Rutut ja rypyt

Ihana syyskuu jatkuu yhä. Aurinko paistaa, pääskyset nököttävät puhelinlangoilla, keräten pikkuhiljaa joukkoja siirtyäkseen talveksi lämpimämmille maille. Torstai-iltana sain treenata maissintähkien keruuta, kun talon vieressä oleva pelto niitettiin. Kannoin kotiin kolme säkillistä kullankeltaisia tähkiä ollen sen jälkeen jokseenkin voipunut. Aamulla palasin apajille, mutta iltahämärissä käyskennelleet kollegat olivat jo putsanneet pellon. Lauantaina se jo kynnettiin. Kiirettä saa pitää tähän aikaan vuodesta.

Olin lauantai-iltana keittiössä laittelemassa illallista, Carlosin lähdettyä ostamaan pultteja ja muttereita traktorin peräkärryn korjausta varten, kun vanharouva tuli kertomaan, että yksi vasikoista käyskentelee traktoripolulla. Vanhanrouvan sanomisiin saa suhtautua hienoisella varauksella, mutta koska hän on oikeassa yhtä usein kuin erehtyykin, niin tuuppasin jalkani pihakenkiin ja koppasin kouraan luudan, ja loikin pihan poikki hedelmätarhan portille ja sitä kautta laitumelle. Totta, nuorin vasikoista nassutti pientareelta heinää sähköpaimenlangan väärällä puolella, isompien ollessa lähettyvillä laitumen sisäpuolella. Kaikki olivat rauhallisia ja tyytyväisen oloisia. Kipitin takaisin sisälle soittamaan Carlosille apua!-puhelun. Vanharouva pyrki ulos, pyysin häntä pysymään sisällä. Nautoja ei sovi häiritä, ne nimittäin säikähtävät helposti ja lähtevät sorkat soiden karkuun. Ne eivät päästä rapsutusetäisyydelle – senkin kerran kun maataloustuottajien osuuskunnasta tultiin ottamaan verikokeet ja rokottamaan kaksi vanhinta sonnia, oli miehillä täysi työ saada ne ajettua toimenpidettä varten rakennettuun aitaukseen. Lopuksi he turvautuivat vanhaan hyvään keinoon: ruokaan. Maissista tehty rehujauho on niille vastustamattoman hyvää herkkua.

Rauhalliset naudat jäivät siis laiduntamaan ja palasin keittiöön kakkutaikinan sun muun tekoon, kunnes muistin että yläkerran ikkunat pitää sulkea. Samalla vilkaisin olohuoneeseen. Vanhaarouvaa ei näkynyt missään. Prkl, manasin mielessäni. Pihakengät taas jalkaan ja kiireen vilkkaa laitumelle. Vanharouva seisoi illan hämärässä laitumen laidalla moppia pidellen. Olin aamulla pessyt lattioita. Laitumella olevat naudat olivat siirtyneet toiseen paikkaan, ja pieni vasikka oli ypöyksin traktoripolun varrella. Taluttaessani vanhaarouvaa takaisin talolle muistutin, että olin pyytänyt häntä pysymään sisällä.

Carlos tuli onneksi pian, ja loikimme laitumelle, hän alakautta ja minä traktoripolun yläpäästä. Pikkusonni säikähti ja lähti laukkaamaan minua kohti. Heristelin sille luutaa ja se pysähtyi, katsoi toiselta puolelta lähestyvää Carlosia, taas minua luutineni, ja päätti parhaaksi luikahtaa poiskytketyn sähköpaimenen alta takaisin laitumelle laumansa luo. Minä palasin keittiön puolelle laittamaan kakun ja ruuan uuniin.

Kakun tein siksi, koska vanhenin taas vuodella. Harmaita hiuksia en ole enää viitsinyt hakea, sen ensimmäisen löytymisen jälkeen. Kasvoillekin on ujuttautunut pikkuhiljaa, salakavalasti, juonteita ja uurteita, sellaisia joita rypyiksi kutsutaan. En voi enää huijata itseäni ottamalla silmälasit pois kun katson peiliin – syvä otsaryppy hyppää silmille jopa ilman laseja. Ikänäkö ei enää riitä sitten kun ikää on enemmän kuin näköä.

Ei voi mitään, me naiset olemme välillä tällaisia. Haluaisimme näyttää kauniilta ja nuorekkailta ja freeseiltä ja hehkuvilta ja ties miltä. Ja sitten läiskäistään päin kasvoja – kirjaimellisesti – ajan ja iän jäljet, rypyt ja läiskät ja löpsöttävät posket. Vähemmästäkin voi saada keski-iän kriisin. Minkäköhän laisen villityksen saan sitten kun olen täyttänyt 50 v.? Kauhistus.

Koristellessani suklaista kakkua sunnuntaiaamua päätin, että laitan siihen paahdettuja manteleita yhden jokaista vuotta kohden. Pilkottuani 36 vaaleaa mantelia alkoi leikkuulaudalla olla jo aika iso pino. Lopetin siihen. Tarkoitus oli tehdä suklaa- eikä mantelikakku. Sovitaan niin, että tänä vuonna täytin sitten 36 vuotta. Toisen ja viimeisen kerran.

Kun sunnuntailounaan jälkeen veimme pyhäastioita keittiöön – maisemakuvioiset ns. sunnuntailautaset (pratos de domingo), isältä perimäni venäläiset kristallilasit ja vanhanrouvan vanhat, koristekaiverretut aterimet – kolahti yksi raskaista veitsistä vasten kristallilasia, jonka jalka kilahti poikki. Kling! ”Nämä lasit pysyvät jatkossa kaapissa!” Carlos melkein parahti. ”Eivät pysy”, vastasin minä. ”Mieluummin käytän niitä, vaikka jokin joskus rikkoutuisikin, kuin että ne olisivat aina kaapissa, unohdettuina.”

