Terveisiä Suomesta

Olen käymässä Suomessa. Ihmeellistä: aurinko paistaa ja on lämmintä. Kotiseuduilla Vila do Condessa satoi eilen kuulemma vettä. Kerrankin näin päin. Yleensä ensimmäinen ostokseni matkoilla on sateenvarjo.

Muutaman kuukauden poissaolon jälkeen jotkut perusasiat ovat hakusessa. Mietin, että voiko vesijohtovettä juoda. Suihkussa en muistanut mihin suuntaan pitää hanapyörylää kääntää, että saa lämpimämpää vettä. Keskellä yötä melko vieraassa paikassa herätessäni minulla ei ollut minkäänlaista tietoa siitä, missä olen. Sitten näin seinällä tutun taulun ja ymmärsin olevani Suomessa.

Ensimmäiset päivät ovat menneet eksoottisten kokemusten parissa: kävin Hakaniemen torilla ja kauppahallissa, sekä toisena päivänä mustikkametsässä. Muutaman tunnin rämpimisen jälkeen olut ja frutariasta hakemani oliivit maistuivat ahh niin hyvälle. Viikonloppuna pääsen veljen luona oikeaan puusaunaan, ja kuulin pientä huhua rapuillallisesta. Tähän mennessä olen saanut nauttia varrasleivästä, uusista perunoista, savusiiasta ja loimulohesta, ja tänään on tutun sillin ja tillin vuoro. Pieniä herkkuja, isoja nautintoja, elämän iloja.

Stressinaihettakin silti on. Minulla on vain pari viikkoa aikaa löytää Järvenpään asunnolle uusi, hyvä vuokralainen, edellisen muuttaessa pois. Helsingin kantakaupungissa kalustetun asunnon vuokraaminen ei olisi ongelma, mutta Kehä III:n ulkopuolella on. Uskon silti, että asiat jotenkin järjestyvät. Niillä on taipumus tehdä niin.

Suomen kesä on ihana, intensiivinen, joskin lyhyt. Ihmiset ilmaantuvat silmät sikkarallaan ulos aurinkoon kuin karhut keväällä luolistaan, ja hymy on herkässä. Vaatekertojen vähentyessä myös estot ja epäluulot muita ihmisiä kohtaan hälvenevät. Ollaan sosiaalisempia, avoimempia, tuttavallisempia. Ollaan… vähän niin kuin portugalilaiset ympäri vuoden. Etelän rennompi meininki saapuu muuttolintujen siivellä ja pesii täällä kesän ajan. Syksyllä, iltojen pimetessä ja päivien lyhetessä kansa kaivautuu taas kotikoloihinsa ja vaipuu talvihorrokseen, josta välillä äkäisinä havahdutaan kun joku vähän sohaisee.

Hauduttelen ja pyörittelen mielessäni ajatusta Suomeen paluusta, joka mahdollisesti on edessä vuoden kuluttua. Yritän kuvitella itseni työnhaussa, melkein viisikymppisenä, ja mahdollisesti/toivottavasti toimistotöissä kuten ennenkin. Säntillisessä nine-to-five -elämässä näyttöpäätteen äärellä maanantaista perjantaihin. Palkka kilahtaisi tilille turvallisesti kerran kuussa, sen vastikkeeksi pirisisi herätyskello aamukuudelta viitenä päivänä viikossa ja illalla kotiutuisin noin yhtätoista tuntia myöhemmin. Lauantaisin olisi siivous- ja saunapäivä, sunnuntaisin kirpputorien kiertelyä ihan huvin vuoksi, välillä ohjelmassa olisi sosiaalisten suhteiden hoitoa. Ihan sellaista tavallista elämää.

Ei se kuulosta yhtään pahalta. Perhe ja enin osa ystävistä on Suomessa. Kaikki on tuttua ja turvallista, terveydenhoito pelaa omalla kielellä ja kaupoista löytyy ne tuotteet, joita olen tottunut käyttämään. Maitorahkaa, kolesterolitonta leivontamargariinia, lenkkimakkaraa ja etenkin salmiakkia. Ulkona pelto- ja metsämaisemat ja kaupunkien kivikylät ovat tuttuja, olenhan katsellut niitä vuosikymmenet. Kyllästymiseen asti.

Jotenkin tunnen oloni Suomessa jo vieraaksi. En kuulu tänne. Olen turisti, joka pällistelee kauppahallin kalatiskiä ja ihmettelee, kun tuoreiden kalojen valikoima on niin suppea. Eikä siellä näy pieniä mustekalojakaan. Miten ihmeessä täällä voi tehdä lula-muhennosta?

Odottaessani jatkolentoa Helsinkiin Frankfurtin lentokentällä alkoi vastaan kävellä pukumiehiä kravatit kurkun kiristeenä ja kännykkä korvan jatkeena. Otsat rypyssä, vakavina hoitamassa tärkeitä työasioitaan ennen koneeseen nousemista. Se oli kuin toinen maailma. Kova, kylmä, tuloshakuinen, rahan hallitsema. Olin joskus pieni osa sitä. 

Edellisenä iltana olin ollut hakemassa vuohia ja lampaita laitumelta sisäpihalle yöpymään. Vuohet pistivät hanttiin. Heilutin ruohotukkua kuonon edessä ja sain houkuteltua ne aitaukseensa. Niin helppoa. Yksinkertainen elämä on kai juuri tätä. 

Maailma on näin pieni,
mutta kovin painava.

Häilyn jossain kahden maailman välillä ja tiedän, että jossain vaiheessa minun täytyy päättää kumpaan suuntaan tähtään, sillä en voi niitä yhdistää. Minne tunnen kuuluvani, missä olen onnellinen, missä on edellytykset elää – ne eivät välttämättä ole yksi ja sama paikka. Luulin olevani vapaa, mutta en olekaan. Jostain pitää tinkiä, jossain joustaa. Kaikkea ei voi saada, eikä ole tarpeenkaan. Kompromisseja. Elämä on kompromisseja.  

Kun pulut palasivat

Viime viikolla hehkutin aurinkoa ja hellettä. Samana päivänä kun päivitin blogia, nousi Atlantilta sumua, ja taivas on ollut harmaa siitä lähtien. Joskus aurinko tunkeutuu usvan läpi, ja silloin se polttaa kuin suurennuslasin läpi.  

Olen aika ajoin ollut Carlosin talolla tekemässä pihatöitä tai puhdistamassa ja kunnostamassa vanhoja, vinteiltä löytyneitä huonekaluja. Kaikenlaisia aarteita on löytynyt, muun muassa vanhoja viinitynnyreitä. Ja läjäpäin pulunkakkaa. Sitä on joka paikassa. Pulut pesivät missä vaan on vähän tasainen kohta. Sinänsä ne eivät paljoa häiritse, vaikka pulisevatkin aamusta iltaan, mutta niiden jätökset haisevat ja sotkevat paikat.

