa

Monet asiat Portugalissa sujuvat hyvin. Suorastaan helposti. Verotoimistossa vähän tökkii, tietenkin, missäpä maassa ei, mutta asioinnit postissa, pankissa, melkein missä vaan hoituvat jouhevasti ja hymy huulilla.

Koska aloitan kirjoituksen näin, aion tietenkin kertoa poikkeuksesta, tuhrusta tässä pikaisesti maalaamassani pittoreskissa kuvassa. Kävimme nimittäin eilen lopettamassa teleoperaattorin kanssa kaksi vuotta sitten tehdyn sopimuksen. Päätä särki vielä illalla. Johtui varmaan verenpaineen äkillisestä kohoamisesta.

Aloitetaanpas ihan alusta. Kun muutin maalle, siirsin jo Vilassa olleen nettiliittymän tänne. Sen lisäksi minulla oli toiselta operaattorilta pre paid -matkapuhelin.  Pikkuhiljaa aloimme laskeskelemaan puhelinkulujamme, molempien nettimaksuja ja sitä, että satelliittikanavoitakin olisi kiva olla neljän kansallisen televisiokanavan lisäksi. Siispä kun yhtenä joulukuisena iltana nettioperaattorini ovelta ovelle kulkeva myyntitykki kolkutti ovelle (ei soittanut ovikelloa, onnekas lurjus, sitähän emme olisi kuulleet koska se ei toimi), olimme jo aika kypsää viljaa. Vähän neuvotteluita, laskentatehtäviä, selvityksiä, ja paukautimme sopimuksen voimaan x eurolla. Sopimus tehtiin minun nimiini sillä joskus, esimerkiksi verotoimistossa, on kätevää voida todistaa asuinosoitteensa laskun avulla.

Viikkoa myöhemmin soitettiin ja kerrottiin, että oli tapahtunut jokin virhe. Todellinen sopimushinta olisikin 10 euroa sovittua korkeampi. Supisimme nopeasti puhelimen vieressä keskenämme ja arvioimme, että tulee se sittenkin edullisemmaksi kuin nykyiset erilliset netti- ja puhelinsopimukset, tai ainakin siis kun niitä satelliittikanavia oli luvassa, ja kiinteä lankaliittymä, jolla voisi soitella Suomeenkin joskus keskellä yötä.

Teleoperaattorin asentaja tuli ja pyörähti piuhat ja lautaset ja modeemit sun muut vekottimet sijoilleen tornadomaisella tehokkuudella. Kiipesi katolle ja kiinnitti satelliittilautasen savupiippuun, asensi telkkarin oheen oudon mustan laatikon ja kanavat kohdilleen, siirsi nettimodeemin työhuoneesta olohuoneeseen (langaton yhteys ei riitä pitkän talon läpi) ja siinä sivussa rapsutti koiraa ja jutteli mukavia. Olimme tosi tyytyväisiä. Minäkin olin liki haltioissani sitten kun joltain kanavalta nro 768 tai sinne päin löytyi Midsomerin murhat. On se vaan joskus ihanaa antaa korvien levähtää ja kuunnella kunnon brittienglantia.

Asetuimme siis taloksi härveliemme kanssa. Joskus tosin netti äksyili, ja kovalla sateella televisio menee pimeäksi. Aika pian totesimme myös, ettei mm. keittiössä ole matkapuhelinverkkoa. Eikä työhuoneessa. Minun puhelimella ei myöskään olohuoneessa, mutta yläterassilla kuuluu sentään jotain kun vaan seisoo juuri oikeassa kohdassa kasvot kirkolle päin.

Sittemmin sekä täkäläisille ystävilleni että Carlosille on tullut tutuksi se, ettei minuun saa puhelimitse yhteyttä. En kanna sitä mukana. Ei kannata. Kuljen jatkuvasti kuitenkin keittiössä, tai olen työhuoneessa, missä saa kyllä yhden pylvään verran verkkoa kun asettaa puhelimen ikkunalaudalle näyttöpuoli itään päin.  Senkin kerran kun sähköt menivät poikki, ja olin juuri saanut itseni saippuoitua suihkussa, olisi pitänyt loikkia pelkkään pyyhkeeseen kietoutuneena kadulle soittamaan Carlosilta ohjeita sähkötaulun suhteen. Soitin sisältä eteisaulasta, enkä saanut mitään selvää. Odotin siis jokseenkin liukkaana hänen kotiinpaluutaan, että pääsin jatkamaan suihkua. Vesi kun sekä lämpiää että kulkee sähkön voimalla.

Olimme siis jokseenkin tyytyväisiä tai tyytymättömiä, mielialasta riippuen, tekemäämme sopimukseen. Se oli kuitenkin kahdeksi vuodeksi, joten hammasta purren piti rämpiä voimassaolokausi loppuun. Siitäkin huolimatta, ettei se meille ilmoitettu summa z sekään riittänyt, vaan laskut ovat jatkuvasti olleet melkein parikymppiä sen yli. Ties mitä lisää ja sälää.

Joulun alla, maksaessani viimeisintä laskua, tarkistin sopimuskauden päättymispäivän, ja marssimme sitten ostoskeskuksessa käytävän toiselle puolelle kilpailijan pakeille. Paperit tehtiin 25 euroa pienemmällä summalla kuin mitä laskuissa nyt on ollut. Eiköhän siihen räpsäytetä vielä jotain veroja yms. kivaa päälle. 

Takaisin käytävän toiselle puolelle irtisanomaan vanha sopimus. ”Boa tarde, queria acabar este contrato, haluaisin lopettaa tämän sopimuksen”, sanoin operaattorin nuorelle työntekijälle. Hän naputteli tietokonettaan ja tarttui puhelimeen. Meille valkeni karmea totuus. Sopimuksen irtisanominen ei ole yksinkertainen ilmoitusasia operaattorin omassa liikkeessä. Ei. Piti soittaa johonkin paikkaan asian vahvistamiseksi. Tässä vaiheessa pyörittelin vaivihkaa silmiäni. Odotimme vartin verran, että joku vastaisi puheluun. Sitten meidän oli pakko lähteä kotiin, missä vanharouva viluissaan oli ladannut takkaan pari halkoa ja etsi tulitikkuja.

