lauantai 5. helmikuuta 2022

Auringon alla

Istun koneeni ääressä ja katselen ikkunasta näkyvää vihreää maisemaa, päättäväisenä kirjoittamaan blogipäivityksen. Edellisestä on vierähtänyt vuosi. Ei siksi, etteikö olisi tapahtunut mitään. Mitään mullistavaa ei olekaan. Elämä mennä nitkuttaa eteenpäin kuin rasvausta kaipaava rengas rattaissa. Kaikillahan se on sellaista nyt, on ollut jo pari vuotta. En nyt mainitse sitä yhtä k-kirjaimella alkavaa nimeä, en jaksa enää kuulla tai ajatella sitä. Et varmaan sinäkään, Rakas Lukija.

Normaali Irtioton päivitysten kirjoittaminen edellyttää tietynlaista mielentilaa. Sellaista eteeristä ja seesteistä, jolloin omat vähemmät mukavat tunnelmat ja ajatukset väkisinkin kellahtavat toisinpäin, myönteisiksi. Tosiasiahan on se, että arki voi olla kuluttavaa jopa Irtiotossa. Aina on jotain siivottavaa. Koirat metelöivät. Kisu on kateissa. Pyykkejä ei saa kuiviksi. Vanharouva... huokaus. Etenevään muistisairauteen liittyy vainoharhaisuuden hetkiä ja agressivisuutta. Vaikka kuinka tolkuttaa itselleen että kyseessä on sairaus, ei se riitä. Kamelin selkä on pahasti notkollaan. 

Kirjoittaminen on pakopaikkani. Valtasin yläkerrasta yhden huoneen työhuoneeksi, näköala kadulle ja pelloille ja laitumelle ilta-auringon puolelle. Viihdyn täällä siihen saakka, kunnes alamme laittaa illallista. Kisu pitää usein seuraa. Illallisen jälkeen se häiritsee neulomistani käymällä pötköttämään syliini. En aja sitä pois. 

Työstän parhaillaan seitsemättä rikosromaaniani. Seitsemättä! Kuudes ilmestyi muutama päivä sitten ja on jo lukijoiden kätösissä. Katumuksen kallion kirjoittaminen oli paikoin kivikkoinen tie, mutta maaliin päästiin, kiitos kustannustoimittajan ja koelukijoiden. Julkkareita ei ole tänä vuonna edes virtuaalisina, mutta saatan jonain päivänä pitää Live-lähetyksen Facebookissa kirjailijasivullani. Ilmoitan siitä kyllä etukäteen siellä. 

Viikko sitten esitin Carlosille, että haluaisin mennä jonain päivänä meren rantaan katsomaan auringonlaskua. Lauantaina loppupäivästä hän tuli työhuoneeseeni ja sanoi, että lähdetään. Otin kameran mukaan. Kirjailijana minun pitäisi tietysti osata kuvailla miltä tuntuu katsella kun hehkuva aurinko koskettaa horisonttia. Kun tuntee seesteistä rauhaa, kun sisin pakahtuu, kun päivän päättyessä haikeuden sijaan tuntee toivoa ja uskoa, voimaa. Sen muutaman hetken ajan, kun aurinko vajoaa horisontin taa, kaikki tuntuu mahdolliselta, kaikki tiet ovat avoimia, arkikin aika kivaa. 

Kuulen laitumen portin kitisevän. Karja on ruokittu. Ehkä lähdemme taas rannalle? 

  

6 kommenttia:

  1. Kannatti menna rannalle!!!
    Tylsaa kitkuttelua on tosiaan ollut, joka paiva samanlainen. Etatoita kotoa suurimmaksi osaksi.
    Ei matkoja tai muuta isompaa kivaa tulossa ja odoteltavissa. Kyllahan sita aina jotain pienta positiivista kotonakin keksii mutta se alkaa jo kyllastyttaa. Haluaa jotain muutakin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri niin, ympyrät ovat kutistuneet niin pieniksi, ettei niistä enää löydä ulos :-/

      Poista
  2. Voisinpa minäkin mennä rannalle katsomaan auringonlaskua! Näyttää ihanalta ja on hyvä vastakohta, kun täällä Suomessa taivaalta tuiskuttaa lunta ja on aika kylmä tuuli sekä liukasta.
    Odotan todella, että pääsen taas matkustamaan Portugalin auringon alle. Siellä sydämeni ja sieluni saa nauttia kaikesta ihanasta mitä Portugali minulle merkitsee. Tavataan siellä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen kyllä onnellinen siitä, että saan asua lähellä merta. Vaikkei se näykään tänne asti, joskus kovalla merenkäynnillä kuuluu kyllä. Aurinkoista on ollut, kevättä ilmassa.

      Poista
  3. Sinä. Onnellinen. Odotan kirjaasi.

    VastaaPoista
  4. Kiitos, Anu, blogista - piristi! Kun täälläkin "aika pysähtynyt" ja tuntuu että kaikki vain toistuu - kuin samat pyykit aina uudelleen..
    tai astiat tiskatessa. Taas tämä kulho..
    Hyvä lukea sana KEVÄT - se on siis joskus tulossa, jee! Sitä odotellessa, voidaan hyvin 👍😊 Chrisu

    VastaaPoista