Sama pätee elämään. Ei sitä saa pitää lasivitriinissä pölyttymässä. Sitä pitää käyttää, siis elää, joka päivä ja vielä vähän enemmän silloin kun on aihetta juhlaan. Ei tarvitse mennä täysillä koko ajan, kuin viimeistä päivää, kunhan välillä muistaa tehdä asioita joista saa iloa itselleen tai toisille. Matkan varrella sattuu vahinkoja, tulee kolhuja, ryppyjä ja ruttuja – jää elämän jälkiä. Jotkut ovat näkyviä, toiset piilossa pinnan alla, mutta kaikki ovat todisteita siitä, että ei ole säästellyt elämäänsä vaan on elänyt sitä. 

Vastoinkäymisiä on aina, jopa Irtiotossa. Olisi helpompi lannistua ja antaa periksi, lakata yrittämästä, pistää elämä jäihin ja odotella parempia aikoja. Lymytä piilossa, peläten epäonnistumista. Niin ei vaan voi tehdä. Ei saa. Silloin menettää mahdollisuuden onnistua. Mahdollisuuden tarttua kristallilasiin kun on juhlaan aihe, mahdollisuuden elämän hyviin hetkiin. Pää pois puskasta, elämä pois lasikaapista, ulos yrittämään ja onnistumaan ja epäonnistumaan ja onnistumaan uudestaan. Tulkoon ryppyjä ja ruttuja ja kolhuja ja naarmuja, ulkoisia ja sisäisiä, mutta ainakin on yrittänyt. Ja elänyt. 

Kuvissa rukoilijasirkka, joka poseerasi kameralle pellonlaidassa eräänä päivänä. Parittelun jälkeen naaras kuulemma syö koiraan. Siihen lienee jokin hyvä biologinen syy, jonka ötökkätieteilijät varmaan tietävät. 

Oi ihana syyskuu

Näin päätin blogin otsikoida kun viime viikon mittaan mietin mitä kirjoittaisin. Silloin oli kauniita, lämpimiä päiviä, jo hieman kuulaita, mutta vain aavistuksen verran. Pidän syyskuusta Portugalissa eniten. Atlantin tuuli tyyntyy, meri on lämmin ja rannoilla taas tilaa lomalaisten palattua omille tahoilleen. Kesää on pitkälti takana ja vielä parin viikon edestä edessäkin päin.

Se, joka tällä hetkellä on Pohjois-Portugalissa tai on seurannut täkäläistä säätilannetta, havainnee otsikonvalinnassa lievää ironiaa, tai suorastaan kohtalon ilkkuvaa ilakointia. Lällällää! Vettä valuu maahan taivaan täydeltä, kera tuulen, jonka ennustetaan vielä yltyvän myrskylukemiin. Kuivan kesän kaikki sateet tulevat parin seuraavan päivän aikana. Saamme jo esimakua nurkan takana väijyvästä syksystä.

Syyskuu on sadonkorjuun aikaa. Kasvimaa on melkein jo antimensa luovuttanut, hedelmäpuutkin yksi toisensa jälkeen. Toki talvellakin hedelmiä on; appelsiinit, kakit ja sharonit vasta valmistautuvat satokauteen. Näillä seuduin suurin ja tärkein sato huojuu kuitenkin pelloilla, niillä lukemattomilla maissipelloilla, jotka läiskittävät maisemaa. Maissinkorjuu on jo alkanut, sillä monena päivänä ison niittokoneen hurinaa kuuluu jostain kaukaa. Sitä ei näy, sillä monimetrinen maissimetsä peittää näkyvyyden.

Odotan henkeä pidätellen, milloin talomme vieressä olevat pellot niitetään. Hirviömäisen niittokoneen häivyttyä pellolle levittäytyy hiljainen kansa; naapuruston ja vähän kauempaakin tulevat kanojenomistajat tai pientä sivubisnestä halajavat haravoivat – ei haravalla vaan katseellaan – pellot läpi ja korjaavat talteen puimurin kidasta karanneet maissintähkät. Ne kuivataan, jyvät irrotetaan käsin, tai jotkut jauhavat tähkät pienillä myllyillä rehuksi. Meidän kanamme ovat koko talven syöneet viime vuoden jyviä, ja niitä on vielä säkillinen jäljellä. Säkillinen annettiin myös naapurin leskirouvalle, jolla on laskujensa mukaan ruokittavanaan 21 nokkaa, kanojen lisäksi ankkoja.

Täysinäisten tähkäkassien kantaminen pellolta kotiin on raskasta, mutta keräilijäluonteelle niin antoisaa puuhaa. Mehevän maissintähkän bongaaminen tuntuu samalta kuin löytää suomalaismetsästä kantarellin. Löytämisen ilo on sama. Saapas tuntuu yhtäkkiä ihmeen kevyeltä, ja sitä suorastaan liitää saaliinsa tykö.

Nämä ilot ovat siis vielä edessäpäin. Karjankasvattajan arki ei ole pelkkää ruusuilla tanssahtelua. Isotkin vasikat voivat joskus sairastua esimerkiksi ahmittuaan liikaa rehua. Viime viikolla yhdellä vasikalla oli vatsavaivoja ja toinen ontui pari päivää. Jos se ei olisi päässyt omin avuin makuulta ylös, olisi tilanne ollut vaikea. Monisatakiloista eläintä ei tuosta noin vaan tuupita jalkeille. Parissa päivässä vaivat menivät kuitenkin ohi, ja hengähdimme helpotuksesta.

Viime viikolla minulla oli suuri ilo, kun muutama lähiseudulla asuva suomalaisrouva tuli kyläilemään. Pidimme pienet Suomi-kekkerit kaikille tuttuine herkkuineen, joita eri paikoista taioimme. Itsestään selvää ei ole piimä, ei hapankorppu, ei silli eikä tilli. ”Tuntuu ihan joululta”, huudahti joku, kun pöytään kävi. Ehkä vietimme siis pienen esijoulun. Ensi kerralla saatan tehdä hernekeittoa ja pannukakkua, sillä olen jemmannut kahta veljeltä saatua hernepussia kuin aarretta.