Joulun jälkeen suuntasimme toiveikkaina takaisin operaattorin pakeille. ”Queria acabar este contrato”, toistin nyt eri myyjälle. ”Terminar, lopettaa?” hän kysyi. Nyökkäsin. Seurasi taas naputtelua ja uusi puhelu. Viidentoista minuutin jälkeen sisälläni asuva kärsimätön pikkuhirviö heräsi, ja aloin ihmetellä miksi operaattorilla on henkilökuntaa soittamaan meille jopa viisi kertaa päivässä (ai niin, tätä riesaa en vielä maininnutkaan) kysyäkseen samoja asioita, joihin oli saatettu samana päivänä jo vastata, mutta nyt ei ole henkilökuntaa vastaamaan puheluihin kun asiakas haluaa päättää sopimuksen. Odotettuamme vielä melkein toisen vartin myyjänkin kärsivällisyys loppui ja hän sanoi, ettei voi jonottaa pidempään. Hän neuvoi meitä menemään toiseen liikkeeseen, siellä asia hoituisi nopeammin. Palasimme kotiin, missä viluinen vanharouva oli laittamassa takkaan pihan perältä löytämiään risuja.

Eilen siis suuntasimme kyseiseen liikkeeseen, jossa norkoili paljonkin väkeä. Silti jonotuslapun numeron mukaan edelläni oli vain neljä asiakasta. Pian valkeni taas karmea totuus. Vuoroni tultua selitin vielä kerran ”Queria terminar (sillä nyt luulin oppineeni oikean sanan) este contrato”. ”Cancelar?” kysyi myyjä. Joo, ihan mitä vaan. Seurasi taas naputtelua. ”No niin, kaikki puhelimemme ovat nyt varattuja”, selitti myyjä. Meinasin lentää pyllylleni. Kaikki teleoperaattorin liikkeessä norkoilevat ihmiset odottivat siis puhelimeen pääsyä. Ja niitä oli siellä vitriinit täynnä. Myyjä ehdotti, että käymme välillä kaupassa ja palaamme sitten. Niin teimme ja siinä samalla uhosin Carlosille, että vaikka lupaisivat hinnanalennusta, olen nyt niin kyrsiintynyt, chateada, että haluan lopettaa sopimuksen joka tapauksessa.

Kului puolisen tuntia ennen kuin Carlos sai luurin käteensä ja pääsi kertomaan että haluamme lopettaa sopimuksen. Kuuntelin vieressä. ”Sim, sim…. sim sim…” ja sitä rataa. Hän toisti, että haluaa lopettaa sopimuksen. Lisää simmittelyä. Hän laski luurin korvaltaan, kuulin, miten se suolsi rätisevää odotusmusiikkia. ”Hän tarkistaa onko lasku maksettu.” Kädessäni oli lasku ja kuitti sen maksusta, paikalla ollut myyjä olisi voinut todeta asian yhdellä vilkaisulla. Viiden minuutin kuluttua seurasi lisää puhetta. ”Niin, mutta me haluamme lopettaa sopimuksen, mi senhora”, nyt alkoi Carlosinkin ääneen sujahtaa kärsimättömyyttä. Minä pyörittelin vieressä silmiäni väsyksiin asti. "Olemme tämän sopimuksen vankeja", totesin vieressä seisovalle asiakkaalle, joka nyökytteli päätään myötätuntoisesti. Lisää odotusmusiikkia. Ehkä virkailija vastasi siinä välissä toiseen puheluun. Vai liekö kysynyt esimieheltään luvan sopimuksen päättämiseen, kun oli jo tarpeeksi asiakasta rääkännyt? Kun hän palasi linjoille, oli asia vihdoin selvä. Tai pitäisi olla. Postissa pitäisi tulla vielä vahvistus siitä, minä päivänä yhteydet pistetään poikki. Myyjänuorukainen kätteli meitä kuin onnitellakseen onnistuneesta suorituksesta. Juoksimme äkkiä autolle, missä autoajelulle mukaan halunnut vanharouva odotteli viluissaan. Aurinkoon jättämämme auto oli jo varjossa. 

Kun Suomessa lakkautin nettiliittymäni, asia hoitui yhdellä nopealla puhelinsoitolla. 

Eipä minulla tällä kertaa tämän enempää. Joulu meni, uusi vuosi tulee, joten Onnellista Vuotta 2016 kaikille teille, rakkaat lukijat!

Kuvissa satunnaisia näpsäyksiä traktoripolun laidalta. 

Västäräkistä vähäsen

Piparkakkutalokylä, joka muutaman suomalaisen voimin
pystytettiin itsenäisyyspäivänä. 

Vuosikymmeniin lämpimimmän marraskuun jälkeen meitä on hemmoteltu lämpimällä joulukuulla. Muistan hyvin kun muutin maalle asumaan kaksi vuotta sitten ja oli hehkuvan aurinkoisia päiviä, jolloin menin pihan perälle aamuteemukini kanssa, mutta iltaisin lämpötila laski äkkijyrkästi, ja aamuisin maassa oli kuuraa. Nyt kuuraa on kuulemma ollut vain yhtenä aamuna varhain. Päivät ovat olleet lämpimiä, joskus sateisia, ja viimeksi eilen illalla oli niin hautovan lämmintä, että joimme illallisen jälkeiset cevadat ulkona. Eikä tullut edes vilu. Pärjään kahdella sukkakerroksella ja neulemekolla ilman villatakkia ja kaulaliinaa. Tällainen talvi on hyvinkin siedettävä, vaikkei talossa ole lämmitystä. Kosteudenpoistolaite on paljon tarpeellisempi.

Tulehen tuijottaja.

