Ruoikossa suhisee

Aurinkoisen ja helteisen viikon jälkeen on sumuinen lauantaiaamu ja vielä unenpöpperössä vähän sumuiset ajatuksetkin. Aurinko yrittää tunkea säteitään läpi pilviverhon, jota tuuli hiljalleen hälventää. Ulkona ei ole vielä lämmin, mutta ehkä vielä tulee. Säätiedotuksia lakkasin seuraamasta kun joka päivälle merkitään yleensä aurinko, pilvi ja yksi tai useampi sadepisara. Meteorologit pelaavat varman päälle.

Nyt on maissinkorjuuaika kuumimmillaan. Aamusta iltaan peltoja kiertää hirmuinen niittokone perässään traktorikavalkadi, joka kuljettaa silputun maissin talvisäilöön. Peltotilkku toisensa jälkeen parturoidaan jättäen jälkeen vain maissiruokorivien sojottavan sängen. Iso pelto talomme vieressä on vielä niittämättä. Ehkä sen vuoro on tänään, ehkä ensi viikolla. Ruoikossa suhisee kuin vähän järeämmässä kaislikossa. Vielä nyt Gaia voi pujahtaa ruokojen sekaan häveliäästi asioilleen. Muutaman päivän kuluttua näkösuoja on mennyttä.

Viime lauantaina Carlos lähti aamuseitsemältä toiselle kylälle auttamaan korjuutöissä ja palasi vasta yhdeltä yöllä. Pitkän päivän aikana pidettiin taukoa lounaan verran, ja päivän päätteeksi maanviljelijät ruokailivat yhdessä. Joissakin taloissa tarjoilut muistuttavat häitä, kertoi Carlos sunnuntaina. On alkuruokia kymmentä lajia, lämmintä ruokaa ja vielä hedelmiä ja kakkuja ja juustoja. Maissinkorjuu on maanviljelijöille vuoden kohokohta, sosiaalinen tapahtuma. Koko porukka tekee töitä yhdessä ja vetää yhtä köyttä samaan suuntaan. Valmista tulee yhdessä tehden.

Maissintähkä ja sen musta parta.

Carlosin ollessa ”työmatkalla” minä hoidin vanhaarouvaa ja vasikoiden ruokinnan. Ensin mainitun poikkeama rutiineista teki vähän levottomaksi, mutta kaikki sujui hyvin. Vasikoille juttelin ja ihastelin niiden suuria silmiä ja pitkiä silmäripsiä. Nyt kun olen pariin otteeseen vienyt niille ruokaa, ne tunnistavat minut ja alkavat ammua kun ilmestyn näkösälle. Ne eivät enää pelkää minua niin paljon kuin ennen. 

Yhtenä päivänä aloitin pitkään työlistalla olleen urakan ja aloin maalata makuuhuoneen kattoa. Sinne kun ilmestyi hometäpliä talven ollessa kosteimmillaan. Kaikki ei vain ole mennyt niin kuin Strömsössä. Vanha maali alkoi kuplia uuden alla, joten kostutin kattoa ja raaputin irti kaiken irtoavan maalin. Nyt pitää paikata kolot ja paljaat läiskät ennen kuin maalaamista pääsee jatkamaan. Osasinpa taas järjestää itselleni urakan. Kyllä minä suurin piirtein tiedän mitä pitää tehdä ja kysyin myös neuvoa ystävältä Suomessa. Rautakauppa neuvoo lisää. Tosin siellä jo maalia ostaessani ”lohduteltiin”, että kyllä se home palaa vaikka mitä tekisi. 

Jaa että miksi minä sitä kattoa kunnostan? Koska olen sisukas (vai jääräpäinen?) suomalainen. Kiven läpi mennään vaikka pää halkeaisi. Homeen hyväksyminen ottaa koville. Sitä paitsi eräs maalari kunnosti katon reilu vuosi sitten, enkä uudestaan päästä häntä sorkkimaan sinne. Muissa huoneissa ei ole ollut ongelmia, joten ehkä vika piilee katon pohjatöissä ja käytetyssä kalkkimaalissa. Ja siinä, että makuuhuoneen yhteydessä on kylpyhuone. 

Uskon yhä, että kaikki ongelmat, tai ainakin melkein kaikki, ovat ratkaistavissa kun ei vaan anna periksi. Jos on tulla heikko hetki, pitää nostaa pää pystyyn ja lausua hampaiden välistä voimasana, aito ärräpää. ”Prkl, mä pystyn tähän, mä teen tämän, prkl!” Ja sitten vaan toimeksi.

Eilen tekemisistä ei vaan tullut mitään. Kävin aamupäivällä torilla, ja iltapäivän suunnitelmat rompsahtivat karille kun vanharouva oli niin levoton. Kävin hänen kanssaan kahdesti kävelyllä, mutta hän rauhoittui hetkeksi vasta kun pyysin häntä auttamaan lankavyyhden kerimisessä. Silloinkin se oli lyhytaikainen helpotus. Nyt hän on nukkunut koko yön rauhallisesti. Ehkä kävelylenkit väsyttivät sopivasti.

Piikkipallon sisällä piileskelee
kastanja tai kaksi.

Kesä alkaa kellahtaa syksyn puolelle. Ensimmäiset kastanjat on jo paahdettu ja syöty. Kasvimaalla ei kasva enää muuta kuin mangoldia. Pihan puolella kukkaloisto hiljaa hiipuu. Ahkeraliisa, alegria, on yhä nimensä veroinen ja kukkii pinkein kukin. Samoin keväällä kylvämäni pienet unikot kukkivat uutterasti, väsymättä, ja pieniä taimia on kylväytynyt entisten viereen. Ehkä ne selviävät talvesta, ehkä eivät. 

Osa luonnosta ja puutarhasta pitää pientä lepotaukoa, mutta osa alkaa vasta heräillä. Sitruuna- ja appelsiinipuiden hedelmät kasvavat ja kehittyvät. Persilja, salsa, on itänyt ryytimaassa, joten talvella saa laittaa ihanaa sileälehtistä yrttiä salaattiin, keittoihin, leivän päälle… Kun maissi on korjattu, pellolle kylvetään heinää. Kovan suhinan sijasta parin kuukauden kuluttua kuuluu hentoa havinaa. Vuodenajat vaihtuvat ja maisema sen myötä. Maapallo kiertää auringon ympäri, me mainemme ja mantuinemme sen mukana. Vauhti ei päätä huimaa, eikä sen tarvitsekaan. Näin on hyvä. 

Nukkuva ei haukottele

Seittisokkelo. Tumma tausta on vasikka. 

