Lavandariadraamaa

Sillä välin kun olin Suomessa, oli kotona Portugalissa keväiset ilmat. Aurinko paistoi ja linnut lauloi. Soittelimme Carlosin kanssa joka ilta, ja hän kertoili olleensa t-paitasillaan ulkona. Helsingissä minä survoin villasukkia talvikenkien sisään ja hieroin jäätynyttä nenänpäätä ulkona.

Jo toisena päivänä kotiinpaluun jälkeen alkoi sataa. Yleensähän ei sada montaa päivää peräkkäin, mutta nyt kahden viikon säätiedotus ei luvannut yhtään täysin aurinkoista päivää ja sen kahden viikon perästä lähden taas reissuun. Sadesäästä seuraa käytännön ongelmia. Poissaoloni aikana kasautunut pyykkivuori + matkavaatteeni kaipasivat pesua. No, pestä voi kyllä, mutta kuivaksi ei saa millään. Yritin kyllä lämpöpuhaltimen ja kosteudenpoistolaitteen avulla. Sähköä palaa ja pyykki on yhä nahkeaa. Olen suunnitellut ostavani seuraavaksi mustia lakanoita ja pyyhkeitä, sillä ne kuivuisivat ulkona nopeasti. Silloin kun aurinko paistaa. 

Laitoin kyselyn pienelle kokkausryhmällemme, että onko heillä kokemuksia itsepalvelupesuloista eli lavandaria self-serviceistä. Vastauksista rohkaistuneena pakkasin eilen kaksi jättikauppakassillista pyykkiä ja Carlos vei minut lähimmän ostarin vieressä olevaan lavandariaan siksi aikaa kun hän itse meni lounaan jälkeiselle kahvilleen ja ruokakauppaan. Pyykit olisi voinut pestä kotonakin ja viedä vain kuivattavaksi, mutta minulla oli niin kova hinku päästä kosteasta likapyykistä eroon, että olin valmis maksamaan siitä ilosta. 

Kyseisessä lavandariassa oli kolme erikokoista pesukonetta ja neljä kuivausrumpua. Koneet seisoivat tyhjinä, kuivausrummuista kahdessa pyöri pyykkiä. Jes! Tungin vaatteet ja kolikoita koneeseen, kaivoin esille printatun käsikirjoituksen, johon teen käsin korjauksia, ja asetuin taloksi. Ensimmäinen koneellinen valmistui 45 minuutissa. Siirsin pyykit kuivausrumpuun ja täytin pesukoneen uudelleen. Juttelin viereisessä koneessa pyykkiä pesevän naisen kanssa. Päivittelimme surkeaa säätä, vaikkei meillä sentään ole ollut tornadoja, kuten Algarvessa. Satoi kaatamalla ja lavandarian ohi käveli läpimäräksi kastunut mies hartiat kyyryssä ja surkean näköisenä. Ihmettelin, miksei hän tullut sisään ja heittänyt vaatteitaan kuivausrumpuun. En tainnut ajatella ihan loppuun saakka. Öh.

Lavandarian ohi kävi tiuhaan tahtiin. Pari nuorta miestä ja muutama nainen kävivät kuivaamassa pyykkejään. Kuivausrummut pyörivät tauotta ja hurisivat unettavasti, oli mukavan lämmintä paitsi silloin kun ovesta tuli vetoa. Käsikirjoituksen korjailu eteni.

Carlosin työvaatteet kestivät kuivua kauan, ja nappasin ne kuivurista kun toisessa pesukoneellisessa oli enää minuutti pesuaikaa jäljellä. Siinä samassa ovi kävi ja sisään astui kaksi isoa naista isojen kassien kanssa. Heidän katseensa suuntautuivat heti kuivausrumpuihin, joista yksi ainoa oli vapaana – se, josta olin juuri ottanut pyykkini ja johon olin jo latonut kolikoita ja johon aioin vajaan minuutin kuluttua siirtää seuraavat pyykit kuivumaan. Ilmassa oli kaksintaistelun tuntua, tosin tällä kertaa se oli kaksi yhtä vastaan. Yhdellä harppauksella loikkasin kuivausrummun eteen varjellakseni ”omaisuuttani”. Sydän pamppasi täysillä, mikä minun tapauksessani on aika paljon. En tiedä millainen nokkimisjärjestys lavandariassa on. Onko etusija kuivausrumpuun sillä, joka on ensimmäisenä paikalla ja jonka maksamaa aikaa on vielä koneessa jäljellä, vai sillä, jonka pyykit ovat sillä sekunnilla valmiit sujahtamaan rumpuun? Päästin varmaan surkean ynähdyksen, sillä nainen, jonka kanssa olin vaihtanut välttämättömät sääkuulumiset ja jonka pesussa olevat pyykit myös olivat valmistumassa, kiirehti hätiin ja selitti tulijoille missä järjestyksessä mennään. Minä ensin, sitten hän, sitten vastatulleet. Kiitos ymmärryksestä ja tervetuloa.

Ei minulla muuten mitään kiirettä, mutta halusin saada kaiken valmiiksi ennen kuin Carlos tulisi hakemaan minua. Piti päästä vielä postiinkin.

