Tyhjiö

Kolmannen rikosromaanini Syyllisyyden ranta julkistustilaisuus lähestyy ja jännitys tiivistyy. Kirjaa on jo kaupoissa ja kirjastoissa, mutta itse en ole vielä pidellyt sitä käsissäni. Odotan sitä, kun saan avata sen, kuulen sen pienen narahduksen, jonka korkkaamaton kirja päästää, ja tunnen paperin ja painomusteen tuoksun. Lehteilen sitä, ja pieni ilmavirta leyhyää kasvoille. Silmäilen sitä, sanoja ja lauseita jotka ovat tulleet jostain sisältäni. Laitan sen kiinni ja lasken pöydälle ja ihmetellen katson sitä, kolmatta hengentuotostani.

Jännittää, millaista palautetta kirjasta alkaa tulla, tai tuleeko mitään palautetta. Saman kanssa painii moni kirjailija; kirja on ulkona maailmalla, mutta kukaan lukija ei kerro mitä mieltä siitä on. Pahinta on hiljaisuus. Kirjailijan nahoissa olevalle se tuntuu välinpitämättömyydeltä. Siltä, ettei kirja ole herättänyt minkäänlaisia ajatuksia tai tuntemuksia. Että se on vain otettu ja pureskeltu ja nielty pois tai vielä pahempaa, sylkäisty menemään kuin viimeiset arominsa antanut purukumi. Ja sen jälkeen unohdettu.

Kuka tahansa toivoo palautetta tekemästään työstä. Se kannustaa jatkamaan ja pyrkimään kohti vielä parempaa suoritusta. Palaute kertoo missä on onnistunut ja missä on mennyt pieleen. Se auttaa kehittymään.

Jos nyt näin kirjoitettuani saan seuraavasta kirjasta roppakaupalla kritiikkiä niin voin vain todeta että hah, itsepähän kerjäsin.

Kun käsikirjoituksen saa pois käsistään, iskee tyhjyyden tunne. Tarina on saatu ulos sisuksista, mutta se jätti jälkeensä tyhjiön. Yöllä herää eikä ole käsikirjoitusta pohdittavana ja alkaa miettiä aivan toissijaisia asioita. Kuten sitä mitä tekisi seuraavaksi käsityöksi, tai leipoisiko pikkuleipiä vai sämpylöitä, paistaakohan päivällä aurinko että voisi pestä keittiön lattian. Joskus alkaa miettiä vähän isompiakin asioita, ja niihin aamuyön pimeät tunnit ovat huono aika. Kaikki näyttää vähän synkemmältä kuin mitä oikeasti on.

Paras lääke tyhjiön täyttämiseen on alkaa kirjoittaa jotain uutta. Niinpä marraskuun lopussa kun Syyllisyyden ranta lähti taittoon ja oikolukuun jne., jatkoin neljännen Rui Santos -dekkarin kirjoittamista.  Helpotus oli kuitenkin vain väliaikainen, sillä viime sunnuntaina käsikirjoituksen ensimmäinen versio lähti kustannustoimittajalle kommentoitavaksi. Nyt jännään sitäkin, millaista palautetta siitä tulee ja millainen rutistus täytyy tehdä ennen kuin tarina on valmis.

Tyhjiöillä on kuitenkin taipumus täyttyä, ja kirjoittamiselta vapautuneen energian saa helposti uppoamaan matkavalmisteluihin. Kävin eilen vaateostoksilla. Ostin kokoa 40 olevan hameen, kun normaalisti käyttämäni 38 näytti pieneltä. Kotona sovitin hametta ja kyllä sai vetää niin vatsaa kuin pakaroita sisään, että makkarankuori mahtui päälle. Aamulla kävin vaihtamassa hameen ja ihmettelin myyjälle, että olenpa minä lihonut. Myyjä totesi: ”Olette katsonut italialaista kokoa. Portugalissa se vastaa kokoa 36.”

Ja minä kun olin jo alkanut suunnitella elämäni toista laihdutuskuuria. Helpotus oli niin valtaisa, että melkein jalat meni alta.

Näin ristiriitaisissa tunnelmissa suuntaan lauantaina kohti Helsinkiä. Harmaan sateen sijasta pääsen nauttimaan valkoisesta lumesta.

Loppuun vielä pieni makupala Syyllisyyden rannasta. Julkistustilaisuus siis lauantaina 9.2. klo 13.30 Rikhardinkadun kirjastossa (Lukusali 3. krs). Ilmoitus löytyy täältä. Tervetuloa!

Kuvissa Syyllisyyden rannan tapahtumapaikkoja.