Blogin päivityksessä oli pitkähkö tauko. Takki oli vähän tyhjä näistä jutuista ja täynnä muita. On vaikea kirjoittaa lintukodosta käsin, kun muualla maailmassa moni pakenee kodeistaan. Suomessa ja Portugalissa käydään aivan samoja keskusteluja ja mielenilmauksia pakolaisten vastaanoton puolesta ja vastaan. Olen huomannut, miten sosiaalinen media vaikuttaa mielipiteisiin – omanikin oli muuttua, ja on hetkittäin kahden vaiheilla. Kuva aaltojen rannalle kantamasta punapaitaisesta pikkupojasta on piirtynyt mieleen terävyydellä, jota aika ei haalista.

Joinakin päivinä syyskuu on vähemmän ihana. 

Suruja seuraa kuitenkin iloja, paiste sadetta. Ainainen aaltoliike kuuluu elämän virtaan, se meitä kannattelee ja vie eteenpäin. Antaa sateen räiskiä ikkunaan, antaa sen kastella laitumet ja kasvimaat, kasvattaa purot katujen laidoille, valua jokiin ja joista mereen. Antaa tuulen tuoda pilvet, tuuli ne vie poiskin, raivaa tilaa auringolle, joka kuivaa ja lämmittää maan, ja syyskuu saa taas antaa parastaan. 

Uusia kuvia ei ole, joten katsotaan miltä täällä näytti syyskuussa viisi vuotta sitten. 

Valmiiksi saamisen pelko

Minulla on meneillään monta projektia. Liian monta. Teen kutakin hiljalleen, vaihe kerrallaan, kuin vetkutellen valmistumista. Makuuhuoneen katosta puuttuu viimeinen maalikerros, kylpyhuoneen katon kunnostuksen aloitus odottaa isomman kirjoitusprojektin ensimmäisen vaiheen valmistumista, vanhojen puutuolien kunnostus sellaista päivää, jolloin ei ole mitään kiireellisempää tekemistä, loppujen keittiökaappien pesu ja öljyäminen aurinkoisia ja tuulisia päiviä, parin juhlalaukun viimeistely hetkeä, jolloin voisin istua pihalla kaikessa rauhassa vähän aikaa. Ja niin edelleen. En jatka listaa tämän enempää, vaikka helposti voisin. Monta asiaa on kesken, ja samaan hengenvetoon tekee mieli jo aloittaa uusia.

Olen usein pakottanut itseni tekemään asioita valmiiksi asti ennen uuden työn aloittamista. Päätös pitää vähän aikaa. Päivän, pari, ja sitten sitä taas lipsahtaa monitekemisen ansaan. Keksin hyviä tekosyitä lykätä valmiiksi tekemistä. Aina on (muka) jotain tärkeämpää, akuutimpaa, ilma ei ole sopiva tai joskus ei ihan vaan huvita tehdä sitä, oli se mitä vaan. Mitä valmiimmaksi jonkun jutun saa hiljalleen nytkytettyä, sitä hitaammin ja myöhemmin se viimeisin loppurutistus tapahtuu, jos ylipäätänsä tapahtuu.

Minua vaivaa valmiiksi saamisen pelko.  

Käsityöihmiset tunnistavat varmasti saman vaivan. Sitä aloittaa uuden villapaidan neulomisen suurella, suorastaan valtavalla innolla, puikot suihkii hengästyttävää vauhtia, hartioiden jäykistyessä samassa tahdissa. Sitten, ihan yhtäkkiä, iskee epävarmuus. Tuleeko siitä hyvä? Tuleeko siitä sopivan kokoinen? Onko väri sittenkään hyvä? Entä tämä pitsineule, onko se liian tyttömäinen? Puikot jämähtää niille sijoilleen ja työ jää kesken, eikä ehkä koskaan jatku ennen kuin on purettu koko hoito ja aloitettu alusta. 

Töissäkin tuli joskus palloteltua asioita, kyseltyä sähköpostitse lisätietoja ja varmisteltua että oliko se varmasti niin ja näin, miten hän halusi tehtävän. Sitten kun ei enää voinut pomputella palloa enempää, oli pakko ryhtyä toimeen ja tehdä homma alta pois. Ja siirtyä muihin, usein yhtä ikäviin.

Valmiiksi saamisen pelon taustalla piilee joskus pelko epäonnistumisesta. Siitä, ettei täytä omia standardejaan eikä muiden odotuksia. Omat tiedot ja taidot eivät aina riitä, eikä motivaatiokaan. Ainoa, mikä potkii eteenpäin, on ulkoinen tai itse itselleen lataamansa paine, jolla sitten mennään vaikka läpi kovan kiven. Nimittäin nyhertämällä pelkästään keskeneräisten juttujen kanssa ei lopulta saa aikaan yhtään mitään.

Tietysti välillä pitää ottaa luova tauko. Käännellä ja väännellä sitä villapuseronpuolikasta, mittailla peilin edessä ja tehdä lopulta päätös. Jatkaako vaiko purkaako, kas siinäpä pulma. Sitä laskeskelee jo tekemiään työtunteja, kun toisella vaakakupilla makoilee tekele jolle ei ikinä ole käyttöä. Pahimmoillaan keskeneräisyys pysäyttää työt kokonaan. Ennen päätöksentekoa mikään ei etene.

Millä valmiiksi saamisen pelko sitten parannetaan? Asetetaan itselle selvä tavoite ja aikataulu. Tehdään homma valmiiksi ja iloitaan lopputuloksesta. Jos ei tullut hyvä, niin ensi kerralla sitten tulee parempi. Jos tuli hyvä, niin voi taputella itseään selkään ja kehua vähän. ”Kyllä mä osaan! Jotain ainakin.” Palkitaan itsemme, sillä porkkana toimii keppiä paremmin muillakin kuin muuleilla.

Täti-kultani kirjoitti kerran, että toivottavasti minulla on välillä aikaa ihan vain istua ja olla. Nauraa hörähdin niin lujaa, että kivitalo kaikui. Sen jälkeen olen ottanut sitä aikaa. Aina joskus, päivän päätteeksi, istahdan pihalle pienen portviinilasillisen tai smoothien kanssa ja rapsutan koiria. Katselen puutarhaa enkä edes mieti, mitä siellä vielä pitäisi tehdä. Näen mieluummin sen, mitä on jo tehty. Heinikon sijaan kasvaa nurmikkoa, rikkaruohojen tilalla kukkia. Muurahaisten riivaamassa sitruunapuussa on sentään muutama hedelmä ja pystyyn kuivaneen magnolian tyvellä kasvaa uusi puska. Passionköynnökset kasvavat kohisten ja pasuunakukkapuut kukkivat, ja ensi vuonna ne ovat kaikki jo isoja. Kolme vuotta sitten puutarha näytti hylätyltä pellolta. Voimme aidosti iloita siitä, mitä olemme tähän mennessä saaneet aikaan.

