Mahtisonnin lemmenliekit

Jättiläismuurahainen kävi yhden yön aikana munimassa. Heinätyöt on saatu päätökseen. 

Eräänä aamuna viime viikolla heräsin kukonlaulun aikaan, kuten yleensäkin, mutta naapurien kukkojen kilpakieunnan lisäksi ulkoa kuului outoa ääntä. Eräänlaista mylvintää. Ääni voimistui ja voimistui, ja huipentui lopulta pitkään, kumeaan mylväisyyn, josta lähinnä tuli mieleen rintaansa takova gorilla. Sen perusteella mitä luontodokumenteista olen kuullut.

Vasikat ovat aitauksessa talon vieressä. Päivän aikana selvisi, että nuorimmalla naaraspuolisista vasikoista on koirakielellä juoksuaika. En tiedä miksi sitä nautakielellä kutsutaan. Joka tapauksessa tämä kaunis, liki valkoinen vasikka on varhaiskypsä, sillä sillä on ikää vasta kahdeksan kuukautta. ”Tem uma cara bonita”, ”Sillä on kauniit kasvot”, olen useasti todennut Carlosille, tuijotellessani lumoutuneena kaunista vasikkaa. Kutsutaan häntä nyt vaikka Lindaksi (suom. nätti, kaunis). Linda näyttää niin ihannelehmältä kuin nuori vasikkaneito vain voi näyttää: sillä on tummat, kosteat silmät, pitkät silmäripset, pusuhuulet, hoikat sääret ja leveät lanteet.

Kolme kanaa yllätti yhtenä aamuna neljällä munalla.

”Ei sillä ole kasvoja, sillä on turpa”, huomauttaa Carlos, mutta myöntää samaan hengenvetoon, että kaunis se on.

Samassa aitauksessa ja samoilla laitumilla Lindan kanssa käyskentelee kookas puolitoistavuotias sonni. Kutsutaan häntä nyt vaikka Brunoksi. Bruno on puhdasverinen Minho-rodun edustaja, se on kastanjanruskea, sillä on kunnioitusta herättävät sarvet ja tuuhea otsatukka, kaulalla komea heltta, joka heiluu puolelta toiselle kun se käyskentelee laitumella. Eikä heilu pelkästään heltta. ”Sacos (pussit), tintins” – urokset ja naaraat erottaa toisistaan helpoiten kun katsoo mitä mahan alla, takajalkojen välissä roikkuu. Killuttimistaan päätellen Bruno on varsinainen mahtisonni, muu muuuuuuu!

Tytöt tykkää auringosta. 

Bruno on rakastunut Lindaan. Ne näkee usein kaulailemassa tai kylki kylkeä vasten, tai Bruno Lindan perässä, välillä ne hellivät ja nuolevat toisiaan. Naudatkin kaipaavat seuraa, läheisyyttä ja lämpöä. Ne tuntevat laidunkumppaninsa, hoitajansa, jopa Carlosin auton äänen.

Lindan tultua kiima-aikaan (niinhän se nautakielellä taitaakin olla?) Bruno meni ihan sekaisin. Se alkoi aamusta iltaan jatkuvan mylvinnän, tanteereen tömistelyn ja mullan pöllyttelyn. Muuuuuuhhh!!! Se yritti kalastaa Lindan huomiota.

Mitä teki kaunis Linda? Oli kuin ei olisi huomannutkaan. Makoili ja märehti, hätisteli hännällään kärpäsiä loitommalle ja nuoli nyt omaa kylkeään, ei Brunon.

Maissi alkaa orastaa. 

Nuoren, naimattoman neidon täytyy esittää vaikeasti tavoiteltavaa.

Bruno jatkoi metelöintiä ja mullan levitystä. Se kulki Lindan perässä kuin lemmenkipeä teini, Lindan keikutellessa  viekoitellen lanteitaan, Brunon nuuhkiessa suuret sieraimet innosta väristen. Se yritti nousta Lindan selkäänkin.

Mitä teki Linda silloin? Väisti, nosti häntäänsä ja antoi lannan läjähtää maahan.

Carlos erotti Lindan muista naudoista ihan sen oman turvallisuuden vuoksi. Linda on liian nuori lehmäksi ja Bruno liian iso sille puolisoksi, ainakin toistaiseksi. 

Parissa päivässä tilanne rauhoittui, mutta kuukauden kuluttua otetaan uusiksi. Kun sitten taas kuuntelen Brunon, ja ehkä muidenkin sonnien, mylvintää ja sarvienkalistelua, saan muistuttaa itselleni että itsehän minä Lindan meille halusin. Tässä sitä taas nähdään mitä tapahtuu kun on amatööri asialla. Jotenkin mieleeni ei juolahtanut, että sonneilla on näin vahva suvunjatkamisvietti.

Perhonen puutarhassa.

Nyt olisi hyvä laittaa kuva kauniista Lindasta ja komeasta Brunosta, mutta en pääse ottamaan kuvia. Tätä kirjoittaessa istun Frankfurtin lentoasemalla matkalla Helsinkiin. Asuntoasioita on järjestettävänä, vaikka heikkoina hetkinä näyttää siltä, ettei ne järjesty mitenkään päin.