Toki iltaisin takkaan laitetaan tuli tuomaan lämpöä ja tunnelmaa, ilmaa kierrättämään ja kuivattamaan. Vanharouva istuutuu sohvalle takan pieleen, Batatinha ja Gaia vuorottelevat takan eteen makuupaikaksi laitetulla vanhalla matolla. Batatinha on tuleen tuijottaja. Se katselee mustuneen lasin takana lepattavia liekkejä lumoutuneena, nauttii lämmöstä, on hipihiljaa, kunnes kuulee jossain surraavan kärpäsen, ja lähtee sitä jahtaamaan. Joskus se saa kohmeisen kärpäsen kiinni, maiskuttelee sitä suussaan ihmeissään: ”Eikö tämä tämän paremmalta maistu?”

Kesän kärpäsistä pääosa on jo kuollut tai ryöminyt jonnekin koloon horrostelemaan, mutta muutama vielä pörrää aurinkoisina päivinä tai iltaisin olohuoneen lämmössä, ei-kutsuttuina ja -toivottuina vieraina ruokapöydässä. Hätistelemästä ei pääse talvellakaan.

Kun aamuisin vien kanoille ruokaa – kotiloita ja kaalinlehtiä tai muuta vastaavaa – naudat ovat jo päässeet yöaikaisesta aitauksestaan laitumelle. Jos ne sattuvat olemaan laitumen yläpäässä, hedelmätarhan vieressä, tulevat jotkut sähköpaimenaidan viereen tuijottamaan. ”Mitänää siinä tuijotat?” kysyn minä. Nauta ei vastaa, tuijottaa vaan. Niiden keskellä hyppii talvehtimaan tullut västäräkki, keikuttelee pyrstöään, nokkii jotain maasta, kallistelee päätään ja pyrähtää metrin päähän. Ehkä se on tullut Suomesta, ehkä ei, mutta täällä se viihtyy talven yli. Täällä vanha sanonta siis kuuluu: Västäräkistä vähäsen jouluun.

Hedelmätarhassa, viikunapuun ja kamelian katveessa, kuuluu lirkutusta, joka muistuttaa kovasti talitinttiä. Liekö lirkuttaa täkäläisellä murteella. Joskus maasta pyrähtää lentoon säikähtänyt mustarastas. Se ei vielä laula usein. Ehkä se aloittelee vasta vähän myöhemmin. Rastaita, tai ainakin luulen niiden olevan rastaita, näkee sähkölinjoilla pitkässä, piiitkässä rivissä. Ne pyrähtävät lentoon isona, mekastavana parvena, lentävät tummana pilvenä ennen kuin laskeutuvat yksissä tuumin pellolle tai toiselle langalle.

Sähköjohdoilla näkee tämän tästä myös haukan nököttämässä. Pienriistaa ei pellonpientareilla puutu, on myyriä hiiriä kaninpoikasia. Ja tietysti myös pikkulintuja. Riippuu jokaisen haukkalajin ominaistaidoista mitä riistaa se mieluiten pyytää.

Laitumen viereiseltä pellolta on jo kertaalleen niitetty heinää. Yön pimeydessä kuului vain koneiden hurinaa, ja aamulla sinne tänne oli ripoteltu jättiläismuurahaisen munia, valkoiseen kelmuun kieputettuja paaleja.

Pukki kurkistelee ikkunassa.

Vaikka ulkona vihertää, niin joulun merkkejä alkaa näkyä talojen seinillä ja ikkunoissa. Valoja, koristeita, lisää valoja pimeisiin iltoihin. Meillä on omasta metsästä haettu joulumänty ja saatuja, itse tehtyjä ja vähän ostettujakin koristeita. Ei joulu tule isosta tavaramäärästä eikä ostamalla. Se tulee itse laittamalla, pienillä asioilla, ja antamalla. Portugalissa joissakin marketeissa on joulun alla mahdollista ostaa kassillinen ruokaa, joka toimitetaan ruoka-avun tarpeessa oleville perheille ja vanhuksille. Se voi olla riisiä, pastaa, säilykkeitä, keksejä – jo muutamalla eurolla voi auttaa ja saada itselleen tunteen, että on tehnyt edes jotain, jakanut edes osan saamastaan elämän soppa-annoksesta.

Huomisaamuna suuntaan kohti Lissabonia. Illalla luen pari kirjoittamaani tarinaa Bookshop Bivarissa, luvassa on lisäksi musiikkia. Tarjolla on joulupipareita ja glögiä, chilisuklaata ja vielä jotain muuta. Kirjoittajalle omien tarinoiden lukeminen yleisön edessä on kuin avaisi tirkistysreiän sieluunsa. Jännittää, ei jännitä, vai jännittääkö sittenkin, en tiedä. Se nähdään, tai pikemminkin kuullaan, sitten huomenna väpäjääkö ääni.

Tunnelmallista joulun odotusta teille, rakkaat lukijat.

Älä ryhdy ressukaksi

Rakkaat lukijat, kerron teille tällä kertaa vähän toisenlaisen sadun. Se ei ole kauhean kaunis tarina, mutta siitäkin voi ehkä oppia jotain. Näin se menee:

”Olipa kerran kaksi työtoverusta, nimiltään Terhi ja Hanne. He olivat töissä kasvuyrityksessä, tekivät samaa työtä samassa, pienessä työhuoneessa. Ei se aina ollut kivaa, mutta töitä oli paljon ja ainakin päivät kuluivat nopeasti.

Terhille tuli ero sulhasestaan. Hän purki tuntojaan Hannelle, joka kuunteli myötätuntoisena. Voi Terhi- parkaa. Sitten Terhille kasattiin lisää töitä. Hän purki turhautumistaan Hannelle, joka yhä kuunteli myötätuntoisena, mutta ei tarjoutunut ottamaan itselleen mitään Terhin töistä. Omissakin oli ihan tarpeeksi. Terhi valitti työjärjestelyistä, haukkui esimiestään tyhjänpäiväiseksi seurustelu-upseeriksi ja vauhtiin päästyään koko firman johtoa vanhoiksi ukoiksi. Hanne kuunteli ja antoi toisen vuodattaa pahaa oloaan ulos, mutta hänellä itsellään alkoi mennä yöunet, koska hän niin murehti Terhi-paran huolia. Voi voi.

Eräänä päivänä, taisi sataa vettä ja olla muutenkin ankean harmaata, Terhi veisasi Hannelle viidentoista minuutin valitusvirren. Hannella oli paljon töitä ja vähän halua jäädä ylitöihin niitä tekemään. Hän pyysi, jokseenkin kovin sanankääntein, Terhiä lopettamaan valituksen, käärimään hihansa ja ryhtymään töihin. Minkä Terhi sitten teki.

Terhi teki jotain muutakin. Tai pikemminkin jätti tekemättä. Hän lakkasi kokonaan puhumasta Hannelle. Ei edes tervehtinyt aamulla, vaikka he tekivät yhä töitä siinä samassa pienessä huoneessa. Eikä sanonut heiheitä Hannen lähtiessä töistä. Itsepintaisesti Hanne jatkoi tervehtimistään, vaikkei Terhi siihen koskaan vastannut, sillä hänen mielestään peruskäytöstapoihin kuului tervehtiä työtoveria. Eräänä päivänä hän toisti ”Huomenta!” niin pitkään, että Terhi ei enää voinut teeskennellä ettei kuullut, ja joutui pusertamaan huuliltaan tympiintyneen vastauksen. Sen jälkeen Hannekin lopetti tervehtimisen. 

Myöhemmin Hanne kuuli, että Terhi puhui hänestä muille työtovereille niin sanotusti paskaa ja vähätteli tämän osaamista. Hän varoitti uusia työntekijöitä siitä, että Hanne oli hankala. Esimiehellekin joku valitteli Hannen yhteistyökyvyttömyyttä, perustaen käsityksensä kuulopuheisiin, torpaten kuitenkin sillä kommentilla Hannen etenemismahdollisuudet. Seinät tuntuivat nousevan Hannen edessä ja ovet sulkeutuvan. Aluksi Hanne haki tukea joistakin työtovereistaan, mutta väen vaihduttua hän alkoi eristäytyä muista ja pysytteli omissa oloissaan.

Pikkuhiljaa työyhteisö myrkyttyi Hannen mielessä niin, että hän teki lopulta oman ratkaisunsa ja lähti pois, vaikkei hänellä ollut uutta työpaikkaa vielä tiedossa. Jotkut pitivät päätöstä hulluna, jotkut rohkeana. Hannelle se oli kuitenkin ainoa oikea.  

Vielä vuosia tapahtumat painoivat Hannen mielessä. Meni pitkään, ennen kuin hän ymmärsi ajatella asiaa Terhin kannalta. Miksi Terhi oli haukkunut häntä muille? Siksi, koska oli uskoutunut huolistaan Hannelelle ja pelkäsi tämän juoruavan niistä muille? Siksi, koska Hanne tiesi mitä Terhi oli puhunut yhtiön johdosta? Vai siksi, koska Terhi oli kokenut Hannen itsepintaisen tervehtimisen kiusaamisena? Kyllähän Hannen olisi pitänyt ymmärtää, ettei Terhiä kiinnostanut olla Hannen kanssa enää missään tekemisissä. Hannen olisi pitänyt ottaa paremmin huomioon Terhin tunteet, näin Terhi oli ehkä ajatellut, ja omassa ajatusmaailmassaan oli mielestään oikeassa. Niin oikeassa, että hän ei ollenkaan valehdellut valittaessaan esimiehelleen, että Hannen kanssa oli mahdoton tulla toimeen.

Tämän oivallettuaan Hannen hiukset nousivat ensin pystyyn, mutta sitten olo keveni kummasti. Ymmärrettyään, että joidenkin ihmisten kanssa ei voi voittaa, mutta heille ei tarvitse hävitäkään, hän kykeni vapautumaan omaksumastaan uhrin roolista ja pystyi jatkamaan elämäänsä. 

Sittemmin Hanne löysi entistä paremman työpaikan ja Terhi eteni urallaan samassa firmassa. Niinpä he molemmat, kaukana toisistaan, elelevät onnellisina elämiensä loppuun asti.

Sen pituinen se.”

Kuten kerran totesin, ihmisten välisessä kanssakäymisessä ei ole absoluuttista totuutta, on vain näkökulmia. Vaikka omasta mielestään on kuinka oikeassa, voi toisen mielestä olla väärässä ja hän mielestään oikeassa. Ottamatta kantaa siihen, mikä ulkopuolisen silmissä on oikein ja väärin, ovat kanssakäymisen osapuolet omissa silmissään oikeassa, ja suhtautuvat toiseen ihmiseen sen mukaisesti. Sillä ei ole mitään tekemistä oikeuden ja vääryyden kanssa, sillä oma näkökulma määrää, ja se miten jonkin asian kokee, määrää näkökulman. Omaa suhtautumistaan on liki mahdotonta muuttaa, jos kokee olevansa oikeassa.

Kimmokkeen tämän tarinan kirjoittamiseen sain eräältä lukijalta, joka on joutunut työpaikallaan kiusaamisen kohteeksi. Koulu- ja työpaikkakiusaamisesta ja henkisestä väkivallasta on hirveän vaikea päästä yli. Niin vaikea, että usein ainoa keino on paeta. Mutta sekään ei riitä. Kiusaaja pitää otteessaan niin kauan kuin hänen antaa tehdä niin. Niin kauan kuin asiaa vatvoo ja hautoo omassa mielessään, ottaa itselleen uhrin roolin ja velloo itsesäälin ihanassa sylissä. Kiusaamisesta voi vapautua voi vasta sitten, kun löytää itselleen sopivan keinon puhdistautua kiusaamisen kuonista ja kaunasta, työntää tapahtuneen vihdoin menneisyyteen ja pitää sen siellä. 

Kiusattu, älä ryhdy ressukaksi. Ryhdy selviytyjäksi. Voimavarat siihen löydät itsestäsi, läheistesi tuesta ja sen asian ymmärtämisestä, että kiusaaja, niin helvetillinen ja julma kuin onkin, on tyhjää täynnä. Kiusaaja on pelkkä kuori eikä siitä muuksi muutu. Hän imee energiaa muista ihmisistä, koska sitä ei ole omasta takaa. Vaikka hän päältä päin voi näyttää hyvinkin elämäänsä tyytyväiseltä ihmiseltä, jolla menee lujaa, niin syvällä sisimmässään hän on onneton. Mistä sen tietää? Ihan yksinkertaisesti siitä, että onnellinen ihminen ei kiusaa muita. 

