Yhden munan kanala

Asunnossani kaikuu ja on tyhjää. Tänään vietiin sohva, kirjahyllyt ja ruokapöydän tuoleja pois. Muutan vähitellen maalle Carlosin luo. Päätös kypsyi pitkään, pienen epäröinnin saattelemana, mutta pitää ja pysyy. Sinkkuvuoteni alkavat olla lähihistoriaa. Kuluneen fraasin mukaisesti voidaan todeta, että ”ystävyys syventyi kiintymykseksi”. Uusperheeseen kuuluvat myös Carlosin hajamielinen äiti ja entinen kulkukoira Gaia, tohveleita ja työrukkasia anasteleva rottweilerinpuolikas, joka kuvittelee olevansa sylikoira; ja kitaraa soittava, suklaakakusta ja pihveistä pitävä teinipoika, joka tulee luoksemme joka toinen viikonloppu. Viladocondenselaisena pysyn edelleen, sillä tuleva koti on kaupunkiin kuuluvassa lähikylässä.

Joskus kauan sitten nuorena haaveilin elämästä maatilalla, puoliomavaraisuudesta, lampaista, lehmästä, kanoista ja kasvimaasta ja villeimmissä unelmissa jopa hedelmätarhasta. Näin mielessäni mansardikattoisen vanhan talon, kivirakenteisen navetan, aution kanalan, jonka herättäisin henkiin, kasvimaalla siisteissä riveissä porkkanoita ja sipuleita ja ties mitä. En silloin osannut edes kuvitella, että se kaikki tuotaisiin tarjottimella nenän eteen Euroopan toisella kolkalla. Hei, pitää olla tarkkana siinä mitä toivoo. Se voi oikeasti toteutua. No, talo ei ole mansardikattoinen ja lypsykarja on vaihtunut lihakarjaksi. Kanatkin ovat toisella maatilalla. Mutta niitä on ja ne munivat.

Olin jossain vaiheessa unelmoinut omista kanoista ja kananmunista, kun pyöräytin viikoittain kakun uunista ulos. Ostin torilta muka-maalaismunia. Carlos pisti kaiken tämän korvan taakse ja kevään korvalla hän hankki kuusi kananpoikaa. Koko pitkän kesän niitä kasvatettiin, ruokittiin ja odotettiin milloin ne vihdoin alkaisivat munia. Päivä toisensa jälkeen Carlos palasi kanalasta tyhjin käsin.

Mutta sitten alkoi tapahtua. Jokunen viikko sitten kanalan pesästä löytyi yksi muna. Seuraavana päivänä toinen. Kolmantena kolmas. Hurrasimme ja kilistimme laseja. Jihuu, ne munivat sittenkin! Tosin yksi kerrallaan. Viikkojen ajan Carlos toi kanalasta yhden munan päivässä. Ristimme sen Päivän Munaksi (Ovo do Dia). Päivä toisensa jälkeen Carlos toi kanalasta munan kerrallaan ja pisti sen keskelle keittiön isoa, punagraniittipintaista ruokapöytää. Hänen äitinsä ja minä katselimme sitä ihastuksesta ymmällämme.

Pohdimme usein illallispöydässä, mikä mahtaa olla vähämunaisuuden syynä. Johtuuko se kanojen nuoresta iästä, eivätkö kaikki ole vielä hiffanneet niiden tekoa, vai ovatko he vähän niin kuin kunnan hommissa – yksi äheltää ja toiset seuraavat vierestä? Ja seuraavana päivänä toinen tekee työn ja muut katsovat? Vai ujostelevatko kanat kyykistyä yhteispesään, jos siellä jo on muna? Pitäisikö jokaiselle tehdä oma nimikkopesänsä? Pitäisikö kanojen seuraksi hankkia kukko? Pitäisikö niille laulaa? Mielessä kävi sekin, että maatilan entiseen päärakennukseen tehdyssä asunnossa asuu vuokralainen, joka parhaillaan odottaa oikeuden tuomiota rötöstelyistään. Hänen autostaan oli löydetty varastettuja koneita, metallia ja niin edelleen. Munavarkaus olisi miehelle ihan vain viatonta iltapuhdetta. Hyvänen aika, pitäisihän kuuden kanan munia enemmän kuin yhden munan päivässä. 

Siltikin, seitsemän Päivän Munaa viikossa on jo aika monta munaa.  

Yhtenä päivänä viime viikolla pesään oli putkahtanut yllättäen neljä munaa, tällä viikolla jopa viisi. Kanat alkavat ilmeisesti päästä vauhtiin. Kysyinkin Carlosilta, että mitä ihmettä me teemme kaikilla niillä munilla, jos jokainen kanan pullauttaa munan päivässä tai ainakin melkein. Naama peruslukemilla hän totesi, että menen tietysti torille myymään niitä. Eikä edes vinkannut silmää sanojensa saatteeksi. 

Sieluni silmillä näen itseni Vila do Conden perjantaitorilla, edessäni kaikki munat samassa korissa, huutelemassa ohikulkijoille torimyyjien tapaan ”Seis ooovooos, um euroooo”, ”Kuuusi munaaa, yyyksi eurooo!”. Metrolippu tulevasta kotikylästäni Vila do Conden kaupunkiin maksaa 1,45 e. Jos jokainen kana pukkaisi munan joka päivä ja JOS paikalliset rouvat jostain ihmeen syystä tuntisivat vetoa tehdä kananmunahankintansa itäeurooppalaisen näköiseltä naiselta, jonka myyntipöydästä ei muuta löydy, niin saattaisimme päästä munakaupoissa niukasti voiton puolelle, ottaen huomioon että torimyyntilupakin maksaa.

Ei sentään. Taidan jatkossa pyöräyttää kaksi kakkua viikossa. Carlos pyörittelee päätään ja sanoo joutuvansa ”uhrautumaan” syömään niitä; hänen äitinsä lipoo huuliaan ja poika tietää, että viikonloppuna on luvassa suklaakakkua. Yksi kakku hädin tuskin ehtii vanheta 24 tuntia, kun se on jo syöty. Portugalilaiset ovat persoja makealle, mutta ei liian makealle. Ujutankin kakkuihin kaikkea terveellistä; kaurahiutaleita, rusinoita, hedelmäpaloja, tummaa suklaata. Ja jatkossa tuoreita, omien kanojen maalaismunia.

Viimeiset päivät Vila do Conden kaupungissa hyödynnän asioiden hoitoon ja pitkiin kävelyretkiin rannalla, kameran kanssa tietenkin. Oheiset kuvat ovat näiltä retkiltä. Pieni haikeus juilii sisuksissa, sillä olen viihtynyt täällä kaupungissa ja meren lähellä niin hyvin. Aikansa kutakin, kuitenkin, ja Irtiotto jatkuu uudessa ympäristössä ja uudenlaisella elämäntavalla.