Kulttuurien pehmeä yhteentörmäys

Joskus vuosia, vuosia sitten joku koulukaverini opetti minulle, ettei suolapurkkia saa ojentaa toiselle suoraan käteen, vaan se pitää laskea pöydälle tämän eteen. Muuten kyseisistä henkilöistä tulee vihamiehiä keskenään. Tämä taikausko tuskin on Suomessa kovin pitkälle levinnyt, mutta nuorena opitut asiat upposivat kaikenuskovaan ja -omaksuvaan maaperään, ja edellä mainittu tapa istuu vieläkin minussa tiukasti kuin syntymämerkki pakarassa. Nyt kun illallispöydässä pyydän suolaa, odotan että Carlos laskee purkin pöydälle minua lähemmäs. Olen toki selittänyt hänelle miksen ota suolapurkkia vastaan suoraan kädestä. Jos hän sattuu sen unohtamaan, muistutan osoittamalla pöytää sormellani. Por favor. Ja tunnen itseni ihan hölmöksi. 

Eilen, siirtäessään pyynnöstäni suolaa pöydällä lähemmäs minua, hän totesi, että nyt kun asun Portugalissa, minun pitäisi omaksua portugalilaiset tavat ja unohtaa suomalaiset taikauskot. Aloin pohtimaan kansallista identiteettiäni. Tunnen kyllä olevani edelleen suomalainen, mutta jossain määrin olen portugalilaistunut. Laitan suolaa salaattiin. Lähden varta vasten kahvilaan kahville. Tervehdin poskisuudelmin ja vastaan kun joku ventovieras puhuu minulle. Katson uutiset illallisaikaan ja joskus jopa jalkapalloa. Päivittelen maan talouskriisiä ja ihmettelen poliitikkojen touhuja.

Muuttokuorman mukana tuli helsinkiläiseltä kirpputorilta ostamani esiliina, joka yllättäen on samantapainen kuin mitä naiset täällä yleisesti käyttävät. Täällähän monet naiset kulkevat kaupungillakin essu päällään. Carlosin nähdessä punavalkoruudullisen essuni ensimmäistä kertaa, hänen mustat kulmakarvansa kohosivat. Kun talven mittaan aloin käyttää kotona mekon kanssa mustia villaisia polvisukkia, kohosivat kulmakarvat vielä ylemmäs. Kuulemma kalastajien vaimot käyttävät sellaisia. Kalastajaeukot, ja sattumoisin yksi viluinen suomalainen.

Portugalissa naisten pukeutuminen on paljon vapaamuotoisempaa kuin Suomessa. Täällä vanhakin voi pukeutua nuorekkaasti, tosin välillä ainakin minun silmissäni hyvän maun rajaa kolkutellaan. Nainen saa kuitenkin olla sensuelli, jopa seksikäs. Siinä ei ole mitään pahaa, päinvastoin. Siinäkään ei ole mitään pahaa, jos miehet huomaavat viehkeän naisen, olivat he tai nämä varattuja tai ei. Naiset pitävät sitä kohteliaisuutena, ja miehet kokevat olevansa kohteliaita. Tämä on ehkä niitä suurimpia kulttuurieroja, joihin olen törmännyt, ja asia, johon moni pohjoismaalaisen ja latinon välinen liitto saattaa kariutua, näin kuvittelisin.

Tai sitten kaverit ovat vaan narranneet minua!

Maassa maan tavalla, mutta suomalaisen tasa-arvon mukaisesti varaan itsellenikin oikeuden "huomata" kadulla vastaan kävelevän komean miehen. Perisuomalaiseen tapaan käännän katseeni toiseen suuntaan. Portugalilainen katsoisi silmiin ja hymyilisi. 

Kotoutuminen Portugaliin näkyy kuitenkin keittiön puolella ja muutenkin kuin essusta. Lenkkimakkaran sijasta kattilaan sujahtaa kalaa. Viikko sitten tein kalakauppiaan ohjeen mukaisesti mustekalamuhennosta, caldeirada de lulas. Tuli aivan hirmuisen hyvää. Tällä viikolla tein turskaa, bacalhau à brás, joka on vähän kuin täkäläinen versio pyttipannusta. Paistetaan turskaa, sipulia, tulitikunohuita ranskalaisia perunoita ja kananmunaa. Sekoitetaan hyvin ja koristellaan oliiveilla ja persiljalla. Nam! 

