Etova muttei epämiellyttävä

Joskus opetellessa vierasta kieltä joutuu myös oppimaan ajattelemaan asioita ihan uudella tavalla. Verbien aikamuotoja käytetään eri tavalla, suomalaisen sijamuotoviidakon sijaan rämmitään harvemmassa prepositiopöheikössä, sanojen merkityksissä voi olla vivahde-eroja, joista sanakirja ei hiisku mitään. Myös se, että oppii kieltä käytännön arjessa, johtaa välillä väärintulkintoihin. Auta ei sekään, että arvailee sanoja vähän sinnepäin tai yrittää johtaa niitä kielestä jonka taitaa paremmin, vaikkapa englannista. Metsään menee ja usein, mutta joskus sieltäkin löytää oikean polun.

Oma suosikkini on sanojen johtaminen englannista. Kyllähän portugalin ja englannin sanoissa on tiettyä samankaltaisuutta. Otetaan esimerkiksi vaikka visible/visível, necessary/necessário, station/estação, bulletin/boletim, electricity/electricidade ja niin edelleen. Ihan sukulaiskieliksi voisi luulla. Metsikön puolelle hurahdetaan tietenkin silloin, kun päättely menee pieleen. Hiekka ei ole sande (engl. sand) vaan areia, ja sande tarkoittaa sämpylästä tehtyä voileipää. Lanche (engl. lunch) ei tarkoita lounasta vaan sen ja illallisen välissä nautittavaa välipalaa. Postikaan ei ole posto (yksi pôr/laittaa-verbin muodoista) vaan correio. Faca (engl. face) ei ole kasvot vaan veitsi. Kasvot on cara, sama sana tarkoittaa kallista, joten laulajatar Cheristä voidaan todeta, että hänellä on ”cara cara”, kalliit kasvot.

Masennusta, depressão, sairastava ihminen, pessoa, ei ole muuten depressada vaan deprimida, ja voidakseen paremmin hän popsii pillereitä, comprimidos. Lääkettä on myös medicamento tai remédio, ja niitä annetaan rotillekin. Rotanmyrkkyä, remédio de ratos, nauttinut jyrsijä on pian entinen jyrsijä. Rato ei kuitenkaan tarkoita rottaa vaan hiirtä. Rotta on ratazana. Hyi!

Kun syödä on comer ja juoda on beber, voisi kuvitella että syömäkelpoinen ruoka on comável (vert. visível, suitável jne.). Ei ole, kuten sain kuulla tarjoillessani Carlosille aikoinaan Vilassa jotain kokkaamaani ruokaa ja kysyessäni: ”É comável, onko se syötävää?”. ”Não, é comestível”, kuului peitellyn huvittunut vastaus. Sana comável on kuitenkin vakiintunut päivittäiseen sanastoomme. ”A língua muda, kieli muuttuu”, totesin kerran ja myhäilin salaa.

Joitakin sanoja olen saanut takoa päähäni ennen kuin ne ovat jääneet sinne. Kupista käytin pitkän aikaa sanaa copo (lasi) enkä chavenaa. En tiedä mitä eroa on liinoilla ja pyyhkeillä (pano, toalha). Molempia käytetään käsien kuivaamiseen, pöydän pyyhkimiseen ja pöydän peittämiseen. On kerta kaikkiaan käsittämätöntä että muhkeasta nojatuolista käytetään samaa sanaa kuin sohvasta, sofá. Joka muuten on maskuliini vaikka päättyykin a:han. Mutta kun yhtenä iltana levittelin uutta käsivoidetta käsiini ja päivittelin sen voimakasta tuoksua, olin tipahtaa sängyn laidalta hämmennyksestä kun Carlos haisteli käsiäni ja totesi: ”É enjoativo, mas não é desagradável, se on etovaa, muttei epämiellyttävää”. Totta kai. Ei etovan tarvitse olla epämiellyttävää, eihän? Juu ei. 

Sanakirja kääntää sanan enjoativo ”kuvottava, inhottava”. Sanaa käytetään mm. liian makeasta tai rasvaisesta ruuasta ja vahvoista hajuista.

Portugalia puhuttaessa kohteliaisuus kuuluu kuvaan. Kun Carlos ensimmäisen kerran ruokapöydässä pyysi minulta palvelusta ”Fazes-me um favor, por favor, tekisitkö minulle palveluksen” melkein anteeksipyytävästi, suorastaan säikähdin. Mitä nyt? Pitäisikö minun laittaa puseron ylänappi kiinni? ”Passa-me o sal, por favor, ojentaisitko minulle suolan," hän vain pyysi. Sama toistuu kun vaikkapa keittiön tv pitää sulkea saatuamme ruuan valmiiksi ja siirtyessämme olohuoneen puolelle syömään tai kun vieressäni olevaan pöytälamppuun tarvitsee sytyttää valo. Pitkin päivää teen pieniä palveluksia. Tehdään niitä minullekin, tosin en ole vielä omaksunut tätä ylikohteliasta tapaa pyytää niitä.