*****

Aurinko tunkeutui sisään puoliksi avointen ikkunaluukkujen välisestä raosta. Sen valokiilassa leijaili miljoonia pölyhiukkasia. Ne kimalsivat kuin timantit, tanssivat ja ajoivat toisiaan takaa, mutta leijuivat vääjäämättä hiljalleen alaspäin, sillä niitä koskivat samat painovoiman lait kuin kaikkea materiaa maan päällä. 

Rafael heräsi, kun valokiila osui häntä silmiin. Hän siirsi päätään sivummalle tyynyllä ja raotti silmiään, leijui pienen hetken ajan pölyhiutaleen lailla siinä painottomassa tilassa, jossa ihminen on kun herää syvästä unesta eikä heti muista missä on. Todellisuus on nyrjähtänyt sijoiltaan, se sekoittuu muistojen ja unien muodostamaan verkkoon, ja ihmisen täytyy ponnistella saadakseen siitä taas otteen.

Luksuselämää

Pilkoin lauantai-iltana aineksia salaattia varten, kun keittiön loisteputken valossa huomasin käsieni, varsinkin vasemmanpuoleisen, sinertävän. En ollut edes huomannut niitä paleltavan. Olen niin tottunut siihen. 

Olemme viimeiset pari viikkoa saaneet nauttia kirkkaan aurinkoisista ja ennen kaikkea ihanan kuivista päivistä, mutta niiden myötä myös kylmistä öistä. Maa on aamulla kuurassa. Se koskee niin pihanurmikkoa kuin talon vierestä alkavia laitumia ja peltoja. Vielä puolenpäivän aikaan varjopaikoissa on valkeaa, vesi riitteessä hedelmätarhalla olevassa vesisäiliössä.

Oliivipuu tarkenee. 

Sängystä on vaikea päästä ylös. Kerään rohkeutta. Yksi, kaksi, kolme, NYT! Sen sijaan että nousisin, vedän flanellilakanaa nenän peitoksi. Carlos on noussut jo ajat sitten, hytissyt vaatteet päälleen ja lähtenyt keittiöön kolistelemaan aamiaistaan. Nautin aamun rauhallisuudesta, siitä, että voin suunnitella päivän kirjoituksia unen virkistämin aivoin. Ylös on kuitenkin päästävä, joten taktikoin: jätän aamuyöllä käymättä vessassa mutta hörpin silti pitkin yötä yöpöydällä olevaa jääkylmää vettä. Luonto ajaa tikanpojan puuhun ja keski-ikäisen naisen aamupissalle. Siitä on hyvä jatkaa.

Keittiössä hengitys höyryää. Ikkunoita aurinkoon on vain yksi ja sekin pieni, eivätkä koirat anna oven pysyä kiinni. Kumpikin vuorollaan ne rämäyttävät sen auki ja jäävät istumaan oven lähellä olevalle matolle ja katsovat ulos. Pistän oven kiinni, kohta se on taas auki. Suunnittelen ovipumpun hankintaa. Tai koiranmentävää luukkua.

Kohmeisia käsiä on hyvä lämmitellä puurokattilan päällä. Kunnes alkaa tuntua poltetta. Puuron hautuessa korjaan yön aikana kuivuneet (kylmät) astiat pois, annan koirille ja kissalle ruokaa, käyn viemässä pihan perällä olevalle pyykkinarulle jotain, ihan mitä vaan. Siellä aurinko paistaa niin kuumasti, että joskus pitää vähentää vaatekerroksia. Jos auringonpaisteessa voisi kirjoittaa, kirjoittaisin siellä.  

Vanhanrouvan voinnin heikennyttyä hän viihtyy omassa sängyssään siihen saakka kunnes illalla sytytämme takkaan tulen ja tuomme hänet alakertaan. Sen myötä kirjoituspaikkani on siirtynyt omalta vuoteelta olohuoneen sohvalle. Jokailtaisen lämmityksen ja etelään ja länteen olevien ikkunoiden ansiosta siellä vallitsee sentään jonkinlainen lämpö. Hengitys ei höyryä vaikka olisi juuri hörpännyt kuumaa teetä. Tein muuten teemukillekin villapaidan.

Mitäkö sitten kirjoitan? Neljättä Rui Santos -dekkaria. Ensimmäinen versio on loppusuoralla, ja pienen tarkistuskierroksen jälkeen se lähtee kuun lopussa kustannustoimittajalle ensimmäisiä kommentteja varten. Kirjoitan innolla Innolle. Joulunpyhien pakottama kirjoitustauko oli liki riipivä. En malta käydä missään, jollei ole aivan pakko, en ole blogillekaan uhrannut montaa ajatusta. On luksusta, kun saa keskittyä tekemiseensä näin täysipainoisesti. Mitä nyt kotityöt vähän häiritsevät – ja välillä kertyvät.

Vein maton tuulettumaan. Se oli vallattu ennen kuin ehdin selkäni kääntää. 