Löysin yhtenä päivänä Carlosin hiukan hajamielisen äidin pihan perältä nylkemässä pientä lintua. Ajattelin, että jipii, nyt löytyi puluongelmalle ratkaisu, jos vanha rouva jollain konstilla osaa pyydystää siivekkäitä. Hän kertoi kuitenkin saaneensa joltain naapurilta kyyhkysen ja sanoi, että täällä syödään kaikkea mikä on kuollut. En seurannut tarkemmin, miten kyyhkyskeitto valmistetaan, mutta kyllä lintu luineen päineen päätyi kattilaan.

Puluongelmaan oli kuitenkin löydettävä ratkaisu, joten paikalle kutsuttiin pulunpyydystäjät. Yhtenä iltana he tulivat, kävelivät jonossa etuovelta keittiön oven kautta pihalle ja pulujen pesintäpaikalle. Miesten virta ei näyttänyt loppuvan, ja jokainen heistä toivotti iloisesti hyvää iltaa/yötä, boa noite. Laskin heitä olevan yhdeksän.

Pulut lähtivät kuitenkin karkuun. Yhdeksän miestä sai pyydystettyä niistä vain yhden, ja Gaia-koira hätisteli vielä toisen miesten ulottuville. Miksei se osaa hätistellä vuohia pois puista, ihmettelen. Lintujen pesintäpaikkaan viritettiin verkko, joka jätettiin vielä auki. Pulut palasivat pesilleen, ja seuraavana iltana palasivat miehetkin ja saivat verkon laskettuaan kiinni vielä muutaman pulisijan, jotka suljettiin häkkiin kuljetuksen ajaksi. Muutama vielä jäi pihapiiriin.

Yhtenä iltana soi ovikello. Joku tuli kysymään, myisikö Carlos lampaansa. Eipä myy. Toisena päivänä olin talon vieressä repimässä ylenpalttisesti levinnyttä murattia ruuaksi vuohille ja lampaille, ja samainen joku, fillaroiva nuorukainen, tuli uudestaan kysymään olisiko lampaat myytävänä, tai olisiko meillä kaneja tai edes yksi ylimääräinen sonni. Sanoin että ei ole, mutta puluja olisi, ne saa ilmaiseksi jos vain onnistuu pyydystämään ne. Harmi, kun poika ei innostunut niistä.

Lampaat ovat kumman kysyttyjä. Yhden naapurin niityltä oli yön aikana viety viisi määkijää. Kylällä näköjään sattuu ja tapahtuu; naapurin niitylle karannut lehmä ei ollutkaan kesän ainoa tapaus.

Vuohet ja lampaat on nyt eristetty pihalla omaan aitaukseen, sillä vuohet kävivät mandariinipuun kimppuun suojaverkoista huolimatta. Nyt sai passionpuskakin rauhan, ja siitä kiitollisena se kypsytteli parit hedelmät. Hedelmän avattuamme meitä odotti yllätys. Pehmeän, keltaisen hedelmän (täällä on sekä keltainen että tumma lajike) sisällä oli vain muutama siemen, eikä yhtään sitä passionhedelmän ihanaa mehua. Kuivia käkkänöitä. Kaikki suojaverkkojen pystytys ja vuohien hätistys mopin kanssa ärräpäiden saattelemana – turhaan.

Niinhän se usein elämässä on. Tuskin mikään koskaan menee suunnitelmien mukaan, ja ennakko-odotukset harvoin täyttyvät. Entäs sitten? Ajattelemme, että elämä menee jonkin tietyn formaatin mukaan, mutta aina se yllättää. Joskus pettyy, se kuuluu asiaan. Oleellisempaa on se, miten suhtautuu pettymykseen ja miten siitä jatkaa eteenpäin. Suunnitelmien pitää elää ja muokkautua uusien tilanteiden mukaan. On energian ja ajan tuhlausta murehtia niitä asioita, joihin ei voi vaikuttaa.

Sellaisia asioita on. Mutta sitten on myös paljon asioita, joihin voimme vaikuttaa. Vanha sananlasku ’jokainen on oman onnensa seppä’ on viisaasti veistetty. Meillä on työkaluja, karttuvaa osaamista, ja elämä jota muokkaamme. Erehdymme, opimme, ja saamme jotain aikaiseksi. Ikinä ei tule valmista, eikä tarvitsekaan tulla. Tärkeintä on oman elämän rakentaminen niillä aineksilla, mitä meille on suotu.

Näiden ajatusten siivittämänä revin karvaisille otuksille, varsinaisille syömäkoneille, lisää murattia ja rikkaruohoa kasvimaalta, jonne talveksi istutetaan ainakin kaalia. Huom. pukkia ei päästetä kaalimaalle. Ulos mennessäni taputan käsiäni lujaa niin, että pulut häiriintyvät ja lähtevät karkuun. Turhaan, tiedän hyvin, sillä kyllä pulut palaavat. Joskus me vaan teemme näennäisen turhia asioita siinä heikossa toivossa, että se vielä kantaa hedelmää. Tärkeämpää on tekeminen, sillä tekemättä jättäminen olisi luovuttamista. Mahdollisesti saatava hedelmä voi olla kuiva käpykkä ja sisältää vain muutaman hassun siemenen, mutta nekin vähät siemenet ovat vitamiineja täynnään. Otetaan ilo irti siitä mitä saadaan.

Aurinko ei siis ole juuri näyttäytynyt. On jo ikävä auringonlaskun värittämää taivaanrantaa. Niitä iltoja odotellessa kaivoin kuva-arkistoista muutaman muiston samalla miettien, että jos auringonlasku lakkaa säväyttämästä, on lakannut elämästä. 

Aurinko armas

Pari kuukautta sitten Portugaliin ennustettiin kylmintä kesää 200 vuoteen, jatkoksi kylmimmälle talvelle 70 vuoteen. Kyseiset ennustajat ovat nyt taitaneet kaivautua kosteaan kivenkoloon vilvoittelemaan, sillä ennätyshelteet ovat koetelleet maata jo viikon verran. Päivällä lämpötilat ovat kohonneet 40 asteen tienoille, öisinkin pysytelleet yli 20 asteessa. Lämmin ilmamassa on parkkeerannut Iberian niemimaan ylle, ja Atlantilta puhalteleva tuuli on vain hento hönkäys. Portugalilaiset huokailevat hellettä, saunan synnyinmaasta tulleen ylähuulelle saattaa pari pientä hikikarpaloa hiipiä.

Ihmettelen, kun täkäläiset hyytyvät lämmön myötä. Heillä virtaa hiki, minussa energia. Eron täytyy johtua aineenvaihdunnasta tai perimästä. En ole suvun ainoa vilukissa, joka liikkuu sitä notkeammin mitä korkeammalle kohoaa lämpömittarin lukema. Vastaavasti täkäläiset kestävät talven koleuden minua paremmin. Kummastelevat, kun valitan kylmyyttä. Minunhan pitäisi olla tottunut siihen. Hah.