Kun aikoinaan aloin opiskella portugalia Helsingin Aikuisopistossa, luokka suorastaan kohahti kun se kuuli käytettävän termiä ”por favor”. Sehän on espanjaa! huudahti joku. Niin on. Ja portugalia. Torakka ei muuten silti ole portugaliksi cucaracha vaan barata (se on myös halpa), auto ei ole coche vaan carro ja koira ei ole perro vaan cão.

Iso ero on silläkin mille tavulle painonsa asettaa. Yleensä sanojen paino on toiseksi viimeisellä tavulla, poikkeuksista ilmoitetaan pienellä ´-hipsulla, paitsi jos sana on poikkeuksellinen (esim. fácil, helppo, paino toiseksi viimeisellä eli ensimmäisellä tavulla ja silti siinä on hipsu). Väärin painotettua sanaa ei välttämättä ymmärretä ollenkaan. Carlos kyllä osaa jo tulkita minua vaikka teeskenteleekin tiedotonta kun sanon vaikkapa copia enkä cópia (kopio), mutta vieraiden ihmisten kanssa joutuu välillä haeskelemaan mitä tavua painottaa. 

Verbeissä painotukset menevät eri lailla. Ei mennä siihen tällä kertaa. Ehkä tässä oli jo tarpeeksi sulateltavaa, digerir (ei digestir, vaikka ruuansulatus onkin digestão)? 

Kuvissa kaakeleita, azulejos, sillä harva asia on niin Portugalille ominainen kuin kaakelein päällystetty talo. 

Herneet ihan oikeassa paikassa

Herneet kanikassa. 

Enpäs tällä kertaa tarinoi ilmoista, vaikka aihetta voisi olla. Mainitsen vain sen verran, että viime päivinä S. Pedro on hymyillyt meille lempeästi. Ihmeen ailahtelevainen mies pyhimykseksi!

Viime viikolla oli minullakin aihetta hymyyn, välillä tuli suorastaan hytkyttyä naurusta. Oooh! Kokoonnuimme nimittäin lauantaina kuuden suomalaisnaisen, FIN-Herkku[sensuroitu]-ryhmäksi nimetyllä poppoolla kokkaamaan suomalaisia (ainakin osittain) perinneruokia. Tällä kertaa hämmensimme monen kokin voimin hernekeittoa, ja pöytään päätyi myös karjalanpiirakoita, blinejä monine lisukkeineen ja ah! niin taivaallisia laskiaispullia sekä bragalaiskonditoriasta haettuja juustokakkuleivonnaisia. Herkut huuhdottiin alas, ei kotikaljalla eikä maidolla, vaan kuohuviinillä. Kyllä, hernekeitto ja kuohuviini on aivan mainio yhdistelmä.

Sakea hernerokka keitettiin veljeni joululahjaksi antamista kuivatuista herneistä, niitähän ei Portugalista tahdo löytyä. Sille, joka ei ole koskaan keitellyt muuta kuin Jalostajan purkkikeittoa kerrottakoon, että herneet pitää laittaa likoamaan edellisenä päivänä. Mietin yötä päivää miten saan kuskattua herneet liemineen kokkauspaikalle. Sitten välähti. Tungin ne isoon vesikanisteriin likoamaan ja vein kanikan mukanani. Tunkemisprosessissa pari hernettä vierähti lattialle. En lähtenyt metsästämään niitä, ja Batatinha löysi niistä yhden eilen. Sillä riitti hupia sen kanssa pitkän aikaa. Herne vierii aika pitkälle.

Herneet lautasella.

Olen yleensä laittanut hernekeittoon vain pekonia, mutta nyt sanoin tuovani possun lapaa tai potkaa, että saadaan oikein ruokaisa keitto. Marssin siis perjantaina Vilassa luottolihakauppiaan, entisillä kotikulmilla kauppaa pitävän brasilialaisen luo esittämään asiani. Hän ehdotti lihatiskissä könöttäviä siansorkkia. Puistelin päätä vimmatusti. Ei mitään niin eksoottista, kiitos. Taputin olkapäätäni ja sanoin haluavani siasta samaa osaa. ”Pá?” kysyi lihakauppias, jonka nimeä en vielä kolmen vuoden tuttavuuden jälkeen tiedä. Öh, eikös pá olekaan kinkku? ihmettelin itsekseni. ”Miksi tätä sanotaan?” kysyin, taputellen kankkuani. Lihakauppias antoi pikakurssin sian anatomiasta, ja taputtelimme itseämme – ei sentään toisiamme – eri kohdista asioiden selventämiseksi. Onneksi sillä välin ei kävellyt sisään ketään asiakasta. Nyt minulle valkeni sitten se, että joulukinkun sijasta olen kahtena viime vuonna tehnyt joululapaa. Öh. Posket punottaa nyt kuin joulupukilla. No, lapa (pá) tai kinkku (perna), possusta on kaikki, ja hyvin on maistuneet joulupäivän eväät.