Sinä olet onnekas! Sinulla on mahdollisuus selviytyä ja vahvistua ja kasvaa ihmisenä. Sinusta on muuhunkin kuin alistumaan uhrin rooliin. Katso peiliin ja sano siinä näkemällesi naamalle: ”Sinusta on enempään. Parempaan! On! On! On!” Vakuutu siitä ja elä sen mukaisesti, pää pystyssä, ei ylpeydestä, vaan rohkeudesta.

Kuvissa Christo Rein patsas Lissabonissa ojentaa kätensä.

Kusti polki ja posti kulki

Kaalikääryleitä...

Ette varmaan usko tätä, rakkaat lukijat, mutta postinkantaja kiikutti vihdoin alunaa sisältävän lähetyksen. Tosin se oli uusintalähetys, sillä ensimmäinen, apteekin alkuperäiseen lääkepurkin kaltaiseen rasiaan pakattu aluna on yhä teillä tietymättömillä tai tullipostin hallussa. Nyt aluna oli pakattuna kahteen pieneen minigrip-pussiin ja teipattu Hesarin kuukausiliitteen väliin. Sittemmin sain tietää, että samalla tavalla yritetään postitella huumeita. Carlos totesi kulmakarvat kurtussa, että jonain päivänä ovella on vielä poliisi. Sanoin, että sen kun vaan, minun omatuntoni on yhtä puhdas kuin vastasatanut lumi. Sitä paitsi, kun se ovikello ei toimi, niin poliisi saa pimputella siellä ihan rauhassa.

Iloiset kokit!

Aluna on sokerin näköistä kidemäistä ainetta, mutta en alkanut maistelemaan sen makeutta, sillä käsittääkseni se on hyvinkin hapokasta. Ken ei tiedä, niin sitä käytetään villalangan puretukseen värjäyksessä. Carlos joutuikin melkein heti lähtemään minua saatille metsään hakemaan eukalyptuksen lehtiä, ja värjäsin ensimmäisen lankasatsin. Kuten olen joskus maininnut, niin näillä nurkilla naisen ei passaa mennä yksin metsään sillä kaikenlaisia tolloja, tolos, on liikkeellä. Metsänreunoissa näkee kyllä joissakin paikoissa niukasti pukeutuneita naisia (joista jotkut ovat, yllätys yllätys, miehiä) odottelemassa ”kyytiä”. Pinkit saappaani saattaisivat tietysti hämätä jotakuta himon sokaisemaa miestä luulemaan minua saman palveluammatin harjoittajaksi, vaikka aika kaukaa haettua se kyllä olisi.  

Kerroin viime viikolla pienestä vasikkavauvasta. Nyt se on emonsa kanssa päivät muun lauman kanssa, välillä se ottaa päikkärit, välillä tonkii maata. Ensimmäisten päivien huoli on vaihtunut helpotukseksi. Kaikki menee hyvin. Alkuviikosta kaksi sonnia lähti karjamarkkinoille, myös Brunon piti lähteä mukaan, mutta se oli toista mieltä. Se on jo niin iso ja vahva, että se vain heilautti vähän päätään ja niissä tiukasti olevia sarvia, ja meinasi hajottaa rakennelman jota pitkin siirtyminen kuljetusautoon tapahtuu. Bruno on siis yhä keskuudessamme, muttei välttämättä kovin pitkään. Tämä oli jo kolmas kerta kun se sai jatkoaikaa, ja tiedän, että Carlosillekin tekee tiukkaa luopua siitä. Se ei voi jäädä edes siitossonniksi, sillä Lindaa lukuun ottamatta naaraat ovat sille sukua. Jos oikein käsitin, se on vasikkavauvan eno. Tai jotain sinnepäin.

Kaalin pilkkominen on tarkkaa touhua. Irtiottaja irrottelee
veitsi kädessä oikealla.

Viime lauantaina kokoonnuimme muutaman suomalaisrouvan kanssa Bragaan, heistä yhden kotiin, tekemään suomalaista perinneruokaa. Teimme yhteisvoimin kaalikääryleitä, lihapiirakoita ja puolukkavispipuuroa. Oi slurps kuinka oli hyvää! Ihan kaikkea aineksia ei tietenkään Portugalista löydy, mutta jokaisella oli kätköissään vähän jotakin ja joku toi Suomen reissulla jotain mukanaan.

Ulkosuomalaiselle tällaiset tapaamiset ovat kullanarvoisia. Saa puhua äidinkieltään (tai no, yhdellä meistä äidinkieli on ruotsi, mutta suomi sujuu aivan täydellisesti), ei tarvitse selitellä mikä salmiakissa on niin ihanaa, ja saa huokailla saunan perään ilman että kukaan nyrpistelee nenäänsä. Kaikki kun eivät tykkää hikoilemisesta. 

Lihapiirakoita liukuhihnatyönä. 

Se, että on muuttanut Suomesta muualle, ei tarkoita sitä, etteikö joitain asioita kaipaisi. Elämä on täynnä arjen kompromisseja, ja muualle muuttanut elää niiden kanssa joka päivä. 

Joulukuussa on tiedossa pyrähdys Lissaboniin. Bookshop Bivaria pyörittävä Leena ehdotti, että lukisin kirjakaupassa tekstejäni ja Suomesta tullut trubaduuri Chrisu soittaa ja laulaa pienimuotoisessa tapahtumassa. Vuosi sittenhän kirjakaupassa oli valokuvanäyttelyni. Nyt kirjakauppa on muuttanut toiseen osoitteeseen ja siellä on järjestetty jo joitakin kirjailijatapahtumia (katso täältä). Odotan tapahtumaa innolla!