Sykkeen laannuttua ja saatuani toisen pyykkisatsin kuivuriin palasin paikalleni. Viereen istahti edellä mainittujen naisten mukana tullut nuorimies. Ehkä noin kahdeksanvuotias. Hän alkoi vilkuilla käsikirjoitustani, joka näytti huvittavan häntä kovasti. Selitin, että se on finlandês, suomea. Hän selitti pelaavansa kännykällään jalkapalloa. Cristiano Ronaldo oli tehnyt jo neljä maalia. Siinä me istuttiin ja touhuttiin omia juttujamme ja pyykit kuivuivat. Aah, mikä helpotus! Onni paistoi varmaan kasvoillani Carlosin tullessa hakemaan minua ja puhtaita, kuivia pyykkejä. 

Mitä lavandarialysti sitten maksaa? Pienimmän, M-kokoisen koneen pyöräytys on 4 euroa, L-koossa 6 euroa, ja XL-koossa kolikoita pitää syöttää 8 euron edestä. Kuivaus kustantaa 1,50 euroa per 15 minuuttia ja 50 snt jokaiselta seuraavalta viideltä minuutilta. Tiedän missä seuraavaksi pesen ja kuivaan untuvapeiton ja -tyynyt. Kuivaan siellä myös seuraavat pyykit, sillä sadesäät jatkuvat.

Ehkä olet jo huomannut, Rakas Lukija, että rakastan pyykinpesua. Toisin kuin ikkunoidenpesua. 

Jotain hyvää

Lauantaina vietimme toisen kirjani julkkareita Rikhardinkadun kirjastossa Helsingissä. Sali oli lähes täynnä, enimmäkseen ystäviä, sukulaisia ja muita tuttuja, mutta oli myös muutama tuntematon. Kannattaa kuulemma kirjoittaa kirja, että saa sukua edes joskus kokoon!

Kerroin aluksi hiukan kirjan Kuolet vain kahdesti taustoista. Idean tarinaan sain, kun kuulin tositarinan naisesta, joka asui vanhan kerrostalon ylimmässä kerroksessa Porton historiallisessa keskustassa, eikä poistunut kotoaan moneen vuoteen. Miksi, ihmettelin tietenkin. Siksi, koska nainen oli niin ylipainoinen, ettei olisi selvinnyt rappusista hengissä. Miksei hän sitten muuttanut muualle, oli seuraava kysymykseni. Koska hänen miehensä ei halunnut. Heidän vuokrasopimuksensa oli Neilikkavallankumouksen perua ja vain parikymppiä kuussa.

Siirsin tämän tositarinan inspiroiman naisen asumaan Ribeiran rantakadulle, keksin hänelle nimen, menneisyyden ja luonteenpiirteet. Hän ei ollut mukava nainen. Ehkä esikuva oli, en tiedä. Fiktiivisen tarinan kannalta sillä ei ole merkitystä. 

Jo esikoiskirjaa kirjoittaessani jouduin miettimään, millaisia henkilöhahmoja luon ja loukkaavatko ne mahdollisesti jotakuta. Kun kirjassa on henkilö, joka on kehitysvammainen, muistisairas, homoseksuaali, ylipainoinen, etnistä vähemmistöä – mitä tahansa ”keskivertoihmisestä” poikkeavaa, niin kirjoittaja liukastelee heikoilla jäillä, varsinkin jos kyseinen henkilö esitetään ei-niin-kivana. Joku voi pahastua. Ne ovat eräänlaisia tabuja, aiheita, joihin ei saisi koskea. Tylsäksi kävisi kuitenkin sekin, jos fiktiivisten henkilöhahmojen täytyisi läpäistä tiukka soveliaisuuden seula. Kirjoissa saa käyttää fiktion keinoja. Kaiken ei tarvitse olla totta. Tietynasteinen uskottavuus on suotavaa, mutta ei täysin välttämätöntä.

Julkkareissa toin esille omiin kokemuksiin perustuvan käsitykseni, että jos haluaa tavoitella unelmiaan, pitää ihan ensiksi lakata haaveilemasta. Unelmaa ei pidä enää kutsua unelmaksi, vaan tavoitteeksi. Tavoitteen saavuttamiseksi voi käyttää yritysmaailmassa käytettyjä keinoja: laaditaan toimintasuunnitelma, aikataulu, budjetti, swot-analyysi, arvot jne. Aikataulut liruttelevat aina kintuille ja budjetit ylittyvät, mutta ei se mitään, kunhan tavoite saavutetaan.

Korostin myös sitä, että lukemisesta saa tulla hyvä olo. Ei ole pelkästään oma havaintoni, että kurjuus suomalaisessa kirjallisuudessa on muotia, oli ainakin pari vuotta sitten. Parhaimmillaan kirja herättää monenlaisia tunteita ja ajatuksia, mutta päällimmäisenä tai ainakin viimeisenä tunteena soisi jäävän edes jonkinasteisen hyvän olon tunteen. Mitä iloa lukemisesta on, jos siitä ahdistuu? Ei se paranna kenenkään maailmaa. 

Julkkareissa kerroin traumaattisesta kokemuksesta, kun käydessäni seitsemännen luokan suomalaisessa yksityiskoulussa Siperiassa oli yhtenä luettavana kirjana Toivo Pekkasen kirjoittama, hänen omaan lapsuuteensa pohjautuva kirja. Se oli ainakin senikäiselle lapselle niin ahdistava, että kirjan luettuani masennuin moneksi päiväksi. Ei koskaan enää, päätin silloin. En ole lukenut Sofi Oksasen Puhdistusta enkä Katja Ketun Kätilöä. Kirjallinen makuni saattaa lipsahtaa usein viihteen puolelle, mutta mitä siitä? Lukeminen on hengähdystauko tosielämästä. 