Aurinko paistaa kuudetta päivää peräkkäin. Tämä on tänä kesänä ihmeellistä, normaalivuonna tavallista. Kalenterin mukaan kesä on vaihtunut syksyksi, vaikka lämpötilan mukaan ollaan vielä lujasti kiinni kesässä. Päivät lyhenevät kovaa vauhtia, mutta lohdutukseksi voi sytytellä illalla kynttilöitä. Aina kun jostain pitää luopua, saa muuta tilalle. 

Sininen taivas ja lämpö herättivät sisälläni majailevan pikku suursiivoojan. Nyt on jynssätty olohuone, alakerran kylpyhuone (lattiasaumat hammasharjalla), eteisaula ja keittiö. Alan hiljalleen ymmärtää, miksi talossa edellisten asukkaiden aikaan kävi peräti kaksi siivoojaa viikoittain. Maalla lentää aina pölyä ja tomua ja ne levittäytyvät joka paikkaan. Puiset, uralliset jalkalistat, ikkunaluukut ja ovet ovat kivaa katseltavaa, mutta puhtaanapitäjän painajainen. Huonekalujen kiillotusainetta on kulunut tölkkikaupalla, se on kätevintä puupintojen puhdistukseen. Onneksi sitä saa eurokaupasta eurolla. 

Viikunoita, Aatamin ja Eevan herkkua...

Eilen karkasi mopo käsistä. Saatuani keittiön lattian mopattua aloin silmäillä keittiönoven vieressä olevia, ulkokautta vintille johtavia rappusia. Niille kertyy kaikkea tavaraa siihen malliin, että vintille on vaikea mennä. Päätin siivota portaat. Ihan silleen pikaisesti. Kun olin saanut hiekat lakaistua, päätin vielä pesaista tomut pois. Niin, ja olihan vintin ovikin pesun tarpeessa. Vielä sotkuisempi oli pumppu- ja kaasupullohuoneen ovi, joten sekin tuli jynssättyä samoin tein. Ja laatoitus sen edessä. Siinä sivussa paistoin pari leipää. 

Kun vauhtiin pääsin, siirsin kukkaruukut syrjään autokatokselle vievältä laatoitukselta ja pesin senkin. Carlos palasi töistään ja tuli ihmettelemään tarmonpuuskaani. Sanoin lopettavani ihan kohta. 

Lupailin liikoja. Ahnehdin lisää tekemistä ja mietin mitä seuraavaksi. Yläterassi, cevada-paikkamme. Tottahan se pitää välillä lakaista. Eikä pelkkä lakaisu riitä, vasta pesten tulee puhtaaksi.

Muutamaa minuuttia myöhemmin löysin kädestäni juuriharjan, jolla jynssäsin terassin rappusille jämähtänyttä sammalta ja kosteaa tomua pois. Välillä kukkaruukkujen siirtelyä puolelta toiselle, pahuksen raskaita viime viikon sateiden jälkeen. 

Kaikki tämä tapahtui sen kummemmin miettimättä. Ajauduin vain pesutilanteesta toiseen. 

Luulisi tämän riittävän, mutta vielä oli vähän voimia jäljellä. Pesin loput laatoituksesta, paitsi olohuoneen oven ja pellonpuoleisen portin väliseltä alueelta. Siellä pyörii kaikkea ylimääräistä tavaraa, muun muassa vanha sohvakalusto, jota emme käy kippaamassa metsän laitaan kuten moni muu näköjään tekee. Läheinen metsätie näyttää olevan epävirallinen kaatopaikka. Tiedän, niitä löytyy Suomestakin.

Hepokatti tms. pellon laidalla
ilta-auringossa.

Parin, kolmen tunnin jynssäämisen jälkeen rustiikit terrakottalaatat kiiltävät kuin uudet. Ainakin vähän aikaa. Katoavaista on mainen kiilto. 

Illalla unta odotellessa mietin elämän vähemmän tärkeitä kysymyksiä. Kuten sitä, miksi nukkuva ihminen ei haukottele. Väsynyt haukottelee, mutta eikö nukkuva ole väsynyt? Ja miksei kukaan kuorsaa hereillä ollessaan? Paitsi teeskennellessään nukkuvaa. Jokainenhan osaa vetää ilmaa kitapurjeisiin. Miksi kuorsaava ihminen ei yleensä herää omaan kuorsaukseensa, vaikka jyrisisi niin että ikkunat helisee? Miksi kesken unen herätetty ihminen on ärtynyt eikä aina tiedä vastausta kysymykseen mikä maa mikä valuutta ja mikä kieli?

Viime yönä nämä pohdinnat jäivät kesken, sillä Nukkumatti poimi minut matkaansa ja pääsin muun muassa bussiretkelle entisten työtovereiden kanssa. Keskellä yötä heräsin kuitenkin koputukseen, vierustoverini ei. Nousin ja menin katsomaan, vanharouva oli vessareissullaan pudonnut peffalleen eikä päässyt omin avuin ylös. Silti hän puhua palpatti iloisesti. Kiskoin hänet jaloilleen, autoin sänkyyn ja vannotin pysymään siellä aamuun asti. Piti keskittyä puhumaan portugalia, sillä puoliunessa tuppaan puhumaan suomea. Talviunenpöpperöinen karhu minussa ponnisteli pinnalle, väsymys ja ärtymys varmasti värittivät ääntä, ja yritin pehmentää sitä peittelemällä vanhanrouvan huolella nukkumaan. Tiesin, että menee tunti tai pari ennen kuin itse saan uudelleen Nukkumatin takinliepeestä kiinni. Helpotukseni on se, että ei tarvitse aamukuudelta eikä edes -seitsemältä kammeta itseään ylös ja töihin.  

Ennen Suomen matkaa kävin kaupungintalolla uusimassa oleskelurekisteröintiä, jonka voimassaolo umpeutui kesäkuussa. Virkailija vilkaisi dokumenttiani ja sanoi, että he eivät uusi niitä, he tekevät vain ensimmäisen rekisteröinnin. Eikä hän tiedä mitä minun pitäisi nyt tehdä. Sain sentään maahanmuuttajille tarkoitetun neuvontanumeron, josta asia pitäisi selvitä. En ole vielä saanut aikaiseksi soittaa sinne. Huomenna, amanhã. Tai pikemminkin maanantaina, na segunda.

Passion kukkii puutarhassa. 

Tällä viikolla kävin ilmoittautumassa paikalliselle terveysasemalle. Ei tarvinnut jonottaa, mutta passi piti käydä hakemassa kotoa henkilöllisyyden toteamiseksi ja lomakkeiden täyttämiseksi. Minulle nimettiin oma lääkäri, jonka päivystysajat annettiin paperilapulla, ja vähemmän kiireisissä tapauksissa voi varata ajan. Lokakuun loppuun asti ajat olivat täynnä, mutta ensi viikolla pääsee varaamaan aikoja marraskuulle. Se on jo aika hyvin.

