Samaan aikaan maan päällä

Kalastajat vetämässä yhtä köyttä. 

Viime kirjoituksessa hehkutin eloa ja oloa täällä Portugalissa. Palataanpas maan pinnalle. Minulla voi olla aika helppoa nyt, tiettyjen tapahtumien ja valintojen myötä, mutta monen muun elämä on paljon, paljon vaikeampaa.

Muutama päivä sitten uutislähetyksissä kerrottiin, miten valtakunnallinen energiayhtiö EDP kävi katkomassa sähköjä Porton köyhissä kaupunginosassa ihmisiltä, jotka eivät ole kyenneet maksamaan sähkölaskujaan. Jotkut heistä ovat ilman vettäkin. Aika perustarpeita nyky-yhteiskunnassa, näin sitä kuvittelisi. Sosiaalitukia on leikattu, ja se viiltää rankimmin niitä, joilla ennestäänkin on vähän tai liki ei mitään. Samaan aikaan multimiljonäärien määrä Portugalissa on lisääntynyt.

Kenkien kiillotusta.

Rahan määrä ei muutu, se vain vaihtaa käsiä ja läjääntyy niille, joilla ennestäänkin on enemmän kuin ehtivät eläissään kuluttaa.

Portugalissa sähkön hinta on Euroopan kärkiluokkaa, siis kalleudessa. Kun Suomessa lähdettiin sähkömarkkinoiden avaamisen tielle parisenkymmentä vuotta sitten, Portugalissa on edelleen yksi valtakunnallinen energiayhtiö, jonka valtio rahapulassaan myi kiinalaisille. Firma tahkoaa tietenkin rahaa uusille omistajilleen, samaan aikaan kun vanhukset ja sairaat kärvistelevät viluissaan, pelkkä kuumavesipullo lämmikkeenään vällyjen alla kylminä öinä, sillä sähköllä lämmittäminen on ihan vaan yksinkertaisesti liian kallista.

Parikin tuttua on kertonut, että muutama vuosi sitten he tienasivat jopa 5000 euroa kuukaudessa. Se on täällä hirveän paljon rahaa. Nyt, talouskriisin myötä, tulot ovat romahtaneet. Kansallinen minimipalkka on alle 500 euroa. Siis alle 500 euroa. Kriisi ei kosketa pelkästään työttömäksi jääneitä vaan ihan kaikkia normaaleja palkansaajia. Verot ovat nousseet, ruuan ja perushyödykkeiden hinnat ovat nousseet, tulot ovat laskeneet. Kireässä kolossa ovat varsinkin pienyrittäjät, kun kaupoissa on autiota ja aavemaisen hiljaista. Shoppailijoille kuitenkin hyviä uutisia: esimerkiksi kenkien hinnat ovat laskusuunnassa. Siksi, että edes jotain saataisiin myytyä.

Suutari lestiensä kera.

Talouskriisi on täällä jo kulunut aihe. Sen sijaan täältäpäin uutisia lukiessa näyttää siltä, että Suomessa pahin on vielä edessä. Karmii ihan. Viimeisen reilun vuoden aikana useampi ystäväni ja tuttavani on pakannut perhekuvansa, vaihtokenkänsä ja viherkasvinsa ja pistänyt työpaikkansa oven viimeistä kertaa perässään kiinni. Yhtäkkiä keskuudessamme on joukko viisikymppisiä, jotka seisovat tumput suorina eivätkä aina tiedä mihin ryhtyisivät. Hiljaisten harmaantuva armeija. Kaikista ei ole isoon elämänmuutokseen, eräoppaiksi, kokeiksi tai lähihoitajiksi. Monet heistä jopa pitivät entisestä työstään ja olivat hyviä siinä. He ovat oikeasti antaneet entisille työnantajilleen melkein kaikkensa: aikansa, energiansa, osaamisensa, jotkut jopa rahansa, kun management buyoutit tulivat muotiin. Ja sitten heistä tuli tarpeettomia. Ylimääräisiä. Milloin yhtiön tärkeimmästä voimavarasta tulikin rasite, kuluerä yhtiön taseessa, josta päästään eroon kunhan irtisanomisajan palkka on maksettu?

Kaikkihan me tiedetään, kuinka vaikeaa viisikymppisen on työllistyä Suomessa. Miksi? Ja miksi he ovat ensimmäisinä firmojen lähtölistoilla? Eikö yritysjohdoilla ole minkäänlaista eettistä omaatuntoa? Ei, sillä hehän ovat verkostojensa kautta itse turvassa pahalta päivältä tai käyvät kevyin askelin ennenaikaiselle eläkkeelle optioilla katettuja pehmoisia polkuja pitkin. 

Patsas on lähtenyt
lakisääteiselle kahvitauolle.

Samaan aikaan yhtiöt ulkoistavat kutakuinkin kaiken, mikä irti lähtee. Palkanlaskentaa myöten. Työ viedään halvempiin maihin aina kun vaan on mahdollista. Miten vaikkapa Puolassa lasketaan suomalaisia palkkoja? Jotenkuten. Firmat hyväksyvät lopulta sen, etteivät sen peruspalvelut omille työntekijöilleen hoidu kovin hyvin. Mutta kun aina pitää säästää. Säästämisestä on tullut kirosana, jota ei enää ääneen kehtaisi sanoa. 