Yritän sijoittaa kirjoihini erilaisia onnellisia loppuja. Se voi olla muutakin kuin romanttisessa mielessä. Joku voi löytää elämälleen suunnan, toinen piilossa olleita kykyjä, joku rohkaistuu tekemään jotain, mitä ei ole ennen tehnyt. Elävässäkin elämässä ihminen tarvitsee usein pienen tai vähän isommankin tönäyksen pakottamaan hänet oikeaan suuntaan. Joku sanoi kerran eräässä haastattelussa, että sairastuminen syöpään oli parasta, mitä hänelle oli tapahtunut. Se sai laittamaan elämänarvot oikeaan järjestykseen ja löytämään itsestään uusia voimavaroja.  

Tai kuten kirjassani eräs henkilöhahmo sanoo: ”Joskus pitää tapahtua jotain pahaa, että pääsee tapahtumaan jotain hyvää.”

Kirjaa on jo saatavilla joistakin kirjakaupoista ja kustantaja Myllylahdelta, tulossa myös kirjastoihin. Jos haluat omistuskirjoituksella varustetun kappaleen, voit ottaa minuun yhteyttä sähköpostitse (anu.patrakka(at)gmail.com). 

Muratin mustat marjat

Valkoisia...

Juuri kun olin ajatellut, että tätä koleaa ja kosteaa talvea riittää vielä piiiitkien kuukausien ajan, saimme iloksemme yllätyskevään. Aurinko on paistanut pari päivää jopa kuumasti, pikkulinnut laulavat, puissa silmut pullistelevat, jopa pihapiirin rupikonnilla on kevättä rinnassa, kun ne ryömivät öisin pitkin muurinpieltä yksi toisen reppuselässä.

Sinisiä...

Voisin olla ulkona vaihtamassa ruukkukasveille uusia multia tai raivaamassa hedelmätarhaa varsin rehevästä rikkaruohokasvustosta. Voisin kävellä meren rannalla tai kylän kujilla kamera kourassa. Voisin istua piharakennuksen vintille vievillä portailla rapsuttamassa koiria ja neulomassa, mutta  en tee sitäkään. Kirjoitan kolmatta kirjaani enkä osaa oikein irrottautua mihinkään muuhun.

Periaatteessa sen kanssa ei ole mikään kiire, mutta olen kärsimätön. Haluan päästä pian käsiksi seuraavaan ideaan, joka on ihan jotain muuta kuin dekkari. Ehkä. Siinä kyllä etsitään jotain, joka on kadonnut. Löytyykö se lopulta, siitä en ole vielä varma. Antaa tarinan kuljettaa itseään ja katsotaan mihin se vie.

On tammikuu, kello on viisi ja istun sisällä ikkunat auki aurinkoon. Päivät ovat pidentyneet aimo harppauksen, valo tunkeutuu silmien perukoille ja sieltä ties mihin tumakkeisiin tai johonkin paikkaan missä se voimistuu kuin suurennuslasin läpi energiaksi, joka saa minut melkein pomppimaan. Joka kevät sama juttu. Hiukan valoa ja lämpöä, ja duracellpupu minussa pääsee irti. Tai pääsisi, jollei kirjoittamiseen keskittyminen vähän hillitsisi. Joka aamupäivä teen kyllä jotain muuta normiaskareiden lisäksi. Eilen värjäsin yhden neulomani kaulahuivin, tänään tein chilihilloa, huomenna ties mitä.

Päivän kirjoitusrupeaman päätteeksi käyn koirien kanssa kävelyllä traktoripolulla. Heti kun ne näkevät minun vetävän saappaita jalkaan, ne aloittavat innokkaan ulinan ja tasajalkaa pomppimisen ja keskenään räyhäämisen. Portille on kauhea kiire ja kilpa siitä, kumpi pääsee ensimmäisenä pujahtamaan ulos. Ne viilettävät pitkin polkua tai peltoa kuin torpedot, korvat lepattaen ja riemun virne naamoillaan. Gaia käy ruohon sekaan makaamaan ja väijymään, vain sen päälaki näkyy. Batatinha juoksee sitä kohti, Gaia nousee ylös ja yrittää torpata Batatinhan, joka hyppää sen yli ketterällä loikalla. Kutsun niitä, ja kunhan karkeloiltaan kerkeävät, ne tulevat luo ja näyttävät niin onnellisilta.

Violetteja...

Traktoripolku on roihahtanut kukkimaan talven pienin kukin. Sinisiä, valkoisia, violetteja, keltaisia – kaikki minulle yhtä nimettömiä ja yhtä kauniita. Muratin (luulisin) mustat marjat kypsyvät, kesällä muuria pitkin kulkevat köynnökset kukkivat mehiläisparven ahkeroidessa niiden kimpussa. Kurkistelen pientareen pikkuruisia kukkia ja poimin mukaani minikokoisen kimpun, pistän sen kotona Iittalan Kivi-lyhtyyn, sillä se on niille juuri sopivan kokoinen maljakko.

Kotiin palatessa poimin hedelmätarhalta mukaan pari appelsiinia, joista seuraavana aamuna puristan mehua. Appelsiinipuu valmistautuu jo ensi talven satoon, se kukkii, ja kukkien tuoksu leviää ilmaan kuin parfyymi. Lyhtykirsikoissa on pitkät oksat täynnään pienen hedelmän sisältäviä lyhtyjä. Ne kypsyvät hiljalleen pitkin talvea ja kesää. Keitän niistäkin hilloa, purkillinen kerrallaan, seuraksi kermaiselle juustolle.  