Viime päivinä meitä on hellitty auringonpaisteella. Iltaisin lämpötila kuitenkin laskee, ja takkaan sytytetään tuli. Silti vielä ei tunnu talvelta. Illat tuntuvat vaan pitkiltä, kun pimeä tulee jo viiden jälkeen ja ulkotöistä pitää siirtyä sisätiloihin. Neulon sohvannurkassa joululahjasukkia vaikken millään meinaa sisäistää sitä, että jouluun on alle kuukausi, ja siitäkin huolimatta, ettei ole mitään varmuutta kuskaako suomalainen postikusti niitä perille ennen joulua.

Ulkosuomalaisen unelmapaketti.
Kännykkäkuva, sillä kamerani on yhä huollossa.

Pieni joulu minulla jo oli, kun posti kiikutti paketin äidiltä, hän oli ajoissa liikkeellä postilakon takia. Paketissa oli ensiaputarvikkeita ruisleiväntarpeeseen, pusuja kotikaupungista, sukkalankaa ja paljon, paljon muuta. 

Ensi kerralla on luvassa aivan erilaiset jutut. Hyvää viikonloppua, rakkaat lukijat!

Syntynyt sarvet päässä

"Huom. minä olen nyt Lehmä!"

Huuuuh, nyt uskallan taas vähän henkiä täältä. Saimme viikko sitten perheenlisäystä, ja halusin odottaa ja varmistua siitä, että kaikki lähtee sujumaan hyvin. Ensimmäinen viikko on kriittisin. Ei, en minä sentään alkanut vanhoilla päivilläni lisääntymään, vaan kyse oli nautanaaraasta. Carlos entisenä lypsykarjan pitäjänä tiesi toki, että sen laskettu aika alkaa lähestyä, ja oli valmistautunut auttamaan ensikertalaista synnytyksessä. Nauta oli kuitenkin ihan omin avuin saanut pullautettua vasikan päivänvaloon, tai oikeastaan ei, sillä silloin oli vielä pimeää. Aamuyöllä olin kuullut sen muuaavan. Luulin sitä Brunoksi, jolla aika useinkin on tapana mekastaa yön pimeydessä.

Olin aamulla vielä kampeamassa itseäni sängystä (se on ihmeen vaikeaa, ihan kuin paino lisääntyisi yön aikana 20 kilolla, vaikkei sen periaatteessa pitäisi olla fysiikan lakien mukaan mahdollista), kun Carlos kirmasi takaisin yläkertaan kasvot loistaen kertomaan iloisen perheuutisen. Vasikkavauva on tämän maatilan ensimmäinen, yhdeksän pitkän kuukauden odotuksen tulos. Yhtäkkiä ylimääräiset kiloni karisivat ja hyppäsin melkein yhdellä loikalla ikkunaan katsomaan. Ei näkynyt mitään. Emo ja vasikka olivat katoksen takana piilossa. Saatuani aamutoimet suoritettua ja vaatteet päälle pistin lasit päähän ja katsoin uudestaan ulos. Mitä ihmettä…? Emon vieressä vilahti sarvet. Jopa minä kaupunkilaisplikka tiedän, etteivät vasikat synny sarvet päässä. Tai ainakin luulin tietäväni. Lehmämamman öiset ulvahdukset saivat aivan uuden ulottuvuuden. Autsh!

Syntynyt loikkimaan!

Seurasimme tarkkaan emon ja vauvan ensimmäisiä tunteja. Joskus emot hylkäävät vastasyntyneen poikasensa. Tämä ei. Se nuoli vauvaansa voimallisesti ja huolellisesti puhtaaksi ja lämpimäksi. Sitten jännäsimme miten imetys alkaa sujua. Siinä oli pientä hapuilua. Vasikkavauva yritti löytää utareita, mutta sai suuhunsa vain karvatupsuja. Emokin yritti väistellä. Carlos tarkisti, että maitoa utareista löytyy, ja ohjasi vasikkaa oikeaan suuntaan emon pakoillessa. Naudalle on vähän turha sanoa, että pysys paikallas. Niillä on sen verran massaa ja sen verran häijynnäköiset sarvet, että isomman oikeudella ne tekevät juuri niin kuin lystäävät.

Päivän mittaan imetys alkoi kuitenkin sujua, ja hengähdimme helpotuksesta.

Koska yöt ovat jo aika kylmiä, Carlos päätti siirtää emon ja vasikan navettaan yön ajaksi. Tämä operaatio ei mennyt yhtään niin kuin Strömsössä. Ensinnäkin navetan ovelle päästyään emo – nyt sitä saa jo kutsua lehmäksi – nyrpisti turpaansa ja totesi, että ei kiva lukaali. Se ei ollut ehkä ikinä eläissään ollut sisätiloissa. Se kääntyi sorkillaan ja kirmasi takaisin laitumelle, Carlos sinkaisi perään. Minä jäin navetan ovelle viihdyttämään vastasyntynyttä vasikkaa, ja nyt lähietäisyydeltä näin ettei sillä mitään sarvia ollut päässä, pelkät nystyrät vain päälaella. Pöh, olin varmaan nähnyt Brunon tai jonkun muun sarvet kun ne tulivat tervehtimään vastasyntynyttä kuin Itämaan tietäjät Jeesus-vauvaa.

No, mutta nyt olimme siis navetan ovella, ja vasikkavauva peruutti syliini ja ruikkasi tahmeat sinappikakat housuilleni, Olin juuri vaihtanut ne illaksi päälle. Monella portugalilaisnaisella on tapana vetäistä ylleen ruudullinen liiviessu suojaamaan vaatteita päivän touhuilta. Moni kävelee jopa kaupungilla sellainen essu päällään. Nyt se tapa alkoi tuntua harvinaisen kätsyltä, vaikka tähän asti olen kamppaillut sitä vastaan kaikin voimin. Niin portugalilaiseksi minua ei saa!

Ikää vasta pari tuntia. 

Lopulta saimme molemmat, emon ja vasikan, sisälle lämpimään. Väsähtänyt vasikka kävi pahnoille nukkumaan ja näytti hellyyttävän söpöltä. Voih!