Numeroita riittää nyt. Muuttaessani ensimmäisen kerran Portugaliin sain veronmaksajan numeron (número de contribuinte), jota tarvitaan vähän joka paikassa, mm. verotukseen kelpaavan kuitin saamiseksi. Vuosi sitten ilmoittauduin yksityisyrittäjäksi ja sain sosiaaliturvatunnuksen (número de identificação da segurança social). Nyt terveysasemalla annettiin vielä oma tunnuksensa (número de identificacão do utente). Ulkomaalainen saa jokaisesta rekisteröitymisestä oman aanelosen, ei mitään kortteja. Numerot kulkevat mukana vaikkapa paperilapulle kirjoitettuna, mutta virallisissa yhteyksissä pitää varautua esittämään kyseinen aanelonen. Numeroviidakon lisäksi seikkailen byrokratian sokkeloissa, sillä kuten käynti kaupungintalolla osoittaa, eivät edes virkailijat tiedä kaikkea eivätkä ole hanakoita ottamaan selvää. No, näillä eväillä taas mennään. 

Nälkäinen toukka ruusupensaassa.

Tänään olisi Vilassa (Vila do Conde) toripäivä, mutta eilisen puurtamisen ja puunaamisen jälkeen keho vaatii vastalahjaksi lepoa. Joinakin päivinä luut ja lihakset tuntuvat painavan enemmän kuin toisina päivinä. Siinäpä taas pohdittavaa ensi yöksi unta odotellessa. Tosin olen huomannut, että haukotellessa ajatustoiminta pysähtyy. Mistäköhän se johtuu? Hapenpuutetta aivoissa? Jos Newton olisi haukotellut omenan pudotessa puusta, olisiko painovoima jäänyt keksimättä? Ja huomasiko hän koskaan, että kehon paino tuntuu vaihtelevan päivästä toiseen, voimista riippuen? Siitäkö termi painovoima tulee? 

Haukottelen, olen siis väsynyt. Parasta lähteä liikkeelle, vaikkapa kevyisiin puutarhatöihin. Ruusut voisi leikata, sillä niistä on syöty lehdet. Tosin jos suunnitelmat sujuvat samalla mallilla kuin eilen, olen parin tunnin kuluttua kääntämässä kasvimaata ja kaivamassa sinne multaa kompostikasan alta, ja vielä haen pellolta vasikoiden lantamöhkäleitä lisälannoitteeksi. 

Hyvää viikonloppua, rakkaat lukijat!  

Auringosta sateeseen

Huh. Huhhuttelen taas, sillä olipas vauhdikas viikko Suomessa. Palasin Portugaliin viime yönä, ja blogipäivitys tulee nyt ihan lonkalta lasketellen, sillä en ole yhtään ehtinyt miettiä mitä kirjoitan, enkä oikein ole osannut orientoituakaan siihen. Luvassa on siis jonkinasteista tajunnanvirtaa. Tosin tänään tämä virta ei valu vuolaasti vaan takellellen, jopa vastavirtaan. Ympäristön- ja ilmastonvaihdokseen totutteleminen ei käy alle 24 tunnin. Ja on tässä ollut vähän muutakin hässäkkää.

Suomessa tapasin perhettä, sukulaisia ja ystäviä. Parina päivänä siirryin suoraan ruokapöydästä ruokapöytään, ja siinä välillä katselin auton ikkunasta kauniita maalaismaisemia. Lisäksi pääsin käyskentelemään aurinkoisessa metsässä, missä pikkulinnut hiljenivät ihmeissään kuin hihkuin ”Uih! Uiihh!!” bongatessani ihanan herkkutatin toisensa perään. Tiedän varmuudella, että silmäni kiiluivat kilpaa metsän siimeksessä lymyilevän ketun silmien kanssa säntäillessäni sienen luota toiselle. Se on puhdasta sienihulluutta, joka ei tule niiden syömisestä vaan löytämisestä. Onnistumisen tunne on mahtava. Salainen metsäni Sipoon korvessa ei petä koskaan. Se antaa aina saaliin sitä pyytävälle.

Keräilijäluonne mikä keräilijäluonne, eikä muuksi muutu vaikka oliiviöljyssä paistaisi.

Tänään pääsin keräilemään heinää vasikoille tavallista enemmän. Olin ryhtymässä aamiaiselle, kun Carlos ryntäsi sisään huohottaen. Hän kielsi minua katsomasta. En katsonut mutta arvasin, että hän oli leikannut käteensä tavallista pahemmin. Annettuaan itselleen ensiapua ja autettuaan minut ylös lattialta, minne pyörtyä kupsahdin, hän lähti sairaalan ensiapuun.

Virottuani lähdin pellolle hakemaan ruokaa vasikoille. Niillä oli jo nälkä, vaikkeivät ne sanoneetkaan mitään. Ne seisoa tököttivät hiljaisina ruokapaikoillaan varmoina siitä, että aamiainen on tulossa.

Ahersin koko aamupäivän. Niitin ja kannoin heinät pellolta laitumelle, sillä en ole vielä opetellut ajamaan traktoria (eikä se ihan lähiajan tavoitteisiin sisällykään). En tainnut vielä mainita, että satoi liki kaatamalla? Saatuani vihdoin parit kantolastit heinää kaikkien vasikoiden turvan eteen palasin sisälle vaihtamaan vaatteet. Ainoat kuivat paikkani olivat jalat saappaissa ja pää, jota suojasi sadehattu, jonka Carlos minulle taannoin kaukonäköisesti antoi. Repiessäni läpimärkiä vaatteita yltäni pihakatoksen alla lakkasi sopivasti satamasta. Näytin peukkua taivasta kohti. Kiitti!

Carlos palasi sairaalasta peukalo paketissa. Kuusi tikkiä ja kielto rasittaa kättä vähään aikaan. Uskovatko miehet moista? Ei tietenkään. Loppupäivästä olimme jo pellolla uudestaan. Palatessani talolle aurinko pilkahti pilvien raosta, mutta samalla alkoi sataa uudestaan. Kastuminen ei vaan tunnu enää missään. Eikä sähköpaimenen sätkyt (tulipahan testattua, että aita toimii). Täytyy seuraavaksi keksiä jotain vähän enemmän extremeä itsensä koettelemiseksi. Vaikkapa härkäjuoksua mutaisen laitumen poikki, missä vasikoiden tiputtamat liukumiinat vaanivat varomatonta jalkaa.