Ajattelen joskus, etten kestä tätä kylmyyttä lopun ikääni, mutta kun ajatus lakkaa luistamasta ja veri jähmettyy käsiin, otan koirat ja lähden peltotielle kävelylle, muutan mieleni. Kissa seuraa kulkuamme kattojen päältä. Koppaan hedelmätarhasta mukaan pari mandariinia ja mutustelen niitä kävellessä. Siinä vaiheessa iltapäivää aurinko on jo matalalla, hipoo melkein puiden latvoja. Varjot ovat pitkiä ja vahvoja, ruoho häikäisevän vihreää, sähköjohdoille kerääntyneet kottaraiset kikertelevät ja lähettyvillä bääkii vuohi. Kun päästän koirat vapaiksi, ne viilettävät kuin torpedot, pistävät jarrut pohjaan kun kirsussa tuntuu kiinnostava tuoksu. Se voi tulla myyrästä, sisiliskosta tai edellisenä päivänä lirautetusta koiran käyntikortista.

Tällaisina päivinä kylmyyden kestää. Aurinko kompensoi. Tuoreet luomuhedelmät kompensoivat. Mahdollisuus tehdä sitä mitä on aina halunnut tehdä kompensoi. Asiat ovat tasapainossa. Se on luksuselämää. 

Sitten kun saamme vettä pari viikkoa yhtä kyytiä, voin tietysti tulla toisiin ajatuksiin.

Lopuksi pieni maistiainen helmikuun alussa ilmestyvästä rikosromaanistani Syyllisyyden ranta. Julkistustilaisuus pidetään lauantaina 9.2. klo 13.30 alkaen Rikhardinkadun kirjaston lukusalissa (3. kerros) . Tervetuloa!

******

Oli laskuveden aika, meri vetäytyi rannalta paljastaen karikoita, joiden olemassaolosta tiesivät parhaiten kylän kalastajat. Pian veden vallasta vapautuneilla mustilla, limaisilla kallioilla tasapainoili simpukoiden kerääjiä pienet sangot käsissään. Heidän tummat siluettinsa piirtyivät vasten lämpimänkeltaisena hehkuvaa taivasta. Aurinko oli valumassa kohti horisonttia, se leimusi tulipallona, joka merta koskettaessaan jakautui kahdeksi puolikuun muotoiseksi osaksi. Oliko se kangastus vai heijastus? Kosteutta ilmassa ilman muuta. Se minkä tiesi todeksi näytti harhalta, vai oliko se päinvastoin? 

Rafael rauhoittui, hengitys tasaantui. Maailmassa oli niin paljon kauneutta, niin paljon hyvää joka salpasi hengen ja nosti ilmaan ja kannatteli. Miksi kaiken sen keskellä piti olla sellaista, joka veti pinnan alle ja hukutti?

Vapaa ja onnellinen Kana

"Emäntä tulee, nyt on kiire!"

Koko sen viisi vuotta, mitä olen tällä maatilalla nyt asunut, meillä on ollut vaihteleva määrä kanoja. Aluksi oli kuusi kanaa, jotka munivat yhteensä yhden munan päivässä (lue täältä). Näätä tai jokin tappoi kanoista viisi, ja kuusikon viimeinen sitkeä sissi menehtyi kesällä. Jäljelle jäänyt, myöhemmin hankittu kana vaikutti yksin jäätyään apealta ja haluttomalta, mutta päätimme ettemme enää hanki lisää kanoja sille seuraksi. Siihen nähden miten vähän ne munivat, on niistä paljon vaivaa ja huoltakin. Kanatkin vanhenevat ja sairastuvat, eikä meillä ole sisua lopettaa niitä. Jatkoin siis päivittäisiä käyntejä yksinäisen kanan luona ja seurasin huolestuneena sen apaattista olemusta.

Sitten kana päätti ottaa onnen omiin räpylöihinsä ja poistui aitauksesta.

Löysin sen eräänä aamuna hedelmätarhalta kuopsuttamassa maata. Se tuli luokseni epäröiden, ja ruokakippoa houkuttimena käyttäen sain sen kiinni ja palautin takaisin aitaukseen ihan sen oman turvallisuuden vuoksi. Sama toistui seuraavana aamuna, ja sitä seuraavana, kunnes lähdin käymään Algarvessa ja Carlos ilmoitti, että kana juoksee laitumella nautojen seassa eikä hän saa sitä kiinni.

”Mikä tässä on niin vaikeaa?” ihmettelin kun palasin reissulta, menin viemään kanalle ruokaa ja se kipitti laitumelta luokseni heltta iloisesti heiluen.