Matka tuli huonoon aikaan. Vanharouva kaatui maanantaina ja mursi lonkkansa. Hänet vietiin sairaalaan ja leikattiin samana iltana. Loppuviikolla hänen pitäisi päästä jo kotiin, enkä ole siellä auttamassa. Hän on kovin heiveröinen, eikä ensi alkuun pysty varmasti kävelemään omin avuin. Lääkäri on kuitenkin antanut hyvät ennusteet toipumiselle.

Näin ne tilanteet hetkessä muuttuu, eikä auta muu kuin mennä sen mukaisesti.

Olin Suomessa viimeksi syyskuussa. Silloin paistoi aurinko ja oli lämmintä. Nyt tänne perille päästyäni paistaa taas aurinko ja on lämmintä. En usko, että täällä on välillä ollutkaan kylmää ja sateista. Minua on vaan narrattu! 

Kuvissa tietokoneelta kaivettuja näpsäyksiä maatilan arjesta. 

Arkajalka ja kuinka siitä päästään

Ihanaa, ystävämme S. Pedro on vääntänyt taivahan termostaattia vähän isommalle. Ilma on vihdoin lämmennyt täällä pohjoisessakin. Siis Portugalin pohjoisessa. Eilen oli ensimmäinen päivä kun lounastimme ulkona pihalla. Iso päivänvarjo suojasi paahteelta, ja tuuli ystävällisesti yltyi vasta siinä vaiheessa kun lopettelimme jälkiruokaa, suklaakakkua. Jopa minä viluvarvas tarkenin ilman sukkia. Ihanaa!

Jokin aika sitten kirjoitin ystävälle Lissaboniin, että minusta on tulossa taas Arkajalka-Anu. Kun yhteen aikaan matkustelin yksikseni sinne tänne, kuljin kameran kanssa pelotta pienilläkin kujilla ja sain ravisteltua kannoiltani jopa ajokammon, niin nyt olen jämähtänyt mukavuusalueelleni niin, että viikoittaiselle torireissullekin lähteäkseni pitää ottaa kiinni niskasta ja persuuksista ja potkaista hieman. Siinä on hiukan laiskuutta, hiukan mukavuudenhalua, hiukan kaupungin hälinän ja toripäivän ihmisjoukkojen välttelyä.

Mukavuusalueeni rajautuu idässä korkeaan pihamuuriin, etelässä talon ulkoseinään, lännessä laitumiin, pohjoisessa hedelmätarhan muuriin. Näiden rajojen sisällä olen ja vietän enimmän osan ajasta kuin lintukodossa. Muu maailma on kaukana, jossain toisaalla, ei näillä kulmilla. Nökötän kolossani ja teen omia juttujani, pyörin pienissä piireissäni, kuulen ulkomaailman kuulumiset uutisista ja kauhistelen kuten kuuluukin, että ”Miten ihmeessä joku voi tehdä noin?”. Etäisyys siitä ei ole pelkästään fyysistä, se on myös henkistä.

Olen huomannut, että elinpiiri voi kutistua melkoisen pieneksi ja silloin kun se tekee niin, on kaikki rutiinista poikkeava jotenkin järisyttävää. Erilainen päivä voi laittaa niin ylikierroksille, että on vaikea saada unen päästä kiinni. Uudet, innostavat asiat herättävät aamuyöstä miettimään ja suunnittelemaan. Pienetkin vastoinkäymiset pilaavat päivän tai pari ja tuntuvat mahdottomilta ylittää.

Rutiineihin jämähtäminen, kaavoihin kangistuminen tuo turvallisuudentunnetta, mutta järsii salaa sopeutumiskykyä. Halu ottaa riskejä haihtuu, ja sen myötä monet mahdollisuudet päästä elämässä eteenpäin.  Arkajalka pyörii paikoillaan, tuijottaa omaan napaansa ja sen lähiympäristöön, pää painuksissa kuin strutsilla puskassa, periaatteella ”Jos mä en nää ketään ei muakaan nää kukaan”. Arkajalka ei voi kävellä oman onnensa ohi, koska ei koskaan pääse edes kohtaamaan sitä.

Arkajalka ei pidä yksinolosta. Se haluaa tukeutua muihin, nojata toisten näkemyksiin omissa ratkaisuissaan ja hakea vahvistusta tekemisilleen vaikka sisimmässään tietääkin, että voisi tehdä vielä paremmin, enemmän, isommin. Arkajalka ei pyri parempaan, sillä omat nurkat ja kotikulmat riittävät. Valloittakoot muut maailmaa, Arkajalka pysyy sijoillaan. Hän pelaa varman päälle tai ei pelaa ollenkaan.

Olin Arkajalka joskus ennenkin. Tilalle ujuttautui Rohkea Rotansyöjä silloin, kun ensimmäisen kerran muutin Portugaliin yksin. Selkä suorassa, pää pystyssä painelin pelotta menemään ja näin ja koin paljon hyviä asioita. Se oli arvokasta aikaa. Ilman sitä en olisi tässä, nyt.