Teltat valmiina sumuisena aamuna.

Uutisissa kerrottiin tuulettimien ja ilmanvaihtolaitteiden loppuneen kaupoista ja sähkönkulutuksen nousseen. Talvella, yölämpötilojen laskiessa liki nollaa, eivät lämmittimet käyneet kaupaksi, sillä eihän sähköä voi törsätä lämmitykseen. Sen sijaan vedettiin takkia päälle sisälläkin ja sänkyyn sijattiin fleece-lakanat, ja pieneksi nautinnoksi pistettiin sinne vielä kuumavesipullo. 

Nyt on pelkkä lakanakin liikaa.

Sisäpoliittinen kriisi saatiin torjuttua, ja kuumin puheenaihe on sää. Huokaillaan, ettei tässä kuumuudessa voi tehdä mitään. Uutisissa annetaan neuvoja siihen, miten keli kestetään. Pitää juoda vettä, pysytellä varjossa, juoda lisää vettä. Viiden litran vesikanisterit loppuivatkin joistakin marketeista. Vesijohtovesi on periaatteessa juomakelpoista, muttei kovin hyvän makuista. Joissakin kylissä on edelleen yleisiä kaivoja ja lähteitä, joista asukkaat voivat hakea vettä. Syrjäseuduilla ei kaikissa taloissa välttämättä edes ole juoksevaa vettä. Carlosin kanssa kävimme yhtenä päivänä täyttämässä pari kanisteria kylän kaivosta. Olin vähän huolissani vatsavaivojen varalta, mutta ei hätää. Vesi oli hyvän makuista, raikasta ja vieläpä ilmaista.

Nainen kaivolla.

Helteestä huolimatta pistin pensselin heilumaan ja jatkoin maalaushommia. Pakko myöntää, että kivitalon yli 40-asteisessa pienessä huoneessa tuli kuuma, kun kosteus haihtui maalista sitä mukaa kun sitä sai levitettyä seinälle. Se oli vähän kuin superlempeässä saunassa. Tuuletus ei toiminut, huoneeseen ei saanut läpivetoa, sillä ei tuullut yhtään. Hiki virtasi, mutta sain työn päätökseen.

Aurinko ja tuuli ovat kuivanneet talven sateiden kunnolla kastelemat pellot ja metsät. Kuumuuden ja kuivuuden myötä maasto- ja metsäpalojen määrä on roihahtanut kasvuun. Pelkästään yhtenä päivänä viime viikolla rekisteröitiin yli 200 tulipaloa, mikä tosin on vähemmän kuin vastaavaan aikaan viime vuonna. Tulipalot ovat täällä jokakesäinen riesa, suorastaan kirous. Harva se yö haistaa savun hajun. Palot syttyvät vahingossa, huolimattomuutta tai hyvin usein myös tahallisesti, joskus vakuutuskorvausten saamiseksi. Viime kesänä pidätettiin kymmeniä ihmisiä epäiltynä tulipalojen tahallisesta sytyttämisestä. On mahdotonta käsittää mitä heidän päässään liikkuu kun tulitikkujen kanssa leikkivät rutikuivassa metsässä.

Alueelle luontaiset puut, pinjat tai männyt, sietävät kuumuutta ja tulta melko hyvin. Paperiteollisuuden tarpeita varten pohjoisen kukkuloille on kuitenkin istutettu eukalyptusta, joka kasvaa nopeasti, mutta kuivattaa maaperän. Kuivaan maastoon ei tarvita kuin yksi lasinsiru tai käryävä tupakantumppi, niin nuotio on valmis.  

Palanut puu itkee verisiä kyyneleitä.

Paloja vastaan taistellaan järein keinoin, ei pelkästään asenteita muokkaamaan pyrkivien kampanjoiden avulla vaan myös lentokonein, helikopterein, ajoneuvoin sekä tuhansien ammattimaisten ja vapaaehtoisten palomiesten ja -naisten voimin. Joka vuosi jotkut heistä menehtyvät liekkeihin. Silti, henkensä menettämisen uhalla, he lähtevät sammutustöihin kun hälytys käy. Tavallisia ihmisiä, sankareita.  

Palokunnilla on hätä kädessä, sillä palkkatyön puutteessa monet vapaapalokuntalaiset ovat muuttaneet tai muuttamassa työn perästä maasta muualle. Syrjäisemmillä seuduilla, missä työttömyys koettelee eniten, tilanne voi käydä kriittiseksi.

Näillä ilmoilla rannoilla on tungosta jopa täällä pohjoisessa. Loppupäivästä siellä tulee sillipurkkimainen olo ja ahtaan paikan kammo. Rantatuolin sijasta päiväksi, viikoksi tai koko rantakaudeksi voi vuokrata teltan, jonka suojassa voi viettää aurinkoisia päiviä ja ottaa vaikka nokoset. Telttarivit värittävätkin rantoja aurinkovarjojen, tuulensuojien ja pyyheviidakon lisäksi. Hädin tuskin tunnistan enää sitä autiota rantaa, jota pitkin talvella kävelin melkein yksin, vain satunnaisen kalastajan tai koiranulkoiluttajan osuessa tielleni. Missä kaikki nämä ihmiset olivat silloin? Miksei kukaan heistä ollut viimaisella rannalla haukkaamassa raitista ilmaa? Olivatko jotkut heistä silloin päiväunilla auringon lämmittämissä autoissaan, joita oli parkkeerattuna sunnuntaisin vieri viereen rantakadun varteen? Vai olivatko he kodeissaan tai kahviloissa, suojassa kylmältä tuulelta?

Nyt he ovat kuitenkin ulkona auringossa sopuisasti kuin sopulit. Portugalilaiset rakastavat rantaa, merta ja aurinkoa. Niin minäkin. Kukapa ei.

Pyhiinvaeltajia ja enkeleitä

Vuosi sitten sosiaalisessa mediassa levisi sarjakuva, jonka kahdessa ensimmäisessä ruudussa näytettiin, miten talouskriisissä kamppailevat kreikkalaiset ja espanjalaiset marssivat kaduilla mieltään osoittaen. Kolmanteen ruutuun oli piirretty niin ikään taloudellisessa ahdingossa olevia portugalilaisia, jotka nauttivat aurinkoisesta päivästä rannalla lekottaen. Neilikkavallankumouksen hengessä: peace and love. 

Tosiasiassa viimeisen vuoden aikana on järjestetty mielenosoituksia ja yleislakkoja varmaan enemmän kuin maan koko historian aikana, ja vaadittu muun muassa säästökuurista vastaavien ministerien erottamista.

Nyt täällä on talouskriisin lisäksi sisäpoliittinen kriisi. Valtiovarainministeri Vítor Gasparin mitta täyttyi, ja hän otti ja lähti ministerin kiikkerältä pallilta. Päivää myöhemmin myös ulkoministeri erosi. Gasparin erosta seurannee vielä sketsikriisi, sillä hän on ollut yksi keskeisistä imitaatiohahmoista suositussa viihdesarjassa AntiCrise, suomeksi ”Antikriisi”.