Totesimme turhaksi palauttaa kanaa takaisin aitaukseensa, sillä se ottaisi sieltä kuitenkin hatkat tavalla tai toisella. Kerran olin löytänut sen keikkumasta aitaverkossa niin ettei se päässyt eteen- eikä taaksepäin. Toisella kertaa se oli roikkunut verkossa toisesta koivestaan ties kuinka kauan. Ihme ettei se ollut loukannut itseään. Kana sai siis jäädä valitsemaansa vapauteen.

Kaksi kamua sävy sävyyn.

Sitä paitsi se oli innostunut munimaan. Haasteena oli vain löytää munat. Ensimmäinen pesäpaikka löytyi hedelmätarhalta kameliapuun alta, seuraavaksi munat oli pyöräytetty navetan vieressä, lähempänä laidunta. Sitten ilmat viilenivät eikä munia enää ilmaantunut.

"Kohta paijataan, jee!"

Olen täällä ollessa saanut tietää, että kanat ovat nirsoja munimaan. Joko on liian kuumaa, kylmää, märkää, pimeää tai on sulkasato tai muuta kiinnostavampaa tekemistä. Mikä tahansa (teko)syy kelpaa. Luulimme siis luonnollisesti, että talven tullen kanamme herkesi munimasta.

Kunnes Carlos löysi kiivipuiden alta uuden pesän ja sieltä tusinan munaa.

Kana, joka on saanut nimekseen Kana, pullauttaa sen kuuluisan munan päivässä. Taivaalta voi rätkättää rakeita ja rankkaa sadetta, tuuli saa tuuppia myrskylukemissa, mutta meidän Kana se vaan munii. Enemmän kuin mitä kolmen hengen talous ehtii syödä. Se on liittynyt osaksi nautalaumaa, ottaa päikkärit nuoren sonnin vieressä ja rientää vehreälle niitylle kun naudat päästetään laiduntamaan, vaikka se voisi mennä sinne yksinkin. Se nokkii ja kuopii sorkkien jauhamaa maata ja löytää sieltä hyönteisiä ja muuta kivaa. Sen elinympäristö ei todellakaan ole steriili vaan lantapöpöjä täynnä. Silti kana on terve vaikkakin laiha, ja silminnähden nauttii elostaan. Myös sen munien kuoret ovat vahvoja. Maissijauhon ja -jyvien lisäksi Kana saa pieniä herkkuja, kuten leivänkannikoita ja ruuantähteitä, sekä pienen päivittäisen paijauksen. Kun silitän sitä selästä, se polkee ensin koivillaan vimmatusti, sitten aukoo vähän siipiään ja kyykistyy. 

Tietenkin herkkujen vuoksi Kana kipittää luokseni kun näkee minut tai kun kutsun ”Kana Kanaa” ja seuraa minua kuin koira. Kun palaan koirien kanssa kävelyltä, se liittyy navetan luona seuraan ja jää närkästyneen näköisenä kotkottamaan portin taakse kun suljen sen Kanan nokan edestä. Talon ja laitumen vieressä kulkevalle tielle päin se ei ole koskaan pyrkinyt. Mitä se siellä? Ruoka ja seura on täällä. 

"Emäntä lähtee, äkkiä perään!"

Olemme Carlosin kanssa vaivihkaa alkaneet harkita vielä parin kanan hankkimista, sillä vanheneehan Kanakin.

Vapaan ja onnellisen Kanan munintainto sai minut pohtimaan, millä ihmeellä häkkikanat saadaan munimaan. Ravintoa lukuun ottamatta niiltä puuttuu kaikki se, mikä Kanan tekee onnelliseksi.

Sitä voimme kukin tykönämme miettiä kun seuraavan kerran syömme kananmunia.

Kana pääsi mukaan seuraavaan Rui Santos -dekkariin Syyllisyyden ranta. Miten – se selviää lukemalla kirja kun se alkuvuodesta ilmestyy! 

Loppurutistus

Työpiste on talven tullen siirtynyt sänkyyn. Seuraa pitää Kisu. 

Ei, kyseessä ei ole blogin loppu, vaikka pitkähkö tauko on ollutkin. Olen rutistanut valmiiksi seuraavan rikosromaanin käsikirjoitusta yhdessä kustannustoimittajan kanssa. Tällä viikolla se lähtee taittoon, huom. aikataulusta etuajassa, ja putkahtaa painosta tammikuun lopulla. Julkistustilaisuus pidetään Helsingissä helmikuun alussa, siitä tarkemmin lähempänä ajankohtaa.