Tänä vuonna aion juhlia kahta asiaa kuohuviinin kera; sitä, kun neljäs vuosi Portugalissa alkaa ja vielä jotain muuta, en tiedä mitä. Tiedän sen sitten kun saan sen valmiiksi, tai ensi alkuun edes aloitettua. Sen täytyy kuitenkin olla jokin keskimääräistä suurempi saavutus, ei mikään arkipäivän askare.

Kalakauppias kurvasi taas kadunkulmaan ja huutelee päivän saalistaan. Vanhanrouvan serkku tuli kylään, Carlos lähti hedelmätarhan puolelle tekemään jotain. Gaia makoilee auringossa ja Batatinha on havainnut kivenraossa ötökän – se nyhtää heinätupsua irti päästäkseen likemmäs. Pyykit lepattelevat lämpimässä tuulessa pihan perällä, talo on siivottu ja illalla taidamme grillata kaikkien herkkua: makkaraa. On lauantai-ilta, pöytään katetaan isältä perimäni kultareunaiset lautaset, jälkiruuaksi leipaisen ehkä kakun.

Pelko on turhaa, sillä elämä ei tämän valmiimmaksi tule, se tuo ja vie päivän kerrallaan, ottaa yhdellä kädellä ja antaa toisella. On itsestä kiinni, mitä tekee sillä mitä saa, miten kohtaa menetykset, mitä osaa aloittaa ja mitä valmiiksi saattaa. Ei se ole sen kummempaa.

Kuvissa usvaisia kesätunnelmia Vila Chãn kalastajakylästä.

Kulman takana kavala maailma

Lähdin pari päivää sitten Vilaan eli Vila do Conden kaupunkiin maksamaan sosiaaliturvamaksua. Ennen maksun sai hoidettua postitoimistossa, mutta postilaitoksella ja sosiaalitoimistolla taisi mennä sukset ristiin – tai, Portugalissa kun ollaan eikä suksia juuri tarvita, lienee parempi puhua jostain muusta liikkumisvälineestä, sanotaan nyt vaikkapa moposta, eli postilaitoksella ja sosiaalitoimistolla meni mopot vinksalleen – joten maksun voi nykyään tehdä maksuautomaatilla tai suoraan sosiaalitoimistossa. Minun tapauksessani vain jälkimmäisessä, koska maksuautomaatti ei tykkää ulkomaisista korteista enkä ole täkäläistä vielä hankkinut.

Lähdin siis käymään kaupungissa, ja menin hyvissä ajoin bussipysäkille odottamaan kyytiä. Siinä odotellessani katselin kadunkulmassa olevaa vanhaa, isoa ja ränsistynyttä taloa. Päältäpäin ei uskoisi, että siellä asuu joku, mutta asuu kyllä, eräs vanha nainen aikuisen poikansa kanssa. Punaposkinen nainen on virkeä – olen usein nähnyt hänet kävelemässä naapurikylässä asti, parin kilometrin päässä. Pojan huhutaan olevan huumeriippuvainen. Tiedä häntä. Voi hyvin olla totta. Ei ole mitenkään tavatonta. Pari kertaa ollessani lähikaupassa nainen on tullut sinne parin tyhjän olutpullon kanssa vaihtamaan ne täysiin. Itselleen vai poikaa varten, en tiedä, enkä myöskään tiedustellut. Ruokaa ei ostoksiin sisältynyt niillä kerroilla. Toissavuonna, kun meillä oli järkyttävän paljon kiivejä, nainen oli kerran tullut kysymään saisiko hän poimia niitä kassillisen kotiin, sillä heillä ei ollut mitään syötävää. Sai toki.

Mietin näitä juttuja odotellessani bussia. Kaupungeissa apua tarvitseville on sitä tarjolla  hyväntekeväisyysjärjestöjen toimesta. On ainakin ruuanjakopisteitä. Maalla asuvat eivät välttämättä osaa edes hakea apua. Väliinputoajia on maa täynnä, ja talouskriisin myötä ruuan puute koskee myös entisiä hyväosaisia, lapsiakin.  Kouluista kuuluu, että joillekin lapsille kouluruoka on päivän ainoa ateria. Jotkut koulukeittiöt pitivätkin ovensa auki ainakin viime kesänä lomien aikana. Tänä kesänä en uutisointia huomannut.

Ainakaan täällä ei puutu hyvää tahtoa auttaa lähimmäisiä.

Meillä on Carlosin kanssa hyvin eriävät näkemykset Afrikasta vyöryvästä ihmistulvasta. Katsomme kyllä molemmat uutisia yhtä kauhuissamme siitä, että on oikeasti ihmisiä siinä tilanteessa. Tuhansia. Eläviä ihmisiä, paitsi ne epäonniset jotka Välimeren ylityksessä menehtyvät. Carlosin mielestä heitä pitää auttaa tavalla tai toisella. Minusta ihmisten ei pitäisi lähteä eikä pitäisi joutua lähtemään kodeistaan laittomasti ja massoittain, vaan asiat pitäisi hoitaa kuntoon paikallisesti. Miten, en tiedä, vaikka eräs läheinen ihminen onkin usein kutsunut minua besserwisseriksi. Tilanne on kuitenkin kestämätön niin kyseisille ihmisille kuin niille maille, joiden rannoille he rantautuvat. He tulevat ainoana matkatavaranaan toivo paremmasta tulevaisuudesta, vaikka todellisuudessa sitä ei juuri ole. Me emme tiedä, mitä kauniita kuvia heille on maalailtu. "Kaikille riittää töitä ja asuntoja, ja valtio auttaa"? Ainoa taho, jolla on homma hallinnassa, ovat ne, jotka kovan rahan perittyään lastaavat nämä ihmiset heppoisiin veneisiin ja tuuppaavat matkaan.