Koko asetelmassa on jotain vinksahtanutta. Kieroutunutta. Vääristynyttä. Samaan aikaan päättäjät yrittävät survoa eläkeikää ylemmäs. Että miten Suomea uhkaa eläkepommi ja työvoimapula. Hei ihan oikeesti, älkää viitsikö. Ensinnäkin eläkepommiin pistetään parhaillaan lisää ytyä siirtämällä töitä ulkomaille. Niistähän ei makseta veroja tai sotu-maksuja Suomeen. Samalla yhteiskunnan ja työttömyyskassojen kontolle rapsahtaa taas lisää työttömiä. Päättäjät ovat varmaan laskeneet euroissa, kumpi tulee yhteiskunnalle kalliimmaksi: hyvinvoiva ja aktiivinen eläkeläinen vai parhaassa työiässä oleva ammattitaitoinen työtön, joka on vaarassa pikkuhiljaa luisua työmarkkinoiden ulottumiin, masennuskierteeseen, köyhyysloukkuun. Voitaisiinko asioita mitata rahan lisäksi muillakin, inhimillisemmillä mittareilla? Kyllä Suomella on siihen varaa. Varaa ei ole päästää tuuliajolle ihmisiä, jotka osaisivat, pystyisivät ja haluaisivat tehdä töitä. Kaikki eivät heti halua, sillä takki voi lepattaa tyhjänä kylmässä viimassa vuosikausien paiskimisen jälkeen. Silti töitä täytyisi tehdä elääkseen ja elättääkseen perheensä. Sen varaanhan kaikki ovat elämänsä laskeneet. Siihen meidät on kasvatettu.

Katusoittajan näkymät.

Ei Suomesta työvoima lopu, voi hyvät ihmiset. Jolleivat omat kansalaiset riitä, niin kyllä muualta tulijoita riittää jos on töitä tarjolla. Pikemminkin olisi syytä huolehtia siitä, miten työvoiman vastaanotto hoidetaan. Että ei pääsisi muodostumaan jakoa kielitaidottomiin, matalapalkkaisiin ensimmäisen polven maahanmuuttajiin ja hyvin toimeentuleviin alkuperäisasukkaisiin. Ettei näiden ryhmien välille pääsisi repeämään pohjatonta rotkoa, jonka yli on mahdotonta kurkottaa suuntaan tai toiseen.

Miksi minä näillä asioilla vaivaan pientä päätäni? Siksi, koska minua hirvittää se tehokkuuden julma pyörre, jossa Suomi räpiköi ja johon Portugali on vastentahtoisesti ja pakon edessä joutunut. Eikö oikeasti ole mitään vaihtoehtoa? Yrityksissä julistetaan arvoja, mutta inhimillisyys ei kuulu niihin. Ei kuulu. Turha väittää muuta. Liike-elämä ei ole hyväntekeväisyyttä. 

Vaikka karistin jaloistani businessmaailman likaiset tomut, ainakin toistaiseksi, niin kokemani ja näkemäni istuu sisälläni eikä irrota otettaan. Siinä mielessä irtiotto ei ole ollut mitenkään totaalinen. Aiemmat kokemukset, havainnot, kuulopuheet, päätelmät pulpahtelevat hiljalleen pintaan, paineet purkautuvat ja muuntuvat sanoiksi ja lauseiksi. Näin se vain menee. 

Hattu on laskeutunut

Tänään oli juuri sellainen harmaa, kyllästyttävän kostea ja kevyesti kolea aamu, jolloin aamiaisen jälkeen olisi tehnyt mieli kaivautua takaisin peiton alle ja ottaa kirja käteen. Luen tällä hetkellä tätini tuomaa (kiitos vielä!) Rosa Liksomin kirjaa Hytti nro 6, joka on yhtä puuduttava kuin junamatka halki Siperian vaan voi olla. Siitähän se kertoo, muun muassa. Asuin melkein vuoden Neuvostoajan Siperiassa, eikä siinä ole minulle mitään hohdokasta tai eksoottista. Alkutahmeuden jälkeen luen kirjaa kuitenkin innolla iltaisin. 

Heräsin aamuyöllä siihen, kun sadepisarat soittaa kilkuttelivat parvekkeen kaidetta. Tuli kiire ylös ja ulos nostamaan pyykinkuivatusteline parvekkeelta lavandariaan. Pesin tiistaina kaksi koneellista pyykkiä, jotka vielä nököttävät nihkeän kosteina. Yhtenä päivänä kaivoin vaatekaapista farkut, jotka keväällä pesin, kuivatin auringossa ja tuulessa ja viikkasin vaatekaappiin. Ne näyttivät vähän ryppyisiltä, joten päätin silittää ne. Kuiva silitysrauta nostatti housuista höyryä. Kaapin uumenissakin ne olivat imeneet itseensä kosteutta. Pyjamanpaitani oli illalla niin nihkeä, että puhaltelin sitä hiustenkuivaajalla ennen kuin pistin sen päälle. Kaikki kostuu.

On päiviä, jolloin mietin miksi ihmeessä tulin tänne Pohjois-Portugaliin asumaan. Tänne, missä meri harvoin kutsuu uimaan, missä talvella sataa usein ja lujaa, kosteus valuu pitkin ikkunoita, hylättyjä rauniotaloja tulee vastaan joka kadunpätkällä, portugalia puhutaan epäselvästi mumisten ja autoa ajetaan kaasu pohjassa kapeilla, kivetyilla kaduilla. Miksen mennyt etelään, Algarveen, missä talvi on lyhyempi ja leudompi, meri lempeämpi ja asfaltoitujen rantakatujen varsilla on komean korkeita taloja? Tai vaikka Brasiliaan, tai minne vaan? Minullahan oli täysi vapaus valita minne hattuni heitän. 