Mutta Arkajalalle itsessäni haluaisin antaa taas huutia. Kun kesäkuussa palailen Suomen reissulta Lissabonin kautta, mietin jäisikö sinne yhdeksi yöksi voidakseni tavata tuttuja siellä. ”En mä viitti, enmä jaksa, en mä raaski, en mä kehtaa”, olivat ensimmäiset ajatukset. Edellä mainittu R. Rotansyöjä jäi aina Lissaboniin kun se oli matkareitin varrella, kävi matka sitten Algarveen, Meksikoon tai Suomeen. Rotansyöjä illasti yksin ravintoloissa, jutteli vieraiden ihmisten kanssa ja kulki omia reittejään, näki uusia, ihmeellisiä asioita.

Miten Arkajalka sitten häädetään? Otetaan niskasta kiinni ja heitetään se ulos johonkin uuteen paikkaan tai tilanteeseen. Edes kerran viikossa tai kahdessa. Tai pistetään se tekemään jotain mitä se ei ole ennen tehnyt. Vaikkapa ajamaan traktoria. Tai paljastamaan vihdoin pitkään ja hartaudella tekemänsä työt. Kuten nämä laukut ja kassit. Arkajalka ei millään kehtaisi, mutta R. Rotansyöjä patistaa ja pakottaa, suorastaan piiskaa siihen.

Meissä jokaisessa varmasti lymyää vähän Arkajalkaa ja vähän Rohkeaa Rotansyöjää. Elämäntilanteesta riippuu se, kumpi on vallalla. Koitetaan itse kukin kaivaa sitä Rotansyöjää vähän pinnemmalle ja antaa sille välillä ohjat, sillä paikoilleen kivettynyt Arkajalka on joskus kiviriippa, joka raahaa sinua vain syvemmälle ja syvemmälle omaan koloosi, ja lopulta kaikki muu voi lakata olemasta. Rotansyöjä sen sijaan tulee, tekee ja kokee, ja elää himpun verran enemmän. 

Kuvat ensimmäiseltä matkalta, jonka tein Lissaboniin yksin. 

Salli mun erehtyä

Viikon takainen takatalvimyrsky tuntuu jo kaukaiselta kuin aamuöinen uni. Tänä aamuna heräsin ja kuulin kiivipuissa, varpusten seassa, oudon linnun. ”Tiiiiii-ty-ty-tiiiii!” se huhuili siellä väräjävällä vibratolla. Sävellajista erehtynyt tintti?

Juodessamme eilisiltana cevadaa pihalla, oli taivas tähtikirkas. Koneita nousi Porton lentokentältä, lepakko sujahteli autokatoksen alla. Aamulla ilma oli sakea sumusta. ”Kyllä se hälvenee ja tulee kaunis päivä”, totesi Carlos ikkunaluukkuja avatessaan, sillä varmuudella mitä vuosikymmenien kokemus maanviljelystä ja säätilan seuraamisesta tuo mukanaan. Ehkä illalla kännykän kautta luettu säätiedotuskin avitti osaltaan.

Eikä hän erehtynyt. Nyt, puolitoista tuntia myöhemmin, taivaan sini on jo nähtävissä ja aurinko paahtaa hetki hetkeltä kuumemmin. Tästä tulee lämmin päivä, huomisesta vielä lämpimämpi. São Pedro hymyilee meille.

Kerroin viime viikolla opettavani suomea nuorelle eläinlääkärille. Hän vaikuttaa yhtä motivoituneelta kun itse olin aikoinaan valmistellessani ensimmäistä muuttoa Portugaliin. Voimakas tahto tehdä jotain saa ihmisen saavuttamaan liki täyden kapasiteettinsa oppia uutta. Minulta vei kolme kuukautta oppia lukemaan portugalia. Puheen ymmärtäminen veikin sitten pidemmän aikaa.

Valmistelen kotitehtävät niin, että oppilas joutuu arvailemaan ja päättelemään sanoja ja niiden taivutuksia esimerkkien avulla. Ei siis pelkästään kerrata jo kertaalleen läpikäytyjä asioita. ”Älä pelkää tehdä virheitä, niistäkin oppii”, rohkaisen häntä. Kun hän tekee virheen, kerron onko se vakava, grave, vai ei. Vakava virhe voi aiheuttaa väärinkäsityksen, ei-vakavasta virheestä huolimatta tulee ymmärretyksi. Ei suomea tarvitse täydellisesti puhua. Virheitä saa tehdä. 

Kukapa meistä ei olisi joskus koulussa antanut väärää vastausta, koko luokan edessä tai jossain kokeessa, ja oppinut siitä kyseisen asian loppuiäkseen? Virheistä oppii tehokkaammin kuin nassun eteen laitetun valmiin paperin pänttäämisestä. Tekemällä oppii.

Eräs entinen esimieheni oli siitä hyvä johtaja, että hän salli alaistensa tehdä virheitä ja oppia niistä. ”Kaikki tekevät joskus virheitä”, hän totesi käsiään levitellen. Teki hän itsekin. Hyvä johtaja kantaa vastuun virheistään. Ei selittele, syytä muita.

