Ihmisten ilmoilla

Tällä viikolla kömmin ulos kirjoittajankammiostani ja matkustin Portimãon kaupunkiin Algarveen.  Kävin eilen puhumassa Algarven Suomi-Seuran Kirjallisuuspäivässä, joka järjestettiin Aleksis Kiven ja Suomalaisen kirjallisuuden päivän kunniaksi. Puhuin kirjoittamisesta, unelmien toteuttamisesta yritysmaailmasta tuttujen menetelmien avulla, kirjojeni syntyvaiheista ja yritin kannustaa kuulijoitakin kirjoittamaan esimerkiksi omia muisteloitaan jälkipolville. Ohjelmassa oli lisäksi vahvasti tulkittuja runoja ja kuuntelimmepa myös pätkän Seitsemää veljestä.

Aamu- ja iltapäivän tilaisuuksien päätteeksi signeerasin kirjoja viereisessä Koivu Shop & Caféssa, joka, aivan oikein päätelty, on suomalainen ja hyvää vauhtia muodostumassa paikallisten suomalaisten kohtauspaikaksi. Tiistaina nautin siellä tutusta lohikeitosta – meillä kotonahan ei tule kysymykseenkään laittaa keittoon maitoa – ja paikallisten neulootikkojen seurasta puikkojen kilistessä. Oma kutimeni oli valitettavasti hotellissa.

Rakastan kirjoittamista. Sitä, että päivärutiineihin kuuluu lounaan jälkeinen vetäytyminen omiin oloihini omien ajatusteni ja tekstieni kanssa. Rakastan sitä, kun sanat tulevat jostain pohjattomalta tuntuvasta kaivosta ja löytävät muotonsa ensin tietokoneen ruudulla ja sitten kirjan sivuilla. Se on yksinäistä puurtamista, mutta se sopii minulle.

Mutta aivan yhtä innostavaa on mennä lukijoiden ja potentiaalisten lukijoiden pariin, keskustella, kuunnella heidän tarinoitaan, kertoa miksi ja miten olen tähän päätynyt. Jostain syystä ihmisiä näyttää kiinnostavan se, kun joku jättää hyvinpalkatun työn ja heittäytyy täysin epävarman päälle. Onko se rohkeutta vai hulluutta, en ole itsekään vielä varma.

Ihmisten kohtaaminen on kirjailijan työn toinen antoisa puoli. Se tasapainottaa yksin tekemistä ja tuo elämään kokonaan uuden ulottuvuuden. Ilman sitä en ehkä jaksaisi kirjoittaa vuodesta toiseen. Se alkaisi tuntua siltä, että kirjoittaisi vain itselleen, ja mitä mieltä siinä olisi. 

Kiitos siis kaikille mukana olleille kuin myös lausuja Anja Mikkolalle, tilaisuuden järjestäjille, juontaja Tuijalle ja Koivu-kahvilalle!

Monet kirjailijat tekevät vierailuja muun muassa kirjastoihin Suomessa. Kannattaa mennä kuuntelemaan ja keskustelemaan, sillä myös lukijoiden on hyvä kömpiä välillä pois sieltä mukavien nojatuolien uumenista ihmisten ilmoille vaihtamaan ajatuksia kirjailijoiden ja muiden lukijoiden kanssa. 

Ei minulla tällä kertaa muuta. Junan lähtöön on pari tuntia aikaa, Portimãossa sataa. Matka suuntautuu seuraavaksi Lissaboniin, missä tapaan tuttuja ja osallistun alueella asuvien suomalaisten kuukausitapaamiseen toispaikkakuntalaisena. Lauantaina kotiin ja maanantaina palaan kirjoituskammioon. Seuraavaan matkaan on vain pari viikkoa, silloin suuntaan Helsinkiin ja Kirjamessuille, missä osallistun yhteen Dekkarilauantain paneelikeskusteluun yhdessä kirjailija Vera Valan kanssa, klo 13.30 Punavuori-lavalla. Tervetuloa kuuntelemaan!

Tämä oli siitä outo matka, että olen liikkeellä ilman kameraa. Kuvituksena vain siis yksi kännyräpsy, kun kävimme Lissabonista tulleiden ystävien kanssa illallisella Alvorissa. Kaunis paikka. 

Kohtaamisia

Antelias kerjäläinen

Olin eräänä päivänä lähimmällä metroasemalla odottamassa kulkuvälinettä, kun luokseni käveli mies pyytämään kolikkoa kuluneella äänellä. Hänellä oli likaiset ja resuiset vaatteet, parta kuin risukasa ja hiukset jo pitkän aikaa leikkaamatta. Hän hajahti. Mies näytti siltä, että raha menisi alkoholipitoiseen juomaan tai johonkin vielä vahvempaan, enkä halunnut sitä tukea. Tiedän, tämä oli pelkästään habituksen perusteella vedetty johtopäätös ja no, tuskin osui kovin pieleen.