Keltaisia...

Pihalla pellavat aloittelevat kukintaa pienin kukin. Ne viivähtävät ilonamme vain muutaman tunnin, sitten terälehdet varisevat maahan  sinisenä sateena. Huomenna avautuu uusia kukkia, tämänpäiväistä enemmän. Loppukesästä itse itsensä kylväneet kosmoskukat ovat kituutelleet sinnikkäästi läpi talven, silti vain muutaman sentin pituisissa kasveissa on niissäkin pienet kukat. Kesällä, jos vettä riittää, ne voivat kasvaa yli metrisiksi pensaiksi. Lievässä talvihorroksessa uinunut puutarha heräilee, ja kasvit venyttelevät siroja varsiaan kohti aurinkoa.

Joskus harmaina päivinä ottaa kaikki päähän. Mikään ei suju kuten toivoisi, teksti kangertelee, käsityöt eivät innosta, pienet sotkut keittiössä ja muuallakin huutavat putsaajaa, on kylmää ja kosteaa ja ankeaa, koirat levittelevät kuraisia tassunjälkiä joka paikkaan ja tuuletuksenkin puutteen huomaa.

Sitten tulee tällainen päivä kuin tänään. Se paistaa joka risukasaan. Antaa uskoa tulevaan ja Duracellpupuun taas virtaa. Talven selkää on taivuteltu, jos ei ihan vielä taitettu, ja kevättä kohti kuljetaan.

Kahden viikon päästä olen päässyt matkalaukkuni kera – toivottavasti – perille Helsinkiin. Toisen dekkarini Kuolet vain kahdesti  julkkarit pidetään lauantaina 17. helmikuuta klo 14.00 Rikhardinkadun kirjastossa Helsingissä (lukusali 3. kerros). Tervetuloa!

Tänään otin kameran mukaan kävelylle. 

Ja muratin mustat marjat.

Kielipuolesta höpöttäjäksi

Eräs ystävä kysyi minulta vinkkejä portugalin kielen opiskeluun ennen kuin hän jatkaa kansalaisopiston kurssilla. Hän halusi tietää mihin kannattaisi keskittyä ensi alkuun, sanastoon, kirjoittamiseen, luetun vai puhutun ymmärtämiseen. On tietenkin yksilöllistä miten kukakin oppii uutta kieltä, mutta tässä koottuna omia konstejani, joilla pääsin kieliopintojen alkuun. 

Aloin opiskella portugalia tilanteessa, jossa olin päättänyt lähteä Portugaliin vuoden vuorotteluvapaalle kuuden kuukauden kuluttua. Aikaa oli siis rajoitetusti. Ilmoittauduin Helsingin Aikuisopiston alkeiskurssille, jossa erinomainen professora Maria antoi hyvät eväät portugalin alkeisiin vaativan Lusomania-kirjan ja oheismateriaalin avulla. Vapaa-aikana opiskelin omin päin: etsin netistä lyhyitä artikkeleita, luin niitä vaikken ymmärtänyt puoliakaan, mutta aina sanan sieltä ja toisen täältä pystyi päättelemään. Merkkasin nämä sanat, katsoin joitakin sanoja sanakirjasta ja luin tekstiä uudestaan, kunnes se pikkuhiljaa alkoi avautua. Kolmessa kuukaudessa opin ymmärtämään luettua tekstiä. Espanjan, ranskan ja englannin opinnot taustalla tietysti auttoivat osaltaan sanojen päättelemisessä.

Yritin etsiä netistä myös uutisartikkeleita tai vastaavia, joissa puhuttaisiin selkeästi. Ainoa mitä kohtuuhelposti löytyi oli jalkapallopelien jälkikommentointia ja reiki-selostuksia. Puhutun kuunteleminen jäi siis vähiin. Pitkään ihmettelin sitäkin miksi eräskin kommentoija jatkuvasti hoki ”poish, poish”. Sittemmin opin, että pois on sellainen pikkuinen täytesana. Niin kuin niin. Se on hyvä vastaus silloin kun ei tiedä mitä muuta sanoisi. Käytän sitä paljon.

Sanaston kartuttaminen heti alkuunsa on tärkeää. Kielen käyttämiseen nimittäin tarvitaan sanoja, muuten joutuu huitomaan käsillä tai olemaan mykkänä. Keräsin nettiartikkeleista niitä sanoja, jotka olin päätellyt asiayhteyden kautta ja jotka tuntuivat suht hyödyllisiltä. Leikkasin läjän pieniä paperilappuja, joiden toiselle puolelle kirjoitin sanan portugaliksi ja toiselle suomeksi. Kävin lappupinkkaa läpi pyöräillessäni kuntopyörällä, syödessäni ja telkkua katsellessani. Tuijotin portugalinkielistä sanaa ja yritin muistaa suomenkileisen vastineen. Jollen muistanut, lunttasin lapun toiselta puolelta. Kun joku sana tuntui tarttuneen mieleen, pistin ko. lapun sivuun. Viikon kuluttua kaivoin laput esiin ja kertasin. Se oli ihan puhdasta pänttäämistä, mutta eipä ne sanat itsestään päähän jää. Tällä tavalla kartuttamani sanasto oli tosin hiukan vinksahtanut, tiesin aika vaikeitakin sanoja, mutta perussanastossa oli säälittäviä aukkoja. Päätavoite oli kuitenkin saavutettu: pääsin sisälle kielen ja sanojen rakenteisiin, jolloin uusien sanojen omaksuminen helpottui.

