Hatunnosto kohteliaisuudelle

Kävin yhtenä päivänä marketissa ostoksilla, ja menin täyden korini kanssa kassajonon hännille. Hämmennyin, kun kahdessa eri jonossa viimeisinä olleet miehet tarjoutuivat päästämään minut edelleen. Kumpikaan jonoista ei ollut edes se, jossa vanhukset, invalidit ja raskaana olevat ovat etusijalla. En ole mitään edellä mainituista, vaan ihan vaan tavallinen nainen. Tosin ulkomaalainen. 

Sama juttu lähikaupassa, frutariassa. Sinne osui samaan aikaan lihakauppias, jonka kanssa juttelimme odottaessamme vuoroamme kassalle. Lihakauppias tarjoutui päästämään minut edelleen.

Kysyin myöhemmin Carlosilta, että mitä minun pitäisi tehdä, tai miten minun odotetaan toimivan tällaisessa tilanteessa. Suomalaiselle kun on jokseenkin käsittämätöntä, että joku tarjoaa paikkaansa kassajonossa. Päinvastoin, joku yhden ostoksen kanssa oleva kiireinen saattaa joskus pakon edessä pyytää pääsevänsä ohitse. Carlos vastasi hymyillen, että ”käytä vaan tilaisuutta hyväksesi, kun kerran tarjotaan”.

Mutta mitä teki suomalainen nainen? Heilutteli käsiään ja sanoi ”Kiitos, kiitos kovasti, mutta ei minulla ole mikään kiire”. Täysi torjunta ja tyrmäys.

Seuraavalla kerralla (sillä onhan tällaista tapahtunut aiemminkin) otan vastaan tarjotun paikan jonossa, ihan vaan sen vuoksi, että mies saisi kohteliaasta käyttäytymisestään yhtä hyvin mielen kuin minäkin. 

Ensimmäisen Portugalin vuoteni aikana ihmettelin, kun autoja pysäköitiin ihan minne vaan. Jalkakäytäville, suojateille, risteyksiin… paikkoihin, joista Suomessa rapsahtaa sakko ennen kuin auton valot lakkaavat vilkkumasta napsautettuasi ovet lukkoon. Muistan katselleeni näitä ”loistopysäköintejä” ärtyneenä, otsa syvässä kurtussa, kuten Suomessa on tapana tehdä. Perusluonteeseemmehan kuuluu ärsyyntyä kaikesta, mikä rikkoo yleisiä sääntöjä. Klassinen tapaus: joku ajaa risteykseen, valot vaihtuvat, ja hän jää tukkeeksi keskelle risteystä. Miten reagoivat muut autoilijat? Tuhinaa ja jupinaa, päänpuistelua ("taas joku nainen ratissa"), nyrkinheristelyä, jopa tööttäilyä. Yleistä kiukkua. Syntipukkina risteykseen jämähtänyt rassukka, joka sillä hetkellä haluaisi asfaltin nielevän hänet.

Miten reagoidaan Portugalissa? Ei mitenkään. Annetaan toiselle tietä. Ei kai nyt tuollaisesta kannata herneitä sulloa nenuun. Eihän se ole kivaa kun joku tukkii risteyksen mutta hei, sattuuhan sitä, ja on maailmassa pahempiakin asioita. Annetaan tilaa toisille, saadaan sitä sitten itsellemmekin silloin kun on tarpeen.

En tietenkään ole sitä mieltä, että yhteisten sääntöjen rikkominen olisi sallittavaa. Mutta, jos joku tekee niin, niin ei kannata antaa sen pilata päiväänsä. Otetaan vähän rennommin. Ystävällisyys ei maksa kellekään mitään. Sallitaan ihmisille epätäydellisyys. Emme mekään ole täydellisiä. Jokaisella on joskus vähän huono päivä tai kiire jonnekin ja vahinkoja sattuu.

Joskus liika kohteliaisuus liikenteessä voi olla vaarallistakin. Ainakin silloin, kun vilkasta risteystä ylittävä herrasmiespappa pysähtyy vihreissä valoissa päästämään jalankulkijat suojatien yli punaisilla valoilla. Kaksikaistaisella kadulla voi käydä niin, ettei viereistä kaistaa ajava pysähdykään suojatien eteen vihreissä valoissaan.