Mies häipyi paikalta mutta palasi muutaman minuutin kuluttua kantaen muovipussissa täytettyjä sämpylöitä. Hän käveli suoraan luokseni ja tarjosi sämpylää. Kiitin kohteliaasti ja sanoin lounastaneeni juuri, mikä olikin totta. Omatuntoani alkoi kuitenkin kaihertaa. Ennakkoluulojeni vuoksi en ollut yhtä lanttia halunnut antaa, mutta mies oli valmis jakamaan siitä vähästä mitä oli saanut, ei ehkä ystävällisyyttään vaan opettaakseen minulle jotakin. 

Ahkera Ruusu

Lauantaiseen tapaan kävin lähitilalla ostamassa vihanneksia pari viikkoa sitten. Muita asiakkaita ei ollut eikä hetkeen tullut, joten kerrankin meillä oli rauhallista jutella Vihannesnaisen, Rosan kanssa. Kysyin aikooko hän mennä katsomaan Tony Carreiraa, joka esiintyisi illalla suuren meijerifirman järjestämässä maatalousnäyttelyssä. Rosa huokaili, että ei hän jaksa, hän haluaa levätä. Vielä puolenyön aikaan hänen pitää käyttää diabetesta sairastava anoppinsa vessassa ja antaa tälle ruokaa. Joskus hän on jo aamuviideltä lypsämässä lehmiä. Viljelyksetkin on hoidettava, että olisi vihanneksia ja hedelmiä mitä myydä ja laittaa omalle lautaselle. Monesti iltaisin kun käymme koirien kanssa kävelylle, heiltä kuuluu vielä lypsykoneen kolinaa. Kello on silloin yli yhdeksän.

Vaikka välillä huokaileekin väsymystään, on Rosa silti hyväntuulinen. Nauraa ja leväyttää hampaattoman hymyn, tarttuu luutaan ja alkaa harjata kaupan virkaa toimittavan autotallin lattiaa.

”Hän ei valita koska ei tiedä muusta”, sanoin illalla Carlosille. ”Syntynyt tekemään töitä”, hän vastasi. Ja elää muuten varmasti aika pitkään.

Lahjakas luontokuvaaja

Meijerijätin lisäksi myös Vila do Conden kaupungissa pidetään vuosittain maatalousnäyttely. Lähdimme sinne perjantai-iltana illallisen jälkeen, tietenkin. Minua kyllä surettaa nähdä häkkeihin suljettuja ajokoiria ja kirkkaiden valojen alla aitauksissa olevia nautoja, hevosia ja muita eläimiä, jotka varmaan siihen aikaan illasta mieluummin nukkuisivat kuin kuuntelisivat esiintymislavalta raikaavaa pimbaa tai ranchoa. Mukaan on kuitenkin lähdettävä, se kuuluu parisuhteen vastavuoroisuuteen.

Osuimme näyttelyosastolle, missä oli esillä valokuvia hyönteisistä, linnuista ja pieneläimistä ihan tästä lähikyliltä. Ne olivat hyviä. Siis erinomaisia. Olin uppoutunut tutkimaan niitä kun joku puhutteli Carlosia. Se oli kuvat ottanut Fernando, joka kertoi asuneensa lapsena heidän vuokralaisenaan. Onnittelin häntä loistavista kuvista ja ryhdyimme juttusille. Kysyin käyttääkö hän makro-objektiivia ja hän näytti kameraansa. Canon kuten minullakin, mutta kompakti digikamera. Ei makroa eikä mitään muutakaan ihmeellistä, ihan alle 400 euron peruskamera. Olin vaikuttunut. Pienten eläinten ja hyönteisten kuvaaminen vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä. Ja hyviä polvia. 

Myöhemmin luin näyttelyesitteestä, että Fernando syntyi 1975 köyhään perheeseen, kävi koulua pakolliset kuusi vuotta, minkä jälkeen meni  12-vuotiaana töihin osallistuakseen perheen elättämiseen. Vasta 40-vuotiaana hänellä oli varaa ostaa digikamera, se, jota hän minullekin näytti. Hänen unelmansa ja tavoitteensa on tallentaa kuvina alueen fauna ja flora, ja lisätä ihmisten tietoisuutta luonnon monimuotoisuudesta, herkkyydestä ja siitä miten ekosysteemi pysyisi tasapainossa jos ihminen ei sitä ronkkisi muun muassa torjunta-aineillaan. Esimerkiksi tyypillistä etelän yön ääntä, laulukaskaan siritystä, kuulee nykyään todella harvoin täällä peltojen keskellä. 

Olen ihan tavattoman onnekas, enkä tarkoita nyt sitä, että minulla on ollut taloudelliset mahdollisuudet tehdä Irtiotto ja tavoitella unelmiani. Olen onnekas, koska saan tavata ihmisiä, jotka eivät anna periksi, eivät lannistu, eivät luovuta, eivät pysähdy ensimmäiseen esteeseen. Jokaiselta opin jotakin, jokaiselta saan jotakin, pienen siemenen joka lähtee itämään ja kasvamaan. Kun suuren osan ajasta viettää kahdestaan oman tekstinsä kanssa, tulee näistä kohtaamisista kullanarvoisia. Mistä minä kirjoittaisin, jos en ihmisistä? 