Seuraavana iltana olin jo viisastunut, enkä vaihtanut päivävaatteita pois kun aloimme siirtää emoa ja pienokaista navettaan päivän päätteeksi. Hyvä niin, sillä emo tuli taas navetan ovella toisiin aatoksiin, lähti laitumelle vetämään iltalenkin, Carlos perässään. Vasikkavauva tuli uteliaana nuuhkimaan minua ja hamuili maitovaahtoisilla huulillaan mekkoni helmaa, liekö luullut utareeksi. Taas tuli pyykkiä, ja mieleen se, että mistä saisi taiottua sen kätevän emännän essun. No, kyläkaupasta tietenkin, mutta se oli siinä vaiheessa myöhäistä kun kuolaroippeet valuivat helmaa pitkin. Silittelin pienokaisen päätä ja totesin sen lämpimäksi ja pörröiseksi. Voih!

Kolmantena iltana emo juoksi sorkat soiden laitumen portilta pihatien yli navettaan, poikanen perässään. Naudat oppivat nopeasti. Aamuisin suunta on toinen, ja ulos päästyään pikkuinen kirmaa kuin koiranpentu; hyppii, loikkii, ottaa spurtteja, tekee äkkipysähdyksiä, höristelee korvia ja heiluttaa häntää. Kauempaa katsottuna, ainakin ilman silmälaseja, voisin hyvin luulla sitä tanskandogiksi.

Taas loikituttaa. 

En tainnut vielä mainita, että vasikkavauva on tyttö, tai siis naaras. Olen siitä iloinen, sillä se tietää sille pidempää ikää. Sen elämäntehtävänä tulee olemaan jälkeläisten tuottaminen.

Osa sonneista alkaa olla sen kokoisia, että niitä tullaan pian katsomaan ”sillä silmällä”. Vaaleilla sonneilla on niin leveä perä, että jos ne matkustaisivat lentokoneessa, niiden pitäisi varata koko penkkirivi. Bruno, puhdas Minho-rodun edustaja, on korkeampi ja kookkaampi, ylväs touro. Vasikkavauvan synnyttyä se käveli emon ja vauvan vierellä ylpeän isän elkein, vaikkei se tiettävästi olekaan vasikan isä. Se on kuitenkin lauman kingi. On surullista, kun se lähtee, mutta tällaista on karjankasvatus. Niihin kiintyy vaikka yrittää välttää sitä. Yritän lohduttautua sillä, että niillä on kuitenkin ollut aika lokoisat oltavat täällä.

"Muuuuullekin oma vasikkavauva..." toivoo Linda.

Ottaessani kuvia vastasyntyneestä vasikasta huomasin, että kamera, tai pikemminkin objektiivi on rikki. Kamera tipahti kerran lattialle kun säntäsin ikkunaan kuultuani posteljoonin moottoripyörän äänen (odottelen yhä alunalähetystä). Kamera on onneksi vahvaa tekoa, mutta objektiivista lienee jokin linssi nyrjähtänyt. Koko hoito on nyt korjaamossa Portossa.

Kertomani piti feira-reissusta, mutta loppujen lopuksi en päässytkään lähtemään sinne. Uneton yö ja rytmihäiriö on huono yhdistelmä, joten pidin parempana jäädä kotiin. Muutoin ei Irtiotossa ole tapahtunut mitään kovin ihmeellistä. Alkaa tuntua siltä, että tarvitsen kohta irtiottoa Irtiotosta. No, pieni sellainen on luvassa kuukauden kuluttua Lissabonissa. Siitä tarkemmin myöhemmin.

Eiliseen saakka marraskuu on ollut enimmäkseen kesäisen lämmin päiväsaikaan. Kivitalossa ei ole tarvinnut lämmittää illallakaan vielä, mutta kynttilöitä ja tuikkuja sytyttelen vähitellen tuomaan lämpöä ja tunnelmaa. Illat ovat pimeitä ja pitkiä, niin pitkiä, että talvihorrokseen vaipuminen kuulostaa houkuttelevalta vaihtoehdolta. Jos se siis olisi mahdollista. Mutta ei auta muu kuin vääntäytyä aamuisin ylös peiton alta yön aikana ilmaantuneiden ylimääräisten kilojen kanssa, purra hammasta jotta ne eivät kalisisi kylmästä, ja ryhtyä päivän puuhiin.

Tohveleista ja vähän muusta

Piti hetken oikein miettiä, että alanko kirjoittamaan blogipäivitystä vai neulonko sukkaa. Ensinnäkin on sellainen ilma, että sohvannurkka kutsuu enemmän kuin työpöytä, ja toiseksi ei ole taaskaan juuri mitään kerrottavaa. Edes postimiestä ei ole näkynyt, odottamastani alunalähetyksestä puhumattakaan. Toisaalta sadesäällä ei lankoja värjätä, sillä niitä ei saa kuivaksi, joten ei sen puoleen kiire, mutta toivottavasti se paketti joskus tulee perille.

Postimiestä olisi kyllä kiva nähdä sikälikin, että esittelisin hänelle mieluusti uudet tohvelini (pantufas tai chinelos). Jos muistatte, rakkaat lukijat, aiemmissa tohveleissani oli (on yhä) toisessa reikä isovarpaan kohdalla. Lisäksi ne olivat (ovat) pahuksen kylmät. Vilujalkana sainkin tarpeekseni kiinakauppojen tusinatohveleista ja tein sellaiset, jollaisia ei taatusti toisia tule kadulla vastaan. Voi kuulostaa hullulta, sillä kuka nyt kadulla kulkisi tohvelit jalassa, eikös vaan? No kyllä kulkee monikin. Ainakin tämän kadunpätkän kaikki vanhukset. Eikä ole yhtään tavatonta nähdä torimyyjää tai kalastajan muijaa tohvelit jalassa, puhumattakaan ostoksilla olevasta mummosta. Tohvelit ovat koko kansan jalkine – kevyet, väljät ja halvat. Torilta saa Kiinassa tuotetun tohveliparin kolmella eurolla. Kestävät sitten sen mitä kestävät. Kiinalainen liimahan ei ole ikuista, kuten kerran tuli todettua.