Vieläkö Suomessa on tilaa virheet sallivalle johtamistavalle? Veikkaan, että ei. Ajat ajoivat jo ohi. ”Tulos tai ulos”, se on kerrasta poikki, johtopaikoilla on tuulista ja ovi käy tiuhaan. Pahimmassa tapauksessa tilalle tulee toinen, joka toistaa samat virheet. Hyvä johtaja sallii kertaerheen, huono vetää muut perässään tekemään niitä kuin Hamelnin pillipiipari.

Ikävä kyllä joskus, useinkin, johtajan oppirahojen maksumiehiksi joutuvat muut, ja korkojen kanssa. Yhden erhe, toisen murhe. 

Erehtyminen on inhimillistä, sanotaan. Vain se joka ei tee mitään, ei tee virheitäkään. Meissä kaikissa on sisäänrakennettu ominaisuus pyrkiä parempaan elämään. Sen saavuttamiseksi teemme joskus ratkaisuja, jotka jälkikäteen arvioituna osoittautuvat virheiksi. Joskus, ei aina. Kristallipalloa ei edelleenkään ole kellään, vain usko ja luottamus siihen, että kaikki järjestyy parhain päin. Ja siihen täytyy uskoa, sillä se usko kantaa läpi karikoiden, jotka oma erhe on eteen kasannut. Joskus vain käy niin. Kaikessa on riskinsä. 

Kun näin pohdin ja kirjoitan, olenko nyt todennut tehneeni jonkun virheen? En. Ainakin hyvinä hetkinä ajattelen niin. Huonoina hetkinä pohdin, oliko erhe tulla tänne asumaan. Itsekseni elo olisi paljon rauhallisempaa. Muistisairaan kanssa on välillä raskasta elää. Hän ei opi virheistään. Voin joka päivä pyytää vanhaarouvaa olemaan tekemättä samoja, tiettyjä asioita, mutta puhun muurille, jonka läpi ei ole pääsyä. Hakkaan päätäni siihen.

Tällaisessa tilanteessa vain läheiset voivat yrittää oppia. Sietämään toistuvia, samoja erheitä. Katsomaan läpi sormien tai olemaan näkemättä ollenkaan. Ymmärtämään mikä on vakavaa, grave, mikä ei niin vakavaa. Hyväksymään sen, että kaikkea ei voi kontrolloida. Kun vanharouva katkoi puolet istuttamistani iiriksistä, ja melkein itkin, Carlos huomautti minulle, että ne ovat vain kukkia. 

Totta. Palasinpahan takaisin maan pinnalle, missä ihmisillä on oikeita ongelmia. Risoi se yhä, mutta ei enää samassa mittakaavassa, ja pohdin tietysti sitä, harmittiko minua enemmän tyhjä kolo kukkapenkissä vai se, että kasvattamieni kukkien kohtalo ei ollutkaan omissa käsissäni, kontrollissani. Olin erehtynyt niin luulemaan. 

Kuvissa perhonen, joka lepatteli eilen pihalla kukasta kukkaan. Sen elämä lienee lyhyt kuin hento henkäys, se ei montaa erhettä ehdi tehdä. Onnekas vai ei? Kaunis, joka tapauksessa. 

Takatalvi portugalilaiseen tapaan

Tuliko vappuna lunta, räntää vai vettä? Täällä rasti laitetaan ruttuun viimeisen vaihtoehdon kohdalla. Kommunistien vappumarssit käytiin tahmeassa vesisateessa ainakin täällä pohjoisessa. S. Pedro on unohtanut taivahan vesihanat auki. ”Um dia de inverno”, talvinen päivä, on Carlos todennut monena aamuna availlessaan ikkunaluukkuja. On vain vähän lämpimämpää kuin talvella. Siirtelen kosteudenpoistolaitetta huoneesta toiseen ja harkitsen toisen ostamista.

Kävimme eilen mukavilla synttäreillä. Päivänsankari kertoi, ettei viimeisen seitsemän vuoden aikana ole hänen syntymäpäivänään satanut. Eilen ilma oli melkein läpitunkemattoman harmaa tihuuttavasta sateesta. Yritän ajatella positiivisesti; vesivarannot täyttyvät ennen kesää, kasvimaata ei tarvitse kastella, nurmikko on tuuhea ja vihreä, koirat eivät riehu niin paljoa. Ehkä tämän märkyyden päätteeksi saadaan vielä pitkä ja kuuma kesä, palkkioksi kärsivällisyydestä.

Kerran, pari päivässä kiskaisen päälleni pitkän sadetakin ja käyn katsomassa kanoja. Vien niille ruokaa; ruohoa ja kasveja, maissinjyviä ja kotiloita. Näitähän riittää naapurin kivimuurilla, mistä käyn niitä poimimassa kuin marjoja. Kätken kotilot ruohon sekaan ja seuraan miten kanat suorastaan hyppäävät innosta ilmaan löytäessään ne. Täytyyhän minunkin huvitella jollain tavalla. Kun yksi kana nappaa kotilon nokkaansa, juoksee se loitommalle saadakseen syödä sen rauhassa. Muut kanat kuitenkin seuraavat sitä, hoksaamatta, että ruohon seassa on kotiloita lisää. Taistelu mehevästä kotilosta saa välillä höyhenet pöllyämään. No, meidän kanoilla riittää ainakin virikkeitä.