Nykyään puhutaan paljon siitä, että kustantajat eivät enää panosta kustannustoimitukseen, vaan odottavat heille lähetettyjen käsikirjoitusten olevan likimain loppuun asti viimeisteltyjä. Tosiasia on kuitenkin se, että harva kirjailija ihan itsekseen pystyy huomioimaan jokaisen pienen yksityiskohdan, poistamaan mahdolliset ristiriitaisuudet ja sanatoistot, kun jo juonenkulunkin kanssa on mietittävä vaihtoehtoisia polkuja. Rikosromaanissa tai dekkarissa se vielä korostuu, sillä johtolankoja on ripoteltava sopivassa määrin ja helposti kirjoittaa asioita ristiin. Olenkin erittäin iloinen siitä, että uusi kustantajani Into halusi panostaa kustannustoimitukseen kuin myös siitä, että sain niin erinomaisen kustannustoimittajan. Hän kyllä murhasi aika monta minulle mieleistä lausetta ja kielikuvaa, mutta samalla ymmärrän miksi. Hän pisti minut myös mm. täydentämään dialogeja ja syventämään henkilöhahmoja. Lopputulos on paljon täyteläisempi ja viimeistellympi kuin mihin yksin olisin pystynyt. 

Vasemmalla haastattelija Eeva Vuortama, keskellä tämän blogin kirjoittaja ja oikealla kirjailija Vera Vala.
(Kuva: Leena Marjola)

Lokakuun lopussa pyörähdin Helsingin kirjamessuilla, missä osallistuin paneelihaastatteluun yhdessä Italiassa asuvan kirjailija Vera Valan kanssa. Koska messuilla on valtavasti ohjelmaa usealla eri lavalla tyrmistyttävän runsaan kirjatarjonnan lisäksi, odotin että meitä olisi kuulemassa pari kourallista ihmisiä, joista puolet tuttuja. Oli jälleen kerran kiva olla väärässä! Katsomo oli täynnä. 

Paneelihaastattelun jälkeen piipahdin Myllylahden osastolle ja siellä odotti yllätys: seiskaluokan aikainen opettajani Siperiasta. Kyllä, rakas lukija, luit oikein: Siperiasta. Asuin siellä melkein vuoden isäni ollessa asennusvalvojana. Meitä oli varmaan noin parinsadan hengen suomalaisyhteisö ja sillä pieni yksityiskoulu. Parhaimmillaan koulumatka oli noin kymmenen askelta naapuriin, pahimmoillaan lähimpään venäläiskouluun läpi neljänkymmenen asteen pakkasviiman. Suomen Höyhenen untuvavaatteissa muistutimme astronautteja, mutta niissä tarkeni.

Kerron Siperiasta lisää ehkä joskus toiste, jos herkeän nostalgiseksi. Oli kuitenkin oikein mukavaa tavata senaikainen opettajani, samoin oli kivaa nähdä muutama muu tuttu messuilla. Ensi vuonna toivottavasti uudestaan. 

Sieniä on saatava vaikka ne pitäisi kaivaa lumen alta! 

Hyisen kylmiä hetkiä koin Suomessa käydessä metsässä. Sieneen oli pakko päästä, vaikka satoi lunta. Suppilovahverot kaivettiin lumen alta. Hyviltä ne silti maistuivat. Illalla sain sulatella kohmeisia käsiä ja jalkoja saunassa. Ahh! 

Pian kotiin palattuani sain Suomesta kirjeen. Siinä kerrottiin, että minut on hyväksytty Suomen Kirjailijaliiton jäseneksi. Olin kuvitellut että jäseneksi huolitaan kuka vaan joka on kirjoittanut kaksi kutakuinkin asiallista kirjaa, mutta sittemmin luin että vain puolet hakemuksista hyväksytään. Vähän aikaa sai siis olla jännityksessä. 

Käsikirjoituksen valmistuttua voisin vähän aikaa olla ja istua kädet ristissä peukaloita pyöritellen, mutta taitaa jäädä väliin. Kirjeenvaihtoa pitää saattaa ajan tasalle, varailla alkuvuoden matkoja, Portossa ja Ikeassakin pitäisi käydä. Ilmat eivät (onneksi) kannusta suursiivoukseen, jolle kyllä olisi tarvetta mutta olemattoman vähän intoa tehdä sitä. Jospa ennen joulua sitten. Kunhan olen pari päivää hoidellut asioita, käyn käsiksi seuraavaan, neljänteen rikosromaaniin. Se on jo hyvällä alulla, mutta sattuneesta syystä se on ollut sivussa.

Joulu-tammikuun tietämillä julkaisen blogissa pieniä makupaloja tulevasta kirjasta. Sitä ennen kerron kuitenkin vielä ihmekanasta, joka pääsi siihen mukaan.