Tulin kuitenkin tänne. Täällä kalakauppias kirjoittaa kuitin kääntöpuolelle sen kalan nimen, jonka on juuri perannut minulle illalliseksi, että tietäisin mitä syön. Lihakauppias hakee takahuoneesta isoja luita Gaialle, rottweilerin-puolikkaalle, eikä ota niistä maksua. Rannalla kävellessäni tai metroa odotellessani ventovieraat alkavat juttelemaan. Pikkukylän raitilla ihmiset tervehtivät ja kysyvät mitä kuuluu, kahvilanpitäjä laittaa hellepäivänä läähättävälle Gaialle vesikipon. Kaunispiirteistä autiotaloa aletaan kunnostaa. Kaakelipäällysteisten rakennusten värit hehkuvat auringossa. Kangaskaupassa punnitaan Suomeen lähdössä oleva paketti, että saan sen sisällön pysymään alle kilon painoisena. Kalastajaveneet keinuvat laineilla, lähellä rantaa, pyytäen Ahdilta tai todennäköisemmin S. Pedrolta tuoretta kalaa illallispöytiimme. Rantakaistale muuttuu ja elää vuoroveden mukaan, ja aurinko laskee kauas horisonttiin. Kahvilat täyttyvät illansuussa asiakkaista, joillakin heistä on kantapöytänsä. Toripäivä saa kaupungin kuhisemaan, ja tiensä Vila do Condeen löytää myös muutama kerjäläinen. 

Ave-joki pullistelee äyräitään myöten sateiden jälkeen, mutta pysyy uomissaan. Rapistunut luostarirakennus seisoo mäen päällä tyhjänä mutta ylväänä, ja kaupunkilaiset yrittävät keksiä sille käyttöä. Jykevä aqueduto-vesijohto ei edes vavahda talven myrskytuulilla. Maalla, traktoripolulla, pikkuruiset villikukat kukkivat marraskuussa ja kiivipuiden oksat kurottavat maata kohti hedelmien painosta. Kadulta juoksee jonkun naapurin koira suoraan syliini. Tuuli rojauttaa sateen ryöppyinä märkään maahan, mutta talven sadepäivien jälkeen tulee aina aurinkoisia päiviä. Kirkkaita, kuulaita, kirpeitä. Atlantti rauhoittuu joskus ja kalastajat pääsevät merelle ja kalakauppias perkaa minulle taas uudenlaisen kalan ja kertoo jonain päivänä haluavansa mennä käymään Suomessa. Kun ehdotan Carlosille yrttimaan laittamista pihalle, mitään sanomatta hän hakee rukkaset ja kuokan ja alkaa kääntää maata, tuo vielä persiljantaimia. Kasvimaalle istutimme kaalintaimia, puutarhaan bougainvilleaa ja passionköynnöksiä. Iltaisin istumme ulkona ja rapsuttelemme Gaiaa, juttelemme. Payshop-kahvilan omistaja, joka on töissä joka ikinen päivä aamusta iltaan, tuskin vilkaisee minuun kun käyn maksamassa laskuja, mutta neuvoo kärsivällisesti missä ja milloin voin maksaa laskun, jonka eräpäivä oli edellisenä päivänä. Mustarastas heläyttää aarian keskellä talvista päivää tai yötä, kukko kiekua kailottaa ja haukka kaartelee korkealla, sen siipisulat piirtyvät terävinä vasten kirkkaansinistä taivasta, missä aurinko hehkua loimottaa.

Tulin tänne, koska kotini on täällä. Ei tässä asunnossa, vaan tällä seudulla. Näillä kaduilla ja kujilla, pelloilla ja rannoilla, metsän siimeksessä ja appelsiinipuun alla, kaalimaassa ja kappelin ovella, hiekkarannan simpukankuorissa ja sileissä pikkukivissä. Ihmisten hymyssä, auringon hyväilyssä, tuulen henkäyksessä. Ei tämä ole täydellinen paikka, mutta täydellisyys onkin tylsää. Pitää olla vähän rosoisuutta ja risaisuutta, pieniä pintavirheitä tai syvemmällä lymyäviä juonteita, että mielenkiinto pysyy yllä. Liian kaunis ei voi olla aito, eikä liian helppo ole minkään arvoinen. Juuri siksi epätäydellinen voikin olla täydellinen, täydellisen sopiva, juuri se oikea. 

Hattuni näyttää laskeutuneen tänne. 

Lupa kuvata - licence to shoot?

Olen hämmentynyt. Jopa hieman ärtynyt. Luin uutisista, että poliisi teki rikosilmoituksen oululaisvalokuvaaja Ville Walleniusta vastaan, koska tämä oli julkaissut facebook-sivullaan valokuvan kadulla näkemästään tarrasta, jossa arvosteltiin lestadiolaisliikettä. Rikosilmoituksen syynä oli kiihottaminen kansanryhmää vastaan, ilmeisesti siksi koska kuva oli julkaistu facebookissa, missä se oli lähtenyt leviämään. Valokuvaaja itsekin lienee hämmentynyt. Hän vertasi ottamaansa kuvaa valokuvan ottoon graffitista, joka myös on laiton.

Missä menee sananvapauden ja julkisella paikalla valokuvaamisen ja valokuvan julkaisemisen vapauden raja? Onko valokuvaaja vastuussa toisten ihmisten tekemisistä? Eikö muiden ihmisten epäasiallisuudesta saa kertoa julkisesti? Täytyykö ottamansa kuvat pitää visusti omassa hallussaan ja katsella niitä yksin tietokoneelta yön pimeinä tunteina verhot ikkunan eteen vedettyinä?

Kuvaan Portugalissa muun muassa graffiteja. Laittomiahan ne ovat, kuten eräs tuttu poliisi huomautti ollessamme kävelyllä kameran kanssa, kun pysähdyin ottamaan kuvaa muuriin maalatusta rakkauden-tunnustuksesta. Jos ja kun pistän seinään raapustettuja sydämenkuvia facebookiin tai tänne blogiini, syyttääkö joku minua yllyttämisestä rakastumaan? Mitäpä jos rakkauden kohde sattuu olemaan eronnut, karannut, varattu tai alaikäinen? Entä jos jonkun sydän särkyy? Syyllistynkö kuvan julkaisulla yllyttämisestä rikokseen tai ainakin toisista piittaamattomaan käytökseen?