Sattumuksia

Kävin viime viikolla Suomessa. Tiiviiseen ohjelmaan sisältyi mm. kirjallisuustapahtuma Porvoossa yhdessä kirjailijakollega Jaana Lehtiön kanssa. Etukäteen jännitti tuleeko ketään paikalle, vanhassa kulttuurikaupungissa kun on kuulemma vaikea saada ihmisiä liikkeelle, mutta lopulta Café Rongo oli täynnä väkeä. Lämmin kiitos kaikille paikan päälle saapuneille!

Reiluun viikkoon mahtui myös matka Turun suuntaan mm. sukuloimaan. Hotellille saavuttuamme lähdimme matkakumppanin kanssa kiertelemään kaupungilla, tavoitteenamme käydä ainakin Turun kirkossa. Matkalla sinne muistui mieleeni eräs entinen työkaverini, joka asuu Turussa ja tekee siellä väitöskirjaa. Aloin selittää asiaa matkakumppanilleni, kun edessä vilahti tukku punaisia hiuksia. Ne kuuluivat kyseiselle henkilölle, josta juuri olin puhunut. Hän oli matkalla kotoaan yliopistolle. Äimistelimme sattumaa vielä illallakin viestitellessämme, ja pohdin kannattaisiko lotota.

Turun tuomiokirkkoon saapuessamme siellä oli juuri alkanut kirkkokonsertti. Sellainen sopivan lyhyt, jota oli mukava jäädä kuuntelemaan samalla kun mietin nimeä seuraavalle rikosromaanilleni. Olipa loistava ajoitus taas.

Matka jatkui Aurajoen rantaa pitkin, missä eräs nuorimies istuskeli pienen karkeakarvaisen koiran kanssa. Koska oli kulunut jo viikko siitä, kun olin nähnyt omia karvaturrejani, kysyin lupaa rapsutella koiraa hiukan. ”Mikä sun nimi on?” lepertelin koiralle. ”Carlos”, mies vastasi.

Kun myöhemmin kotona kerroin tästä Carlosille, hän vahvasti epäili minun narraavan.

Tätini, tai kolme heistä ja heistä yhden mies, hakivat minut ajelulle kun matkakumppanini lähti toiseen konserttiin. Kävimme katsomassa entisen mummolan paikkaa – taloa ei enää ole, mutta yhden tädin lapsena istuttama mänty kurkotteli yhä oksiaan tontin rajalla. Kiipesimme Nunnavuoren Kokkokalliolle ja pääsimme kaikki ehjin luin myös alas sieltä. Matka jatkui Naantaliin ja joku muisti, että yksi serkuistani asuu siellä lähellä. Paria puhelua ja kahtakymmentä minuuttia myöhemmin kaarsimme Volvolla hänen pihaansa. Hän oli juuri palannut Tallinnasta vaimonsa kanssa.

Minulla on suuri suku, olemme asuneet kovin hajallaan, kaikilla on omat kiireensä ja elämänsä enkä ole ehkä koskaan tavannut kaikkia serkkujani, en ainakaan ”vähään aikaan”. Olen varma, että jos yhä asuisin Suomessa, matkakumppanini ei olisi houkutellut minua mukaan Turkuun, tätini eivät olisi vieneet minua ajelulle enkä olisi vieläkään tavannut tätäkään serkkua. Joskus tarvitaan pidempiä välimatkoja, että ne lyhenisivät. Veri on vettä jne.

Suomen matkaan sisältyi myös tapaamiset uuden kustantajan ja kustannustoimittajan kanssa. Kolmas rikosromaanini ilmestyy alkuvuodesta Into Kustannukselta. Ensimmäisen julkistuksesta tuli sunnuntaina kuluneeksi tasan vuosi. Vauhti on siis ihan kohtuullinen, ja tähyilen tulevaisuuteen luottavaisin mielin. Syksy sujuu pitkälti tarinaa ja tekstiä hioessa, siinä sivussa jatkan neljännen Rui Santos -tarinan kirjoittamista, teen pienen kiepaisun Algarveen ja pikavisiitin Helsingin kirjamessuille. Edessä on myös muutaman päivän opaskeikka. Nämä normaalien kotitöiden lisäksi.

Irtiotosta on muodostunut varsin työntäyteinen elämäntapa. Onpa hyvä, ettei rannalla lekottelu  kuulu harrastuksiini. 

Kuvat Suomen Turusta, joka on muuten aivan valloittava kaupunki! 

Arjen kaipuuta

Taas yksi tavallinen aamu tavallisten aamujen jonossa. Heräsin umpiunesta kun vierustoveri alkoi liikehtiä, karistelin hetken silmiin keräytynyttä unihiekkaa ja nousin ylös. Koirat ja kissa tulivat keittiöstä pihalle vievällä ovella vastaan, kun lähdin viemään kissalle aamiaista. Se ei malttanut syödä. Lähtiessäni kapuamaan takaisin yläkertaan aamutoimille se jäi roikkumaan kynsiensä varassa keittiön välioveen ja kurkki lasiruudun läpi menoani, naukui protestiksi.