Totta puhuen sarvipäät pelkäävät minua enemmän kuin minä niitä. Huudan vaan ”buu!”, ja ne kaikkoavat. Arkasorkkia nämä meidän vasikat. Ehkä sitten kun ne saavat ikää ja kokoa lisää, saavat ne myös lisää itsevarmuutta. Voin tehdä empiiristä tutkimusta siitä, milloin sonnista tulee pelottavampi kuin suomalaisesta naisesta. 

Niin paitsi että tätä nykyä en pelkää enää juuri mitään. Jossain vaiheessa vain lakkasin pelkäämästä asioita, enkä tarkkaan edes tiedä miksi. 

Tietysti suhtaudun asianmukaisella kunnioituksella monisatakiloisiin elikoihin. Niillä on sarvet. Ja sorkat. Toisin sanoen en hakeudu niiden sekaan. Tuijottelemme toisiamme aidan yli, sähköpaimen esiliinana. Juttelen niille, ja ne kuuntelevat sujuvasti suomea. Toisin kuin vuohet ja lampaat, vasikoita en ole ristinyt. En halua kiintyä niihin liikaa. Niillä ei ole nimiä, vain numerolätkät molemmissa korvissaan. Ne ovat meidän leipämme, viinimme,  valomme ja vaatteemme. Me ruokimme ne, pidämme niistä huolta, ja ne tuovat meille sen mitä elämiseen tarvitsemme. Se on eräänlainen symbioosi. 

Tämäkään päivä ei mennyt ollenkaan alkuperäisen suunnitelman (=kirjoittamista, siivoamista, pyykkäystä, valokuvien käsittelyä) mukaisesti, mutta ei se mitään. Vanharouva oli suht pirteänä ja söi valtavalla ruokahalulla, Carlosin käsivamma ei ollut pahempi (kiinakaupasta ostettu sirppi on varsinainen giljotiini), teimme ja söimme hyvän lounaan ja illallisen ja pitkästä aikaa joimme kupilliset cevadaa yhdessä. Kotiin oli hyvä tulla, kotona on hyvä olla, mutta oli myös hyvä olla muualla välillä. Nyt olen väsy ja valmis nukkumaan. 

Kuvituksena tällä kertaa jotain pikku juttuja pellon laidalta. 

Sisälmykset, syömään!

Uma janela. 

Lupailin tässä päivityksessä kertoa portugalin kielen kiemuroista. Niitähän riittää. Vaikka ei otettaisi huomioon ihmeellisiä nasaali- ja suhuäänteitä ja verbien aikamuotojen joskus suomalaiseen logiikkaan mahtumattomia muotoja, riittää jo pelkässä sanastossa opettelemista. Monet sanat tarkoittavaa useaa eri asiaa. Monille asioille on useampi samaa tarkoittava sana. Siinä kieliviidakossa kun lähtee tarpomaan, päätyy vain syvemmälle metsään (uma floresta, um bosque, uma mata). Mutta kyllä joskus kirkas päivä kurkistaa sieltä sanalatvusten raoista ja tuo toivoa siitä, että portugalinkin kielen voi oppia hallitsemaan. Ainakin jotenkuten.

On joitakin monikäyttöisiä sanoja, jotka kannattaa painaa mieleen. Sana tomar tarkoittaa perusmuodossaan ottamista. Yleensä sillä sanalla otetaan jotain nestemäistä, kuten: tomar um café, um banho (suihku/kylpy), uma injeção (pistos), medicamentos (lääkkeitä, jotka varmaan ammoisina aikoina olivat usein nestemäisiä). Selvä juttu. Sanaa käytetään myös abstraktimmissa yhteyksissä: tomar uma desição (tehdä päätös), um rumo (suunta, tie). Monia muita asioita otetaan apanhar-verbin avulla: apanhar um taxi, um comboio (juna), sol (aurinkoa), lenha (kerätä polttopuuta), frio (kylmettyä), roupa (pyykit pois narulta). Kätevää. Nämä verbit kun opettelee hyvin, pystyy jo tekemään montaa asiaa.

Uma porta.

Käsillä, com as mãos (o-päätteestä huolimatta feminiini), voi myös tehdä monta asiaa. Käsissä on kätevästi sormet, dedos, kuten myös jaloissa, dedos dos pés. Jalkojen sormet siis. Voi kun anatomia olisi näin helppoa mutta ei se ole. Esimerkiksi mahoja on kaksi; o estomago ja a barriga. Edellä mainittua käytetään yleensä kun viitataan elimistön sisällä olevaan vatsaan eli siis vatsalaukkuun, jälkimmäinen sisältää myös sisälmykset ja ulospäin mahdollisesti pullottavan massun. Komea kaljamaha on tuttavallisesti uma pipa (tynnyri). Korviakin on kahdet: os ouvidos viittaa päänsisäiseen kuuloelimeen ja as orelhas pään ulkopuolisiin läpysköihin, jotka on hyvä pitää höröllään, että kuulee mitä puhutaan.

Jollei kuullut, on monta tapaa kysyä ”mitä?”: como? (kuinka?), diga? (sanokaa), diz? (sano), hum? (täh?). Nykyään näkyy, tai pikemmin kuuluu olevan muotia äännähtää ”äää-ä?” siten, että intonaatio nousee ynähdyksen lopussa. Kätevä äännähdys on niin tarttuva, että huomaan käyttäväni sitä myös keskustellessani suomeksi.

Como on yksi niitä sanoja, joiden ääntäminen riippuu siitä mitä sanalla tarkoitetaan. Kuinka-merkityksessä se lausutaan ihan yksinkertaisesti [komo]. Syödä-verbin (comer) ensimmäisen persoonan preesensissä como lausutaan kuitenkin [ko:mu]. Syöminen on kivaa, niin on ruuanlaittokin. Tarkkana saa olla kuitenkin siinä, keittääkö (cozer) ruokaa vai ompeleeko (coser). Ero on sihahduksessa keskellä sanaa. Z-kirjain lausutaan ikään kuin ampiaismaisesti.

Azulejos.

Kieli keskellä suuta saa olla myös hedelmien kanssa. Ettei käy niin kuin eräällekin maahan muuttaneelle suomalaisnaiselle, joka ruokakaupassa osoitti innoissaan kookoskakkua (bolo de coco, [bo:lu dö ko:ku]) ja ehdotti kirkkaalla äänellä ”Vamos comprar um bolo de cocó!” [koko:]. Ostoksilla mukana ollut portugalinkielen yksityisopettaja yritti hillitä hilpeyttään ja lähistöllä olleet ihmiset katsoivat pitkään. Kieltämättä kookoskakku on ruskea väriltään, mutta ei marketissa sentään kakkakakkuja myydä.

Niillä erilaisilla hipsuilla, hatuilla ja madoilla kirjainten päällä on tosiaan merkitystä ja vaikutusta ääntämiseen. Ne kannattaa painaa siis mieleen.