Hernekeiton höysteeksi päätyi lopulta pieni potkanpätkä ja palanen savukylkeä. Palattuani ostosreissulta kotiin aloin tutkia ohjetta hernepussin kyljestä. Olisi tietysti pitänyt lukea se ennen kauppaan menoa, siinä nimittäin puhuttiin luuttomasta porsaanlihasta ja potkassani oli kyllä luut ja nahat mukana. No, ei se mitään, se heitettiin sellaisenaan keittoon ja parin tunnin porisemisen jälkeen lihat irroteltiin luista.  Ja hyvää tuli.

Päivän herkut

Nauttiessamme ahertamisemme tuotoksia aloimme jo suunnitella seuraavan kokkauskerran menyytä. Ehdotuksia lenteli ilmassa: ”Janssoninkiusausta!” ”Ålands pannekakaa!” ”Verilettuja!” ”Leipäjuustoa!” (vai juustoleipää?), ja laadittiin ostoslistaa seuraavaksi Suomessa käyvälle: anjovisfileitä, ohraryynejä, juustonjuoksutinta, verta (?)… Verestä puhuttaessa tunsin miten se alkoi karata kasvoiltani ja puhe alkoi puuroutua korvissa. En kestä veren näkemistä enkä näköjään edes siitä puhumista. Senkin kerran kun Carlos leikkasi sirpillä peukalonjuuren auki, minä hövelisti tarjouduin ajamaan hänet ensiapuun, vain hetkeä ennen kuin silmissä pimeni ja jalat menivät alta, ja tipahdin lattialle lyöden siinä matkan varrella pääni pöydänkulmaan. Enkä ollut nähnyt pisaraakaan verta, siitä Carlos oli pitänyt huolen. Hänhän on jo pari kertaa joutunut hoitamaan pieniä haavereitani kun en itse ole pystynyt. Saksilla auki leikattua sormenpäätä, kolhua otsassa kun vaatekaapin ovi tipahti paikoiltaan jne.

Kokit kuvaajaa lukuun ottamatta. Yours truly toinen oikealta.

Carlos palasi muuten tovi sitten kiivitilalta käsi punertavassa paketissa. Oli nirhaissut jollain koneella. Yritin kovasti suunnata katsetta jonnekin muualle ja kävin kaivamassa esille puhtaita sidetarpeita. Jotenkin mieleen juolahtaa se, että maanviljelijän puolisolla saisi olla vähän vahvempi pää. 

No, kerroin suomalaiskollegoille tästä pienestä pulmastani, eikä veri-sanaa enää mainittu. Sen sijaan alettiin pähkäillä mistä ”sitä” voi ostaa, lihakaupasta varmasti, ja kuinka paljon ”sitä” tarvitaan ”niihin” lettuihin, ja pitääkö se olla sian ”sitä” vai naudan ”sitä”, ja niin poispäin. ”Se” alkoi taas palautua kasvoilleni ja puheäänet normaaleiksi, ja pystyin taas nauramaan FIN-Herkku[sensuroitu]-ryhmän jutuille. 

Tänään kotona söimme lounaalla lauantaista hernekeittoa, ja hyvin maistui. Sitä Carlos vaan ihmetteli, että miksi ihmeessä sitä pitää keittää kaksi tuntia, eikö vähempi riitä. En tiedä, en ole koskaan kokeillut lyhyempää keittoaikaa. 

Potkan jämät sai onnekas Gaia. 

Muiden suomalaisten tapaaminen on aina virkistävää. Vaikka kuinka on Portugalissa kuin kotonaan, niin suomalaisuus kulkee mukana omine omituisine piirteineen, mietin nyt kun kaivan ihanan rapisevasta karkkipussista suolaista, tulista salmiakkia. 

On koiranilmoja pidelly

Siitä lähtien kun palasin Suomesta viime viikon lopulla, on satanut. Joka päivä ja joka yö, ei ihan koko ajan, mutta ihan yli tarpeen kuitenkin. S. Pedro ei tainnut tykätä siitä mitä kirjoitin hänen pyhästä nenästään ja palollisesta herneitä pari viikkoa sitten, ja viskoo nyt vettä meidän kuolevaisten niskaan. Vain yhtenä päivänä pilvien välistä paljastui hiukan sinistä taivasta, mutta harmaata huokuvat pilvet kiiruhtivat nopeasti peittämään paljaan kohdan, kuin kauhistuneina moisesta vilauttelusta. Monin paikoin tulvii nyt, katuja ja taloja on veden vallassa rankkojen sateiden vuoksi. Meillä ei ole sen puoleen huolta, sillä talo sijaitsee rinteessä, mutta kyllä vesi joissakin paikoissa tunkee kiviseinästä sisään. No, kesä kuivaa minkä talvi kastelee. 