Mutta se politiikasta. Edellisessä blogipäivityksessä oli kirjoitusvirhe. Kirjoitin aukiota tarkoittavan sanan z:talla, kun se oikein kirjoitettuna on praça.  Praza-sanaa käytetään reilut 100 kilometriä täältä pohjoiseen, Espanjan puolella Galiciassa, missä puhutaan kieltä, joka kuulemma muistuttaa enemmän portugalia kuin espanjaa. Santiago de Compostelaan matkaavat pyhiinvaeltajat saattavat tehdä tämän havainnon, tai ehkä ei.

Pyhiinvaeltajia on näkynyt melkein päivittäin. Lähitienoolla kulkee ainakin kaksi keltaisin nuolin merkittyä reittiä: toinen lähellä meren rantaa ja toinen enemmän sisämaassa, ohittaen Carlosin uuden kodin aivan läheltä. Melkein joka kerta käydessämme kahvilassa lounaan päälle näemme hellehattuisia, rinkka selässä taivalta taittavia vaeltajia. Haluaisin tietää, mikä heidät saa lähtemään raskaalle matkalle. Ehkä jonain päivänä, sopivan tilaisuuden tullen, alan haastatella heitä. Älkää siis peljätkö, jos satutte tekemään kyseisen matkan jollain näistä reiteistä, ja pienen kylän ainoalla bussipysäkillä levähtäessänne eteenne ilmestyy hahmo, jonka hiukset loistavat aurinkoa vasten kuin sädekehä. Se ei ole enkeli, vaan minä vaan.

Taistelu passionpuskasta vuohia vastaan jatkuu. Kilipukki on kesytetty, se ei puskaan enää pyri, mutta sen kaksi naaraspuolista seuralaista oppivat parissa päivässä painamaan pöheikön suojaksi pystytetyn kanaverkon maahan, ja ahnas katse silmissään ne kävivät pensaspolon kimppuun. Käyn niitä välillä häätämässä pois, aseenani pitkävartinen moppi, jolla sohin kohti vuohia, ja huudan niille "pois puskasta, pois, hus hus!" Eivät ne kuitenkaan pelkää moppia eikä minua. Taistelu on käymässä lähinnä periaatteelliseksi, sillä passionpuska on jo melkein menetetty. Enää on kyse lähinnä siitä, kuka antaa periksi ja kenellä on paksuin pää. Ehkä jonain päivänä teemme aselevon, tai minä nostan sorkkani pystyyn ja lasken mopin maahan, käyn ostamassa passionhedelmät torilta, ja vuohet voittavat. 

Carlos kysyi minulta maalausurakan aikana, että enpä tainnut Portugaliin muuttaessani arvata päätyväni tekemään niin kovasti töitä. No, en nyt siitä tiedä, sillä joskus ajattelin voivani maalata työksenikin. Mutta, kun yhtenä päivänä aloin lakaista laajalta katosalueelta vuohien ja lampaiden pudottamat papanapommit ja muut pienet läjät, totesin Carlosille, että sitä en olisi ikinä arvannut päätyväni tekemään täällä. Elämä välillä yllättää mitä ihmeellisimmillä tavoilla. Ihme on sekin, että vuohet ja lampaat eivät ole sotkeneet päiväunipaikkaansa uudestaan, yhtä kilipukin pientä vahinkoa lukuun ottamatta. 

Lupasin kertoa Pedron ja Inêsin kalmankatkuisen rakkaustarinan. Tässä se tulee. Taannoin 1300-luvulla Portugalin kruununprinssi Pedro (suomeksi Pietari) rakastui palavasti vaimonsa galicialaiseen, aatelissukuiseen palvelijattareen Inês de Castroon. Vaimo sittemmin kuoli, jätettyään miehelleen vain yhden sairaalloisen perillisen. Kuningas Afonso IV, Pedron isä, yritti naittaa Pedroa toiselle kuningattareksi soveltuvalle naiselle, onnistumatta aikeissaan. Pedrolla ei ollut sydäntä eikä silmiä muille kuin Inêsilleen, jonka kanssa hänellä oli jo lapsiakin. Saadakseen poikansa kuriin isä määräsi Inêsin surmattavaksi, joten tältä leikattiin pää poikki Coimbrassa Santa Clara-a-Velhan luostarissa, pienen lapsensa silmien edessä. Pedro jahtasi rakastettunsa murhaajia, kunnes sai heidät kiinni muutamaa vuotta myöhemmin, ja tappoi heidät julkisesti, repien sydämet heidän rinnasta, kuten he olivat hänelle tehneet.

"Rakastan sinua kovasti enkeli, t. Inês"

Pari vuotta Inêsin kuoleman jälkeen Pedro nousi valtaistuimelle, ja hänestä tuli kuningas Pedro I. Hän ilmoitti menneensä Inêsin vielä eläessä tämän kanssa salaa naimisiin, ja että tämä oli laillinen kuningatar. Tarinan mukaan Pedro I määräsi Inêsin kaivettavaksi haudastaan kruunausseremoniaa varten ja pakotti koko hovin vannomaan kuuliaisuutta kuningattarelleen ja suutelemaan tämän kättä, tai mitä siitä nyt siinä vaiheessa enää oli jäljellä. Myöhemmin Inês haudattiin Alcobaçan luostariin, jossa hänen marmoriarkkunsa on yhä tänä päivänä vastapäätä Pedron arkkua, jotta kun he viimeisenä tuomiopäivänä nousevat kuolleista, he voivat ihan ensimmäiseksi nähdä toisensa.

Rakkautta? Hulluutta? Ihan mitä vaan, mutta esimerkillään Pedro latasi aimo tukun paineita jälkipolvien rakastuneille latinoille. Tarina kiehtoo ihmisiä yhä nykyään. Itse kuulin sen ensimmäistä kertaa käydessäni asianosaisten arkkujen äärellä Alcobaçassa. Ajattelin silloin, että miten paljon tässä maassa onkin sellaista, mistä ei ole aiemmin kuullutkaan; paikkoja, tapahtumia, ihmisiä, historiaa ja tätä päivää. Suomalaisille Portugali on vain pieni piskuinen maa Euroopan toisella laidalla, kiusallinen piikki EU:n lihassa. Yli kymmenen miljoonaa ihmistä yrittää kuitenkin tulla toimeen ja elää ihan normaalia elämää täällä, haaveillen helpommasta huomisesta. Nykyisistä talousvaikeuksista syytetään poliitikkoja, jotka EU:iin liittymisen myötä tekivät, ainakin näin jälkikäteisellä viisaudella, huonoja päätöksiä. Valtiovarainministerin erottua odotellaan henkeä pidätellen hänen seuraajansa tekevän ihmeitä maan ja kansan pelastamiseksi.

Enkelit valvovat Pedron unta Alcobaçassa.