Marketeista puheen ollen, niissä on kaupan kokonaisia kanoja sisälmyksineen, com miúdos. Nämä on pakattu siististi pieneen muovipussiin ja tuupattu peratun kanan sisälle. Viimeksi tänään katselin lihakaupan tiskissä törröttäviä kananjalkoja, pés, ja ihmettelin itsekseni mitä herkkua niistä mahdetaan valmistaa. Kanasta on moneksi ruuaksi. Munien, ovos [o:vus] lisäksi. Joita ohimennen mainittuna meidän kanamme edelleen laiskasti pukkaavat.

Trêscentos e trinta e três.

Yksi monisyisimmistä sanoista on já. Esimerkiksi Já vais? (Joko menet?) tai Já não vais? (Etkö enää menekään?), já volto (palaan pian) ja normaali ”heihei” até já, jota käytetään silloin kun on tarkoitus olla uudelleen yhteyksissä ihan lähituntien aikana. Jos aikaa oletettavasti kuluu pidempään, sanotaankin até logo. Jollei ole ihan varma, niin pitää vaan arpoa. Huomiseen/hyvää yötä on até amanhã, ja kuten aiemmin olen jo todennut, vanhempi väki lisää tähän sen kummemmin miettimättä se Deus quiser, jos Luoja näin haluaa.

Sanan alussa olevaa j-kirjainta ei lausuta h:na kuten espanjassa, vaan yhden sortin sihiässänä. Ääntämisessä pitää taas olla tarkkana. Yhtenä iltana kysyin vanhaltarouvalta joko hän menee nukkumaan, Já vai dormir?, ja hän ymmärsi minun puhuvan teestä (chá). Vielä on siis hiomista eri ässien kanssa. Uh.

Varokaa koiraa. Myös kilttiä?

Puhutaan vielä vähän diminutiivista. Se on eräänlainen hellittelymuoto sanasta kuin sanasta, ja tunteellisena kansana portugalilaiset viljelevät sitä runsaalla kädellä. Harvassa ovat lauseet, joissa ei käytetä diminutiivia. Kahvikupponen, joka on tiivistetty versio espressosta, on tuttujen kesken cafézinho. Pieni on pequeno ja pikkuinen pequeninho, koira um cão [kau] (nenästä kiinni pitäen eli ääntyy nasaaliäänteenä), kiva pikkukoira on um cãozinho. Ravintolassa voi pyytää laskun, a contan sijaan pikkuruisen laskun, a continha, ja elää siinä toivossa että tarjoilija tosiaan tuo pienen laskun. Portugalissa näin usein tapahtuukin. Hintatasohan on suomalaisen näkövinkkelistä katsellen kohtuullinen.

Jotta säännöistä olisi myös poikkeuksia, on pieni-sanasta kaksi mahdollista diminutiivi-muotoa: pequeninho tai pequenino. 

Kun perheenäiti mãe [mäe] tai -isä pai [pai] kutsuu keittokattilaa pöytään kantaessaan ”Miúdos, vamos comer!” hän ei huutele sisälmyksilleen vaan lapsilleen (crianças). Portugalin kielen loogisuus kulminoituu konkreettisella tavalla juuri tässä sanassa. Äidin sisuksistahan lapset ovat tulleet, joten totta kai heistä käytetään samaa sanaa kuin sisälmyksistä.

Uma rua.

Jollen vielä, rakkaat lukijat, saanut teitä sekaisin portugalin kielen ihmeellisyyksien kanssa, yritän joku toinen kerta uudestaan. Sitä odotellessa piipahdan Suomessa. Seuraava blogipäivitys on luvassa ensi viikon loppupuolella, kun olen taas kotiutunut reissusta.

P.S. Opin portugalin kieltä jokapäiväisessä arkielämässä, joten jotkut termit voivat olla omia tulkintojani. Lisäksi nuo foneettiset ääntämisohjeet ovat viitteellisiä, ei virallisia. 

Kaksi vuotta

Kaksi vuotta sitten pakkailin Suomessa laukkujani, pistin postissa seitsemän laatikollista tarpeellista tavaraa kohti Vila do Condea, siivosin Järvenpään asunnon ja luovutin avaimet ensimmäiselle vuokralaiselle. Paria viikkoa aiemmin olin kiikuttanut uudelle esimiehelle irtisanoutumisilmoituksen, toki hän jo tiesi suunnitelmistani. Seuraajani oli valittu ja perehdytetty. Muutaman kuukauden pituinen valmistautuminen oli tehty ja Irtiotto saattoi alkaa.

Entisessä elämässä olin konsernijohdon assistentti, monessa yritysjärjestelyssä kovaksikeitetty ja melkein kaiken nähnyt. Kun jälkikäteen mietin toimiston seinien sisällä kuluneita vuosia, parasta niissä oli muutama työkaveri. Pahinta oli muutama muu työkaveri. Opin, miten ihminen osaa näyttää parhaimmat puolensa ja peittää ne huonot. Joskus ne kuitenkin pulpahtavat pinnalle, ainakin hetkellisesti, ja se on raadollista nähtävää. Opin myös miten manipuloimalla pääsee haluamiinsa tuloksiin. Kahdenkeskisissä keskusteluissa kylvetään ajatuksia, käsityksiä, epäilyksiä. Työyhteisössä kukaan ei ole enkeli. 

Ihmisten välisessä kanssakäymisessä ei ole absoluuttista totuutta, on vain näkökulmia. On minun totuus, sinun totuus, ja viimeisenä vielä pomon sana. Jokaisella voi olla samasta asiasta erilainen näkemys, ja kaikki voivat olla yhtä oikeassa tai väärässä. Viisain antaa myöten ja on välittämättä. Heikoin antaa myös myöten mutta välittää, kuluttaa itsensä loppuun. Vahvoin pitää päänsä eikä välitä mistään, paitsi itsestään. 

Yhteisössä, jota ei johdon näyttämällä esimerkillä ohjata puhaltamaan samaan hiileen, pelaa jokainen omaan pussiinsa. Kokemusteni perusteella väitän, että pahinta, mitä yhtiössä voi tehdä, on ottaa johtajia osakkaiksi. Sen suuntaava vaikutus on vääränlainen ja vinksauttaa yhtiön kehityksen raiteiltaan. Lisäksi tavallisten rivityöntekijöiden keskuuteen pesiytyy kateus. Se on luonnollinen reaktio, mutta yhtiön kehitystä rampauttava. Työntekijät kokevat tekevänsä otsa hikeä tihkuen töitä ihan vain sen takia että johtajat/omistajat voivat korjata potin. On helppo arvata millainen on motivaatiotaso noilla fiiliksillä.