Gaia ja pikkupentu Iina Batatinha (emme päässeet nimestä yksimielisyyteen, joten pentu sai kaksiosaisen nimen) on vihdoin saatu jakamaan sama makuuhuone. Iina B. yrittää valloittaa Gaian säkkituolisängynkin. Jostain syystä se tuntuu mukavammalta kuin oma jättityynyvuode. Koirat viihtyvät nyt unten mailla paljon, aurinkoisia päiviä odotellessa. Silloin kun leikityttää, ne leikkivät isojen katosalueiden alla, pysyvät neidit siten kuivina. Kun omat purulelut ovat jääneet nurmikolle sateeseen, ovat koirat yksissä tuumin improvisoineet uusia; rukkasia, kengänpohjallisia, käpyjä, kukkien alusvateja jne.; kaikkea sälää, mitä nyt maatilalla vaan löytyy. Kaikki mikä on järsittävissä kelpaa järsittäväksi. Pienen koiran leuat eivät rouski mitään kovin järeää, sen sijaan Gaia pystyy pistämään paloiksi melkein mitä vaan. Ja nyt se on hiffannut sen.

Aloin opettaa suomea nuorelle eläinlääkärille, joka haluaa muuttaa Suomeen poikaystävänsä luo. Oppitunteja suunnitellessani joudun tarkastelemaan kieltä vähän toiselta kantilta. Se mikä itselle on itsestään selvää, täytyy pystyä selittämään; esimerkiksi mikä ero on sanoilla opetella ja oppia, portugaliksi kun ne kääntyvät samaksi sanaksi, kuten englannissakin. Ja miten perustella sen, että lauseessa objektiivin taivutus on riippuvainen siitä mitä verbiä käytetään. Sijamuotoja riittää kuin Vilkkilässä kissoja. Loogisin asia suomenkielessä on numerot. No, sentään edes ne.

Koska asumme eri kaupungeissa, pidämme oppitunnit skypen kautta. Ei kielen oppiminen ole paikasta riippuvainen. Motivaatio ratkaisee. 

Sade tuntuu saavan kaiken vähän nahkeaksi; niin talon, kehon kuin mielen, ihmiset ja koirat. Ajatus ei kulje, ja energia, joka aurinkoisena päivänä virtaa joka huokosesta, on nyt varastoituneena jonnekin tosi syvälle. Tekisi mieli vain olla ja möllöttää, käpertyä kerälle kuten Gaia, katsella unia ja odottaa aurinkoa.

Aamuisen reippaan sadekuuron jälkeen tuuli on yltynyt puuskaiseksi myrskyksi, kuten minä tahansa talvipäivänä. Elättelen toivoa, että tuuli hajottaa pilvet, että S. Pedro vilkaisisi kalenteria ja antaisi auringon taas paistaa. 

Kuvat talvisesta Portosta, Bomfimin kaupunginosasta.

Vasikat iltakävelyllä

Täplikäs lilja.

Ei vielä voi kesäksi kutsua tätä vuodenaikaa, jolloin kukat ovat roihahtaneet kukoistamaan, pääskyset kiitävät pitkin laitumia, siivet hipoen heinänhuippuja, ja kärpäset pörisevät lemmenleikeissä, sisiliskot sujahtelevat pihamuurilla. Pihasammakoita olen jäänyt kaipaamaan; niitä ei ole näkynyt elävinä eikä kuolleina. Ehkä ne lymyilevät jossain kosteassa paikassa, passionhedelmäpuskan alla tai vihreinä ryppäinä rehottavien sitruunamelassien seassa, ja ryömivät sieltä ihmisten ilmoille yön pimeydessä ja kosteudessa.

Välillä paistaa, välillä sataa, melkein aina tuulee. Sade tekee hyvää, paitsi heille jotka ovat heinätöissä. Heinät alkaa kuitenkin olla jo korjattu, ja peltoja muokataan maissin haltuun. Tämän tästä ilmassa lehahtaa navetoiden ikioma parfyymi, joskus siihen sekoittuu savunhaju. Heti kun on kuivaa, jossain päin roihahtaa. Jollei mikään muu niin oksasavottojen tuotokset.

Päivät ovat pidenneet niin, että käydessämme illallispöytään on vielä valoisaa. Vasikat ovat silloin vielä ulkona laitumella, missä ne päivän mittaan nyhtävät heinää märehdinnän ja päiväunien välissä. Ne pitävät auringosta, loikoilevat laitumella hännät laiskasti liehuen, hätistäen loitommalle liian kärkkäitä kärpäsiä. Leuat eivät lepää koskaan. Ne jauhavat väsymättä.

Iiris lähdössä lentoon.

Yhtenä iltana lopettelimme illallista, ja Carlos lähti hakemaan laitumella olevat vasikat yöksi aitaukseen. Ei mennyt kuin hetki, kun hän säntäsi takaisin olohuoneeseen. ”Äkkiä! Vasikat juoksevat pitkin peltoa!”