Joka-aamuisen kaura-tattaripuurolautasellisen jälkeen lähdin käymään kotikadun sekatavarakaupassa. Tarvitsin lava-tudo -yleispesuainetta ja paahtoleipää. Katua pitkin oli levittäytynyt viisi työmiestä uusimaan betonivaluja viemärikaivojen kansien ympärillä. Toivotin kaikille bom dia, kuten tapoihin kuuluu. Kohteliaiden vastausten lisäksi sain pitkiä katseita. Näillä kaduilla ulkomaalainen nainen on kummajainen.

Olin liikkeellä liian aikaisin, jo ennen kymmentä. Kyläkauppa oli vielä kiinni. Odottelin tovin ja tutkin aivan tavallisen omakotitalon alakerrassa toimivan kaupan pientä etupihaa. Ihmettelin isoksi pensaaksi kasvanutta Uuden Guinean Liisaa sekä parimetristä havupuuta. Lähempi tarkastelu paljasti sen rosmariiniksi. Keskellä pihaa seisoi valkoinen Nossa Senhora da Fátiman patsas, pyhimyksen edessä oli polvistuneena kolme paimenlasta ruusupensaan katveeseen. Pienten patsaiden ympärille oli satanut valkoisia terälehtiä. Noin nelikymppinen kauppiasrouva, jonka nimeä en tiedä, on kaikesta päätellen harras uskovainen. Hän piti pitkään mustaa essua mustien vaatteiden kanssa ja puhui vaimealla äänellä jonkun lähiomaisen kuoltua.

Kello tuli kymmenen, mutta kaupan puolella ei näkynyt mitään liikettä. Viereisessä talossa olevan pienemmän kaupan omistaja – ”minun” kauppiaani käly – ilmaantui vihanneslastin kanssa omalle ovelleen, mutta koska kauppiaani erään joulun jälkeen palkitsi asiakasuskollisuuteni kuohuviinipullolla, en voi käydä vieraissa. Palasin kotiin tyhjin käsin ja ohitin jälleen ne viisi katutyömiestä, joista yksi jurnuutti betonia irti katuporalla. Tokkopa oli korvatulppia tunkenut kuuloelimiinsä.

Kävin etsimässä kissaa ja siltäkin kierrokselta palasin ilman tulosta. Se on oppinut menemään muurin yli naapurin puolelle, mutta ei palaamaan sieltä. Persimonpuussa naukumalla se ilmoittaa olevansa valmis palaamaan kotiin, ja laitan muurin yli naapurin puolelle laudan, jota pitkin se kapuaa takaisin.

Ryhdyin pesemään keittiön astiakaappeja, sillä löysin niistä pieniä ötököitä, joita olen myrkyttänyt iltaisin hampaat irvessä ja vastaavalla vimmalla pessyt kaapit aamulla. En ole erityisen ötökkäkammoinen, en ainakaan sen jälkeen kun olen pessyt samat kaapit ja niiden sisältämät astiat kolmeen kertaan. Se tympii jo niin paljon, että muutama pölyhiukkasen kokoinen itikka saa minun puolestani jatkossa vilistää ihan rauhassa missä haluaa. En jaksa enää jynssätä. Olen tehnyt suursiivousta muuallakin ilmojen kohennuttua. 

Astioita vielä kerran tiskatessani ajattelin, miten tavallinen arki joskus puutaa niin että tekee mieli huutaa. Mutta kun on ollut poikkeustilanne päällä muutaman päivän ja huolia, vaikka pieniäkin, niin paluu tavalliseen arkeen tuntuu pelkästään helpotukselta.

Ei ole edes mitenkään isoja murheita ollut tällä kertaa. Gaialla on ollut maha sekaisin toista viikkoa. Se on laihtunut, jatkuvasti nälkäinen ja karvaa alkoi lähteä. Muutoin se vaikuttaa ihan terveeltä. Eilen veimme sen eläinlääkäriin, huomenna saadaan tutkimustulokset. Toistaiseksi se syö gluteenitonta ja allergeenivapaata ruokaa, ja olen yrittänyt saada vanhanrouvan ymmärtämään, ettei koiralle saa antaa edes pientä leivänhitusta. Selitän parhaan kykyni mukaan, ja sitten hän kysyy, että mitä pahaa leipä muka tekee, ei häneltä ole yksikään koira kuollut sen takia. Argh.

Sunnuntaina kissa palasi katolle suuntautuneelta retkeltä silmä punaisena ja turvoksissa, naukuen kuin hyeena. Ehkä ampiainen oli pistänyt sitä, tie katolle kun vie palmupuuta pitkin, jota pitkin kiipeää kissan lisäksi kukkiva passionhedelmäköynnös. Samaan aikaan Batatinha, koirista pienempi ja nuorempi, rapsuttaa itseään vimmatusti saamastaan kirppulääkityksestä ja kylvystä huolimatta. Ehkä siihenkin on iskenyt ruoka-aineallergia. Olisi pitänyt pyytää eläinlääkäri kotikäynnille katsastamaan koko katras.