En usko, että ihmisvirta tyrehtyy jollei heitä aleta kylmästi palauttaa takaisin vastarannalle seuraavana päivänä. Ja tässä näkemyksemme Carlosin kanssa eriävät. Minun sisälläni asua majailee pieni kylmänkova pohjoismaalainen, hänessä lämmin latino. 

Ihmisten siirtyminen massoittain maasta toiseen ei ole nykyaikana hyvä ratkaisu kellekään. Väitän niin itse vapaaehtoisena maastamuuttajana ja evakkojen jälkeläisenä. Juurten menetys on tietysti pieni hinta vapaudesta ja toiveissa kajastelevasta paremmasta elämästä, joka ei koskaan ehkä edes toteudu, mutta olen läheltä nähnyt miten katkaistut juuret särkevät kuin amputoitu raaja. Se on kuin portugalilainen saudade, kaiho menetettyä kohtaan. 

Tänä vuonna Suomi vastaanottaa yhteensä 1050 syyrialaista, kongolaista ja afganistanilaista pakolaista (lähde: maahanmuuttovirasto). Sillä on tietysti iso merkitys kyseisten yksilöiden kannalta, mutta se on mitättömän pieni pisara afrikkalaissiirtolaisia vellovassa Välimeressä. Kokonaisuudessa se ei ratkaise mitään. Ongelmat maailmalla jatkuvat. Inhimillinen hätä ei katoa. Ollaan sentään tehty jotain ja saadaan vähän parempi mieli. Niinhän se menee? 

Ei minun oikeastaan pitänyt kirjoittaa tästä tänään, uutisissa vaan kerrottiin äsken, että parhaillaan on meneillään 3000 ihmisen pelastus Välimerestä.

Tarkoitukseni oli kirjoittaa siitä, kun parin päivän takaisessa uutislähetyksessä näytettiin rantaa, jonne ihmiset päivän päätteeksi olivat jättäneet aurinkovarjonsa ja -tuolinsa, lasten hiekkaleikkikalut sun muut niille sijoilleen rannalle. Luulin ensin että kyseessä oli kertaluontoinen tempaus tai mielenosoitus, mutta se onkin siellä yleinen tapa. Ei niitä kukaan vie. Yleensä ainakaan. Oikea lintukotoranta. Kaukana kavala maailma. 

Eilen aamulla kotikadulla kuului kovaa huutoa. Se oli naapurin leskirouva. Kyllähän te, rakkaat lukijat, jo tunnette hänet? Olen useasti hänet maininnut.

Carlos juoksi katsomaan mikä on hätänä. Leskirouva oli ollut paluumatkalla naapurista vähän matkan päästä, missä hän oli käynyt hakemassa kukkia miehensä haudalle, kun hänet oli ryöstetty. Keskellä kirkasta aamupäivää, pienellä kyläkadulla. Autolla liikkuneet ryöstäjät olivat pysähtyneet kysymään muka neuvoa, vaan käytännössä katsastivat mitä koruja rouvalla oli yllään, ja kiskaisivat kaulakorun kaulasta ja korvakorun korvasta. Huonokuuloinen leskirouva, jonka ääni on kantava kuin oopperalaulajalla, oli alkanut huutaa, ja säikähtäneet ryöstäjät kaasuttivat tiehensä. Leskirouvalle ei onneksi käynyt sen pahemmin, hänellä kun on sydänsairaus. Sylissä pitelemistään kukistaan hän ei hellittänyt otetta.

En kommentoi sen kummemmin ryöstäjien etnistä taustaa, sanon vain sen, että vanhusten ryöstäminen on halveksittavaa.

Maailman kavalan luihut lonkerot kurkottavat siis tänne lintukotoonkin. Siitä huolimatta lähden vielä pellon toiseen päätyyn poimimaan karhunvatukoita. Turvakseni otan mukaan Gaian, rotevan rottweilerinpuolikkaan, ja puhelimen. Carlos on napinpainalluksen ja minuutin automatkan päässä. Vaikkei pelkää, niin hyvä on turvata selustansa. 

Tämä juttu on kirjoitettu kieli huolellisesti keskellä suuta. Jos vähän lipsahti sivuun, niin se sallittakoon. 

Oletuksia

"Voisko ton vekottimen syödä...?"

On toista tai kolmatta päivää harmaata ja sumuista. Tänään pilvet painoivat jo niin paljon, etteivät enää pystyneet pidättelemään sadetta. ”Tällainen ilma masentaa”, mutisin Carlosille äsken lounaspöydässä. ”Sade tähän aikaan vuodesta tekee hyvää”, hän totesi. ”Viljelijän ei tarvitse kastella niin paljoa, ja palomiehet, jotka ovat parikin viikkoa taistelleet tulta vastaan ilman lepoa, saavat huoahtaa”, hän jatkoi. Metsä- ja maastopalot riehuvat jälleen eri puolilla maata. ”Tiedän, että sade tekee hyvää”, mutisin.

Silti harmaa, sateinen sää vie jotenkin vedon pois. Jopa koirat makoilevat vain sängyissään. Ei oikein huvittaisi tehdä mitään. Ei ainakaan mitään sellaista, mitä ei voi tehdä sohvannurkassa. Ja kun televisio pauhaa olohuoneessa Fátiman pyhiinvaellusmessua, vanhanrouvan makoillessa peiton alla toisella sohvalla seuraten sitä, ei oikeastaan sohvannurkassakaan voi nyt tehdä mitään. Pidän mökäävästä televisiosta vielä vähemmän kuin sateesta. Kapusin siis yläkertaan työpisteelleni ja tässä ollaan. Edes sadepäivänä ei irtiottaja voi laiskotella.

"Tiedän, en oleta: olen soma."