Eräänä kesäiltana kuvasin Angeirasin kalastajakylässä heleän siniseksi maalattua taloa valkoisine ikkunoineen ja seinän vieressä nököttävine liikennemerkkeineen, joka sekin oli saanut varteensa sinisen värin. Talon iäkäs omistajarouva tuli yllättäen paikalle ja sanoi, että en saa kuvata, talo on yksityistä omaisuutta. Keskustelimme asiasta tovin. Sanoin, että kyllä julkista katumaisemaa saa kuvata. Kehuin maasta taivaaseen talon kaunista taivaansinistä maalia. Lopulta rouva kehotti minua ottamaan lisää kuvia. Ihme, ettei kutsunut sisälle tutustumaan taloon. 

Kuvaan myös talojen seiniä. Miksi? No, ne vaan näyttävät kivoilta. Varsinkin jos maali on haalistunut ja rapissut. Niissä on jotain kaunista. Ainakin minun silmissäni. Eräs tuttuni suorastaan kielsi minua ottamasta kuvia rappeutuneista taloista. Hänen mielestään en saisi näyttää sitä puolta Portugalista. Ei hylätyissä taloissa ole ylpeyden aihetta, tiedän, mutta joskus ne silti pitävät päätään pystyssä kuin entisaikojen rypistyneet ja rapistuneet elokuvakaunottaret. Ei ole häpeä vanheta. Ei ole häpeä olla köyhä. Häpeä on yrittää peittää ja piilottaa sitä mitä oikeasti on.

Sananvapauden ja kuvien julkaisuvapauden rajoittaminen tarkoittaa pohjimmiltaan sitä, että ihmisten omaan arvostelukykyyn ei luoteta. Toisin sanoen lähtökohtana pidetään sitä, että kaikilla ei sitä ole. Joskus on tietysti vaikea nähdä ironiaa vitsiksi tarkoitetussa kirjoituksessa. Jokainen tulkitsee tekstejä omalla tavallaan ja lukee rivien välistä sen mitä haluaa. Emme me kaikki ole yhtä fiksuja, maailmaanähneitä ja koulunkäyneitä. Toisia meistä on helpompi vetää mukaan älyttömyyksiin. Se on ihan totta.

Mehiläinen äheltää kukan kimpussa.

Mitä netissä sitten enää uskaltaa kirjoittaa ja julkaista? Jos varman päälle pelaa, ottaa kuvia vain kukista omalla pihalla ja varmistaa vielä, ettei niissä näy mehiläisiä. Ettei kukaan vaan tulkitse kuvaa pornahtavaksi ja lapsille sopimattomaksi. Omasta elämästään ja mielipiteistään ei tietenkään pitäisi kertoa mitään, ei ainakaan omalla nimellään. Sen minkä nettiin laittaa se netissä pysyy, minulle on sanottu. 

Fernando Pessoan sanoin (ylin kuva, graffiti Espinhon kaupungissa): "Minussa on kaikki maailman unelmat." Uskalletaan nyt ainakin unelmoida, vaikkei niitä unelmia uskaltaisi aina julki tuoda. 

Ugh, olen puhunut. Jatkan kirjoitusurakkaa. 

Hiljainen majatalo

Tämän syksyn viimeiset vieraat ovat kotimatkalla. Majatalossani on hiljaista ja hämärää. Sade soida ropisee metalliseen parvekekaiteeseen, ja rännissä virtaava vesi lotisee. Pistin tuikkukynttilöitä palamaan, ja tänään taidan lohdutella itseäni keittämällä kahvit. Ehkä haen lähileipomosta jonkin makean leivoksen. Jäähyväisistä on tullut osa elämää. Mutta ei voi viettää aikaa yhdessä ilman jäähyväisiä. Ne kuuluvat asiaan.

Veljen perheen kanssa meillä oli tarkoitus käydä tutustumassa Dourojokilaakson maisemiin lauantaina. Sisämaassa näytti kuitenkin olevan niin sankan paksuja pilviä, että muutimme suunnitelmia ja lähdimme ajamaan Aveiroon, mistä oheiset kuvat ovat. Aveiroa sanotaan Portugalin Venetsiaksi, sillä kaupunkia halkoo kanavat, joita pitkin tehdään veneajeluita vanhoilla Moliceiro-veneillä. Kaunis, erilainen kaupunki, hyvä päivämatkakohde Portossa lomaileville, eikä mahdottoman matkan päässä Lissabonistakaan. Junalla pääsee kätevästi.

Lähestyessämme Aveiroa näin moottoritiellä edessämme sankan sateen harmaana seinänä. Jokin pilvi näytti revenneen. Ajaessamme sisään kaatosateeseen hädissäni ja itku kurkussa rukoilin S. Pedroa, säiden ja kalastajien pyhimystä, että antaisi auringon paistaa. Menimme suoraan syömään Mäkkärille, ja vielä siellä ollessamme satoi vaakatasossa. Kun pääsimme ulos, hellitti sade. Kun pääsimme Aveiron keskustaan, alkoi aurinko puskea itseään läpi pilvien. Kotia päin ajelimme heleän sinisen taivaan alla.

Vanha ateisti alkaa vähitellen uskoa ainakin pyhimyksiin.