Ihmisten ilmoilla

Tällä viikolla kömmin ulos kirjoittajankammiostani ja matkustin Portimãon kaupunkiin Algarveen.  Kävin eilen puhumassa Algarven Suomi-Seuran Kirjallisuuspäivässä, joka järjestettiin Aleksis Kiven ja Suomalaisen kirjallisuuden päivän kunniaksi. Puhuin kirjoittamisesta, unelmien toteuttamisesta yritysmaailmasta tuttujen menetelmien avulla, kirjojeni syntyvaiheista ja yritin kannustaa kuulijoitakin kirjoittamaan esimerkiksi omia muisteloitaan jälkipolville. Ohjelmassa oli lisäksi vahvasti tulkittuja runoja ja kuuntelimmepa myös pätkän Seitsemää veljestä.

Aamu- ja iltapäivän tilaisuuksien päätteeksi signeerasin kirjoja viereisessä Koivu Shop & Caféssa, joka, aivan oikein päätelty, on suomalainen ja hyvää vauhtia muodostumassa paikallisten suomalaisten kohtauspaikaksi. Tiistaina nautin siellä tutusta lohikeitosta – meillä kotonahan ei tule kysymykseenkään laittaa keittoon maitoa – ja paikallisten neulootikkojen seurasta puikkojen kilistessä. Oma kutimeni oli valitettavasti hotellissa.

Rakastan kirjoittamista. Sitä, että päivärutiineihin kuuluu lounaan jälkeinen vetäytyminen omiin oloihini omien ajatusteni ja tekstieni kanssa. Rakastan sitä, kun sanat tulevat jostain pohjattomalta tuntuvasta kaivosta ja löytävät muotonsa ensin tietokoneen ruudulla ja sitten kirjan sivuilla. Se on yksinäistä puurtamista, mutta se sopii minulle.

Mutta aivan yhtä innostavaa on mennä lukijoiden ja potentiaalisten lukijoiden pariin, keskustella, kuunnella heidän tarinoitaan, kertoa miksi ja miten olen tähän päätynyt. Jostain syystä ihmisiä näyttää kiinnostavan se, kun joku jättää hyvinpalkatun työn ja heittäytyy täysin epävarman päälle. Onko se rohkeutta vai hulluutta, en ole itsekään vielä varma.

Ihmisten kohtaaminen on kirjailijan työn toinen antoisa puoli. Se tasapainottaa yksin tekemistä ja tuo elämään kokonaan uuden ulottuvuuden. Ilman sitä en ehkä jaksaisi kirjoittaa vuodesta toiseen. Se alkaisi tuntua siltä, että kirjoittaisi vain itselleen, ja mitä mieltä siinä olisi. 

Kiitos siis kaikille mukana olleille kuin myös lausuja Anja Mikkolalle, tilaisuuden järjestäjille, juontaja Tuijalle ja Koivu-kahvilalle!

Monet kirjailijat tekevät vierailuja muun muassa kirjastoihin Suomessa. Kannattaa mennä kuuntelemaan ja keskustelemaan, sillä myös lukijoiden on hyvä kömpiä välillä pois sieltä mukavien nojatuolien uumenista ihmisten ilmoille vaihtamaan ajatuksia kirjailijoiden ja muiden lukijoiden kanssa. 

Ei minulla tällä kertaa muuta. Junan lähtöön on pari tuntia aikaa, Portimãossa sataa. Matka suuntautuu seuraavaksi Lissaboniin, missä tapaan tuttuja ja osallistun alueella asuvien suomalaisten kuukausitapaamiseen toispaikkakuntalaisena. Lauantaina kotiin ja maanantaina palaan kirjoituskammioon. Seuraavaan matkaan on vain pari viikkoa, silloin suuntaan Helsinkiin ja Kirjamessuille, missä osallistun yhteen Dekkarilauantain paneelikeskusteluun yhdessä kirjailija Vera Valan kanssa, klo 13.30 Punavuori-lavalla. Tervetuloa kuuntelemaan!

Tämä oli siitä outo matka, että olen liikkeellä ilman kameraa. Kuvituksena vain siis yksi kännyräpsy, kun kävimme Lissabonista tulleiden ystävien kanssa illallisella Alvorissa. Kaunis paikka. 

Kohtaamisia

Antelias kerjäläinen

Olin eräänä päivänä lähimmällä metroasemalla odottamassa kulkuvälinettä, kun luokseni käveli mies pyytämään kolikkoa kuluneella äänellä. Hänellä oli likaiset ja resuiset vaatteet, parta kuin risukasa ja hiukset jo pitkän aikaa leikkaamatta. Hän hajahti. Mies näytti siltä, että raha menisi alkoholipitoiseen juomaan tai johonkin vielä vahvempaan, enkä halunnut sitä tukea. Tiedän, tämä oli pelkästään habituksen perusteella vedetty johtopäätös ja no, tuskin osui kovin pieleen.