Viime päivinä olen pohtinut, miten helposti tulee oletettua asioita toisista ihmisistä. Sitä katsoo vain sitä mitä näkee, koska ei pysty näkemään syvemmälle, pinnan alle. Piilottelemme asioita toisiltamme, valikoimme sen mitä haluamme näyttää ja kertoa, sen mikä on kaunista ja yleisesti hyväksyttävää. Kauniisti kimaltelevan jäävuoren huipun. Inhimilliset erheet ja puutteet ovat muka rumia; arpia siinä kiiltokuvassa, jonka itsestämme haluamme luoda. Mitä enemmän laitamme itsestämme näytille, esimerkiksi sosiaaliseen mediaan, kuvia leveän hymyn ja auringonpaisteen kera, sitä enemmän itsekin uskomme näkemäämme kuvaan. Sen täytyy olla totta.

Silti sisimmässämme tiedämme oikean totuuden. Emme ole täydellisiä. Tosin epätäydellisyydellä ei voi perustella tahallisia tai välinpitämättömyydestä johtuvia mokia. Tai siis voi, mutta ei pitäisi. Jokaisessa ihmisessä pitäisi olla sisäänrakennettu ominaisuus pyrkiä olemaan parempi ja muita ymmärtävä ihminen. En tiedä onko, mutta saisi olla. Pieni ripaus lisää ymmärtäväisyyttä ja suvaitsevaisuutta tekisi maailmasta himpun verran paremman paikan. Silleen positiivisemman. 

Batatinhan mietteliäs emo.
Yhdennäköisyyden puute on
hämmentävä.

Ymmärtäväinen ihminen pyrkii katsomaan toista ihmistä pinnan alle. Ymmärtämään, miksi tämä on sellainen kuin on ja tekee niin kuin tekee. Ymmärrys on askel kohti hyväksymistä. Hyväksyminen on askel kohti – luoja paratkoon kun käytän tätä sanaa – anteeksiantoa. Jeesukselta ja kukkahattutädeiltä se onnistuu luonnostaan. Meiltä muilta se vaatii vähän työtä.

Oletamme joskus liian herkästi tietävinämme toisesta ihmisestä kaiken tai ainakin kaiken oleellisen, vaikka emme oikeasti tietäisikään mitään. Kankeasti liikkuva, vapiseva puolituttu on alkoholisti (tosiasiassa hänellä on Parkinsonin tauti). Pilvisellä ilmassa aurinkolaseja käyttävä uskoo olevansa tosi cool (tosiasiassa hän piilottelee puolisonta ”rakkaudenosoitusten” jälkiä). Pitkään aikaan yhteyttä pitämätön ystävä on mielestään liian tärkeä ja kiireinen muistaakseen ystäviään (tosiasiassa hän käy läpi aviokriisiä). Bussipysäkillä retkottava mies on syntyjään juoppo (tosiasiassa hän on menettänyt työnsä, perheensä ja kotinsa, ja hakee unohdusta siten kuin vain osaa). Työpaikan kokouksissa eniten äänessä oleva kuvittelee olevansa muita parempi (tosiasiassa hän piilottelee ammatillista osaamattomuuttaan ja pelkoa potkuista). Ja niin edelleen.

Oletukset ovat usein negatiivisia. Ne heijastavat omia ennakkoluulojamme, jopa kateuttamme. Ne peittelevät epävarmuuttamme ja pelkojamme. Jos tarpeeksi syvältä kaivaa, niin olettamuksemme kertovatkin enemmän meistä itsestämme kuin oletuksen kohteesta. Paljastavat sen, mitä emme uskalla tunnustaa.

Batatinha löysi itselleen aurinkotuolin. "Aaah!"

Kaikki ei ole sitä miltä näyttää. Itse asiassa ihmiset ovat harvoin sitä miltä näyttävät. Vain Henry Morton Stanleyllä oli vahvat perustelut tokaista ”Doctor Livingstone, oletan?” kohdatessaan valkoisen miehen Afrikassa vuonna 1871 (lähde: Wikipedia). Meidän muiden pitää ottaa huomioon ihminen kokonaisuutena, myös siltä osin mikä ei päällepäin näy. Se kuuluu sivistyneeseen kanssakäymiseen.

Viikon takainen päivitykseni koski juuri sitä jäävuoren huippua. Pinnallista, turhamaista. Se mitä en silloin kertonut oli se, että olin sydän syrjällään pienen Batatinhan vuoksi. Se leikattiin sinä aamuna, sen syötyä kaksi vanhanrouvan rukousnauhaa. Se oli niin tuskissaan, että pelkäsimme sen kuolevan. Leikkaus sujui kuitenkin hyvin, ja rakas riiviömme pääsi maanantaina kotiin jatkamaan toipumista. Nyt on kova vahtiminen siinä, mitä se syö, sillä se yrittää järsiä kaikkea minkä ympärille hampaansa saa. Huolet eivät ole vielä ohi.

Parhaat ystävykset vahtivat kotia.

Irtioton elokuussa korjataan satoa ja tehdään muita normaalitöitä. Suuri osa Portugalia viettää lomaa. Rannoilla on tungosta, aurinkoisina päivinä, ja kylä toisensa jälkeen juhlii lomalle tulleiden maastamuuttajien vahvistamin joukoin. Sataa, ja sadetin lennättää lisää vettä maissipellolle, maissin aaltoillessa vihreänä kohisevana merenä. Aurinko yrittää sanoa sanasensa, pujottaa säteensä pilvien läpi. Värisen vilusta pihalla, mutta tiedän, eikä minun tarvitse olettaa, että vielä tulee lämmin päivä, toinenkin, ja voin nakata villatakin naulaan. 

Kuvissa koiria. Ihan vaan siksi.

Korkokenkäindeksi

Yhtenä päivänä siivotessani siirtelin kenkätelinettä, ja silmiini osui kaunis nahkainen korkokenkä, toinen puolisko lempikenkäparistani, jotka jo muutama vuosi sitten ostin helsinkiläisestä vaatetusliikkeestä aika isolla alennuksella. Ne ovat kulkeneet mukanani ja kestäneet monet matkat ja muutot. Ne eivät ole mikään turhuuden hapate; korkokengät antavat ryhtiä ja lisää pituutta, sen myötä myös itsevarmuutta. Matalissa kengissä olo tuntuu lähinnä ankalta. Ennen käytin korkokenkiä aina. En enää. Kvaak. 