Portugalilaiset eivät ole täydellisiä. He ovat inhimillisiä. Rakastavat, riitelevät, tulistuvat, rauhoittuvat, juonivat, tekevät töitä, rentoutuvat, säästävät, tuhlaavat. Toisin kuin suomalaiset, portugalilaiset eivät ole kosketuskammoista, vaan kosketuskaipuista kansaa. Tunteita ei piilotella vaan ne näytetään, julkistetaan, kirjoitetaan seinälle, kuten oheisissa graffiteissa. Vuosikymmeniä yhdessä eläneet vanhukset kulkevat käsi kädessä. Perheet syövät päivittäiset ateriat yhdessä, parhaimmillaan isovanhemmat, lapset ja lastenlapset kaikki saman kattilan äärellä.  Vanhuksista ja lapsista pidetään huolta, vaikkei se aina mutkatonta olekaan. Kaveria autetaan. Solidaarisuus on jokapäiväisiä pieniä tekoja, ei pelkkiä kauniita sanoja. 

Matkailija tai muu ulkopuolinen pääsee myös osalliseksi portugalilaisen mentaliteetin parhaimmista puolista. Lähes kaikkialla ja melkein joka tilanteessa ihmiset ovat avoimen ystävällisiä ja auttavaisia, joskin joskus hieman ujoja ensi alkuun. Tietä neuvotaan, tarvittaessa kädestä pitäen. Ihmiset ovat kärsivällisiä ja suvaitsevaisia, eivätkä hermostu pienestä. Jos joku tukkii autollaan yksisuuntaisen kadun odottaessaan jotakuta kyytiin, ja perään muodostuu jonoa, ei kukaan tööti torvella. Ei tässä elämässä niin kiire sentään ole ettei paria minuuttia ehtisi odottamaan. Eihän? Päätä alkaa kivistää, kun ajattelenkin vastaavaa tilannetta Suomessa. Mikä meidät saa niin aikataulujen, kellon ja kiireen orjiksi? Aika on rahaa, aika on rahaa, tik tak tik tak, minun aikani on valtavan paljon rahaa tik tak. Lepään sitten haudassa, nyt on kiire, kiire, kiire, TIE AUKI JA HETI! TÖÖÖÖÖTTTT!  

Kiire on usein asennekysymys, ja sen saa loppumaan kun niin päättää. Minä päätin niin, tosin tietyksi määräajaksi. Nyt, kun ajattelen mahdollista paluuta Suomeen ja uuden oravanpyörän etsimistä, pelkkä ajatus puistattaa. Tottuisihan siihen taas, tietysti tottuisi. Tottuminen ja sopeutuminen on meidän ihmisten vahvuus. Sillä me pärjätään.

"Rakastan sinua elämäni rakkaus!"

Onneksi minulla on vielä runsaasti aikaa tehdä sitä mitä oikeasti haluan: kirjoittaa ja valokuvata. Elämä yllättää, aina välillä, ja ehkä vuoden kuluttua olen jossain ihan uudessa tilanteessa, tekemässä jotain mitä tänään en osaa edes kuvitella tekeväni. Vuohenkakat on putsattu ja lampaiden kerimistä päässen kohta kokeilemaan, joten sen täytyy olla jotain muuta. 

Joskus pitää ottaa ohjat omiin käsiinsä, tarttua tilaisuuteen, ja joskus pitää antaa asioiden tapahtua omalla painollaan, antaa enkelin johdattaa. Pelko pois, hus hus. 

Kuinka kilipukki kesytetään

Vila do Conde on vähitellen toipunut täkäläisestä Jussista eli São Joãon juhlista. Kyllä, kyseessä on sama mies, eli Johannes Kastaja. Karnevaalitunnelma valtasi kaupungin viikonlopun ajaksi: oli tivolia, hattaranmyyjää, vanhanajan markkinoita, ulkoilmadisko praçalla eli yhdellä kaupungin monista aukioista, värikkäitä ja äänekkäitä kulkueita, ilotulituksia ja rakettien papatusta aamusta alkaen. Tuhansia ihmisiä, jollei kymmeniä, kerääntyi pääkadun varrelle seuraamaan kulkueita ja sunnuntai-iltana joen rannalle katsomaan musiikilla maustettua ilotulitusnäytöstä, joka alkoi aivan aikataulussaan klo 1.30. Näytöksen alkua odotellessa sai pampusta päähän ohikulkijoiden, lähinnä lasten, paukauttaessa ketä tahansa päähän muovisella vasaralla, jonka iloiset kilahtelut helkkyivät ilmassa. Jotkut kulkivat pitkä valkosipulinkukinto kätösissään. Sillä ei pamputeta päähän, vaan yritetään tökkiä toista nenään. Miksi – mahtaako kukaan tietää? Karkotetaan kai pahoja henkiä.  

Ilotulitusta odotellessa lentoon lähetettiin paperilyhtyjä, joiden sisällä oleva pieni tuli nostatti ja lennätti ne superkuun loisteessa jokea myötäillen kauas, kauas merelle. Kaunista.

Hämmästyttävintä juhlassa oli se, ettei juopuneita juuri näkynyt. Aamukahteen mennessä näin tusinan verran nuoria tuopit tai olutpullot käsissään, kun liikkeellä oli tuhansia ihmisiä. Bileet toki alkoivat siinä vaiheessa kun me "vanhukset" lähdimme nukkumaan, mutta silti. Siistiä, rauhallista, turvallista.

Grillatut sardiinit kuuluvat erottamattomana osana kesän pyhimysjuhliin. Kuumin pottu ei suinkaan ole lautasella vaan sardiinin hinnassa, jota puidaan uutislähetyksissä aina isojen juhlien yhteydessä. Lissabonissa sardiinista sai pulittaa 1,50 euroa per pyrstö, Portossa vähemmän. Jokin tv-kanavista laski, että kunnon S. Joãon vietto ruokineen ja juomineen vaatii vähintään 20 euroa nenulta. Ei tunnu pahalta suomalaisen tulotasossa, mutta täällä se on paljon rahaa.

Juhlat eivät lopu tähän, vaan niitä riittää pitkin kesää. Jo tällä viikolla juhlitaan São Pedroa (kalastajien ja sään pyhimys) mm. naapurikaupungissa Póvoa de Varzimissa. Porton metro yltää muuten sinne asti.

Elämä ei voi olla pelkkää juhlaa. Arki on kulunut ahertaen, ensin maalaten ja sitten siivoten Carlosin taloa. Olen ollut apuna, koska minulla on mahdollisuus siihen, ja koska olen halunnut olla avuksi hänen perheelleen. Iäkkään äidin juttujen kuunteleminen käy samalla portugalin syventävästä intensiivikurssista. Puoliakaan en ymmärrä nopeasta puheesta, mutta ymmärrän sentään sen verran. 