Mies häipyi paikalta mutta palasi muutaman minuutin kuluttua kantaen muovipussissa täytettyjä sämpylöitä. Hän käveli suoraan luokseni ja tarjosi sämpylää. Kiitin kohteliaasti ja sanoin lounastaneeni juuri, mikä olikin totta. Omatuntoani alkoi kuitenkin kaihertaa. Ennakkoluulojeni vuoksi en ollut yhtä lanttia halunnut antaa, mutta mies oli valmis jakamaan siitä vähästä mitä oli saanut, ei ehkä ystävällisyyttään vaan opettaakseen minulle jotakin. 

Ahkera Ruusu

Lauantaiseen tapaan kävin lähitilalla ostamassa vihanneksia pari viikkoa sitten. Muita asiakkaita ei ollut eikä hetkeen tullut, joten kerrankin meillä oli rauhallista jutella Vihannesnaisen, Rosan kanssa. Kysyin aikooko hän mennä katsomaan Tony Carreiraa, joka esiintyisi illalla suuren meijerifirman järjestämässä maatalousnäyttelyssä. Rosa huokaili, että ei hän jaksa, hän haluaa levätä. Vielä puolenyön aikaan hänen pitää käyttää diabetesta sairastava anoppinsa vessassa ja antaa tälle ruokaa. Joskus hän on jo aamuviideltä lypsämässä lehmiä. Viljelyksetkin on hoidettava, että olisi vihanneksia ja hedelmiä mitä myydä ja laittaa omalle lautaselle. Monesti iltaisin kun käymme koirien kanssa kävelylle, heiltä kuuluu vielä lypsykoneen kolinaa. Kello on silloin yli yhdeksän.

Vaikka välillä huokaileekin väsymystään, on Rosa silti hyväntuulinen. Nauraa ja leväyttää hampaattoman hymyn, tarttuu luutaan ja alkaa harjata kaupan virkaa toimittavan autotallin lattiaa.

”Hän ei valita koska ei tiedä muusta”, sanoin illalla Carlosille. ”Syntynyt tekemään töitä”, hän vastasi. Ja elää muuten varmasti aika pitkään.

Lahjakas luontokuvaaja

Meijerijätin lisäksi myös Vila do Conden kaupungissa pidetään vuosittain maatalousnäyttely. Lähdimme sinne perjantai-iltana illallisen jälkeen, tietenkin. Minua kyllä surettaa nähdä häkkeihin suljettuja ajokoiria ja kirkkaiden valojen alla aitauksissa olevia nautoja, hevosia ja muita eläimiä, jotka varmaan siihen aikaan illasta mieluummin nukkuisivat kuin kuuntelisivat esiintymislavalta raikaavaa pimbaa tai ranchoa. Mukaan on kuitenkin lähdettävä, se kuuluu parisuhteen vastavuoroisuuteen.

Osuimme näyttelyosastolle, missä oli esillä valokuvia hyönteisistä, linnuista ja pieneläimistä ihan tästä lähikyliltä. Ne olivat hyviä. Siis erinomaisia. Olin uppoutunut tutkimaan niitä kun joku puhutteli Carlosia. Se oli kuvat ottanut Fernando, joka kertoi asuneensa lapsena heidän vuokralaisenaan. Onnittelin häntä loistavista kuvista ja ryhdyimme juttusille. Kysyin käyttääkö hän makro-objektiivia ja hän näytti kameraansa. Canon kuten minullakin, mutta kompakti digikamera. Ei makroa eikä mitään muutakaan ihmeellistä, ihan alle 400 euron peruskamera. Olin vaikuttunut. Pienten eläinten ja hyönteisten kuvaaminen vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä. Ja hyviä polvia. 

Myöhemmin luin näyttelyesitteestä, että Fernando syntyi 1975 köyhään perheeseen, kävi koulua pakolliset kuusi vuotta, minkä jälkeen meni  12-vuotiaana töihin osallistuakseen perheen elättämiseen. Vasta 40-vuotiaana hänellä oli varaa ostaa digikamera, se, jota hän minullekin näytti. Hänen unelmansa ja tavoitteensa on tallentaa kuvina alueen fauna ja flora, ja lisätä ihmisten tietoisuutta luonnon monimuotoisuudesta, herkkyydestä ja siitä miten ekosysteemi pysyisi tasapainossa jos ihminen ei sitä ronkkisi muun muassa torjunta-aineillaan. Esimerkiksi tyypillistä etelän yön ääntä, laulukaskaan siritystä, kuulee nykyään todella harvoin täällä peltojen keskellä. 

Olen ihan tavattoman onnekas, enkä tarkoita nyt sitä, että minulla on ollut taloudelliset mahdollisuudet tehdä Irtiotto ja tavoitella unelmiani. Olen onnekas, koska saan tavata ihmisiä, jotka eivät anna periksi, eivät lannistu, eivät luovuta, eivät pysähdy ensimmäiseen esteeseen. Jokaiselta opin jotakin, jokaiselta saan jotakin, pienen siemenen joka lähtee itämään ja kasvamaan. Kun suuren osan ajasta viettää kahdestaan oman tekstinsä kanssa, tulee näistä kohtaamisista kullanarvoisia. Mistä minä kirjoittaisin, jos en ihmisistä? 