Välillä paistan kotoisia pinaattilettuja, sillä Carlosin kasvimaa kasvaa villinään pinaattia. Ensi-ihmetyksen jälkeen letut maistuivat hyvin Ikeasta hakemani puolukkahillon kanssa.

Ehkä minä pikkuhiljaa, ihan salaa, ujutan tänne vähän suomalaisuutta. Seuraavaksi testaan millaisen vastaanoton saa kaalipata.

Kävimme eilen maitotilalla. Kaupunkilaisille tiedoksi: maito tulee lypsämällä lehmistä. Lehmä on sorkkaeläin. Sorkat ovat lehmän jalat. 

Tilan isäntäpari esitteli lypsyrobottia. Lehmät saavat omien aikataulujensa mukaisesti käydä lypsyllä, aamulla, illalla, vaikka keskellä päivää. Robotti pesaisee utareet, hakee laserilla utareet kiinnittääkseen imukupit ja alkaa lypsää. Lehmä saa sillä välin syödä namiruokaa. Lopuksi kone desinfioi utareet, ja lehmä pääsee vaikkapa päiväunille tai muuten vaan märehtimään. Seuraava muuaaja on yleensä jo odottamassa lypsyvuoroaan. Jotkut käyvät keventämässä oloaan kolme, neljä kertaa päivässä. 

Tilan emäntä antoi minulle aboboran, kurpitsan, ja neuvoi miten siitä tehdään hilloa ja mihin kurpitsahilloa käytetään. En ole koskaan käyttänyt kesäkurpitsaa kummempaa kurpitsaa, joten nyt on jännä nähdä mitä tästä tulee. Kurpitsaa ei saa kuulemma leikata millään metallisella esineellä, ettei siitä tule sardiinin makuinen. Kuori pitää siis rikkoa ja kasvis paloitella jollain muovisella tai puisella lastalla. En tiedä miten se on käytännössä mahdollista, mutta tartun kaksin käsin haasteeseen, kovapintaiseen kurpitsaan, ja teen siitä hilloa.

Vaikkei minulla ole edelliselle romaanille vielä kustantajaa, olen aloittanut uuden kirjoittamisen. Olen tutkinut aiheeseen liittyen taustoja netistä. Aluksi ajattelin haukanneeni liian ison palan, sillä aihe on vaikea, mutta nyt kun olen päässyt vauhtiin, on kirjoittaminen suorastaan hykerryttävää.

Ensi viikolla kirjoittamiseen tulee taukoa, sillä lähden maalaushommiin. Carlos muuttaa toiseen taloon, ja siellä maalit vähän kuplivat. Rivitalokaksion maalaamisesta saadun kokemuksen vahvistamana tarjouduin auttamaan kokonaisen talon maalaamisessa. Tulikohan nyt haukattua liian iso pala? Ei kai.

Vila do Condessa alkaa tunnelma tihentyä sunnuntain suuren juhlan, Corpo de Deusin  lähestyessä. Kaupungin historiallisen keskustan kaduille, lähes kolmen kilometrin matkalle, tehdään kukista matto. Kukat saadaan lahjoituksina alueen kylistä. Vapaaehtoisten viikkoja kestänyt valmistelutyö on loppusuoralla, ja ilmassa tuntuu fenkolin mausteinen tuoksu, kun sitä kuljetetaan kuorma-autojen lavoilla reitin varrelle. Kuudelta illalla lähtee kulkue liikkeelle. Veikkaan, että väkeä on paikalla vielä enemmän kuin pääsiäisenä, jolloin Juudasta poltettiin.

On hienoa saada olla näkemässä jälleen yksi paikallisten asukkaiden mittava voimainponnistus. Yhteisöllisyys ei tarkoita kommunikointia sosiaalisessa mediassa, vaan oikeaa yhdessä tekemistä siten, että ihmiset ovat fyysisesti läsnä samassa paikassa samaan aikaan. Taas kaupunkilaisille tiedoksi.

Ehkäpä sallin itseni muuntua vielä vähän enemmän portugalilaiseksi. Huumorintajuni silti on ja taitaa pysyäkin suomalaisena.