Yhtälailla entiseen lookiin kuului ehostetut kasvot ja edes jollain konstilla laitetut hiukset. Nyt laitan maalia naamaan vain sunnuntaisin ja silloin kun lähden vähän pidemmälle, ja hiukset ovat kotona ollessa useimmiten kätevästi nutturalla tai jollain muulla konstilla kiinnitettyinä. Viimeksi kävin leikkauttamassa ne helmikuussa. Alkaa olla aika pitkät.

Tajusin, että viimeisen vuoden aikana olen käyttänyt kauniita korkokenkiäni vain kerran. Nyt niille on harvoin käyttöä. Mieleeni lennähti ajatus, että oliko Irtiotto ja elämänmuutos sittenkin liian suuri. Olen päästänyt irti arkisista tavoista pitää naiseudestani kiinni ja siitä kuvasta, jonka olen itsestäni halunnut muille näyttää ja jota olen itsekin peilistä sietänyt nähdä. No, käytettävissä olevien keinojen rajoissa ainakin, sillä kyllähän tässä iässä pieni poskienkiristys ja silmäluomien korotus olisi ihan kiva juttu.

Onko pinnallista tuijottaa ulkokuoreen? Ehkä. Tai ei ehkä sittenkään. Ulkonäkö ja olemus ovat ne joiden perusteella muodostetaan ihmisestä ensivaikutelma silloin kun kohdataan kasvotusten. Jos on sinut oman ulkonäkönsä kanssa, oli mielestään sitten ruma tai kaunis tai jotain siltä väliltä, niin se heijastuu myös olemukseen. Itsevarmuus kumpuaa pitkälti sisuksen ja ulkokuoren keskinäisestä tasapainosta. Sopivan itsevarma ihminen antaa itsestään positiivisen ensivaikutelman, epävarmaan taas on vaikea suhtautua ja häntä tekee melkein mieli vältellä. Kukapa ei haluaisi mieluummin olla helposti lähestyttävä?

Lähdimme yhtenä aamuna käymään pankkiautomaatilla. Tai siis meidän piti mennä vain pankkiautomaatille. Matkalla muistin, että minun pitää käydä terveyskeskuksessa hakemassa uusittu lääkeresepti ja viemässä se apteekkiin, jotta saisin jo ostamista lääkkeistä hinnanpalautusta (kokonaista kolme euroa). Matkalla huomasin, että jalassa oli kyllä matalakorkoiset varvastossut, mutta niissä olleet koristekukat olivat osin irronneet ja niissä oli valkoisia maalitahroja. Myös valkoisessa puserossa oli pikku-Batatinhan tomuinen tassunjälki aamutervehdysten jäljiltä. Korvat luimussa kävin hoitamassa asiani ja toivoin ettei kukaan kiinnittäisi huomiota asustukseni virheisiin. Noloa.

Elämänmuutoksen suuruutta voi konkretisoida siis sillä, että huomattavasti useammin jalkaan sujahtaa kumisaappaat kuin korkokengät. Onneksi saappaat ovat sentään pinkit, joskin auringossa aika kauhtuneet. Muutosta voisi ilmentää korkokenkäindeksillä; korkokenkien käytön määrä suhteutettuna muiden jalkineiden käytön määrään. Siihen voisi määritellä hälytysrajan, jonka alittaessaan tai ylittäessään pitää hiukan korjata muutoksen suuntaa. 

Jollekulle toiselle indeksinimike voi olla jokin toinen: mersuindeksi, ravintolailtaindeksi tai kännykkäindeksi. Itse sen voi määritellä. 

Korkokenkäindeksiäni voisin tietysti kohentaa laittamalla illalliselle vaatteita vaihtaessani (kyllä, vaihdan vaatteet, sillä en mene illallispöytään samoissa vetimissä joissa päivällä kävin kanalassa) jalkaan kullanväriset piikkikorkosandaalit, ovat muuten ihanat jalassa, mutta voi olla että Carlos kohauttelisi kulmakarvansa kattoon asti, kun on tottunut näkemään minut tohveleissa tai varvastossuissa. Ehkä hän parin illan jälkeen kuitenkin tottuisi outoon näkyyn, ja kulmakarvat lakkaisivat hyppimästä. Tai minä voisin kyllästyä kopistelemaan korkokengillä graniittilattialla.

Pahimmillaan entisen elämäni korkokengille voi käydä kuten sille metallikorkoiselle, mustapitsiselle avokasparille, jotka viime kesänä pistin jalkaan kun lähdimme illallisen jälkeen katsomaan kansantanssiesitystä meren rannalle. Kun pääsimme perille merenrantakaupunkiin, nousin autosta ulos ja ehdin kävellä kaksi metriä, kun pari vuotta vanhat, kerran käytetyt, halpiskaupasta muutamalla eurolla ostamani stylet kengät kirjaimellisesti repesivät liitoksistaan. Olisinpa nähnyt ilmeeni. Se oli varmaan aika hölmistynyt. Mitä tästä opimme? Kiinalainen liima ei ole ikuista.

Toimittaja Maarit Rasi Ilta-Sanomista haastatteli minua elämänmuutosta käsittelevään juttuun. Hän kysyi mm. miltä elämänmuutos on tuntunut ja kaduttaako. Piti oikein miettiä miltä muutos on tuntunut. Sitä on vaikea selittää. Olen niin sopeutunut uuteen elämään ettei sitä enää ajattele muutoksena vaan normaalitilana. Olisiko aika muuttaa blogin nimi…?

Mietin myös katumisen aiheita. En keksinyt. Tapoihin ei kuulu katua tekemiäni ratkaisuja vaan sopeutua niihin. Suosittelen samaa muillekin. Se säästää energiaa ja sydäntä. 

Kun nyt hiukan pinnallisuutta hipoen mennään, niin kuvissa ne kultaiset korkokengät ja juhlamekkoja, joille ei enää ole oikein käyttöä. Niin ja Milmanda-laukkuja. Kuvat otti Carlos, jolla näyttää olevan piileviä muotikuvaajan kykyjä. 