Näillä nurkilla ei ulkomaalaisia matkailijoita juuri näy, joten kirkassilmäinen ja vaaleahiuksinen joukkomme erottui katukuvassa. Kaupassa käydessäni kauppias kysyi, että tuliko perheeni nyt kylään. He olivat jo käyneet kaupassa ostoksilla ilman minua, ja kauppias tunnisti heidät. Helposti. 

Veljeni osui kerran roskiksenvientireissulla ulko-ovelle samaan aikaan yhden naapurin kanssa. Naapuri tervehti todennäköisesti ensimmäisellä englanninkielisellä sanalla, mikä hänelle tuli mieleen: ”Jee”. Ventovieraan puhuttelusta häkeltyneenä veljeni vastasi samalla mitalla: ”Okei”.

Ei aina ole väliä mitä toiselle sanotaan. Pääasia, että kommunikoidaan ja huomioidaan toisen ihmisen olemassaolo.

Kävin eilen kadun toisella puolella kopiofirmassa tulostuttamassa boarding passit. Kotiin palatessani toinen taloyhtiön siivoojarouvista kysyi rappukäytävässä huolestuneena, että onko joku kuollut. Minulla oli ylläni mustat farkut ja musta neulepusero. Ihan normaali asu Suomessa, mutta täällä kai ei. Täytynee alkaa välttää pelkkään mustaan pukeutumista ihan vaan väärinymmärrysten välttämiseksi. 

Ja sitten siihen jalkapallo-otteluun… Dragãon stadioni Portossa on jäääärkyttävän iso. Meillä oli paikat rivillä 8 eli kentän alalaidassa. Ylimmät penkkirivit näyttivät katoavan kauas korkealle hämärään. Yksi katsomon osa oli täynnä FC Porton kiihkeitä kannattajia, ja vastakkaisella puolella stadionia oli toinen osa täynnä nähtävästi kuumuudesta kärsiviä venäläisiä Zenit-faneja. Osa heistä riisui pelin aikana paitansa ja housunsa, ja he seisoa heiluivat kalsarisillaan tiuhan turvamies- ja poliisijoukon valvomina. Jossain vaiheessa joku sytytti katsomossa jotain, mutta palonalku sammutettiin nopeasti.

Täällä tehdään suolaa.

Pelaajien huhkiessa kentällä fanit huhkivat katsomossa. Hyppivät, huusivat, lauloivat, heiluttivat lippuja, käsiään, mitä vaan. Vihellys oli välillä korvia viiltävää. Joku erotuomareista ei ollut kovin suosittu, eivätkä kaikki pelaajatkaan.

FC Porton joukkueessa uransa aloittanut, sittemmin Zenitiin myyty Danny sai palloa potkiessaan vihellyksiä ja buuauksia. Mietin, että mahtaa poikapololla olla kurjaa pelata entisiä seurakavereitaan ja maanmiehiään vastaan. Edessäni istui paksuniskainen mies, joka buuata möläytteli Dannylle kuin huonotapainen simpanssi. Meinasin koputtaa häntä olkapäälle ja sanoa, että ei se ole poikaparan syy, että hänet myytiin. Mies haukkuu nyt ihan väärää puuta.

Edelleen olen sitä mieltä, että jalkapallo on peli jossa ihmiset juoksevat pallon perässä ja yrittävät potkia sitä. Joukkueet aaltoilivat kentän laidalta toiselle pallon perässä, pelaajat tönivät toisiaan, kaatuilivat ja satuttivat, mutta aina nousivat ja jatkoivat peliä. Monta läheltäpiti-maalia oli, mutta aina pallo pomppasi maalipylväästä tai sitten maalivahti koppasi sen syliinsä ja halasi sitä lujaa ennen kuin heitti sen takaisin kentälle.

90 minuuttia kului yllättävän nopeasti. Viimeiset minuutit suorastaan kiisivät, kun odotimme ahnaina maaleja. Niitä tehtiin vain yksi, Zenitin toimesta. Pelin päätyttyä katsomo tyhjeni pikavauhtia. Hyvin suunniteltu stadion toimii isonkin ihmismassan liikkuessa. Venäläisten katsomo-osa avattiin kuitenkin vasta muiden poistuttua, yhteenottojen välttämiseksi. Kaikki sujui rauhallisesti ja siististi. Ainoa paikka, missä piti jonottaa, oli läheisen ostoskeskuksen hampurilaisravintola, jonne 7-henkinen joukkomme meni syömään ”muutaman muun” kanssa pelin jälkeen. 

Nyt on sekin siis nähty, jalkapallo-ottelu siis, kiitos siitä veljelleni. Jalkapallofanin silmissä peli näyttää tietenkin erilaiselta. Minulle tärkeintä oli yhdessäolo. Kummipojan kanssa käydyt lukuisat jalkapalloaiheiset keskustelut huipentuivat otteluun isolla stadionilla, ja keskusteluissa vilisseet kummat termit kuten "liukkari" ja "omari" tuntuvat nyt konkreettisemmilta. 

Vierasvirran hiljettyä elämä palailee hiljalleen arjen tuttuihin uomiin ja minunkin lomailu loppuu. Sain syyskuussa valmiiksi työn alla olevan romaanikäsikirjoituksen ensimmäisen version. Nyt sitä pitää alkaa työstämään, parantelemaan tekstiä. Tylsää, puuduttavaa työtä, mutta pakko tehdä. Sekin kuuluu asiaan. Elämä ei voi olla pelkkää juhlaa. 

