Samaan aikaan maan päällä

Kalastajat vetämässä yhtä köyttä. 

Viime kirjoituksessa hehkutin eloa ja oloa täällä Portugalissa. Palataanpas maan pinnalle. Minulla voi olla aika helppoa nyt, tiettyjen tapahtumien ja valintojen myötä, mutta monen muun elämä on paljon, paljon vaikeampaa.

Muutama päivä sitten uutislähetyksissä kerrottiin, miten valtakunnallinen energiayhtiö EDP kävi katkomassa sähköjä Porton köyhissä kaupunginosassa ihmisiltä, jotka eivät ole kyenneet maksamaan sähkölaskujaan. Jotkut heistä ovat ilman vettäkin. Aika perustarpeita nyky-yhteiskunnassa, näin sitä kuvittelisi. Sosiaalitukia on leikattu, ja se viiltää rankimmin niitä, joilla ennestäänkin on vähän tai liki ei mitään. Samaan aikaan multimiljonäärien määrä Portugalissa on lisääntynyt.

Kenkien kiillotusta.

Rahan määrä ei muutu, se vain vaihtaa käsiä ja läjääntyy niille, joilla ennestäänkin on enemmän kuin ehtivät eläissään kuluttaa.

Portugalissa sähkön hinta on Euroopan kärkiluokkaa, siis kalleudessa. Kun Suomessa lähdettiin sähkömarkkinoiden avaamisen tielle parisenkymmentä vuotta sitten, Portugalissa on edelleen yksi valtakunnallinen energiayhtiö, jonka valtio rahapulassaan myi kiinalaisille. Firma tahkoaa tietenkin rahaa uusille omistajilleen, samaan aikaan kun vanhukset ja sairaat kärvistelevät viluissaan, pelkkä kuumavesipullo lämmikkeenään vällyjen alla kylminä öinä, sillä sähköllä lämmittäminen on ihan vaan yksinkertaisesti liian kallista.

Parikin tuttua on kertonut, että muutama vuosi sitten he tienasivat jopa 5000 euroa kuukaudessa. Se on täällä hirveän paljon rahaa. Nyt, talouskriisin myötä, tulot ovat romahtaneet. Kansallinen minimipalkka on alle 500 euroa. Siis alle 500 euroa. Kriisi ei kosketa pelkästään työttömäksi jääneitä vaan ihan kaikkia normaaleja palkansaajia. Verot ovat nousseet, ruuan ja perushyödykkeiden hinnat ovat nousseet, tulot ovat laskeneet. Kireässä kolossa ovat varsinkin pienyrittäjät, kun kaupoissa on autiota ja aavemaisen hiljaista. Shoppailijoille kuitenkin hyviä uutisia: esimerkiksi kenkien hinnat ovat laskusuunnassa. Siksi, että edes jotain saataisiin myytyä.

Suutari lestiensä kera.

Talouskriisi on täällä jo kulunut aihe. Sen sijaan täältäpäin uutisia lukiessa näyttää siltä, että Suomessa pahin on vielä edessä. Karmii ihan. Viimeisen reilun vuoden aikana useampi ystäväni ja tuttavani on pakannut perhekuvansa, vaihtokenkänsä ja viherkasvinsa ja pistänyt työpaikkansa oven viimeistä kertaa perässään kiinni. Yhtäkkiä keskuudessamme on joukko viisikymppisiä, jotka seisovat tumput suorina eivätkä aina tiedä mihin ryhtyisivät. Hiljaisten harmaantuva armeija. Kaikista ei ole isoon elämänmuutokseen, eräoppaiksi, kokeiksi tai lähihoitajiksi. Monet heistä jopa pitivät entisestä työstään ja olivat hyviä siinä. He ovat oikeasti antaneet entisille työnantajilleen melkein kaikkensa: aikansa, energiansa, osaamisensa, jotkut jopa rahansa, kun management buyoutit tulivat muotiin. Ja sitten heistä tuli tarpeettomia. Ylimääräisiä. Milloin yhtiön tärkeimmästä voimavarasta tulikin rasite, kuluerä yhtiön taseessa, josta päästään eroon kunhan irtisanomisajan palkka on maksettu?