Eloa ja heinää

Heinäkuusta viedään Irtiotossakin viimeistä päivää. Ei, en aio päivitellä miten se kuukausi taas sujahti niin nopeasti. Yhtä nopeasti se on varmasti mennyt teilläkin, rakkaat lukijat. Aika on kumma käsite. Se on muka päättymätön, rajaton, mutta silti se loppuu aina kesken. Öh?

Aloitellessani kirjoittamaan tätä laulaa moottorisaha pihalla. Carlos tekee polttopuita talveksi, omasta eukalyptusmetsästä harvennettuja rankoja. Talveen varautuminen on alkanut, vaikkei sitä vielä tee mieli edes ajatella.

Portugalin kesä on yhtä juhlaa juhlan perään. Viime viikolla juhlittiin kotikylässä, tällä viikolla naapurissa. Perjantaina illallisen jälkeen Carlos sanoi: ”No niin, lähdetäänkö?” Minua hymyilytti. En ollut mielestäni sanallakaan sanonut haluavani lähteä juhliin, mutta hän näin oletti, kun aina olen ollut utelias näkemään kyläjuhlia. Parisuhteen oppitunti nro NN: Jos kumppanisi haluaa tehdä jotain ihan vain sinun mieliksesi, niin anna hänen pysyä siinä uskossa, että hän tekee jotain mieliksesi.

Olin itse asiassa suunnitellut viettäväni loppuillan sohvannurkassa neuloen, mutta kun siihen on mahdollisuus joka ilta, niin totta kai lähdimme ennemmin juhliin, vieläpä kävellen kuhmuraisia kyläteitä pitkin. Kuuntelimme muutaman kappaleen verran pimban ja ranchon välimaastoon sijoittuvaa, bändin ja reippaan hanurin säestämää pikkutuhmaa musiikkia, ja lähdimme takaisin kotiin.

Kotimatkalla, kivimuurien reunustamalla kadulla katuvalot yhtäkkiä sammuivat. Olimme pilkkopimeässä, sillä molemmin puolin oli vain laitumia ja peltoja, ja tähtitaivaskin oli kevyen usvan peitossa. Silmä tottuu äkkiä pimeään, mutta hätiin kiirehti myös tienvarteen pysäköinyt autoilija, joka sytytti ajovalonsa valaistakseen tietämme. Aika huomaavaista.

Kävin yhtenä päivänä palauttamassa eräälle naapurin rouvalle lautasen, jolla hän oli tuonut maistiaisia paistettuaan lettuja. Vein samalla kesäkurpitsan, niitä kun piisaa nyt. Rouva kutsui minut sisälle ja kierrätti ympäri taloa, näytti valokuvia Ranskassa asuvista lapsistaan ja kertoi miten hänen edesmennyt miehensä halvaantui pudottuaan kirsikkapuusta. Kiersimme pienen puutarhankin, ja kun kysyin lähteekö passionköynnös kasvamaan jos laittaa siemeniä maahan, hän nappasi oman köynnöksensä alta maasta pari pientä tainta ja tuuppasi ne käteeni. Lähtee, siis. Sain myös hauskannäköisen kaktuksentapaisen kasvin, josta Batatinha heti syödä rouskutti yhden ruusukkeen. Sillä on ihme himo mehikasveihin. 

Eräänlainen vaihtotalous kukoistaa naapurustossa. Puutarhan runsaista antimista riittää jaettavaksi naapureille, jaetaan kukantaimia, lainataan työkaluja, vuohia pitävälle niitetään hedelmätarhasta heinät, leipomuksia kiikutetaan vuoroin kadun puolelta toiselle, autetaan lasten ja vanhusten hoidossa, tyhjenneen polkupyöränrenkaan pumppaamisessa, karanneen lampaan kiinniottamisessa, milloin missäkin vain kynnelle kyetään. Kaikki tapahtuu luonnollisesti, vapaaehtoisesti ja tuputtamatta.

Yksinasuvalle naapurit voivat olla päivän ainoat kontaktit ulkomaailmaan. Lettulautasen tai parin tomaatin vieminen naapuriin on luonteva tapa vaihtaa kuulumiset, kysellä voinnit, pitää vähän huolta. Yksin ei tarvitse olla, jos ei välttämättä halua.

Jos nyt olisin muuttamassa yksin Portugaliin, muuttaisin juuri tällaiseen kylään. Kylään, jossa pistää silmään ulkomaalaisena ja pian koko lähitienoo tietää kuka olet, joten vieraatkin ihmiset alkavat jutella kadulla, tekevät tuttavuutta, antavat neuvoja kun on tarpeen, suhtautuvat ystävällisesti ja avoimesti kun heihin suhtautuu ystävällisesti ja avoimesti. Täällä ei tarvitse käydä keskusteluja monikulttuurisuudesta, mielenosoituksista puhumattakaan. Ulkomaalainenkin on ihminen, joka syö, juo, ajattelee, tuntee ja tekee. Ei ihmistä kummempi, ei parempi, ei pahempi. Tarvitseeko asiaa sen enempää ihmetellä?

Kyllä, minulla myös on mielipiteeni pakolaistilanteesta ja maahanmuutosta, mutta en mene siihen sen syvemmälle nyt. Kyseessä on asia, johon ei ole hyvää ratkaisua. On vain hätäratkaisuja. Niin kauan kuin ongelmia ei pystytä ratkaisemaan niiden syntysijoilla, ei niille ole loppua. Eikä niinkään kauan kuin suurvallat sotkeentuvat muiden maiden asioihin. 

Irtioton lintukodossa moottorisaha laulaa taas ja talonkulmalle kurvannut kalakauppias huutelee päivän tarjontaa. Maissi kasvaa kohisten, passionhedelmät kypsyvät pihalla, karhunvatukat pellonlaidassa. Elämä kulkee pienellä painollaan, virtaa uomassaan. Tänään on täysikuu, huomenna alkaa elokuu. Tämä juttu on tältä erää tarinoitu, lähden pihalle miettimään mitä tehdä koirien kaivamalle kuopalle. Hyvää viikonloppua, rakkaat lukijat, pitäkää huolta itsestänne, toisistanne ja vähän myös naapureistanne! 

Kuvissa daalioita ja ruusuja. Ne on varmasti nyt sitten nähty, ei sitä lajia enempää enää.