Vierasvirtaa

Tuntuu melkein kuin synttäreitä viettäisin. Vieraita on virrannut, ja keskiviikkona oli tupa täynnä, kun veljeni perheineen tuli kylään ja tädit ja setä tekivät lähtöä takaisin Suomeen. Lounaan ajan he ehtivät olla saman pöydän ääressä ja vaihtaa kuulumiset. Viimeksi he näkivät toisensa kaksi vuotta sitten. Hassua, että ”pitää” lähteä Portugaliin asti nähdäkseen sukulaisia. Suomessa välimatkat ovat aina olleet pitkiä, suku hajallaan ympäri maata, ja kokoontumiset ovat rajoittuneet syntymäpäiviin, häihin ja hautajaisiin.

Oli kivaa viettää tätien kanssa viikon verran ja tutustua heihin kunnolla. En oikeasti tiennyt, että minulla on niin hassui tätei. Automatkalla Serra do Géresin kansallispuistoon toisen tädin mies oli kuskina ja minä yritin toimittaa kartanlukijan virkaa, ja tädit toimivat kakkoskuskeina takapenkillä. Muistelivat aiempia reissujaan ja sitä sun tätä. Usein nauratti. Välillä tuntui kuin olisi ollut mukana sketsissä.

Ihme kyllä oikean ja vasemman sekoittava (on varmempaa sanoa ”ylös” tai ”alas”) kartanlukija löysi tien perille Serra do Géresiin, tosin mutkien kautta, kirjaimellisesti. Emme osuneet suorimmalle reitille, vaan ajoimme pientä tietä, joka mutkitteli ylös ja alas vuorenrinteitä. Maisemat olivat kauniita, ja tuli nähtyä taas erilainen palanen Portugalia. Itse Géresin kansallispuistosta näimme vain pienen pintaraapaisun. Vaatisi enemmän aikaa ja hyviä jalkoja, että voisi kierrellä sen lukuisilla patikointireiteillä. Alue ulottuu aivan Espanjan rajalle asti. Rajan yli pääsee tietä pitkin. Vanha rajavartijan koppi nököttää siellä tyhjänä ja toimettomana. 

Vierailijat ovat olleet ihmeissään asunnostani. He olivat odottaneet vanhaa asuintaloa ja vanhanaikaisia systeemejä, niukkaa kalustusta ja muutoinkin askeettisia olosuhteita. Moderni asunto oli selvästi yllätys. Lattia on grafiitinharmaata kivilaattaa, keittiön kaapistot ovat punaista ja mustaa, työtasot samoin kuin iso ruokapöytä ovat mustaa graniittia. Keittiö on modernimpi ja tyylikkäämpi kuin Järvenpään asunnossani, mutta paljon epäkäytännöllisempi. Sitä ei ole suunniteltu ruuanlaittoa eikä tiskaamista varten. Hällä väliä. Se näyttää kivalta ja tässä vaiheessa tyydyn siihen. Ruuanlaittokin sujuu kun ei mitään suureellisia gourmet-aterioita haikaile.

Ilmat eivät taaskaan ole olleet Suomivieraiden puolella. Alan jo epäillä, että he tuovat sateen mukanaan. Harmillista lomalaisten kannalta. Lämmintä on ollut, mutta aurinkoa kaivataan jo kaikki.

Tätä kirjoittaessa 9-vuotias kummipoikani räplää puhelintani ja höpöttää. Muut lähtivät ostoksille. On vähän vaikea keskittyä. Tämänkertainen päivitys jää siis lyhyeksi. Ensi kerralla kerron millaista on jalkapallo-ottelussa. Siis minullehan jalkapallo on peli, jossa ihmiset juoksevat pallon perässä ja yrittävät potkaista sitä. En ole koskaan ollut jalkapallo-ottelussa, mutta ensi viikolla lähdemme porukalla katsomaan FC Porto – Zenit St. Petersburg -peliä Dragãon stadionille Portoon. Sinne mahtuu kait jotain 50 000 katsojaa. Minulle on kerrottu, että tunnelma otteluissa on jotain ainutlaatuista. Mietin kuitenkin vielä, otanko kirjan tai käsityön mukaan. Ihan siltä varalta jos aika käy pitkäksi. 

Kauniit ja rohkeat eivät mene metrolla

Joskus aikoinaan, ei niin kauhean kauan sitten, suomalaisen sinkkuystäväni kanssa puitiin sitä, että missä ihmeessä sitä voisi tutustua vastakkaisen sukupuolen edustajiin. Yöravintolat oli koluttu ja tyhjänpäiväisiksi todettu, harrastukset pyörivät lähinnä pitsinnypläyksen ja sienestyksen ympärillä, ja arkipäivät kuluivat töissä ja julkisissa liikennevälineissä kodin ja työpaikan välillä, ja lopuksi kotisohvan syleilyssä. Totesimme ykskantaan, että pääkaupunkiseudun junien ja bussien miestarjonta ei vastaa kysyntää. Kiinnostavat, kauniit ja rohkeat eivät matkusta julkisilla liikennevälineillä.

Julkisissa liikennevälineissä näkee kuitenkin elämän väripaletin vauvanrattaista lähes hautaan, oli maa mikä vaan. Metromatkan ajanviete on tarkastella kanssamatkustajia aurinkolasien takaa, vaivihkaa. Jotkut jäävät mieleen, syystä tai toisesta. Joidenkin kasvot tulevat jopa tutuiksi. Kuten sen nuorukaisen, jolla yleensä on yllään baseball- takki ja päässään baseball-lakki, lippa silleen vinosti taaksepäin. Hänellä on usein mukanaan valpas bokseri, ja täytyy sanoa, että koira muistuttaa isäntäänsä, tai toisinpäin. Harvinaista kyllä nuorukaisella ei ole johtoja korvissaan, ei. Hänellä on kännykkä kädessään, ja sieltä raikaa ilmoille reipasta teknoräpremputusta koko metrovaunun iloksi. Jotkut matkustajat tosin huokailevat, eivätkä ihastuksesta.