Aina kun olen hiukan huoahtanut, olen seurannut sisäpihasta huolehtivien lampaiden ja vuohien touhuja. Olen mussuttanut eväitäni ja katsonut omaa apettaan jauhavaa vuohea silmiin. Mietin, mitä se mahtaa miettiä. Ehkä se miettii miksi minä tuijotan, vaikka todennäköisemmin se miettii mitä herkkua söisi seuraavaksi.  Kuukausi sitten vielä lähes läpitunkemattomassa heinikossa alkaa olla maata näkyvissä. Nelijalkaiset ruohonleikkurit ovat hyvin hoitaneet hommansa. Välillä olen kyllä melkein alkanut etsiä netistä vuohipadan reseptiä, en kuitenkaan siksi, että se on yksi S. Joãon perinneruoista.

Heinänsyönnin lomassa, kaalit ja kukat eliminoituaan vuohet kävivät käsiksi myös pihalla rehottavaan passionhedelmäpuskaan, jonka pullistelevia hedelmiä olen katsellut huulia lipoen. Niin ovat vuohetkin. Ne kirjaimellisesti söivät tiensä pöheikön sisälle, ja sieltä löytyi muun muassa saviruukkuja, joista ei ennen näkynyt häivähdystäkään. Muutamassa päivässä ison köynnöskasvin alaoksista oli enää rangat jäljellä. Yritin hätistellä vuohia pois. Ne painuivat puskan alle piiloon ja jatkoivat sieltä käsin syömistä. Toisella kertaa, kun näin ne passionin vieressä ja menin patistamaan niitä pois, ne mussuttivatkin jotain rikkaruohoa siinä vieressä ja katsoivat minua muka viattoman näköisinä, melkein sädekehät hehkuen päidensä päällä. Päivää myöhemmin kaksi naaraspuolista vuohta seisoi passionin vieressä muurin päällä ja veteli lehtiä huulillaan. Läpsäytin niitä lautasille, seisoessani muurin alapuolella. Toinen vuohista kääntyi hitaasti minua kohti, katsoi silmiin ja toi kuononsa ihan kiinni nenääni ja puhalsi lämmintä ilmaa sieraimistaan, kuin sanoakseen ”Minä syön nyt passionia.”

Mässäilyä.

Vuohet erotettiin pihalaatoituksesta sähköpaimenella ihan hygieniasyistä. Parin säkärin jälkeen ne oppivat välttämään lankoja. Carlos viritti samoja lankoja passionpuskan suojaksi, mutta ilman sähköä. Sillä huijattiin vuohia muutaman päivän ajan.  Nyt puskan suojaksi on laitettu kanaverkkoa, ja veto on vetämässä, kuinka pitkän aikaa siitä on apua. Mandariinipuu suojattiin myös verkolla jokin aika sitten – nyt vuohet käyttävät verkkoa apunaan kurottaessaan kohti puun yläoksia. Alaoksat on jo kaluttu. Heinää on edelleen vuohien ja lampaiden ulottuvilla riittämiin, mutta onhan se ymmärrettävää, että ne haluavat ruokavalioonsa vähän vaihtelua. Ne sentään näyttävät käyttävän valtaosan ajastaan syömiseen.

Vaikka ne välillä saavatkin minut repimään hiuksiani, ovat vuohet sympaattisia. Ne ovat uteliaita, tulevat lähelle ja nauttivat silittämisestä, seisoen hievahtamatta kun niitä paijaa. Ne tykkäävät kiivetä rappusille nukkumaan, kilipukki ylimmällä tasolla ja kaksi naarasta alempana. Jos kilipukki joutuu kauemmas naaraista, se määkii surkeankuuloisesti ”ba-ha-ha-haa”. Kaksi lammasta pysyttelevät likempänä toisiaan. Ne hätääntyvät, jos joutuvat eroon toisistaan.

Kelpaa hymyillä täydellä mahalla.

Lammaspariskunta on nyt ristitty: niiden nimet ovat Pedro ja Inês, legendaarisen portugalilaisen pariskunnan mukaan. Kerron heistä joskus. Heidän rakkaustarinansa saa Romeon ja Juliankin kalpenemaan. Suorastaan kalmankalpeiksi. Vuohet ovat vielä ilman nimiä.

Tarinani ovat viime aikoina olleet juhla- ja maaseutupainotteisia. Jälkimmäinen johtuu paitsi siitä, että vietän paljon aikaa maanviljelijän kanssa, mutta myös siitä, että tämä on maanviljelysseutua. Siitä hyvänä esimerkkinä on se, että lähin maissipelto ja lammaslaidun on kotitaloni vieressä, vaikka asun kaupungissa. Täällä Pohjois-Portugalissa viljellään kesäaikaan nimenomaan maissia, talvella viljaa tai rehua. Maito- ja lihatiloja on paljon. Täällä jopa näkee lehmiä ulkona laitumella – näky, joka Suomessa on käynyt harvinaiseksi.

Maitotilalla käydessäni tilan emäntä harmitteli sitä, kun tuottaja saa niin vähän työnsä ja investointiensa palkaksi. Väliportaat – jalostus ja vähittäiskauppa – saavat suurimman osan lopputuotteen hinnasta verojen lisäksi. Onko maataloudella tulevaisuutta? Uskon, että on, sillä yleensä emme lakkaa syömästä ennen kuin horsma kukkii kumpumme päällä. Miten maataloutta tuetaan oikealla tavalla, on sitten vaikeampi kysymys. En usko, että on oikein että meille kaikille ravintoa tuottava maatalousyrittäjä tulee hädin tuskin toimeen, kun jonkin yhteiskunnalle vähemmän arvokkaan ja tuottavan työn tekijä elää paljon leveämmin. Tiedän, että maailma ei ole tasa-arvoinen, mutta voisimme edes pyrkiä tasoittamaan karkeimpia epäkohtia.

"Nam, herkullisen näköinen paita."

Näillä seuduilla oli ennen paljon tekstiiliteollisuutta. Muistattehan sen ajan, kun moni Suomessa myyty vaate oli tehty Portugalissa? Silloin kun se oli Euroopan halpatyömaa. Sitten kansallinen minimipalkka nousi, ollen nykyään liki 500 euroa kuussa. Se on liikaa kansainvälisille vaatemerkeille. En tiedä montako paitaa näppäräsorminen ompelija teki 40 tunnin työviikkonsa aikana, varmasti aika monta, mutta jos alle 500 euroa kuussa + sotumaksut on liikaa, niin jokin on pielessä. Pärjäisimmekö vähemmillä halpapaidoilla ja -farkuilla? Jospa panostaisimme vähän enemmän laatuun eikä määrään? Ostaisimme vähemmän mutta maksaisimme enemmän, jotta se varsinaisen työn tekijä saisi tehdä työtä rauhallisemmassa tahdissa ja saisi siitä ihmisarvoisen palkan. Hyvin tehty vaate kestää pesua, käyttöä ja katsetta kauemmin kuin halvalla, tekijöitä riistäen tuotettu tusinapaita. Bangladeshissa romahtanut tehdasrakennus ei ole ainoa hikipaja, jossa meidän eurooppalaisten turhatarpeita tyydytetään. Toitotamme muka kestävää kehitystä, mutta noudatammeko sitä oikeasti omassa elämässämme? Hiilijalanjälki on yksi merkki olemassaolostamme, eettinen kädenjälki toinen. Emme voi enää sysätä vastuuta tuottajille ja vähittäiskauppiaille. Bangladeshin jälkeen emme voi olla tietämättä, millaisissa oloissa käyttämämme halpavaatteet tehdään.