Portugalissa asuvat lukijat toki tietävät, että täällä on tapana kulkea sisälläkin kengät jalassa. Paitsi jos on suomalainen. Me laitamme tohvelit jalkaan (näin oletan). Carloskin vetää tohvelit jalkaan kun on sisällä hiukankin pidempään. En tiedä onko se koulutukseni tulosta vai hänen omaa mukavuudenhaluaan, mutta ihan mielelläni ostan hänelle uusia tohveleita sitä mukaa kun vanhat kuluvat puhki / alkavat irvistellä liitoksistaan / koirat pureskelevat ne. Ja ei, koiria ei ole opetettu tuomaan isännälle tohvelit. Ne ovat oppineet ihan itsestään viemään ne nurmikolle tai huoneeseensa järsittäviksi. Edellisten asukkaiden koiralla oli nähtävästi sama tapa, sillä raivatessamme heinikkoa kun teimme tilaa nurmikolle, löytyi sieltä täältä tohvelinraatoja ja myös pariton tossu. Batatinhalla on myös ihan oma outo tapansa: se työntää kuononsa syvälle tohvelin sisään (ihan sama kenen) ja hengittää syvään, eikä mene pitkään kun sen silmät alkavat lumpsua, nautinnosta tai hapenpuutteesta, en tiedä. Se tykkää myös nuolla paljaita varpaita. Myös suihkun jälkeen.

En tiedä johtuuko sisällä kengät jalassa kulkeminen siitä, että asunnoissa on usein kivi- tai laattalattiat vai päinvastoin – laitetaanko asuntoihin kestävä lattia sen vuoksi kun porukka kuitenkin kulkee kengät jalassa. Kylmä se joka tapauksessa on, varsinkin talvella. Tietysti kivilattia on myös helppo puhdistaa, ja suomalaisen silmissähän se on pelkkää plussaa. Mehän olemme siivoushulluja, taas karkeasti yleistettynä. Kivilattia kestää myös koiran kynnet ja satunnaisen tulvan, kun joku unohtaa vesihanan auki kylpyhuoneessa. Niin, kiva olisi tietysti jos kylpyhuoneessa olisi ritilällä peitetty lattiakaivo ja kaadot sen suuntaan, mutta havaintojeni mukaan se ei vaan kuulu maan tapoihin. Tuuletusventtiilikin on luksusta. Pikku-Batatinha on muuten jo puoliksi sisäsiisti – joskus se lirauttaa sisälle, mutta onneksi se sentään ymmärtää mennä vessaan vessaan.

Vedestä tuli mieleen, kun kävimme yhtenä päivänä hakemassa juomavettä naapurikylän lähteeltä. Käytännössä se on betonipaasiin laitettu hana, ja vesi tullee jostain lähteestä siitä läheltä. Kurvasimme paikalle, ja kadulla koiran kanssa ollut nainen heilautti kättään tervehdykseksi. Carlos naurahti, että hassua, kun vieras ihminen tervehtii. Minusta siinä ei ollut mitään hassua, sillä kaikkihan pikkukylillä niin tekevät, minäkin, vaikka olen suomalainen. Minusta oli hassua, että se oli Carlosin mielestä hassua. Hänhän on portugalilainen. Sitä paitsi ainakin naisen koira oli meille jo entuudestaan tuttu aiemmilta lähdereissuilta. Kun nousin autosta, se tuli luokseni ja alkoi haistella sääriäni. Koirilla on kumma tapa tehdä niin. Batatinhakin hiipii usein taakseni ja nuuhkii pohkeitani. Myös Gaia tekee niin, sillä erotuksella, että saan siltä yleensä säkärin.

Nainen (enpä huomannut katsoa hänen jalkineitaan, oliko jalassa tohvelit, mutta todennäköisesti oli) istahti lähteen vieressä olevalle kivipenkille ja alkoi jutella. Kertoi, että hänellä oli kaivo kuivunut, kyseli onko meillä oma kaivo vai vesiyhtiön vesi (agua da companhia) , sitten kilvan kauhisteltiin vesiyhtiön veden kalleutta, se on kuulemma Vilassa maan kallein. Nainen silmäili samalla minua, muttei varmasti kummastellut pinkkejä tohveleitani, joista toisessa on reikä, sillä minulla oli jalassa pinkit saappaat, ja yritti varmaan päätellä olenko ukrainalainen vai venäläinen. Suomalainen tuskin juolahtaisi mieleen, enkä alkanut kyseistä informaatiota tarjoamaan kun ei kerran kysytty. Aika monethan kysyvät suoraan, ja hyvä niin, sillä profiloidun mieluummin suomalaiseksi kuin minkään muun maalaiseksi.

Nainen palaili sitten koiransa kanssa kotiin, viereiseen taloon, ja me jatkoimme Carlosin kanssa kanistereiden täyttöä. Pieni juttutuokio ventovieraan kanssa lämmitti kummasti mieltä harmaan koleana päivänä. Suomalaisellehan se on kauhistus, jos näin karkeasti saa taas yleistää, paitsi minähän alan juttusille vieraiden kanssa myös Suomessa; raitiovaunussa, junassa ja bussissa sekä myös bussipysäkillä, mutta se johtuu tietysti siitä, että asun Portugalissa ja jotkut hyvät tavat ovat tarttuneet. Monta elämäntarinaa minulla on ollut ilo ja kunnia saada kuulla. Toivottavasti kuulen vielä monta lisää. 

Tätä päivitystä viimeistellessä vaihtui päivä ja sää. Nyt paistaa aurinko. Lopetin juuri suomen tunnin, oppilaani opetteli lausumaan muun muassa ”Yökyöpeliä yökötti yölliset syömingit”, joten voinen nyt aloittaa viikonlopun. HuohH Huomenna suuntana on pohjoisraja ja legendaariset markkinat, feira. En osta uusia tohveleita, sillä minulla jo on sellaiset, ja hyvät ovatkin, kameran otan mukaan ja koitan napsia kuvia jaettavaksi teillekin, rakkaat lukijat. Hyvää viikonloppua! 

Kuvissa kivipenkkejä ja nainen (ei sama) vesilähteellä (ei sama).