Sattumuksia

Kävin viime viikolla Suomessa. Tiiviiseen ohjelmaan sisältyi mm. kirjallisuustapahtuma Porvoossa yhdessä kirjailijakollega Jaana Lehtiön kanssa. Etukäteen jännitti tuleeko ketään paikalle, vanhassa kulttuurikaupungissa kun on kuulemma vaikea saada ihmisiä liikkeelle, mutta lopulta Café Rongo oli täynnä väkeä. Lämmin kiitos kaikille paikan päälle saapuneille!

Reiluun viikkoon mahtui myös matka Turun suuntaan mm. sukuloimaan. Hotellille saavuttuamme lähdimme matkakumppanin kanssa kiertelemään kaupungilla, tavoitteenamme käydä ainakin Turun kirkossa. Matkalla sinne muistui mieleeni eräs entinen työkaverini, joka asuu Turussa ja tekee siellä väitöskirjaa. Aloin selittää asiaa matkakumppanilleni, kun edessä vilahti tukku punaisia hiuksia. Ne kuuluivat kyseiselle henkilölle, josta juuri olin puhunut. Hän oli matkalla kotoaan yliopistolle. Äimistelimme sattumaa vielä illallakin viestitellessämme, ja pohdin kannattaisiko lotota.

Turun tuomiokirkkoon saapuessamme siellä oli juuri alkanut kirkkokonsertti. Sellainen sopivan lyhyt, jota oli mukava jäädä kuuntelemaan samalla kun mietin nimeä seuraavalle rikosromaanilleni. Olipa loistava ajoitus taas.

Matka jatkui Aurajoen rantaa pitkin, missä eräs nuorimies istuskeli pienen karkeakarvaisen koiran kanssa. Koska oli kulunut jo viikko siitä, kun olin nähnyt omia karvaturrejani, kysyin lupaa rapsutella koiraa hiukan. ”Mikä sun nimi on?” lepertelin koiralle. ”Carlos”, mies vastasi.

Kun myöhemmin kotona kerroin tästä Carlosille, hän vahvasti epäili minun narraavan.

Tätini, tai kolme heistä ja heistä yhden mies, hakivat minut ajelulle kun matkakumppanini lähti toiseen konserttiin. Kävimme katsomassa entisen mummolan paikkaa – taloa ei enää ole, mutta yhden tädin lapsena istuttama mänty kurkotteli yhä oksiaan tontin rajalla. Kiipesimme Nunnavuoren Kokkokalliolle ja pääsimme kaikki ehjin luin myös alas sieltä. Matka jatkui Naantaliin ja joku muisti, että yksi serkuistani asuu siellä lähellä. Paria puhelua ja kahtakymmentä minuuttia myöhemmin kaarsimme Volvolla hänen pihaansa. Hän oli juuri palannut Tallinnasta vaimonsa kanssa.

Minulla on suuri suku, olemme asuneet kovin hajallaan, kaikilla on omat kiireensä ja elämänsä enkä ole ehkä koskaan tavannut kaikkia serkkujani, en ainakaan ”vähään aikaan”. Olen varma, että jos yhä asuisin Suomessa, matkakumppanini ei olisi houkutellut minua mukaan Turkuun, tätini eivät olisi vieneet minua ajelulle enkä olisi vieläkään tavannut tätäkään serkkua. Joskus tarvitaan pidempiä välimatkoja, että ne lyhenisivät. Veri on vettä jne.

Suomen matkaan sisältyi myös tapaamiset uuden kustantajan ja kustannustoimittajan kanssa. Kolmas rikosromaanini ilmestyy alkuvuodesta Into Kustannukselta. Ensimmäisen julkistuksesta tuli sunnuntaina kuluneeksi tasan vuosi. Vauhti on siis ihan kohtuullinen, ja tähyilen tulevaisuuteen luottavaisin mielin. Syksy sujuu pitkälti tarinaa ja tekstiä hioessa, siinä sivussa jatkan neljännen Rui Santos -tarinan kirjoittamista, teen pienen kiepaisun Algarveen ja pikavisiitin Helsingin kirjamessuille. Edessä on myös muutaman päivän opaskeikka. Nämä normaalien kotitöiden lisäksi.

Irtiotosta on muodostunut varsin työntäyteinen elämäntapa. Onpa hyvä, ettei rannalla lekottelu  kuulu harrastuksiini. 

Kuvat Suomen Turusta, joka on muuten aivan valloittava kaupunki!