Sanojen tai lauseiden kirjoittaminen ihan perinteisesti käsin kynällä paperille auttaa niiden painamisessa mieleen. Kannattaa siis kokeilla niinkin vanhanaikaista menetelmää kännykkäappsien sijaan/lisäksi. Se auttaa myös perusverbien taivutusmuotojen opettelussa. Eu sou, tu és, ele/ela é, nós somos, vocês são, eles são... Minä olen jne. Olla-verbin kanssa onkin välillä hilpeää; niitä on kaksi, ser ja estar, erilaisiin käyttötarkoituksiin. Eu estou, tu estás, ele/ela está, nós estamos, vocês estão, eles/elas estão... Minä olen jne.  

Verbien aikamuodoista olen joskus jo aiemmin todennut, etten mene niihin sen syvemmälle täällä blogissa. Se on aivan oma, kummallinen maailmansa, kuin salaseura, jonka jäseneksi ei koskaan voi päästä.

Portugalin kielessä vaikeinta on puhutun ymmärtäminen lähinnä nasaaliäänteiden ja suljettujen ja avointen vokaalien vuoksi. Niin ja erilaisten suhuäänteiden vuoksi. Samasta syystä portugalilaisten on vaikea saada selvää kieltä opettelevan puheesta. Ässät menevät riemukkaasti sekaisin. Esimerkiksi Fajozes-nimisen kylän nimessä on kolme erilaista suhuäännettä. Onneksi en asu siellä vaan Giãossa, jossa on vain yksi suhu- ja yksi nasaaliäänne. Jopa bussikuski ymmärtää kun kerron minne haluan matkustaa. Puheen ymmärtämiseen ja omaan ääntämiseen en keksi muuta konstia kuin kuunnella tarkkaan ja yrittää toistaa. Uutislähetyksistä tai saippuasarjoista on hyvä aloittaa, ja tietenkin käytännön arkielämästä. 

Ääntämykseen vaikuttaa myös sanojen painotus – jos painottaa väärää tavua, ei sanaa välttämättä ymmärretä. Otetaan esimerkiksi kopiota tarkoittava sana cópia. Yleensä paino on toiseksi viimeisellä tavulla, jolloin em. sana lausuttaisiin [kopiia]. O-kirjaimen päällä on kuitenkin painotuksen merkiksi hipsu, jonka nimeä en nyt muista, ja sana lausutaan [koopia]. Ne hipsut kirjainten päällä eivät siis ole pelkkiä koristeita, ja kieltä opettelevaa ne ohjaavat painotuksissa oikeaan suuntaan. 

Portugalin sanojen suvut, maskuliini ja feminiini, ovat myös suomalaiselle hiukan outoja. Pääsääntöisesti o:lla päättyvät sanat ovat maskuliineja ja a:lla feminiinejä, mutta poikkeuksia on kuten myös sanoja, jotka päättyvät johonkin muuhun kirjaimeen. Substantiivin yhteydessä oleva adjektiivi taipuu pääsanansa suvun mukaisesti, esimerkiksi um carro preto, musta auto. Suvut on vain opeteltava tai tehtävä kuten minä teen; jos en juuri sillä hetkellä muista sanan sukua, mumisen viimeisen kirjaimen. Täydestä menee. Mumisevat täällä kaikki muutkin.

Sitten kun alkoi olla hiukan sanastoa hallussa ja olin paikan päällä Portugalissa, oli aika alkaa käyttää kieltä. Kaupoissa, kahviloissa, juna-asemalla, tietä kysymällä, netissä chattailemalla jne. Pienin askelin ja tuppisuuni avaten aina kun oli pienikin tilaisuus. Höpötin (ja höpötän yhä) ventovieraiden kanssa. Ei kukaan pahastu siitä, päinvastoin. Päätin, että puhun vaikken lausetta aloittaessani ole varma tiedänkö kaikkia tarpeellisia sanoja. Opettelin selittämään. Samoin aloin pyytämään selittämään kun vastaan tuli sana, jota en ymmärtänyt. Se on vieläkin arkipäivää. Sanavarastoni on yhä nolon suppea, kehitys on tyssähtänyt. Taidanpa taas leikellä nipun paperilappuja...

Kuvissa kännynäpsyjä kaksikielisistä koirista. Ymmärtävät sekä portugalia että suomea, mutta vain silloin kun se niille sopii. Ne eivät "ymmärrä" esimerkiksi komentoa "Pois sieltä pellolta!". 

Uutuusdekkari Kuolet vain kahdesti ilmestynyt!

Porton kaduille sijoittuva rikosromaani ihmisten välisistä valtasuhteista, kaupunkimiljöön erikoisuuksista ja menneisyyden tummista sävyistä. Portugalissa asuvan kirjailijan terävät havainnot paikallisesta elämänmenosta taustoittavat monisäikeisen rikostutkinnan ilmeikkäitä henkilöhahmoja. 

Erakkona elävä nainen tuijottaa päivästä toiseen siniharmaata siltaa kunnes hänen silmänsä sulkeutuvat lopullisesti. Paikalle kutsuttu rikosetsivä Rui Santos huomaa pian, että kyseessä on varsin poikkeuksellinen tapahtumakulku. Rikospaikan sijoittuminen ränsistyneeseen vuokrataloon Porton paraatipaikalle, Ribeiran rantakadulle, johdattaa tutkijat muun muassa suomalaistaustaisen kiinteistönvälittäjän perään.