Ei mene ihan hyvin minullakaan. Eilen nakattiin käteen kolesterolilääkeresepti ja muutamaa niveltäkin särkee. Liika jynssääminen, ehkä. Tai ikä, tuo kamala kirosana, jota kuulee käytettävän aina vain useammin ja useammin, varsinkin lääkärissä käydessä. Saisivat siivota suunsa.

Kunhan eläimet saadaan kuntoon ja astiat takaisin kaappeihinsa palaamme toivottavasti vanhaan, tuttuun arkeen. Kaipaan sitä jo, sitäkin, että ehtisin myös kirjoittaa enkä vain siivota ja vahtia koiran kakan koostumusta. 

Huolista huolimatta jotkut tavat ovat joka päivä samat, kuten se, että iltaisin kissa leikkii olohuoneessa yhteensolmituilla langanpätkillä ja Gaian hännällä, kömpii sitten syliini. Etsii mukavan asennon, naukaisee kaksi tai kolme kertaa ja kiertyy silmät unisina viiruina kerälle kehräämään. ”Tuo kissa ei tule koskaan metsästämään hiiriä”, Carlos toteaa. Kohta kysyn kissalta ”mennäänkö nukkumaan?”. Se vastaa ”não, nau, ei”, mutta kannan sen silti omaan petiinsä lavandariaan, missä virkattu pallo ja neulaton neulatyyny toimivat yöleluina. Pesen hampaani, kömmin lakanan alle ja luen kunnes alkaa nukuttaa. Siis noin kaksi ja puoli sivua.

Elokuun alkupuolella teen pienen irtioton arjesta ja suuntaan Suomeen. Luvassa on mielenkiintoisia tapaamisia sekä kirjallinen tapahtuma Porvoossa, kun kirjailija Jaana Lehtiön kanssa kerromme kirjoistamme ja kirjoittamisesta tiistaina 14.8. klo 17.00 Café Rongossa (Rauhankatu 33). Tervetuloa!

Kuvissa patsaita.

Kolmas varjo

Kirjoitin pari vuotta sitten siitä, kun meille tuli koiranpentu. Sain kannoilleni kaksi varjoa, rottweilerinpuolikas Gaian ja pienen Batatinhan (lue juttu täältä). Kuljemme jonossa pihan poikki pyykkinaruille, olohuoneesta keittiöön ja takaisin, ees taas, ees taas.

Nyt jaloissani pyörii kolmas varjo, ei tosin koirien kanssa samaan aikaan.

Viikko sitten olin yläkerrassa kirjoittamassa, kun keittiöstä alkoi kuulua kovaa mekastusta. Vanharouva huusi ja Batatinha haukkui sillä tavalla mitä se haukkuu ilmoittaessaan tunkeilijasta, esimerkiksi käärmeestä. Oli pakko mennä katsomaan. Ruokapöydän ympärillä olevien kahdeksan tuolin muodostamassa jalkaviidakossa hytisi pelokas kissanpentu. Vanharouva selitti sen seuranneen häntä sisäpihalle. Tohdin epäillä.

Pieni rääpäle oli nälkiintynyt. Ensiavuksi se sai vähän maitoa ja leipää, minkä se imuroi hetkessä. Lähdimme kiiruusti ostamaan oikeaa kissanruokaa.

Koirat valitettavasti tuntuvat olevan sitä mieltä, että kissanpentu on koiranruokaa. Batatinhan suljin heti ensi alkuun sisälle, Gaia sai jäädä lähettyville kun kissanpentu tutustui kanssani nurmialueeseen. Se nousi pihakengän päälle ja alkoi leipoa tassuillaan. Hyppäsi maahan ja tutki ruohonkortta. Gaia vaani pennun perässä huuliaan lipoen. Se on löytökoira, joten emme tiedä mitä kaikkea se on metsästänyt henkensä pitimiksi. Vahdin tarkkaan ja kiellän sitä väijymästä kissaa. Häntä heilahtaa. Kyllä se ymmärtää. Se ei aina vaan voi luonnolleen mitään.

Ei ollut puhettakaan siitä, että kisu heitettäisiin takaisin kadulle oman onnensa nojaan. ”Seuraavaksi meille ilmestyy varmaan jokin lintu tai kani”, Carlos hymähti.

Sunnuntaina kisu päätyi olohuoneeseen päiväunille. Koirat vahtivat sen unta. Ne istuivat sohvan vieressä ja tuijottivat. Kisu nukkui. Koirat yrittivät rauhoittua omille nokosilleen, mutta vähän väliä niiden piti nousta tarkistamaan, ettei kisu ole kadonnut. Tilanne näytti niin rauhalliselta, että vein kaikki nurmikolle tutustumaan toisiinsa. Se oli liian aikaista. Koirat piirittivät kissan, joka pinkaisi ylös palmuun. Se roikkui rungossa etutassujen kynsien varassa, kun irrottelin sen.