Hyppäsin pinkkeihin saappaisiini, tempaisin oven vierestä lähimmän luudan ja lähdin juoksemaan. Juoksin rakennusten viertä, pihatietä hedelmätarhalle, sieltä traktoripolulle, kiertäen sähköpaimenen vartioimat laidunalueet. Juoksin niin lujaa kuin kintuista lähti. Näin miten ylempänä pellolla pölysi; se oli samana päivänä kynnetty ja kylvetty maissia, ja vasikat jolkottivat siellä illan hämärissä. Carlos juoksi niiden perässä hätistäen niitä aitausta kohti; hän oli juossut laidunten poikki, kun tiesi ettei sähköpaimen ollut päällä. Minä tulin toiselta sivulta ja huidoin luutaani. Saimme ohjattua vasikat maahan tallotun sähköpaimenen yli ja aitaukseen. Huh.

Jos monisatakiloinen eläin pääsee pitkälle omille teilleen, on sitä lähes mahdoton saada enää kiinni. Nyt karkulaisia oli kolme, mutta ne pysyttelivät yhdessä, ja olivat jo palailemassa kotiin päin silloin kun niiden karkureissu huomattiin. 

Ne olivat vain lähteneet iltakävelylle todetakseen sen, ettei ruoho ole vihreämpää aidan toisella puolella, ei ainakaan silloin kun siellä ei vielä kasva mitään. 

Ahkeran Liisan nimikkokukka. 

Juoksulenkin aikana sain varmaan aikamoisen adrenaliinisykäyksen. Olin ihan varma, että pohkeet olisivat maitohapoilla seuraavana päivänä, sillä rytmihäiriölääke pitää sykkeen yleensä matalana. Nyt ei. En edes hengästynyt pahemmin. Vain pakaroissa tuntui se, että oli tullut käytettyä lihaksia vähän tehokkaammin kuin yleensä. Maalla eläminen ja hyötyliikunta taitaa tehdä aika hyvää.

Pari viikkoa sitten tullut koiranpentu on kotiutunut. Se on aikamoinen termiitti ja riiviö kun sille päälle sattuu, mutta on hellyttävää katsoa kun se leikkii tai nukkuu. Kerran kohkatessaan se katkaisi kyntensä, se sattui niin että pidin sitä sylissä kunnes se nukahti. Paria tuntia myöhemmin pipi oli jo parantunut ja sit mentiin taas. Gaiankin pitää päästä välillä syliin. Tosin se on niin iso, että vain sen etutassut mahtuvat kyytiin. 

Tein vihdoin ison päätöksen: laitan Järvenpään asunnon myyntiin. Vaikka Suomeen vielä palaisinkin, en halua siihen enää asumaan. Jos siis ketä kiinnostaa valoisa ja avara rivitalokaksio, niin ottakaahan yhteyttä.

Näin ne elämän askeleet otetaan, yksi kerrallaan. Vaan ei ole vielä jalka laskeutunut takaisin maahan, kun on seuraava askel jo alkamassa. Välillä mennään verkkaisemmin, välillä juosten, mutta aina mennään, ei junnata paikoillaan. 

Kaksi varjoa

Meille tuli yllätysvauva. Tarkoitan tietenkin koiravauvaa. Vuokralaisemme pikkukoira sai kaksi kuukautta sitten kaksi pentua, joista sisukkaampi jäi henkiin. Isäkandidaatteja oli kolme; leskirouvan Bolinho, erään naapurin Bobbie sekä nimetön naamiouros (tumma muutoin, mutta silmillä on vaalea ”naamio”), joka reilun kilometrin päässä istuu päivät pitkät kotitalonsa portaalla, autojen viuhuessa kuonon edestä ohi. Gaia kertaalleen ärisi viimeksi mainitun tiehensä. Pennun värityksestä päätellen tämä isäehdokas oli kyllä jo muutenkin poistumassa paikalta ja vieläpä tyytyväisenä.

Päivää ennen meille muuttoa pentu oli kadonnut vuokralaisen pihalta, hedelmätarhan vierestä. Vuokralainen arvasi heti, että se on ryöstetty. Kyllä, luitte oikein. Emo johdatteli vuokralaisen voron jäljille, ja pentu löytyikin parinsadan metrin päästä, lievästi kehitysvammaisen nuorukaisen kotoa, mummon sylistä. Kuulinkin sitten sen uikutuksen meille asti. En tiedä montako koiraa heillä on ennestään, mutta yöllä haukkuessaan se kuulostaa varsinaiselta koirakuorolta. 

Pennun piti alun perin mennä naapuriin, mutta parin viime viikon aikana alkoi kuulostaa siltä, ettei sitä haluttukaan antaa sinne jo ennestään neljän koiran sekaan. Niinpä vuokralainen sanoi Carlosille, että jos haluamme pennun, saamme sen, täällä sillä olisi hyvät oltavat ja Gaia saisi leikkikaverin. Kävimme siis perjantai-iltana hakemassa sen uuteen kotiin, hedelmätarhan puoleisen portin tälle puolelle.

Yhtäkkiä huomaan syöväni hätäistä aamiaista emonikävää itkevä koiravauva käsivarrellani, moppaavani lammikkoa lattialta ja kerääväni pyykkejä narulta niin kuin olisin aina tehnyt ne yhdellä kädellä. Samalla mietin, että miten voin taata pienokaiselle turvallisen olon.