Sormenjäljet tuovat pian epäillyn kuin tarjottimella, mutta onko tämä sittenkään syyllistynyt surmaan? Tutkimusten edetessä Rui Santos ymmärtää, että murhalle voi olla muitakin motiiveja kuin raha tai rakkaus.

Kuolet vain kahdesti on porvoolaislähtöisen, tätä nykyä maatilalla Portugalissa asuvan Anu Patrakan toinen rikosromaani. Entisessä elämässään hän paimensi yritysjohtajia, nykyään katraaseen kuuluu portugalilaisen perheen lisäksi nautakarjaa, onnellisia kanoja sekä kaksi pöhköä ja huomionkipeää koiraa. 

Portviinistä ja pyöräilystä pitävä rikosetsivä Rui Santos tuli lukijoille ensimmäisen kerran tutuksi Patrakan esikoisteoksessa Huomenna sinä kuolet (Myllylahti 2017).

Tilaa kirja Myllylahdelta tai kysy kirjakaupoista tai kirjastosta! 


***************

Viimeinen konvehti. Nainen otti sen rasiasta, piteli etusormen ja peukalon välissä, tarkasteli sitä kunnes suklaa alkoi sulaa sormiin tahmaten ne. Avasi suun ja laittoi konvehdin kielelle, nuoli sormet. Maussa oli jotain katkeransuloista. Kitkeränmakeaa. Happamenimelää. Juuri sellaista kuin elämä oli ollut. Enemmän katkeraa kuin suloista. Paljon enemmän.

Hän viskasi tyhjän laatikon olkapäänsä yli lattialle vaivautumatta miettimään, että joku sen joutuisi korjaamaan pois; kumartumaan yltääkseen maassa lojuvaan rasiaan, tarttumaan siihen ja kuljettamaan sen roskakoriin. Hän ei koskaan vaivautunut miettimään moisia mitättömiä asioita. Kaikki tapahtui silti, kaikesta huolehdittiin ilman että hänen tarvitsi pyytää tai käskeä tai kehottaa tai edes pikkurilliään koukistaa. Hän oli ahkerien pikkukuhnureiden palvoma mehiläiskuningatar pesässään, hallitsija omassa pienessä valtakunnassaan. Se oli hänen itse itselleen ottamansa etuoikeus, ja ainakin se kuului hänelle, jos ei mikään muu.

Ensin lumpsui vasen silmä, sitten oikea. Aurinko lämmitti jalkoja, ja naista unetti. Silmät painuivat kiinni ja pää nyökähti kuin rukouksessa. Kuorsausta ei kuulunut, sillä tällä kertaa nainen ei nukkunut.

***

Rui Santos oli eläessään nähnyt varsin monta huumeidenkäyttäjää,eikä hän olisi välittänyt kartuttaa sitä kokoelmaa enää yhtään. Hänen edessään seisoi nyt kuitenkin yksi lisää. Mikä ihme sai ihmiset mössäämään aivonsa ja pilaamaan elämänsä terveydelle ja jopa hengelle vaarallisilla aineilla? Itse hän suorastaan ylpeili sillä, ettei ollut koskaan edes kokeillut huumeita – tosiasia, joka usein kaveriporukoissa herätti suoranaista hilpeyttä, ja kerran toisensa jälkeen hän oli saanut perustella valintaansa: ei kiinnosta. 

Rikosetsivä tiedusteli edessään huojuvan miehen liikkeitä viimeisten kahden päivän ajalta. Mies kertoi kuluneella, rispaantuneella äänellä olleensa kotona. Hän ei voinut hyvin. 

Se oli päivänselvää.

***

Silti toisinaan ajatus Jumalan vallan käyttämisestä tuntui kutkuttavalta. Se, että saisi päättää kuka lähtee ja milloin ja millä tavalla. Että voisi olla kuin pyöveli, joka kytkee sähköt tuoliin, laittaa tappavan ruiskeen suoneen, avaa luukun hirttosilmukkaan ripustetun alta. Että saisi seurata, miten henki haihtuu, hajoaa atomia pienemmiksi osiksi, aineettomaksi olomuodoksi, miten sydän pysähtyy ja veri jämähtää suoniin, miten ruumis jäähtyy ja kangistuu, väri katoaa kasvoilta ja huulilta ja silmät painuvat kuoppiinsa. Se, että se kaikki olisi hänen vallassaan, hänen käsiensä varassa, tuntui niin houkuttelevalta ja koukuttavalta, että hänen oli pidätettävä hetki hengitystään. 

Hän ymmärsi pelottavan hyvin heitä, jotka nauttivat toisen hengen ottamisesta.

Se ei ollut syvää pahuutta. Se oli vallanhimoa. Kielletty hedelmä, jota teki mieli puraista ihan vain saadakseen tietää, miltä se maistuu. Hyvä ihminen tietää missä menee raja, jota ei sovi ylittää. Niin tietää pahakin, mutta ylittää sen siitä huolimatta. Paha ei piittaa. Hyvä hätkähtää ja häpeää omaa himoaan.