Nyt koirat ovat saaneet totutella kissaan vuorotellen. Batatinha ei enää mökää niin paljoa ja Gaiakin suhtautuu enimmäkseen välinpitämättömästi naukuvaan tulokkaaseen. Ulos päästessään Batantinha pinkoo ympäri pihaa nuuhkimassa kissan hajujälkiä. Kerrankin istuin pihalla kisu sylissäni, ja Batatinha juoksi polvieni alta huomaamatta kissaa. Sitten kun se huomaa, se tulee nuuhkimaan ja yrittää nuolaista kissaa, näykkäistä pikkuisen pehmoista turkkia. Haluaa ehkä selvittää miltä se maistuu?

Yöaikaan ja silloin kun en ehdi olla vahtimassa, kisu on suljettuna lavandariaan. Se nukkuu mattopinon päällä ja syö pesukoneen päällä ja kurkkii välillä ikkunasta laitumelle. Kun päästän sen ulos, se kipittää perässäni kunnes karistan sen kannoiltani, ja naukuen se loikkii pihakatoksen perukoille muurille tai traktoria tutkimaan. Se tulee kun kutsun ”kisu kisu”. Naukuu tullessaan. Kun nostan sen syliin, se alkaa kehrätä.

Tämä ei-suunniteltu perheenlisäys on hämmentänyt päivittäisiä rutiinejani. Joudun viettämään enemmän aikaa alakerrassa valvomassa, ettei kisu päädy koirien makupalaksi. Yläkertaan niillä kaikilla on porttikielto. Sain vihdoin ommeltuakin jotain alakerran työhuoneessa Batatinhan torkkuessa vieressä.

Ilmat ovat lämmenneet hautovan helteisiksi. Illallisen jälkeen käymme koirien kanssa kävelyllä samettisen pimeän laskeutuessa maahan. Kotiin palatessamme etsin kisun pihalta ja istun se sylissäni Järvenpäästä asti tulleella puutarhatuolilla. Gaia käy loikoilemaan lähettyville, Batatinha kiehnaa ympärillä ja nostaa etutassut syliini nuuhkiakseen kisua. Tämä läppäisee koiran tunkeilevan kuonon suuntaan tassullaan. Kynnet ovat piilossa. Se haluaa leikkiä.

Kissanpentu sylissäni on pieni, lämmin ja pehmoinen, ja se värisee kehräystä. Katselen tähtiä taivaalla, lepakon lentoa, sitruunapuun siluettia ja ajattelen miten tärkeitä ovat ne hetket, kun tuntee rauhaa sisimmässään ja ympäristössään, kun voi olla hetken hiljaa paikallaan ja kuulla miten pieni kissanalku kehrää. 

Kisu on vielä vailla nimeä. Ehkä siitä tulee ”omaperäisesti” Kisu, kun se näyttää sen nimen jo tuntevan.

Kuvat kännykällä napsittuja. 

Ihanaa juhannuksen aikaa, Rakas Lukija, missä ja miten sitä vietätkään! 

Odottelua

On kesäkuun alku, olen Portugalissa, ja täällä sataa VETTÄ. On satanut, tai vähintään tihuuttanut, melkein joka päivä viimeisinä viikkoina. Säätila eroaa talvesta vain hieman – on pari astetta lämpimämpää. Päivät ovat kesäisen pitkiä, aamu sarastaa varhain ja kunnolla pimenee vasta iltakymmeneltä. Valoisaa aikaa olisi paljon olla ulkosalla, mutta siellä kastuu, kääk.

Odotan, että alkaisi se kesä, jonka Etelä-Euroopan maassa kuvittelisi olevan. Aurinkoinen, kuuma, kuiva. Että sateen litinän sijaan kuuluisi pikkulintujen liverrystä. Että ilma kevenisi ja olisi helpompi hengittää. Että voisi nakata villasukat nurkkaan. Että voisi mennä kävelylle ilman takkia.

Koiratkin ovat aivan lamaannuksissa. Ne nukkuvat kaiken päivää tiukalle kerälle kiertyneinä, kuono tungettuna tassujen väliin. Sateen tauotessa ne nousevat venytellen ja istuvat katoksen alla häntä koipien välissä tuijottamassa autiota pihaa. Nurmikolle ei tee mieli. Se on likomärkä. Hartiat kyyryssä ne jolkottavat pihan poikki keittiön ovelle tai ruokakupille, mutta palaavat kumpikin pian punkkaansa ja jatkavat koisimista odotellen parempaa päivää.

Suomessa oli ennätyshelteinen toukokuu, meillä varmaan ennätyskylmä. Jos tämä ei ole ilmastonmuutosta, niin mitä tämä on? É tudo trocado, kaikki on vaihtunut päikseen.

Se hyvä puoli sateissa on, ettei ole metsäpaloja niin paljon. En usko, että tällä matalapaineella saisi edes takkaan tulta. Toinen hyvä puoli on, ettei tarvitse kastella pihaa eikä viljelyksiä. Se on ajan ja veden säästöä. Eikä tarvitse pestä ikkunoita. Sade valelee niihin vesihelmiverhot, joka vähän piilottaa näkyvistä väreistä riisuttua, harmaata maisemaa.