Eksyin ehkä otsikon aiheesta. Kuinka kilipukki sitten kesytetään? Ei se kaipaa ihmeasioita. Ruokaa, suojaa, ja toisten läheisyyttä, kuten koirat, kissat ja me ihmisetkin. Vuohen elämä on hyvin yksinkertaista.  Passionpuska on sen juhlapöytä, päivän kohokohta. Saanko riistää siltä sen ilon saadakseni itse tehdä passionpiirakkaa ja -hilloa? Kiperä, eettinenkin kysymys, johon en heti osaa vastata. Revin vuohille hyvitykseksi pystyyn kuivuneesta magnoliapuusta lehtiä, joita ne rouskuttavat hyvällä halulla, ja omatuntoni saa ainakin yön ajaksi rauhan.

Huomenna juoksen taas hätistelemässä niitä sieltä, missä niiden ei minun mielestäni pitäisi olla aterioimassa. Ainoastaan sitruunapuu on enää suojaa vailla.

Maalari maalaa taloa

Viime ajat ovat kuluneet aamusta alkuiltaan maalitela ja pensseli kätösissä. Maalinhaju on jo iskostunut sieraimiini, mutta ehkä toissapäivänä alkanut siivousurakka ajaa sen pois, kloriten hajun tullessa tilalle. Kaikki mahdolliset paikat pestään sillä homemörköjen häätämiseksi.

Olen siis ollut maalaus- ja siivoustöissä ystäväni Carlosin tulevassa kodissa, vanhassa maatilan päärakennuksessa. Se on sisäpuolelta rakennettu käytännössä uusiksi reilu kymmenen vuotta sitten, mutta tuoreen maalin tarpeessa mm. puutteellisen tuuletuksen takia. Sisätilojen pääsävyksi valikoitui lämmin keltainen. Ystäväni Maikku lähetti sisustuslehden Suomesta (kiitos, Maikku!), ja Carlos selaili sitä, ihmetellen, kun melkein kaikki lehdessä esitellyt tilat oli maalattu valkoisella. Että eikö meille suomalaisille riitä se kun on valkoista lunta yllin kyllin tarjolla puolet vuodesta. Yritin keksiä selitykseksi, että valkoisuus johtuu pimeästä talvesta ja pienistä asunnoista. Valkoinen avartaa ja tuo valoa. Muttei oikein lämpöä. 

Kieltämättä jossain vaiheessa värejä valitessamme aloin ymmärtää suomalaisten taipumusta päätyä turvalliseen valkoiseen. Eri värejä ja sävyjä ei ole helppo yhdistää ja pitkälle kantavia päätöksiä on vaikea tehdä. Portugalissa ei pelätä voimakkaitakaan värejä – nykyisessä asunnossani on makuuhuoneen yksi seinä lämpimän oranssi ja vierashuoneessa yksi seinä vahvan violetti. Keittiö on puna-musta, täysi vastakohta Suomen asuntoni yksitoikkoisen valkoiselle keittiölle. Täkäläiset värit valitsi eläkeikäinen vuokraemäntä. 

Värien käyttöä ei aristella talojen julkisivuissakaan paitsi etelän Algarvessa ja Alentejossa, sisämaassa. Siellä talot ovat pääosin valkoisia ihan vain kuuman kesän takia. Maan sisäosissa voi lämpötila kesällä nousta jopa 50 asteeseen. Se on vähän kuin haalea sauna. Vilvoitella voi ilmastoiduissa sisätiloissa.

Pohjoisessa värit ovat kuitenkin valloillaan. Talojen julkisivut on usein verhottu, maurivalloittajien perintönä, kaakeleilla, joiden malleissa ja väreissä ei mielikuvituksella ole rajaa. Usein taloja koristaa myös pyhimyksen kuva, reliefi tai pyhimyspatsaita katonkulmissa. Talot rakennetaan usein kivestä, mutta rapataan, ja maalattuina ne voivat olla oikeastaan ihan minkä värisiä vaan: kirkas oranssi, mintunvihreä, punainen, violetti, turkoosi jne. ovat ihan tavallisia valintoja talonomistajille. Suomessa olisi vaikea kuvitella tällaista värikirjoa samalla asuinalueella. Tänne se sopii, ja jopa kuuluu maisemaan.

En ole ennen ollut erityisesti kaupunki-ihminen, mutta muutettuani Portugaliin ensimmäisen kerran, vuoden vuorotteluvapaalle, löysin kaupungeista visuaalisen aarrearkun. Entisessä löytöretkeilijöiden maassa teen omia pieniä löytöretkiäni. Vanhat talot ovat täynnä kauniita, huolella tehtyjä yksityiskohtia. Niiden kauneus ei katoa edes maalin rapistessa. Moni pitää auringon polttamaa, haalistunutta maalipintaa tai ruostunutta rautaa rumana, minusta niissä on jotain kaunista. En edes tiedä, miksi koen niin.  Joillekin asioille ei ole selitystä.

Nyt en jaksa edes pohtia asiaa sen tarkemmin. Maalaus- ja siivousurakka on puristanut minusta mehut, joten kun talo saadaan muuttokuntoon, aion telakoitua rannalle aurinkovarjon alle muutamaksi päiväksi lataamaan akkuja. Joinakin aamuina olen ollut niin väsynyt, että tuli mieleen se aika kun Suomessa olin töissä. Herätys oli aamuisin heti aamukuuden jälkeen, ja kotiin  palasin iltakuuden jälkeen. Työ oli hyvin sirpaleista – tein yhtä asiaa minuutin, toista asiaa viisi minuuttia, ja taas jotain asiaa pari minuuttia. Ihmisiä tuli ja meni, sähköpostia tulla vilisi nopeampaa tahtia kuin mitä ehdin niihin vastata. Pidemmän päälle, vuosien mittaan, se kävi kuluttavaksi. Muistan kun eräänä perjantaipäivänä aivan loppupäivästä kuuntelin puhelimessa jonkun myynti-ihmisen tarinaa, tein samaan aikaan Internetissä lentovarausta, ja yksi kollega odotti puhelun loppumista selvittääkseen jotain asiaa ennen kuin lähtisi lentokentälle ja kotimatkalleen. Minulla oli kova kiire saada kaikki hoidettua päästäkseni käymään lääkärissä. Siihen väliin tuli esimieheni sanomaan, etten saisi vielä lähteä töistä, vielä piti hoitaa jokin asia. Työviikon jälkeen tunsin repeäväni. 