***

Ilmassa tuntui padassa muhivan lihan tuoksu. Siihen sekoittui mausteisia aromeja, ehkä kuminaa, ripaus neilikkaa, laakerinlehteä, aivan varmasti sipulia. Risto Reisin Vera-vaimo nosti emaloidun padan kantta ja nuuhkaisi – mmmm, tästä tulisi hyvää. Hän oli ruskistanut sian ihrassa porsaanlapakuutioita ja sipulia, heittänyt sekaan mausteet ja reippaan puoleisen lorauksen valkoviiniä sekä kuorittuja, kuutioituja perunoita. Lopuksi hän silppuaisi päälle tuoretta salsaa, sileälehtipersiljaa. Rojões oli Riston lempiruokaa mitä kotiruokiin tuli, jollei otettu huomioon Martta-äidin makaronilaatikkoa. Sitä he olivat aina ennen käyneet kerran kuussa syömässä Riston vanhempien luona Gondomarissa. Nyt sairasteleva anoppi ei enää laitellut ruokia, vaan appiukko huolehti siitä kuten muistakin kotitöistä.

Veran mielestä jauhelihan paistaminen ja sekoittaminen keitetyn makaronin joukkoon sekä vielä munien ja maidon vatkaaminen ja siten saadun kastikkeen lisääminen jauhaliha-makaroniseokseen ennen paistamista uunissa oli turhan monimutkaista, työlästä ja aikaa vievää. Tiskiä syntyi hirveä vuori, ja ruoka oli monotonista ja väritöntä mössöä. Appivanhemmilla oli sentään omia kanoja, joiden munista ruoka sai kauniin kellertävän sävyn, mutta muutoin makaronilaatikko ei tarjonnut Veralle mitään syömään houkuttelevaa silmänruokaa. Ei varsinkaan sen jälkeen, kun Risto roiskutteli annoksensa päälle verenpunaista ketsuppia runsain määrin.


(Tekstinäytteitä sieltä täältä)

Aikaa ei voi kierrättää

Tämä vuosi on kohta pakattu päivän kokoisiin kontteihin ja lastattu laivaan, joka ei enää palaa. Vuoteen mahtui surua ja iloa keskimääräistä enemmän. Surua äitini voimien ehdyttyä, iloa ensimmäisen kirjani ilmestymisestä. Siihen väliin mahtui monta merkityksettömältä tuntuvaa päivää; arkea, joka junnaa yhtä ja samaa rataa, jolloin samat asiat toistuvat samassa järjestyksessä ja aina samaan aikaan. Irtiottajakin kangistuu rutiineihinsa, ryömii sieltä missä aita on matalin ja aina vaan suunnittelee, että jonain päivänä tekee jotain toisin.

En käynyt vielä juna-ajelulla Dourojoen rinteillä, en ihailemassa Alentejon keväisiä värejä. En käynyt edes Labrugen ja Vila Chãn välisellä rantapolulla, vaikka työn alla olevan kolmannen kirjani alkuvaiheissa liikutaan juuri niillä rosoisilla kallioilla. Ehdin myöhemminkin, ajattelen aina. Mutta jollen nyt muka ehdi, niin milloin sitten? Aika kuluu ja sitten se loppuu. Jos kaiken jättää viime tippaan, tulee kiire. Aikaa ei voi tallettaa kuin rahaa pankkiin, et voi pistää tänään yhtä minuuttia säästöön huomista varten. Se on elettävä nyt. 

Melkein kaikkea maailmassa voi käyttää uudelleen tai muuntaa toiseen olomuotoon tai säästää, mutta aikaa ei voi kierrättää. Se hetki, joka äsken tässä oli, on jo mennyt. Se saattoi kaivertua mieleesi muistikuvana, pienenä heijastumana eletystä hetkestä, muistona, joka ennen pitkää haihtuu olemattomiin tai jää mieleen. Se saattoi tulla ja mennä ilman että huomasitkaan. Hetki on vain silmänräpäyksen mittainen, mitättömän pieni osanen ketjussa, josta aika muodostuu. Silti yhdessä ne hetket muodostavat minuutin, tunnin, vuorokauden, vuoden, ihmiselämän pituisen hetkien helminauhan.

Ajan kulumisen ajattelu voi ahdistaa, mutta ihan turhaan. Edes Einsteinin aivoilla ei voisi tallentaa kaikkia elettyjä hetkiä. Ei se ole edes tarpeen. Elämää ei voi täyttää piripintaan urku auki eletyillä hetkillä. Välillä pitää pysähtyä. Istua alas ja sulkea silmät tai halata puuta tai katsella täyttä kuuta tai kuunnella metsän huminaa, aaltojen raivoa, tuntemattoman linnun laulua. Olla hetki hiljaa ja aistia joka solulla. Ottaa se hetki omaan käteen ja helliä sitä ennen kuin päästää sen menemään, sillä siihen ei voi tarttua eikä takertua. Se kuuluu sinulle vain ohikiitävän sykäyksen verran, mutta sen aikaa se on kokonaan sinun. Jollei siitä saa voimaa, niin mistä? 

Joulu on monelle pysähtymisen aikaa. Pysähtymisen ja yhdessäolon. Monet läheisistäni ovat kaukana, jotkut jo pilvenreunalla, mutta silti lähellä ajatuksissa, sydämessä. Kun minulla on hetki aikaa pysähtyä, ajattelen heitä, tuon heidät siten likelleni, ja silloin aika menettää merkityksensä eikä etäisyyttä ole olemassa. On vain hetkiä, jotka mahdollistavat sen mikä fysiikan lakien mukaan ei pitäisi olla mahdollista. Hetkiä, joita pitelen kämmenelläni ennen kuin puhallan ne höyhenenä lentoon, katselen kun ne leviävät ja leijailevat ja haihtuvat ilmaan, niiden kimalluksen tallentuessa muistoina mieleen.  

Tunnelmallisten hetkien siivittämää joulua, Rakkaat Lukijat! 