Seurasin kaikkea tuota sivusta, välillä itsekin sekaantuen sekavaan soppaan. Businessmaailma alkoi ällöttää. Koitapa tehdä töitä kahdeksan tuntia päivässä viisi tuntia viikossa, kun melkein koko ajan etoo. Ei siitä tule mitään.

Irtiottoon lähtiessäni asetin itselleni kahden vuoden määräajan. Siinä ajassa pitää saada julkaistua kirja tai hankkia toimeentuloa muulla tavalla. Tavoitteisiini en ole päässyt. En ole tehnyt tarpeeksi töitä sen eteen. Ei ole ollut tarpeeksi paineita, ja toisaalta on ollut niin paljon muuta viemässä aikaa ja huomiota. Käsikirjoituksia on kahden vuoden aikana syntynyt silti kaksi, joista toinen kertoo narsistista työyhteisössä. Se hakee vielä lopullista muotoaan. Tarvitsisin mentorin, joka opastaisi sen kanssa eteenpäin. Uskon, että en ole kirjoittanut turhaan. Kaikki kirjoittaminen käy vähintäänkin harjoittelusta. Kyllä se hedelmä vielä kasvaa ja kypsyy. Minulla on malttia odotella sitä.

Jos kaksi vuotta sitten joku olisi sanonut minulle, että tänä päivänä olen maatilan emäntä ja hoitelen siinä sivussa huonokuntoista anoppia, olisin sanonut että ”Sorry vaan, ei käy”. Järvenpään laitamilla asuttujen vuosien jälkeen halusin kaupunkiin ihmisten sekaan viettämään huoletonta sinkkuelämää. Kohtalo nauraa partaansa heitellessään minua juuri sinne minne en ollut aikonut mennä. Nauran sille takaisin: ”Hah, luulitkos kiusaavasi minua? Ähäkutti, pieleen meni!”

On päiviä, jolloin Suomeen paluu ja yksinelo tuntuu houkuttelevalta ajatukselta. Elämä ei voi joka päivä olla seesteistä taivallusta pitkin ruusunlehdin katettua polkua kohti hehkuvaa auringonlaskua. Polussa on kuoppia ja kompastelemme, mutta ylös könyämme ja matka jatkuu.

Viime viikolla oli päivä, jolloin ajatus omasta rauhasta tuntui ah niin ihanalta. Vanharouva oli valvottanut meitä koko yön vaellellessaan pitkin yläkertaa ja napsutellessaan valokatkaisijoita. Hermot olivat pinkeinä kuin vastaviritetyn viulun kielet. Paiskoin mielenosoituksellisesti ovia ja tavaroita purkaakseni paineita. Siitä oli apua. Paineet lievittyivät, eikä vanharouvakaan saanut torkuttua koko päivää ja nukkui seuraavan yön rauhallisesti. Niin mekin. 

Vastapainoksi on päiviä, jolloin yhteiselo tuntuu oikein sopivalta. Sunnuntaina Carlos grillaili pihalla pihvejä, minä laittelin keittiössä salaattia ja muita lisukkeita, vanharouva selvitteli olohuoneessa sotkuun menneitä lankakeriäni. Lounastimme pihalla ison aurinkovarjon alla, ja ruoka maittoi kaikille. Oli tyyntä, lämmintä ja hiljaista, jopa naapuruston koirat olivat kerrankin vaiti ja antoivat ympäristölle ruokarauhan. Lounaan jälkeen itse kukin hakeutui sopivaksi katsomaansa paikkaan ottamaan pienet päivänokoset. Illansuussa vielä kierros maatilan askareita. Palatessani sisälle suihkuun oli hehkuva aurinko laskeutumassa kohti metsänrajaa ja kellertävä usva nousemassa peltojen ylle. Siinä maisemassa silmä lepäsi.

Jotta jatkossakin näkisin maisemat hyvin, kävin eilen näöntarkastuksessa isossa outlet-keskuksessa olevalla optikolla. Edellisen kerran ostin silmälaseja Portugalissa nelisen vuotta sitten Espinhossa ja sain yllättäen makutuomareita. Näöntarkastuksen jälkeen istuin alas ja optikko kiikutti laseja kokeiltavaksi. Liikkeen pitkää tiskiä vasten nojaili neljä, viisi naista, joilla ei näyttänyt olevan kiire minnekään. Pistin lasit päähän, satuin vilkaisemaan naisiin päin, ja he puistelivat päätään. Kokeilin toisia laseja, vilkaisin naisiin, pari heistä nyökkäili, yksi kohautti olkapäitään, yksi pisti pään epävarmana kallelleen. Optikko kiikutti lisää laseja, ja ennen pitkää löytyi pokat, jotka saivat hyväksyvän nyökytyksen kaikilta. Ikävä kyllä niihin kehyksiin ei saanut moniteholinssejä.   

Eilen minulla ei ollut optikon lisäksi muita makutuomareita, vaan puistelin päätä ihan vaan itse peilikuvalleni. Se menee jo rutiinilla, sillä teen niin joka aamu. Aika ja vierivät vuodet eivät armahda ketään. 

Huononäköisyys tulee kalliiksi, mutta laskeskelen, että uusilla laseilla pärjään taas seuraavat kaksi vuotta.

Palailin parin kilometrin matkan kotiin kävellen kameran kanssa. Oheiset kuvat ovat matkan varrelta. 

Seuraavaan päivitykseen aion laittaa portugalin kielen kukkasia. Toisaalta, kun suunnitelmat välillä näyttävät menevän poskelleen, niin voi olla että kirjoitankin jostain muusta. Sen näkee sitten. 

Vielä sitä on jäljellä

Huomenta ja päivää. Aloitin tämän blogipäivityksen kirjoittamisen aamulla sikeässä unessa. Istuin ison, tuuhealehtisen puun alla – vaikka kirjoitinkin istuvani kahvilassa, pieni totuuden muuntelu lienee sallittua – Helsingissä paikassa nimeltä Itä-Satama (kyllä, se kirjoitetaan juuri noin). Takavasemmalla näkyi matalia kerrostaloja, joissa oli punaiset parvekkeet, ja edessä levittäytyi tyypillinen satamanäkymä kontteineen ja kaukaa tulevine laivoineen. Paperin ja tietokoneen puutteessa kirjoitin pulleaan tyynyyn, johon kaunokirjoituksella raapustin rivejä tussilla. Rivit kaartuivat alaspäin kuin pihan perällä pyykkien painosta notkuva pyykkinaru. Päivityksen otsikkona oli ”Vielä sitä on jäljellä”. Kesää siis.