Kaikkihan me tiedetään, kuinka vaikeaa viisikymppisen on työllistyä Suomessa. Miksi? Ja miksi he ovat ensimmäisinä firmojen lähtölistoilla? Eikö yritysjohdoilla ole minkäänlaista eettistä omaatuntoa? Ei, sillä hehän ovat verkostojensa kautta itse turvassa pahalta päivältä tai käyvät kevyin askelin ennenaikaiselle eläkkeelle optioilla katettuja pehmoisia polkuja pitkin. 

Patsas on lähtenyt
lakisääteiselle kahvitauolle.

Samaan aikaan yhtiöt ulkoistavat kutakuinkin kaiken, mikä irti lähtee. Palkanlaskentaa myöten. Työ viedään halvempiin maihin aina kun vaan on mahdollista. Miten vaikkapa Puolassa lasketaan suomalaisia palkkoja? Jotenkuten. Firmat hyväksyvät lopulta sen, etteivät sen peruspalvelut omille työntekijöilleen hoidu kovin hyvin. Mutta kun aina pitää säästää. Säästämisestä on tullut kirosana, jota ei enää ääneen kehtaisi sanoa. 

Koko asetelmassa on jotain vinksahtanutta. Kieroutunutta. Vääristynyttä. Samaan aikaan päättäjät yrittävät survoa eläkeikää ylemmäs. Että miten Suomea uhkaa eläkepommi ja työvoimapula. Hei ihan oikeesti, älkää viitsikö. Ensinnäkin eläkepommiin pistetään parhaillaan lisää ytyä siirtämällä töitä ulkomaille. Niistähän ei makseta veroja tai sotu-maksuja Suomeen. Samalla yhteiskunnan ja työttömyyskassojen kontolle rapsahtaa taas lisää työttömiä. Päättäjät ovat varmaan laskeneet euroissa, kumpi tulee yhteiskunnalle kalliimmaksi: hyvinvoiva ja aktiivinen eläkeläinen vai parhaassa työiässä oleva ammattitaitoinen työtön, joka on vaarassa pikkuhiljaa luisua työmarkkinoiden ulottumiin, masennuskierteeseen, köyhyysloukkuun. Voitaisiinko asioita mitata rahan lisäksi muillakin, inhimillisemmillä mittareilla? Kyllä Suomella on siihen varaa. Varaa ei ole päästää tuuliajolle ihmisiä, jotka osaisivat, pystyisivät ja haluaisivat tehdä töitä. Kaikki eivät heti halua, sillä takki voi lepattaa tyhjänä kylmässä viimassa vuosikausien paiskimisen jälkeen. Silti töitä täytyisi tehdä elääkseen ja elättääkseen perheensä. Sen varaanhan kaikki ovat elämänsä laskeneet. Siihen meidät on kasvatettu.

Katusoittajan näkymät.

Ei Suomesta työvoima lopu, voi hyvät ihmiset. Jolleivat omat kansalaiset riitä, niin kyllä muualta tulijoita riittää jos on töitä tarjolla. Pikemminkin olisi syytä huolehtia siitä, miten työvoiman vastaanotto hoidetaan. Että ei pääsisi muodostumaan jakoa kielitaidottomiin, matalapalkkaisiin ensimmäisen polven maahanmuuttajiin ja hyvin toimeentuleviin alkuperäisasukkaisiin. Ettei näiden ryhmien välille pääsisi repeämään pohjatonta rotkoa, jonka yli on mahdotonta kurkottaa suuntaan tai toiseen.

Miksi minä näillä asioilla vaivaan pientä päätäni? Siksi, koska minua hirvittää se tehokkuuden julma pyörre, jossa Suomi räpiköi ja johon Portugali on vastentahtoisesti ja pakon edessä joutunut. Eikö oikeasti ole mitään vaihtoehtoa? Yrityksissä julistetaan arvoja, mutta inhimillisyys ei kuulu niihin. Ei kuulu. Turha väittää muuta. Liike-elämä ei ole hyväntekeväisyyttä. 

Vaikka karistin jaloistani businessmaailman likaiset tomut, ainakin toistaiseksi, niin kokemani ja näkemäni istuu sisälläni eikä irrota otettaan. Siinä mielessä irtiotto ei ole ollut mitenkään totaalinen. Aiemmat kokemukset, havainnot, kuulopuheet, päätelmät pulpahtelevat hiljalleen pintaan, paineet purkautuvat ja muuntuvat sanoiksi ja lauseiksi. Näin se vain menee.