Kalenterin mukaan Portugalissa on vielä kevät, sillä kesä alkaa vasta kesäpäivänseisauksesta. Tosin juhannuksen, São Joãon aikoihin tihkusateet ovat tavallisia. Ehkä tänä vuonna on toisin? São Pedron, säiden pyhimyksen juhlaa vietetään kesäkuun lopulla. Ehkä siiheksi pyhimyksemme heltyy ja heittää meille helteitä.

Odotan kesää, en niinkään kärpäsiä. Tänä vuonna se on myöhässä. Tuleeko se ollenkaan, mietin huolestuneena ja tutkin kahden viikon sääennustetta. Kyllä siellä auringonkuvia näkyy, näkyy myös pilviä, sadepisaroita ja salamoita. Kuin siitä innostuneena tuuli viskoo lisää vettä ikkunaan. Minä käynnistän kosteudenpoistolaitteen olohuoneessa. Kosteus tulvii jo korvista ulos ja harkitsen muuttoa Saharaan.

Käyn kurkkaamassa sähköpostia. ”O verão está aqui, kesä on täällä!” hihkuu matkatoimiston mainospostin otsikko. ”Missä muka?” haluan tietää ja avaan viestin sen sijaan että nakkaisin sen suoraan roskapostilootaan. ”Caraíbas, Espanha, Marrocos”, mainos kertoo. Niinpä tietenkin. "Aqui, täällä" on jossain muualla. Portolaisessa vaatekaupassa myytiin kesäasuja 70 prosentin alennuksella. Se on vähän sama kuin Suomessa laitetaan sukset poistomyyntiin lumettomana talvena. Kyllä niille joskus vielä on käyttöä. Kai.

Odotan päivää, jolloin hiki tulee muuallakin kuin hellan ääressä tai imurinvarressa. Sitä, että voin pistää eräänä hyvänä päivänä ompelemani hellehatun päähän. Voin sen laittaa tietysti nytkin, mutta voisi se olla hiukan hassu näky. Kukallinen lierihattu tihkusateessa. Vain aurinkolasit puuttuu. 

Olen luottavainen. Kyllä se kesä tulee vähemmälläkin marinalla. Ehkä jopa vielä tänä vuonna. Sitä odotellessa kaivan esille vanhoja kuvia. Kas tältä näyttää silloin kun aurinko paistaa. 

Inhimillinen tekijä

Ennen Portugaliin muuttoa ehdin tehdä pitkään töitä Suomessa, noin 25 vuotta. Sinä aikana tuli nähtyä kaikenlaista. 90-luvun kynnyksellä pääsin töihin vanhakantaiseen voimayhtiöön. Siellä oli mukava olla töissä. Työtahti oli leppoisa, aikaa jäi myös kahvitella työkavereiden kanssa. Inhimilliset tekijät, vaikkapa sairastuminen, ikääntyminen, avioero tai vanhemman kuolema, tiedettiin ja otettiin huomioon. Kriisissä olevalta tai eläkeikää lähestyvältä ihmiseltä ei vaadittu yli-inhimillisiä suorituksia.

Luulin sen olevan eläkevirka. Nyt jälkikäteen katsottuna oma naiivius naurattaa.  

Sähkömarkkinat vapautuivat, työpaikka siirtyi Helsinkiin isompaan konserniin. Yhtiöittämisestä tuli yhtäkkiä muotia. Erityyppiset toiminnot eriytettiin omiksi firmoikseen, jotka tarjosivat ensi alkuun palveluja saman konsernin sisällä ja vähitellen myös ulkopuolisille yritysasiakkaille. Perustettiin esimerkiksi yhtiö tuottamaan it-palveluja, toinen huolehtimaan laitosten kunnossapidosta jne.

Siitä seurasi jännä ilmiö. Ennen samassa firmassa työskennelleistä työkavereista tuli yhtäkkiä toisista asiakkaita, toisista palveluntuottajia. He saattoivat yhä istuutua samaan lounaspöytään, mutta siihen väliin ilmestyi näkymätön asiakaspalveluluukku. Toiset olivat sen takana, toiset etupuolella. He eivät enää olleet tasa-arvoisia. 

Meihin suomalaisiin on iskostettu kolme teesiä: 1) Asiakas on kuningas 2) Asiakas on aina oikeassa 3) Asiakas ensin. Tämä pätee joka paikassa paitsi ravintolassa. Siellä suomalainen ei kehtaa valittaa vaikka saisi lautasellisen ala-arvoista ja ylihintaista pöperöä eteensä. Jos sitä ei pysty syömään, kipataan se lähimpään tekokukkaruukkuun.

Muualla asiakkaat tietävät arvonsa ja antavat sen kuulua. He vaativat palvelua välillä kohtuuttominkin ehdoin. Jos jokin homma ei toimi, reklamoidaan viipymättä. Pienistäkin asioista naristaan koska hei, me maksetaan tästä palvelusta. Ainoa osapuoli joka joustaa, on palveluntuottaja, jonka ensisijainen tehtävä on pokkuroida asiakkaalle. Asiakas on kuningas, jonka ei tarvitse huomioida inhimillisiä tekijöitä. Ei kiinnosta. 