Kerrospukeutumista

Punatulkuksi ristitty mekko on villan ja
mohairin yhdistelmää. Lämpimin omistamani
vaate. Saisi ulottua nilkkoihin asti.

Pärjääminen Portugalin talvessa kivitalossa ilman lämmitystä on varustelaji. Aamulla voi maa olla valkoisena ja henki huuruta sisällä. Päiväsaikaan ulkona voi olla lämpimämpää kuin sisällä. Illalla olohuoneen takkaan sytytettävä tuli antaa tunnelman lisäksi myös lämpöä, mutta sitä ennen on selvittävä päivän läpi. Jos koko ajan olisi liikkeessä, ei kylmyyttä niin tuntisi, mutta kun hyvän aikaa nököttää tietokonetta nakutellen, alkaa huomata lämpimien vaatekertojen merkityksen. Näin minä pukeudun talven kylminä päivinä:

Aamupesun ajaksi, aurinkoisena päivänä, laitan ihan ensiksi mustan trikoopaidan (50 % puuvilla/50 % modaali, nopeasti kuivuva ja silti lämmin ihoa vasten) sängynlaidalle aurinkoiseen läikkään lämpiämään. Aamutoimien jälkeen vetäisen ensin jalkaan tavalliset sukat. Seuraavaksi vetelen jalkaan paksut sukkahousut tai legginsit, joissa on denierejä varmaan toistatuhatta. Niiden päälle villaiset säärystimet ja villasukat. Tässä vaiheessa jalat voi jo työntää tohveleihin (villaa nahkapohjalla).

Tohvelit villaa, pohjallinen huovutettua villaa,
nahkapohja. Lanka värjätty sipulinkuorilla.

Seuraavaksi vedän ylleni sen auringossa lämmenneen trikoopaidan ja sen päälle villaa runsaasti sisältävän neulemekon. Mekosta riippuen sen lisäksi saatetaan tarvita myös villatakki. Kaulaan kietaistaan huivi, sillä mikäli et ole huomannut, Rakas Lukija, niin pitämällä kaulan alue lämpimänä ei muukaan keho palele niin herkästi. 

Oikein kylminä aamuina käytän kynsikkäitä, eli sormikkaita joissa on avonaiset sormenpäät. Kädet sujahtavat aina tilaisuuden tullen myös villatakin taskuihin tai omiin kainaloihin lämmittelemään. Pitkät hiukset lämmittävät korvia. Yhtään pipoa en omista. 

Langat värjätty sipulinkuorilla.

Ilmojen viiletessä työpisteeni siirtyi yläkerran kirjoituspöydän äärestä sängylle huovan päälle. Ylle kietaisen vielä pitkän ja lämpimän shaalin. Se yltää peittämään jalatkin. Kone lämmittää sylissä, mutta kädet tuppaavat silti jähmettymään verenkierron hyytyessä. Se pakottaa pitämään taukoja.

Koska jo työaikoina totuin vaihtamaan vaatteet illan tullen, teen niin yhä vieläkin. Illalla jalkaan sujahtaa olohousut (mahdollisesti fleeceä) ja mohairia sisältävät villasukat. Ylävartalon verhoaa villapaita ja -takki. Oikein jäätävän kylminä iltoina saatan vetäistä olohousujen allekin jotain lämmittämään kolottavia polvia. Vaikka olohuoneessa tarkeneekin, on keittiössä kylmää ja ruokaakin pitää laittaa. Joulun alla kuuma glögi lämmittää kokkia. Ja apukokkia.

Kun ilmat tästä yhä viilenevät, vaihdan trikoopaidan merinovillaiseen aluspaitaan ja tavallisten sukkien tilalle pörrösukkat villasukkien alle. Kolmas sukkapari sujahtaa täydellä varmuudella jalkaan viimeistään tammikuussa.

Jos Suomessa asuessani tunsin oloni Michelin-ukoksi ulos mennessä, niin Portugalissa sitä on sisällä. Ei mitään väliä, sillä näillä varusteilla ei tarvitse palella.

Käsinneulottu jättishaali. 

Kerrospukeutumistaktiikka ulottuu myös vuoteeseen. On untuvapeitto, sen päällä ensi alkuun pari fleece-huopaa. Niiden etu on nopea kuivuvuus. Talven edetessä lisään lakanan ja untuvapeiton väliin villahuovat. Sateettomaan aikaan voidaan käyttää flanellilakanoita, mutta kostealla säällä niistä tulee aika nopeasti nihkeät. Sänkyyn sujautetaan kuumavesipullo tai kaksi, ja näin sitä kaksi ihmistä tarkenee toisiaan lämmittäen. Ainoa huono puoli on se, että aamuisin on todella ankeaa lähteä pois vällyjen välistä. Erityisen hauskaa ei ole sekään, kun kauppa- tai kaupunkireissuille pitää sonnustautua johonkin muuhun kuin kotikutoiseen villamekkoon eli jalkaan joutuu vetämään jäätävät - ilmoista riippuen mahdollisesti myös kosteat - farkut.

Ajatellaan positiivisesti: noin kolmen kuukauden kuluttua vaatekerroksia saa taas alkaa vähentää, ja tässä iässähän se aika kuluu yhdessä hujauksessa.

Sitä en halua ajatellakaan miten selviäisin, jos en osaisi neuloa ja virkata kaikkia näitä lämmikkeitä. Kiitos suomalaiselle koulujärjestelmälle, joka ne taidot opetti.