Viimeksi metrossa oli ehkä ikäiseni mies, jolla oli musta silmänalus ja nenänpielessä joko valtava luomi tai tuore arpi, en saanut selvää. Suussaan hän jauhaa louskutti jotain, ties mitä, ihan niin kuin vuohet jauhavat apettaan päivälevollaan. Leukaperien vahvuudesta päätellen hän oli harrastanut jauhamista jo muutamat vuodet. Silmät lumpsuivat kiinni, vähän auki, kiinni taas, metron heilautusten tahtiin, ja katse ammotti tyhjänä kuin valtion säästöpossu. Mietin, että miehen ajatusten virta on varmaan yhtä aktiivinen kuin vuohien. Tai ei ehkä niinkään. Alkkis, narkkis, tai muuten vaan väsynyt?

Vastapäätä minua istui seesteisen iän saavuttanut, silti sileäkasvoinen nainen, jonka vaaleanharmaat hiukset olivat väljällä nutturalla. Hillitysti punatut huulet suipistuivat aika ajoin. Isojen kärpäsaurinkolasien takaa hän katseli maisemia, ja muita matkustajia. Sen näki siitä, kun hän varovasti käänteli päätään ja auringonvalo heijastui isoista linsseistä kuin peileistä.

Lähellä, vanhuksille, vammaisille ja raskaana oleville varatulla penkillä oli nuori nainen käsi uutuuttaan hohkaavan valkoisessa kipsissä. Tuska ja potutus häilyivät kasvoilla, kun hän piteli kättään ylhäällä ja nojasi päätään istuimen selkänojaan. Mitä oli mennyt tekemään, miten oli saanut käden murtumaan?

Yhden asemanvälin verran matkaamme liittyi pienen pikkuruinen vanha mies, jolla oli lintumaisen kapeat kasvot, pitkä kaula ja melkein näkymättömän harmaat hapset, lierihattu päässään ja päällään ruutukuosinen pikkutakki, terävästi prässätyt housut, kaulaliina ja lankatut kengät. Tyylikäs. Haparoivin askelin hän astui sisälle metroon, piti tiukasti tangosta kiinni, ja seuraavalla asemalla astui haurain jaloin ulos ja jatkoi matkaansa.

Yhdellä penkillä istui tummakulmainen mies, jolla oli pieni lapsi rattaissa. Mustat, suorat hiukset oli kammattu päätä pitkin, mutta korvien kohdalla ne kihartuivat latvoista. Kuumana päivänä miehellä oli yllään hihaton sininen paita, jonka kaula-aukko oli varsin antava. Niistä rintakarvoista olisi James Bondkin kateellinen. Kehtaa esitellä. Mies jutteli lapsensa kanssa ja syötti tälle välipalaa, piteli rattaista kiinni. Lapsi jokelsi vastaukseksi.

Jollain penkillä istui yliopisto-opiskelija mustassa jakkupuvussaan, musta viitta laskostettuna syliinsä. Kasvoilla kajasti toivo tulevaisuudesta, hyvästä työpaikasta, itsenäisestä elämästä ja kumppanista, lapsista, ihan ikiomasta kodista. Silmäkulmassa näkyi kuitenkin apeutta, realismia talouskriisin raatelemassa maassa. Jäisikö hän tänne vai olisiko hän yksi monien ulkomaille muuttavien koulutettujen nuorten joukossa? Onnestaisiko häntä ja jos onnestaisi, niin missä? Missä sen oman elämän rakentaisi?

Vila do Conden asemalla apua lipunostoon pyysi mies, joka puhui portugalia vahvasti murtaen, kuin olisi ollut iso purkka suussa. Hän kertoi, että häneltä oli varastettu auto ja sen mukana matkatavarat, matka-asiakirjat ja matkashekit. Hänellä oli vain viisikymppinen taskussaan ja kassissa kiinalaisesta kaupasta ostetut hätävaravaatteet. Hän kertoi asuneensa USA:ssa yli 40 vuotta ja tulleensa nyt käymään ”kotona” Portugalissa, neljättä kertaa neljän vuosikymmenen aikana. Oli mennyt apteekkiin, jättänyt avaimet auton virtalukkoon, ja nyt harmitti niin että melkein takoi päätään aseman lippuautomaattiin. Mies ei ollut juttutuulella. Ymmärrettävää.

No entäs minä sitten? Keski-ikään kerennyt, hiukan jo kulahtamaan alkanut vierasmaalainen nainen mustassa kotelomekossa, hinaten tavaroitaan heleänvärisessä ostoskärryssä matkalla maalta kaupunkiin, tarkkaillen ihmisiä jo aika vanhojen Raybanien takaa, kuvitellen ettei kukaan huomaa vaivihkaista tuijotusta. Väsähtäneenä aamun heinänniitosta, tukka helteestä lasahtaneena ja vanhat lakat varpaankynsissä.

Ei, kauniit ja rohkeat eivät mene metrolla. Tavalliset ihmiset tekevät niin. 

Sataa sataa lotisee

Foz do Douro, paikka jossa joki laskee mereen.

Kolmen kuukauden kuiva kausi päättyi viikko sitten, kun säiden pyhimys S. Pedro tönäisi saavin nurin ja jätti sen silleen. Lauantai-iltana saapuneella Suomi-vieraallani oli naurussa pitelemistä. Edellisen kerran kun hän oli täällä, toukokuussa, satoi, tuuli ja oli hyisevän kylmää. Nyt sentään oli lämmintä, kuten jaksoimme joka välissä hokea mantran lailla. Samalla kun painoimme tuulta päin sateenvarjot ojossa kuin turnajaisritarit peistensä kanssa.

Sukat ja kalat sulassa sovussa Espinhon torilla.