Että mitäh?

Päivää myöhemmin huomaan hauduttaneeni teepannussa pelkkää vettä. Juoksen hätäisesti vessaan, ja sillä välillä pentu juoksee pihan poikki hedelmätarhan portille, jonka toisella puolella emo raapii maata ja uikuttaa. Teen parin ensimmäisen päivän aikana ainakin kymmenkunta reissua portille ja takaisin hakemaan pennun. Matkaa on ehkä 30 metriä suuntaansa. Kyllä se pienestä spurttiharjoituksesta käy. 

Lounaan jälkeen pentu saa ruokaa ja suljen sen vähäksi aikaa lavandariaan päiväunille. Se on siellä ihan hissukseen. Kohta käyn ovenraosta kurkkimassa nukkuuko se vielä. Mielessä vilahtaa itkuhälyttimen hankinta.

Siis mitäh?

Aluksi tuntui siltä, etten muuta ehdi tekemään kuin kaitsemaan koiria. Tietokoneen ääreen pääsin vasta illallisen jälkeen, koirien nuokkuessa olohuoneen lattialle laitettujen vanhojen kylpyhuonemattojen päällä, vaihtaen välillä paikkoja keskenään. Päivän päätteeksi suorastaan upposin sänkyyn, aivan rättipoikkipuhkiväsyneenä.

Gaia, rottweilerinpuolikas, oli alussa tietenkin mustasukkainen. Otin ihan asiakseni tehdä sen kanssa meidän omia juttuja silloin kun pentu on päiväunilla; käyskentelemme traktoripolulla keräämässä villikukkia, haemme kanoille ruohoa tai viemme roskat. Rapsuttelen sitä kaikessa rauhassa. Se on meidän laatuaikaa.

Gaia on yhtäkkiä kiinnostunut äitini lähettämistä puruleluista ja pihalta löytyneestä pallosta. Koirat jakavat kiinnostuksen, ja aina samaan leluun samaan aikaan. Ei sen tarvitse olla edes lelu. Tikunpätkä tai pulunhöyhen riittää, ja siitä sitten kinastellaan. Eilen avoimesta olohuoneen ovesta tultiin kirmaten sisään, pentu edellä kuollut hiiri suussa, Gaia jahdaten perässä. Kyllä on tytöillä huvit.

Ison ja pienen koiran painiottelu näyttää rajulta leikiltä, mutta oletan että ne ottavat selvää siitä kumpi on pomo. Kyllä niistä vielä hyvät kaverit tulee kunhan pieni sisupussi kasvaa ja aikuistuu, mutta kahta asiaa ne eivät varmaan tule jakamaan; ruokakuppia ja petiä.

Iltaisin laitan koirat pihan puolelle nukkumaan, Gaian kylpyhuoneeseensa ja pennun lavandariaan. Pentu yrittää kyllä ängetä Gaian sänkyyn, mutta tämä murisee määrätietoisesti ilmoittaakseen, että se haluaa nukkua yksin.

Tänään, melkein viikko sen jälkeen kun pentu (vielä vailla nimeä) meille muutti, otti se ison edistysaskeleen. Gaia tuli keittiönovesta sisään, ja ovi painui sen perässä kiinni. Pentu jäi yksin pihalle. Seurasin ikkunasta kun se kierteli kukkapenkin laitaa, kävi nuuhkimassa Gaian tyhjää ruokakuppia, juoksi takaisin nurmikolle, käveli vesikupille ja keittiönoven viereen, mihin se jäi istumaan ja maisemia katselemaan. Hiivin yläkertaan. Hetken kuluttua kuulin uikutusta. Menin kiireesti katsomaan onko pentu hedelmätarhan portilla emoa kutsumassa.

Ei. Se oli keittiönoven takana ja halusi tulla sisälle.

Jos Gaia ennen seurasi varjona perässäni niin, että se välillä astui tohvelieni kannoille, niin nyt minulla on omani lisäksi kaksi varjoa; iso tumma ja pieni vaalea. Yhdessä viemme pyykit kuivumaan, illallisastiat olohuoneeseen, haemme ompeluhuoneesta lisää lankaa. Isot ja pienet tassut rapisevat perässäni, astuvat kantapäilleni, pyörivät jaloissani.

Oi voi. Ja minä kun olin ajatellut, että Gaiakin vähän itsenäistyisi ja lakkaisi seuraamasta minua kuin hai laivaa.  

Kell onni on

Kävin eilen keskustelun, joka pisti minut miettimään sitä, onko onnellisuuden tavoittelu meissä sisäänrakennettu ominaisuus. Lähtökohtaisestihan ajatellaan, että kaikki pyrkivät onnelliseen, tasapainoiseen elämään. Sen saavuttamiseksi vaihdetaan työpaikkaa, kumppania, kotimaata, tai harrastetaan golfia, käsitöitä, uskontoa, musiikkia tai mitä vaan mistä saa hyvän olon, endorfiineja, onnellisuushormoneja aivoihin.