Niitä aikoja ei ole ikävä.

Yksi tämänhetkisen vapauden parhaita puolia on se, kun olen voinut olla avuksi ystävälle. Ison talon maalaaminen on ollut fyysisesti rankkaa, mutta samalla se on tehnyt hyvää. Pää on saanut levätä, kun työhön on saanut keskittyä. Sitä on ikään kuin nollannut ajatukset, jotka pyörivät jo kovasti työstämäni kirjan aihepiirissä. Tauko terävöittää perspektiiviä, ja odotan jo malttamattomana pääseväni jatkamaan kirjoittamista. Heti kun olen lepuuttanut kroppaa ensin. Selkä on sellaisessa kunnossa, että varon melkein jokaista liikettä noidannuolen pelossa. Pari kertaa olen jo pudonnut polvilleni. 

Kukkamattojuhlista on toivuttu, ja Vila do Condessa valmistaudutaan jo seuraavaan juhlaan. Alkukesä on "populaarien pyhimysten" (santos populares) juhlien aikaa. Lissabonissa vietettiin jo Santo Antónion juhlat, ja täällä pohjoisessa juhlitaan São João -pyhimystä ja São Pedroa. Vilan kaduille on viritetty juhlavalaistus, josta tulee ensimmäiseksi mieleen jouluvalot. Facebookissa julkaistu viikonlopun juhlaohjelma on niin pitkä, etten ole vielä ehtinyt edes lukea sitä läpi. Juhlat huipentuvat 21.6., ja silloin juhlitaan läpi yön. Se on vähän niin kuin Suomen juhannus. Olen utelias näkemään, miten pyhimystä juhlitaan sardiinien, viinin ja musiikin voimin. Taas yksi kokemus lisää tässä elämässä, yhtenä helmenä pitkässä nauhassa.
(Oikaisu tekstiin: juhlat huipentuvat sunnuntaina 23.6.)

Naapurin ruoho on vihreämpää, luuli lehmä

Vila do Conden viikon takainen kukkaisshow on enää muisto vain mielessä ja valokuvissa. Seuraavan kerran sitten neljän vuoden kuluttua. Kukkamatot nähtyäni ymmärrän, ettei siihen urakkaan ryhdytä joka vuosi. Ne tehtiin pääosin vihreistä lehvistä ja kukkien terälehdistä, jotka oli käsin nypitty. Kymmenet vapaaehtoiset kiersivät alueen kylissä pyytämässä ihmisiltä kukkia ja valmistelivat niitä aamusta yömyöhään eri paikoissa kolmekilometrisen reitin varrella viikkojen ajan. Matot koottiin yön aikana, ja aikaisin sunnuntaiaamuna alkoi jo tulvia väkeä ihastelemaan ja ihmettelemään valtavan työn tulosta.

Iltakuuden jälkeen lähti kulkue liikkeelle, ja se sai kulkea tuoksuvan kukkamaton päällä, reitin varrella katsomassa olleiden miesten kumartuessa ja naisten niiatessa, tehden samalla ristinmerkin. Kulkue lakaisi mennessään kukkamatot sekaisin. Ennen kuin se oli ehtinyt kiertää koko kolmen kilometrin reitin, oli alkupää jo putsattu

portugalilaisella tehokkuudella ja tie avattu kaupungista pian pois pyrkiville väkijoukoille.

Seuraavaksi on tiedossa S. Joãon juhlat. Silloin syödään sardiineja ja pamputetaan vastaantulijoita päähän valkosipulikukinnoilla tai muovisilla vasaroilla. Ihan oikeasti. Niin käsittämätön juhla, että se on pakko nähdä.

Viime viikko oli suorastaan työntäyteinen. Maanantaista lauantaihin olin Carlosin talolla valmistelemassa sisäseinien maalausta. Rapsutin irtomaaleja kolme päivää ja pesin seiniä kaksi päivää, kuudentena päivänä siivoilin. Olen löytänyt kehostani lihaksia, joiden olemassaolosta en ole ennen ollut tietoinen. Varsinkin seinien pesu oli rankkaa hommaa, ja aina päivän päätteeksi, illallisen jälkeen, olen vaipunut sohvalle lievään horrostilaan. Unta ei ole tarvinnut odotella. Heräämistä on.

Yhtenä päivänä olimme kaikki yläkerrassa; Carlos, hänen palkkaamansa maalari ja minä, kun joku näki ikkunasta, että pelloilla kulki karannut lehmä. Pian se loikkasi Carlosin maissipellolle, ja seisoi siellä heilutellen päätään puolelta toiselle, vähän kuin ihmetellen, että mihin se ruoho loppui. Se alkoi nyhtää maissinoraita, ja Carlosille tuli kiire hätistämään se pois. Minulle tuli kiire yläkerran terassille seuraamaan tapahtumia. Sanoin maalarille, että tällä kylällä tapahtuu varmaan niin vähän, että karannut lehmä on jo näkemisen arvoinen tapahtuma. Maalari kertoi, ettei ole pitkä aika siitä, kun valtatiellä oli seikkaillut lehmä. Hän palasi takaisin töihinsä, minä jäin seuraamaan episodin loppuun asti. Lehmä hätistettiin naapurin niitylle lampaiden ja kanojen seuraksi, ja vähän myöhemmin sen omistaja kävi hakemassa karkulaisen kotiin.

Mennessäni työmaalle lauantaina, oli talon isolle sisäpihalle ilmestynyt viisi nelijalkaista ruohonleikkuria: kolme vuohta ja kaksi lammasta. Carlos toi ne sinne, että ne hoitelisivat heinittyneen puutarhan vähän siistimpään kuntoon nyt ensi alkuun.

Eilen kävimme katsomassa olivatko kaikki vielä tallella (vuohilla on taipumus lähteä seikkailemaan, vähän kuten joillakin lehmillä), ja totesimme vuohien pitäneen pienet bileet lauantai-iltana. Viherkasviruukut oli tönitty kumoon ja kasvien lehdet riivitty riekaleiksi, ja piha oli papanoita täynnä. Kolme vuohta saa aikaan uskomattoman määrän papanoita jo päivässä. Lampaat keskittävät lannoitetuotantoaan hieman enemmän. Kyllästyttyään kukkiin vuohet siirtyivät vihdoin syömään heinikkoa. Toivon, etteivät ne käy passionhedelmäköynnöksen kimppuun. Se on täynnä nuppuja, ja odotan jo vesi kielellä sadon kypsymistä.

Tänään päästään vihdoinkin käsiksi itse maalaushommiin. Maalari hoitaa katot ja seinien tasoitukset, ja Carlosin kanssa maalaamme seinät. Vanha maatilan päärakennus on kohta uudessa kuosissa. On kivaa saada olla mukana tekemässä sitä ja nähdä kättensä työn tuloksen. Se on niin konkreettista ja vieläpä pysyvää. Pysyvämpää kuin päivän kestäneet kukkamatot.