Eilen saattelin vieraan lentokentälle, ja koneen päästyä matkaan läjähti taivaalta illaksi kunnon ukkosmyrsky. Kyllä, kastuin kotimatkalla. Vielä yöllä kuului sateen lotinaa, mutta nyt S. Pedrolle on tainnut tulla sääli meitä, sillä hän on oikaissut saavin ja pistänyt vesihanat kiinni. Aurinko yrittää epätoivoisesti kurkistella pilvien raoista, ja minä yritän lähes yhtä epätoivoisesti kuivatella pyykkejä. Ilmankosteus on vielä sitä luokkaa, että ei auta aurinko, ei Atlantin tuuli.

Suomi-vieras viipyi vain muutaman päivän, minkä ajan käytimme aika intensiivisesti. Sunnuntaina Carlos grillasi meille aina niin makoisia sardiineja. Grillauspaikka piti tosin siirtää pihakatoksen alle sateelta suojaan. Tietenkin. Pienessä tihkusateessa kävimme poimimassa hedelmätarhasta viikunoita ja rapsuttamassa vuohia. Lounaan aikana pääsin taas treenaamaan suomi-portugali -simultaanitulkkausta. Alkaa jo sujua rutiinilla. 

Vihannesvuori.

Maanantaina suuntasimme Espinhon viikkomarkkinoille, jotka ovat alueen suurimmat. Myytävänä on kaikkea kananpojista kankaisiin ja kengistä kastanjoihin. Portugalissa matkaavan kannattaa ottaa selvää missä pidetään lähimmät markkinat ja pistäytyä siellä ihan jo tunnelman vuoksi. Kukkarosta kannattaa pitää kiinni, ei pelkästään näpistelijöiden vuoksi vaan myös siksi, että voi sortua heräteostoksiin. Kaikki on aika halpaa. Laadun kanssa voi olla vähän niin ja näin ainakin vaatteiden kanssa. Käsityöihminen voi tehdä kuitenkin hyviä löytöjä: virkkauslankoja, pellavakankaita, nappeja ja muita ompelutarvikkeita. Jollei omat taidot riitä pitsiliinan tekoon, niitä voi ostaa valmiina. Monilla torikauppiasrouvilla virkkuukoukut vaan vilistävät sormissa kun he asiakkaita odotellessa virkkaavat pitsiä pellavaliinan reunaan.

Tiistaina meillä oli Porto-päivä. Vähän kävelyä, lounas Vila Nova de Gaian puolella ravintolassa, jonka yläterassilta on kaunis näköala Dourojoelle ja Porton kuuluisalle Ribeira-alueelle. Olen aiemminkin hehkuttanut Porton ainutlaatuista rapistunutta kauneutta. Hehkutan taas. Olen käynyt siellä kymmeniä kertoja, ja aina kipunoin yhtä täpinöissäni kun menen sinne. Talojen värit, koristeelliset takorautakaiteet, lukemattomat yksityiskohdat, vanhanaikaiset raitiovaunut, kauniit sillat ja merelle kaartava Dourojoki. Imen sitä silmilläni niin että melkein vihloo. Portossa on ihana käydä, siellä saa stimulanttia kaikille aisteille. Suosittelen tulemaan pidemmänkin matkan takaa.

Kaupungin kaduilta pellon laidalle: maissinkorjuu on yhä meneillään, normaalia myöhemmässä kylmän kevään takia. Yksi toisensa jälkeen kohiseva maissipelto kaadetaan, ruo’ot leikataan puimurin silppuavaan kitaan. Carlosin talon vieressä oleva iso pelto niitettiin viime viikolla. Ehdin juuri alta pois Gaia-koiran kanssa, kun aamulla kävin niittämässä traktoripolulta heinää vuohille ja lampaille. Puimuri ahkeroi pellolla muutaman tunnin, liuta traktoreita perässään kuljettamassa silppua varastointipaikkaan. Jäljelle jäi vain kuivat tyngät ja kuormasta tippuneet tähkät. Jotkut kyläläiset kulkivat pari seuraavaa päivää peltoa pitkin poikin keräten tähkiä kanojen ruuaksi. Naapurin iäkäs rouva harmitteli sitä, että tänä vuonna puimurin jäljiltä löytyi niin vähän tähkiä. Viime vuonna oli kuulemma enemmän. Annoin hänelle löytämäni kaksi tähkää, mistä hän ilahtui.

Niittokoneen kaluama pelto on sateiden jäljiltä mutainen ja ruma. Jonain päivänä pellolle tuodaan vielä navetan lietettä, se sekoitetaan ja maa möyhitään (toivottavasti saman tien, sillä haju on hirveä), ja sinne kylvetään heinää. Ei mene montaa viikkoa, niin siellä vihertää taas. Samanaikaisesti pellon vierellä kiivit pullistelevat oksillaan. Olemme seuranneet sadon karttumista ja todenneet, että emme kuunaan ikuna saa omin voimin niitä kaikkia syötyä, vaikka ne kypsyvät hissukseen pitkin talvea. Kiiviähky uhkaa. Virittelen jo hillokattilaa valmiiksi. 

Ensi viikolla on tulossa lisää vieraita Suomesta, kun kaksi tätiä ja setä tulevat kylään. Heti heidän perään tulee veljeni perheineen. Luvassa on siis varsinainen vierailubuumi, ja suomalainen puheensorina tulee kaikumaan Vila do Conden kivetyillä kaduilla. Toivon hartaasti S. Pedron hillitsevän itsensä ja pitävän taivaan hanat kiinni, jotta vieraat saisivat nauttia lokakuun kuulaasta valosta ja auringosta, joka lämmittää ja lataa energiaa ennen pimeää talvea.