Mutta entä jos ihminen onkin pohjavireeltään melankolinen? Jos ei tavoittelekaan onnellisuutta, vaan kokee surumielisyyden tutummaksi? Väitän, että hyvän olon tuntemuksia voi syntyä surullisuudestakin. Ei se ole paha asia. Se on tapa hallita elämäänsä ja käsitellä asioita. Se on samalla omaan itseensä tutustumista, sillä melankolinen ihminen viettää todennäköisesti paljon aikaa itsekseen ja viihtyy niin, ja käyttää enemmän aikaa pohtimiseen kuin hellurei-nyt-mä-taas-meen -ihminen. Pohtiminen on tie henkiseen kehittymiseen. Mutta ei sitä kaikkien tarvitse tavoitella. Erilaisuus on sallittua ja suotavaa.

Miksi meille sitten joka tuutista toitotetaan onnen tärkeyttä? Olisiko se siksi, koska kehittyneessä maassa perustarpeet on tyydytetty? Jos elää sodan ja pelon keskellä, on ihan yhdentekevää, saako ihminen toteuttaa itseään vaikkapa maalaamalla kukkatauluja. Oleellisempaa on saada ruokaa, vettä, lämpöä ja tuntea olonsa turvalliseksi. Maslow määritteli tarvehierarkian, ja, yllätys yllätys, sitä hyödynnetään markkinoinnin kohdistamisessa (lähde: Wikipedia). Onnellisuus myy, sitä voi ostaa. Se on luksusta, johon kaikilla ei ole varaa. Muka.

Työyhteisössä kohtasi usein kilpailua kurjuudesta. Kenellä on eniten töitä, paskimmat tehtävät, keljuin pomo ja nipottavimmat asiakkaat. Marttyyrit kekoavat päälaelleen orjantappurakruunuja siinä missä narsistit laakerinlehtiseppeleitä. Valitus jatkuu vapaa-ajalla: kenen mies/vaimo ei tee muuta kuin töitä, jättää haisevat sukat lojumaan, lukee illat pitkät pelkkiä naistenlehtiä eikä koskaan tyhjennä tiskikonetta. Jollei muuten meinaa olla tarpeeksi kurjaa niin aina voi keksiä jotain. Pisteet kotiin vienyt valittaja saa mahtavan fiiliksen; ”my life sucks enemmän kuin kenenkään muun, jeee!”.

Ristiriita tulee tietenkin siitä, että päällepäin pitäisi näyttää menestyvältä ja onnelliselta, mutta sillä on hintansa; se kurjuus josta valitetaan. Kell onni on se onnen kätkeköön – niinhän meille pienenä opetettiin.

Totesin hiljattain eräälle ystävälle, etten usko että kukaan voi olla jatkuvalla syötöllä onnellinen. Ei edes tarvitse olla. Riittää, jos sitä on sopivassa suhteessa keljumpien hetkien seassa. Mitä enempi sen parempi, tietenkin. Ihmisestä sitten riippuu, mikä on riittävästi voidakseen todeta olevansa onnellinen.

Voiko onnellisuuteen turtua? Väitän, että voi, jos onnentunteita haetaan ulkoisista asioista; tavaroista, hienosta autosta tai luksuslomista. Silloin jää onnenkoukkuun, mikään ei tunnu enää oikein missään ja annostusta pitää lisätä saman endorfiinimäärän tuottamiseksi, ja sitten ollaankin pitkällä ja kalliilla tiellä.

Jos sen sijaan onnellisuus kumpuaa jostain ihmisen sisältä, on se osa ihmistä itseään. Siihen ei tarvita uutta autoa, ei Rolexia ranteeseen. Ihminen on tasapainossa itsensä ja ympäristönsä kanssa, eikä onnellisuus keinu siinä kiikun kaakun riippuen siitä, millaisia onnellisuudenlähteitä on tarjolla. 

Tuttu valokuvaaja sanoi kerran, että valokuvaus on tapa nähdä asioita. Nähdä se oleellinen, ehkä jotain mitä muut eivät näe, eivät ainakaan ilman sitä valokuvaajan oivallusta. Sama pätee onnellisuuteen. Se on tapa nähdä elämän osasia, löytää se oleellinen, viipyä hyvissä hetkissä ja hypellä läpi huonompien. Lähes kaikilla asioilla on kaksi puolta. Positiivisesti tarkasteleva ihminen näkee sen hyvän puolen. Tällä tavalla huononkin asian voi kääntää hyväksi, mikä vahvistaa onnellisuuden tunnetta ja antaa eväitä selviytyä siitä huonommasta puolesta.

Tähän voi tietoisesti opetella. Voi siis opetella olemaan onnellinen, jos niin haluaa. Edellyttää se tietenkin perustarpeiden täyttymistä ja joko sitä, että hyväksyy ne olosuhteet missä on tai hakee niihin muutosta. Ei onni ihan itsestään tule, ei tipahda taivaasta. Joskus sen saavuttaakseen pitää tehdä vaikeita ratkaisuja ja rämpiä läpi aikamoisten soiden.

Kannattaako onnellisuuteen sitten pyrkiä? No, sanoisin, että onnellisena oleminen on paljon terveellisempää kuin märehtiminen ja murehtiminen. Ja sitä paitsi paljon kivempaa. 

Kuvissa kukkia entisen kodin pihalta.