Havahduin johonkin, ja vehreän nurmikon sijasta näin vieressäni käsivarsiaan venyttelevän Carlosin, jota vaivalloinen ponnistelemiseni hereille näytti huvittavan. Satama-altaassa liplattavien laineiden sijaan kuulin vanhanrouvan laskevan vettä kylpyhuoneessaan. Lokit eivät kirkuneet, mutta jonkun naapurin hinkuyskäiseltä kuulostava koira riekua rääkyi. Pullea tyyny oli pääni alla eikä siinä ollut jälkeäkään unisista raapustuksista. On aamu, olen kotona portugalilaisessa maalaiskylässä enkä helsinkiläisessä Itä-Satamassa.

Blogipäivityksen kirjoittaminen jatkuu nyt aamupalan ja -toimien sekä lounaan jälkeen, ei puun alla eikä kahvilassa, vaan olohuoneen kulmaukseen tehdyssä työpisteessä. Istun kasvot ikkunaan päin ja se on niin matalalla, että näen ketä kadulla kulkee. Joskus, kun haluan jaloitella vähän, avaan ikkunan ja pistän pääni ulos, haistelen ja kuuntelen ilmaa, tervehdin naapurin leskirouvaa jos hän sattuu olemaan omassa ikkunassaan ja kuuntelen hänen kuulumisensa. Hän ei juuri kuule minun puhettani, sillä hänellä on huono kuulo. Jossain vaiheessa, tänään tai huomenna, tulee munakanta-asiakkaamme koputtamaan ikkunaan. Nyt siihen kelpaa kolkutella, sillä se on pesty, kuten olohuoneen muutkin ikkunat, ikkunaluukut ja ovet. Olen kunnostautunut ja saavutuksestani ylpeä. Rinta on röyhevästi rottingilla. 

Moni muu talon työ on vielä tekemättä ja aloittamattakin. Sateinen ja kostea kesä on viivyttänyt maalaustöitä. Ajan ja voimien puute metsätöitä. Meillä ei ole vielä talveksi takkapuita. Muutama tuoli odottaa kunnostusta, työhuone – nyttemmin hienosti ilmaistuna, pikkurillin innokkaasti väristessä, ompeluateljee – yhä järjestelemistä, kasvimaa iänikuista kitkemistä ja muutama ruukkukasvi uusiin ruukkuihin siirtämistä. Ja niin edelleen. Mutta vielä on kesää jäljellä.

Hiljaa hyvä tulee, sanoo vanha viisaus. Vaan siihen harvalla on nykyään varaa. Pitää tehdä, suorittaa, saavuttaa tavoitteet, toteuttaa suunnitelmat ja strategiat, usein muiden laatimat. Elämä on ainutkertainen, ja siksi se pitää täyttää tekemisellä, sillä kyllähän haudassa ehtii levätä ihan tarpeeksi. Kyllästymiseen asti. Ohjelmaa täynnä oleva elämä on täyteläinen, ja monelle sellainen sopii. Pysähtymiseen ei ole tarvetta. Ajatus siitä saattaa jopa pelottaa.

Myönnän, minä pysähtelen. Pienillä kävelyretkillä traktoripolulla mielessä ei liiku juuri mikään. Neuronit tai mitänenytovatkaan jämähtävät paikoilleen, kuin odottaen jotain. Tuuli puhaltelee, tuulettaa pääkoppaa, tekee tilaa uusille ajatuksille. Kuvatessani toista kasvia pitkin kiipeilevää elämänlankaa tai villiintyneen viiniköynnöksen kärhöjä aika pysähtyy, liike ei. Tuuli heiluttaa kasveja, ja kuvista tulee melkein poikkeuksetta epätarkkoja, mutta pehmeitä. Valo kuultaa kasvin kurottavien sormien läpi, saa ne hehkumaan. Kun kuvaa jotain näinkin yksinkertaista ja mitätöntä, on lopputulos aina arvoitus. Kamera makro-objektiivin läpi katsoessaan tulkitsee näkemänsä omalla tavallaan, haihduttaa varjot, heleyttää vihreän, korostaa krolofylliä, muuntaa todellisuutta. En edes yritä hallita tai hillitä laitettani, vaan värien ja muotojen kautta elävänä ihmisenä iloitsen siitä, mitä kamera minulle antaa. Maailman, jota paljaalle silmälle ei oikeasti ole olemassa. Silti se ei ole harhaa.

Näistä pysähtyneistä hetkistä ammennan voimani. Ne täyttävät elämää sisällöllisesti enemmän kuin se kaikki muu, kaikki tekeminen ja aikaansaaminen. Ne tyynnyttävät mielen silloin kun jokin asia ärsyttää tai hermostuttaa, lataavat energiaa ja sitten jaksan taas. Pysähtyneet hetket tasapainottavat aamusta iltaan jatkuvaa tekemistä ja toimeliaisuutta, tuovat sisäistä rauhaa. Peltojen välissä kulkevasta traktoripolusta on tullut minun pyhättöni ja salainen piilopaikkani silloin kun haluan olla hetken yksin.  

Aamuyön hämärinä tunteina, kun ikkunoiden ulkopuolella raaka, kostea usva painautuu peltoja vasten, silloin ajatus kulkee ripeämmin kuin keho koskaan. En saa nukuttua, enkä viitsi nousta ylös kun ei ole pakko, ja kaikki muut vielä nukkuvat, koiraa myöten. Varhaisen aamun tunnit ovat pitkiä, minuutit hitaita. Paljon ehtii pään kautta kulkea. Parhaimmat ideat syntyvät aamuviiden ja -seitsemän välillä. Luovuus kukoistaa, ja monet ongelmat saavat ratkaisun ja kysymykset vastauksen. Sen jälkeen voi vielä nukahtaa hetkeksi ja nähdä unta vaikka seuraavasta blogitekstistä. Uusi herääminen on vaan ensimmäistä työläämpää.  

Elokuun viimeinen viikko on alkanut. Suomessa mennään syksyä kohti, täällä on kesälomakausi vielä täysillä päällä. Turistit, lomalaiset ja käymään tulleet emigrantit kansoittavat rannat ja kahvilat ja ravintolat. Moni pikkukaupunki herää eloon muutaman viikon ajaksi. Kylissä ja kaupungeissa järjestetään juhlia milloin minkäkin pyhimyksen verukkeella. Pyhimyksistä ei ole pulaa, eikä juhlistakaan. Aina jostain lähikylästä kuuluu sunnuntaisin rakettien pauketta, kun juhlia julistetaan alkaneeksi tai päättyneeksi. ”Parece que Portugal está em guerra, näyttää siltä kuin Portugali kävisi sotaa”, totesin Carlosille kerran kun pamauksia kuului kahdelta suunnalta. ”Parece que Portugal está em festa, näyttää siltä kuin Portugali juhlisi”, hän vastasi. 