Tuskin oltiin yhtiöittämisbuumista selvitty, kun joku veijari keksi ulkoistukset. Ei yhtiön tarvitse tehdä itse muuta kuin huolehtia ydinliiketoiminnoistaan, muut toiminnot voi ulkoistaa. Energia- ja tietoliikennealoilla hypättiin tähän kyytiin niin kovalla vauhdilla että meinasi saappaat jäädä mutaan kiinni, teollisuus seurasi perässä. Aloitettiin rakennus- ja kunnossapitotoiminnoista, sitten kun vielä haluttiin riisua yhtiöstä vähemmän oleellisia toimintoja, ulkoistettiin myös it-tuki, taloushallinnon toiminnot, puhelinvaihde ja palkanlaskenta. Juu, suomalaisten työntekijöiden palkkoja lasketaan mm. Puolassa ja asiakastukihenkilöitä istuu Lissabonissa. Ennen vanhaan kun soitit palkanlaskijalle, hän tiesi kuka olet ja mitä teet. Tunsi sinut. Ehei enää. 

Seurasi taas jännä ilmiö. Asennustiiminvetäjän entisestä pomosta saattoi yhden sopimuspumaskan allekirjoituksella tulla asiakas. Ja tokihan palveluntuottajaa on vielä helpompi pompottaa kuin alaista. Inhimilliset tekijät saa heivata hetteikköön, hommat on hoidettava, siitähän me maksetaan.

Ulkoistukset ovat hyvä business. Yksi yhtiö myy toiminnon, joka sille itselle on tukitoiminto, mutta toiselle yhtiölle liiketoimintaa. Ulkoistava yhtiö saa siitä ihan oikeaa rahaa. Ostava yhtiö ostaa toiminnon henkilöstöineen ja solmii samalla palvelusopimuksen x vuodeksi. Siitä alkaa hirveä, ilmat pihalle puristava korsetinkiristys, jotta aiempi nollatuloksella tuotettu tukitoiminto saadaan kannattavaksi liiketoiminnaksi. Tässä vaiheessa tekisi mieli huhuilla järjen perään, mutta se on jo myöhäistä.

Näin on päästy tilanteeseen, jossa asiakasyhtiöllä on henkilöstöä enää vain johtoryhmän ja muutaman päällikön verran, ja entinen henkilöstö on ripoteltu eri yhtiöihin tuottamaan palveluja. Luulisi tämän riittävän, mutta ei suinkaan, vielä mitä. Seuraavaksi joku jästipää (anteeksi, parempaa sanaa tälle ei oikeasti ole) tällaisessa liiketoimintoja ostaneessa yhtiössä saa päähänsä, että kannustetaan henkilöstöä yksityisyrittäjiksi. Vaikkapa asentaja voi perustaa oman toiminimen ja tehdä sen lukuun töitä entiselle työnantajalleen x vuodeksi solmittavalla palvelusopimuksella, lisäksi hän voi hankkia muita asiakkaita. Täten saadaan taas kiva asiakas-palveluntuottajakuvio, jossa inhimilliset tekijät voidaan toivottaa hevonkuuseen, bye bye. Joillekin tällainen yrittäjyys on mieluista. Toisille ei. Jos työntekijälle ehdotetaan tällaista järjestelyä eikä hän suostu siihen, näytetään ovea. Ensin toki pyydetään palauttamaan avaimet, jotka siihen käyvät. 

Keskustelin eilen erään minulle tärkeän ihmisen kanssa. Hän kertoi olevansa väsynyt ja huonovointinen. Hän tekee yksityisyrittäjänä töitä projektiin, jossa tehdään 12-tuntisia päiviä. ”Onko sun ihan pakko?” kysyin. ”Asiakas vaatii”, hän vastasi. Jollei tee sitä mitä asiakas vaatii, on turha odottaa töitä jatkossa. Kai se on sitten työssäkäyvän aktiivimalli.

Tietenkin ymmärrän millä pelisäännöillä liike-elämässä toimitaan, mutta onko oikein, että se tapahtuu inhimillisten tekijöiden kustannuksella? Työmaalla olevan palveluntuottajan on vähän vaikea lähteä kesken työpäivän lääkäriin, jos sairastuu. Töitä painetaan, painetaan, painetaan niin kauan kuin henki pihisee ja taju kulkee. Kyllähän nuori ihminen jaksaa oman aikansa, mutta kun mittarissa alkaa olla reippaasti yli 50 kierrosta, alkaa vauhti hyytyä. Se on inhimillistä. Miksi ihmistä kohdellaan kuin konetta, joka on korvattavissa kun se leikkaa kiinni? Nostakaa vaan eläkeikää, niin tehdään maahanmuuttajille tilaa kun itsensä loppuun raatanut kantaväestö heittää veivin ennen eläköitymistään.  

Ugh, olen puhunut, taas kerran. Hyvähän se on tässä jupista kun on itse hypännyt pois oravanpyörästä. 

Kuvissa Cristo Rei, Kuningas Kristus. Kuulopuheiden mukaan ei ollut asiakas vaan palvelija.