torstai 25. heinäkuuta 2019

Insomnia


Herään johonkin. Mihin? On hiljaista. Ei ole hiljaista. Pöllö kiljuu kiivipuiden suunnalla. Katua pitkin kaahaa auto, joka herättää naapurin koirat räksyttämään metalliportin takana. Korvat soivat ja vierustoveri hengittää syvää unta. Kohotan päätäni ja katson sängyn toisella puolella olevaa kelloradiota, turhaan. Erotan vain jotkut punaisista numeroista. Ykkösen ja nelosen. Kauheaa miten näkö on heikentynyt.

Nousen käydäkseni vessassa. Vaikkei juuri nyt ole hätä, kohta on kuitenkin. Käyn kaiken varalta ja palatessani juon pari hörppyä vettä. Janottaa. Käyn pitkäkseni toiselle kyljelle ja haen mukavan asennon, sellaisen, ettei lonkkaa särkisi. Porton lentokentälle laskeutuva rahtikone kohisee ohi. Kellon täytyy olla kolmen tienoilla. Nyt se alkaa taas. Valvominen. Ei uneta yhtään.

Ajatukset karkaavat ensin käsillä olevaan kirjoitusprojektiin. Mietin juonenkulkua, umpikujia joihin olen itseni kirjoittanut, henkilöhahmoja ja yksittäisiä lauseita. Solmukohdat aukenevat aamuyöllä kun ajatus on kirkkaimmillaan. Jotta vielä aamulla muistaisin yön aikana keksityt ratkaisut minun täytyy painaa ne mieleen. Toistan niitä kuin mantraa  jonkinlaisen muistijäljen aikaansaamiseksi.

Riisun sukat, käännän kylkeä ja hörppään vettä. Ajatukset livistävät muihin asioihin. Nykyisen elämäntilanteen haasteisiin, menneisiin tapahtumiin, isän ja äidin kuolemaan, kaikkeen sellaiseen mitä aamuneljän aikoihin ei missään nimessä kannattaisi ajatella. Ainakin alkuyön aikana kuivuneet silmät saavat kostuketta.

Vaihdan taas asentoa ja vedän tyynyn mahan alle. Yritän hengittää hitaasti ja syvään ja keskittää ajatukset rauhoittavaan mielikuvaan. Siinä istun hiekkarannalla auringon laskiessa. Vieressäni on joku, ihminen jota ei ole olemassakaan. Juttelemme. Mielikuvassa aurinko laskee, oikeassa elämässä värähdän vilusta. Se ennakoi nukahtamista, mutta havahdun siihen. Puen sukat takaisin, vedän peittoa olkapään yli ja huokaisen. Taivaalla kohisee lentokone toiseen suuntaan. Kellon täytyy olla viisi eikä ole kovin sumuista. KLM:n lento Amsterdamiin on aamun ensimmäinen. Lentokentän läheisyys on kätevää silloin kun itse matkustaa, muulloin ei. 

Torkahdan ja jos hyvin käy, nukun sikeästi aamukuudelta alkavan lentosuman yli. Kahdeksalta, kun vierustoveri alkaa heräillä ja huokailla ja verrytellä puutuneita käsiään, herään jostain syvän tyrmän pohjalta. Haluaisin jäädä sinne vielä.

Olen valvonut aamuöisin lähemmäs kolmekymmentä vuotta, ainakin siitä asti kun asuin rivitalossa pienessä porvoolaiskylässä ja lehtiä jakava naapuri palasi aamuyöllä töistä, kolautti etuoven kiinni ja pisti pesukoneen päälle. Sen ääni kantautui lattiavaluja ja Hästensin puujalkoja pitkin ja yksittäispussitettujen jousten kautta korviini kaikumaan. Hur hur hur, tauko. Hur hur hur, tauko. Lopulta linko ja veden lorina viemäriin. Siihen heräsin mutten siihen kun naapuritontille laskeutui kerran alkuyöstä Mediheli.

Kymmenen vuotta myöhemmin valitin aamuöistä heräilyä työterveyslääkärille. Hän kehotti menemään myöhemmin nukkumaan. Kokeilin. Silmät ristissä valvoin iltayhteentoista saakka ja sain siirrettyä heräämistä tunnilla eteenpäin. Unen määrä pysyi vakiona eikä se tuntunut riittävältä, ei ainakaan talvisin. Torkuin junassa mutta niinhän kaikki tekivät. Kesäisin nousin toisinaan aamuviideltä ja lähdin töihin. Olin siellä ensimmäinen, vaikka työmatkaan oli vierähtänyt tunti.

Vuosi sitten pyysin perhelääkäriltä unilääkereseptiä sellaisten päivien varalle, jolloin pitäisi olla virkeänä. Silloin kun olisi esimerkiksi opaskeikka tai kirjaesiintyminen. Lääkäri motkotti unilääkkeiden aiheuttavan riippuvuutta ja määräsi valerianatabletteja. Kokeilin sellaista taas viime yönä. Aamukolmen sijaan heräsin puoli yhdeltä (katsoin kelloa silmälasien kanssa), nukuttuani vasta tunnin verran. Valvoin, nukahdin ja heräsin toistamiseen kuuntelemaan lentokoneita. Aamukahdeksalta olin taas tutussa tyrmässä.

Olen kokeillut lääkkeeksi fyysistä rasitusta. Siitä ei ole apua. Herään silti ja makaan ihan raatona enkä jaksa edes ajatella. Iltalukeminenkaan ei tehoa. Nukahtaminen illalla ei ole mikään ongelma. Suljen silmät ja kops.

Vuorokausirytmini on kai tällainen. Ei se haittaa nyt, kun ei tarvitse aamulla nousta töihin. Saan unta riittävästi, mutta sängyssä kuluu ihan liian paljon aikaa. Olisi niin paljon tekemistä, niin paljon kirjoitettavaa vielä. 


Kuvissa jälleen unikoita. Ollessani vauva äiti alkoi ihmetellä kun nukuin koko ajan. Syyksi selvisi vatsakouristuksiin määrätty oopiumia sisältänyt lääke. Se oli silloin 60-luvulla. 


2 kommenttia: