Kun mikään ei riitä

Bloggarikollega Italiasta purki mieltään siitä, että kokee olevansa kaikessa keskiverto, ettei tee mieli edes ryhtyä mihinkään kun tietää ettei ole siinä kovin hyvä. Sellaisia pahan päivän ajatuksia, kun mikään ei maistu miltään.

Kirjoitus kolahti omalla kohdalla, ja varmaan monen muunkin lukijan kohdalla. Tekisi mieli sanoa naisen, mutta näinä sukupuolineutraaliuden aikoina en taida uskaltaa etten saa miesten ja feministien vihoja ylleni. Meihin on iskostettu suorittamisen, pärjäämisen ja aina vain parempaan pyrkimisen vimma. Huhuu! Miksei saisi olla keskiverto jossain? Eikö riitä että yrittää olla edes jotain, että tekee parhaansa?

Esimerkki: jos lapsena olisin ajatellut ettei minusta kuitenkaan tule menestynyttä kaunoluistelijaa, en olisi vaivautunut opettelemaan luistelemaan ollenkaan. Mutta opettelin, ja se oli ihanaa niin kauan kuin sitä kesti. Yhteenkään kilpailuun eivät rahkeeni riittäneet, mutta opin tekemään muutaman pyörähdyksen piruetin, hyppäämään jotenkuten ja pysymään pystyssä yhden jalan varassa. Pieniä saavutuksia, pieniä onnistumisia. Niistä on elämä tehty. Ja niiden väliin mahtuu sitä tasapaksua punnertamista.

Omalta osaltani nämä asiat on tullut jo mietittyä halki poikki ja pinoon. Uskon, että ihminen kykenee melkein mihin vaan jos hänellä on joko riittävän suuri tarve tai tarpeeksi vahva motivaatio. Tietysti pitää ottaa huomioon realistiset resurssit, mutta tahtotila ratkaisee.

Itse painiskelen tätä nykyä riittämättömyyden tunteen kanssa. Se ulottuu niin kirjoittamiseen kuin kotioloihin. Alan hiljalleen nostaa käsiä pystyyn jälkimmäisen kanssa. En jaksa enkä ehdi siivota siinä tahdissa kuin pitäisi, ja villakoirat nurkissa murisevat viikko viikolta äänekkäämmin. Teen kauhean tunnustuksen: viime vuonna en pessyt olohuoneen ikkunoita kertaakaan, ja sen kyllä huomaa. Puunaamisessa ei tunnu olevan mitään mieltä; käännän hetkeksi selkäni, ja lattialla on taas leivänmuruja, koirien turkeista irronneita ja yhteen keräytyneitä karvoja, jääkaapin ovessa rasvainen sormenjälki.

Ongelma on omani. Ketään muuta täällä eivät sotkut häiritse, mutta minä satun pitämään siisteydestä, puhtaista lattioista ja raikkaasta tuoksusta. Pakolliset reissut stressaavat, kun tiedän että kotiin tullessa pitää heti alkaa siivoamaan. Taktikoin: lusmuilen imuroinnin kanssa ennen matkaa, teen sen vasta palattuani.

Ratkaisu olisi helppo: palkata siivooja. Niinhän muutkin tekevät. 6-7 eurolla per tunti saa jonkun hoitamaan likaisen työn, ehkä 6-8 tuntia viikossa riittäisi kun ottaa huomioon että osa ajasta uppoaisi vanhanrouvan kanssa rupatteluun. Siivoojan palkkaaminen olisi kuitenkin sama kuin myöntäisin oman riittämättömyyteni, sen, etten olekaan supernainen joka puunaa ja pyykkää ja siinä sivussa kirjoittaa rikosromaanin ja neuloo sukat ja harjaa koirat ja keittää mandariinihilloa. Kyllähän minun täytyy pystyä ja kyetä, olenhan sentään perusterve ja ”nuori” eikä tämä talo mitenkään mahdottoman kokoinen ole enkä koko päivää käyttäisi kuitenkaan kirjoittamiseen. 

Tokihan Carloskin joskus osallistuu talon sisäisiin töihin muutenkin kuin laittamalla ruokaa. Mutta ei joka viikko. 

Lykkään ratkaisua lupaamalla itselleni, että siivooja tulee taloon sitten kun (jos) ansaitsen kirjoittamisellani niin paljon, että se on perusteltua.  

Näissä tunnelmissa kaivan taas matkalaukkua esiin, vaikka vasta viime viikolla pistin sen komeroon palattuani Costa del Solilta. Maanantaina nokka kohti Lissabonia, Suomesta tulevan ystävän seuraksi pariksi päiväksi. Kamera lähtee mukaan.

Oheiset kuvat Torremolinosista, missä vietin muutaman aurinkoisen päivän. Oli virkistävä reissu sekin, ja mukavat tilaisuudet niin Torren Kymppipaikassa kuin Fuengirolan Suomelassa. Toivottavasti pääsen sinne vielä uudestaan!