Talouskriisistä huolimatta juhlat jatkuvat, vähän matalammalla profiililla, mutta jatkuvat kuitenkin. Ne ovat enemmän kuin traditio. Ne ovat yhtä oleellinen osa portugalilaisuutta kuin meri on maan rantaviivaa. Syyskuun tullen juhlat harvenevat, mutta kesä jatkuu. Vielä sitä on jäljellä. 

Saavutuksia elämän langalla

Elämänlangan ydin.

Huh huh, olipa viikko. Vanharouva sairastui, ja kunnon aina vain heiketessä kutsuimme lopulta ambulanssin. Kahdeksan tuntia sairaalan päivystyksessä tutkittavana ja hoidettavana, ja keskellä yötä ambulanssikuljetuksella takaisin kotiin. Nyt me hoidamme häntä. Hiljalleen voimat ovat palautumassa. Ruoka maistuu ja juttu virtaa entistäkin vuolaammin. Pieniä saavutuksia on päivittäin. Elämänlanka on vahva. 

Ujo kirva pujossa.

Väitän, että sairaanhoito on Portugalissa hyvää tasoa. Perustan tietoni omiin kokemuksiini ja siihen miten vanhanrouvan sairauksia on hoidettu. Mutta, joitakin asioita Suomessa tehdään toisella tavalla. Tippaneula laitetaan ennen kuin potilas ehtii sanoa ”ööö”, eikä nestevajeesta jo kärsivää potilasta pidetä nesteettä tuntikausia kuten nyt tehtiin. Kotona onkin ollut nyt ankaraa nestetankkausta. 

Istuin, kävelin ympäriinsä ja nojailin sairaalan odotussalin seinään kahdeksan tunnin ajan. Siinä ajassa ehti nähdä sairauksien melkein koko kirjon. Oli avomurtumaa isovarpaassa (potilas kinkkasi itse paikalle varvas roikkuen), sekoilevaa potilasta, ruhjeita kaatuneiden lasten raajoissa ja kasvoissa, ja ties mitä muuta. Ambulanssia tuli ja meni, väkeä lappasi sisään, moni koko perheen voimin. Isoa aluetta hoitavan sairaalan päivystysasema hoitaa niin pienet kuin isotkin haavat. Parin minuutin kuluttua saapumisestaan potilas kutsutaan kiireellisyysarviointiin, lopullinen odotusaika vaihtelee vaivan vakavuuden mukaan. Lapset hoidetaan omalla osastollaan, ja heidän odotusaikansa näytti olevan korkeintaan puoli tuntia. Miten Suomessa? En tiedä, ei ole kokemusta.

Rikkakasveista kauhein. Mutta ei rumin.

Seuraavana aamuna lohduttelin Carlosia vakuuttaen, että kyllä vanharouva vielä koettelee hermojamme moneen kertaan. ”Toivottavasti”, hän vastasi. Muutaman viime päivän aikana kummankin pinna on saanut monen piirun verran pituutta lisää. Tiedämme, että iän karttuessa vaikeudet lisääntyvät. Nyt, tämän harjoituksen jälkeen, olemme hiukan paremmin valmistautuneita kohtaamaan ne. 

Välillä, kun vanharouva nukkuu rauhallisesti, lähden ulos, traktoripolulle pellonviertä kulkemaan. Nostan tukan ylös ja annan auringon porottaa niskaan, lämmittää jännittyneitä lihaksia. Tutkin ketokukkia ja ötököitä, kuuntelen maaseudun ääniä, seuraan Gaiaa, joka mennä viilettää vilpoisassa, maissirivien välissä eestaas, aina välillä pistäen päänsä pusikosta esiin nähdäkseen missä menen, käy varjopaikkaan maaten sillä välin kun napsin kuvia kaikenkarvaisten lentävien ötököiden kutitellessa sääriä ja käsivarsia. 

Kiemuroita.

Viime viikon aikana en osannut ryhtyä mihinkään. Kuuntelin ääniä yläkerrasta, kutsuiko vanharouva, heräsikö hän. En pystynyt kirjoittamaan, en käymään läpi valokuvia, en edes tekemään käsitöitä oman käteni kipeydyttyä. Ainoa kotityö, jonka vihdoin sain aloitettua, oli ikkunoiden pesu. Olen lykännyt sitä yli vuoden verran monilla hyvillä tekosyillä. Milloin on satanut, milloin tuullut, milloin ollut pölyistä tai liikaa kärpäsiä liikkeellä sotkemassa ikkunat uudestaan, milloin ei ole ollut aikaa tai ihan rehellisesti sanottuna en ole viitsinyt. Nyt en enää keksinyt syitä, hyviä tai huonoja, lykätä ikävää työtä, joten se on saatu alulle. Tosin nykyisellä vauhdilla menee jouluun saakka, ennen kuin kaikki ikkunat, ikkunaluukut ja ovet on pesty. Mutta olen sentään jo saavuttanut jotain. Ylittänyt toooosi korkean aloituskynnyksen.

Ikkunoiden pesu on tympeää puuhaa, paitsi sitten kun se on tehty. Sitä ennen on kuitenkin pestävä ja hinkattava, tarkasteltava lopputulosta, vain nähdäkseen että johonkin nurkkaan tai reunaan on jäänyt jokin rantu tai pölynöyhtää. Lisää hinkkausta. Mekaanista työtä, joka ei paljoa sido ajatuksia. Ne voivat rönsyillä vapaasti, kasvaa rajoittamatta, hakea tukea ja kiivetä, kurkottaa ylös, kohti valoa. Ajatus on kuin elämänlanka; sen juuri on jossain piilossa, eikä sen loppuakaan näy. Se syntyy, kasvaa, joskus jää elämään, joskus hiljaa kuihtuu. 

Sumea selfie koiran silmässä. 

Ikkunoita pestessäni pohdin miten elämällä on alku ja loppu, ja miten se näiden kahden etapin välin kulkee eteenpäin katkemattomana, joskin joskus hauraana lankana. Olemme vahvasti läsnä omassa syntymässämme ja omassa kuolemassamme, vaikka ne ovat kaksi tapahtumaa, joista meillä ei sittemmin ole mitään kerrottavaa. Vain sillä, mitä tapahtuu siinä välillä, on merkitystä. Mitä kokee, mitä tekee, mitä näkee, kuulee ja lukee. Millainen on toisia ihmisiä kohtaan, millainen on itselleen. Kukaan ei ole täydellinen, eikä sitä pidä vaatia itseltään eikä muiltakaan, mutta olisi hyvä, jos jossain elämänsä kohdassa voi ottaa selfien ja katsoa siitä itseään suoraan silmiin: ”Tällainen minusta tuli, omanlaiseni ihminen”. Se on isompi saavutus kuin nousujohteinen työura, komea talo, uusi auto, aipodit ja -pädit tai mitkään muut.