Suomalainen lappuliisa saattaisi täällä lomaillessaan stressaantua aika pahasti. Joutuisi kyllä kulkemaan laput silmillään. 

Myönnän, että on ihan kivaa olla nainen täällä. Miehet osoittavat vanhan ajan hyviä tapoja, ja se tulee ihan luonnostaan. Eivätkä naiset ole yhtään sen huonompia. Jo portugalin kieli kuvastaa syvään juurtunutta kohteliaisuutta; anteeksi pyydetään eri tilanteissa eri tavoin, eikä vain tokaisemalla ”sori!”.  Kun kaupassa myyjälle ojentaa maksukortin tai rahaa, hän sanoo ”com licença”, ”luvallanne”. Sama juttu kun kahvilan työntekijä laskee kahvikupin pöytään tai kaksi ihmistä ohittaa toisensa kapealla jalkakäytävällä. Eikä mulkaista toista. Myös sana ”kiitos” on enemmän kuin pelkkä pieni sana; ”obrigado/a” tarkoittaa sitä, että kiittäjä on kiitollisuudenvelassa. Aina tervehditään ja hyvästellään myös kaupan kassaa. Tietenkin. Höh.

Tietyissä tilanteissa ulkomaalaisuudesta on hyötyä. Kun ”feissari” kauppakeskuksessa alkaa tuputtaa jotain luottokorttia tai marketissa kauppaketjun korttia, tai kun kotiovelle kolkuttaa kaapeli-tv:n myyjä, levitän vihreät silmäni lautasen kokoiseksi. Vastapuoli näkee niistä heti, etten ole täältä kotoisin, ja jättää minut rauhaan ennen kuin ehdin sanoa sanaakaan.

On vihreistä silmistä joskus haittaakin. Olen käynyt antiikkimarkkinoilla ja etsinyt pieniä kivoja esineitä, joita voisin myydä Suomeen. Kerran kysyin jonkin tavaran hintaa. ”45 euroa”, ilmoitti myyjä. Otin aurinkolasit silmiltä nähdäkseni esineen paremmin. Mies näki silmäni ja alkoi takellella ”Ei kun se on 70 euroa, se on hyvin vanha.”

Nyt pidän aurinkolasit visusti silmillä, vetelen hiuksia kapeiden slaavilaiskasvojen peitoksi ja puhun mahdollisimman vähän.

Mietin kovasti auton hankkimista, että pääsisin liikkumaan vapaammin muun muassa sisämaahan, kuvausretkille. Keräilen vielä (uhka)rohkeutta autonajoon. Kohteliaista kuskeista huolimatta liikenne on agressiivista ja vauhti lujaa, ja peltiä rytisee tämän tästä. Alkoholinhuuruisena rusinana pinnalla kelluu eriasteisissa humalatiloissa ajavat autoilijat. Ikävä kyllä se on ihan tavallista. Vaikeinta minulle olisi kuitenkin löytää perille, minne sitten olisi tarkoitus ajaakaan. Kadut ovat sokkeloisia labyrinttejä, tienviitat vähän miten sattuu. Kadunnimiä laitetaan talojen seiniin silloin kuin muistetaan, siltä vaikuttaa. Matkustajan paikalla istuessa reitit eivät painu mieleen. Navigaattori olisi välttämätön.

Ajotaitoni on (muistaakseni) tosin sitä luokkaa, että saattaisin saada jopa portugalilaisen herrasmies-kuskin liikenneraivon tai ainakin epätoivon partaalle.

Pärjäisinköhän sittenkin skootterilla..? Sellaisella kivalla punaisella...? Sellaisella olisi helppo pysähtyä kysymään tietä silloin kun olen eksynyt. Olen huomannut, että ihmiset neuvovat mielellään. Joskus jopa kävelevät vähän aikaa samaa matkaa ja juttelevat samalla, ja teiden erotessa toivottavat hyvää päivänjatkoa. Ja vanhat herrat nostavat kohteliaasti hattuaan.