Sateen vuoksi olin varma, että kotikylän tiistainen karnevaalikulkue olisi peruttu. Eipä ollut, kuten Carlos totesi palatessaan kauppareissulta. Oli siellä kuulemma väkeäkin katsomassa. Minä en lähtenyt. En tykkää kastumisesta muualla kuin suihkussa ja vaahtokylvyssä. Saunassakin se on vähän siinä ja siinä.

Illalla sade taukosi, ja Carlos ehdotti illallisen jälkeen, että lähdetään katsomaan läheisen kahvilan pihalla olevaa juhlintaa ja naamiaisasukilpailua. Saapuessamme sinne kymmenen tienoilla oli väkeä jo paljon paikalla, muun muassa valkoiseen pukuun pukeutunut pitkäpartainen herra, ihmisenkokoinen limaklöntti, E.T., pakollinen kyläjuoppo kanniskelemassa viiden litran viinikanisteria, pari vähäpukeista hutsua, melkein kuplavolkkarin kokoinen karvainen hämähäkki ja muutama muu. Muurin vieressä nökötti korkea kasa olkea ja oksia ja puinen häkkyrä, ja näitä vasten nojasi tikapuut. Rakennelma oli peitetty muovilla, tietysti suojaksi sateelta. Juhlien päätteeksi oli tarkoitus polttaa entrudo, joka todennäköisesti oli vielä jossain kuivissa sisätiloissa odottelemassa roviolle joutumista.

Ei, en vieläkään osaa selittää mikä on entrudo. Vanharouva oli jo pari päivää kurkistellut ikkunoista, josko sitä näkyisi kadulla. Jonkinlainen tunkeilija sen täytyy olla.

Juhlapaikalla ei ollut kaljatelttaa eikä makkaranpaistoa, mutta kahvilasta janoiset ja nälkäiset saattoivat hakea juotavaa ja murkinaa. Me muut notkuimme brasilialaisen musiikin tahtiin ja kuikuilimme näkyykö tuttuja. Näkyi pari, mm. naapurin leskirouva, joka oli viisaasti varustautunut sateenvarjolla.

Paikalle valui lisää väkeä, ja yhtäkkiä silmälasieni linssiin läjähti vesipisara. ”Mennään”, sanoin Carlosille. ”Minne?” hän ihmetteli. No kotiin tietenkin. Minähän en tykkää kastumisesta, ja rajut sadekuurot tulevat joskus aika yllättäen kulman takaa. Joku asiantunteva terapeutti tai psykologi tai muu vastaava kallonkutistaja saisi varmaan nopeasti selville traumani taustat; sen, että pienenä kastuin tämän tästä koulumatkalla ja jouduin olemaan koko päivän märissä farkuissa ja kengissä. Tiedättekös, aikuiset ihmiset, se on kauheaa. Asuimme noin 99 metrin päässä siitä rajasta, jonka toiselta puolelta kaupunki tarjosi ilmaisen koulukyydin. Aamuisin taapertaessani piiiitkää Pihlajatietä Porvoossa katselin naama pitkänä – ja märkänä – kun vähän kauempana asuvat koulukaverit suhauttivat ohi kuivassa ja lämpimässä bussissa ja näyttivät minulle pitkää nenää. Ai eikö minulla ollut sateenvarjoa tai jotain? Jos olikin, niin ei se housuja ja jalkoja suojaa.

Niin valtava on kastumiskammoni, että nyt kun voin valita, en lähde esim. Portoon sadepäivinä. Pysyn kotona. Carlos tietää, että sateen sattuessa illansuuhun on hänen vuoronsa viedä kanoille ruokaa ja tuoda munat samalla kun hoitaa karjan ruokinnan. Minä pysyn sisällä. Kuivana. Piste. Ei meidän molempien kannata kastua, eihän?

Koirat ovat tässä tapauksessa emäntänsä kaltaisia. Kun ne aurinkoisena aamuna odottavat keittiön ovella (tai pihan perällä minne aurinko paistaa, jos on vähän viileämpää) että tulen alakertaan, niin nyt ne pysyvät sängyissään siihen saakka kun menen ulos olohuoneen puolelta hakemaan tuhkasangon puhdistaakseni tuhkat takasta. Sitä ennen olen tehnyt jo vaikka mitä. Ja koirat vaan nukkuvat. Mennessäni kanalaan hedelmätarhan puolelle – jos sade on vain pientä tihkua – Gaia säntää kyllä ulos ja käy pikapikaa lirauttamassa kostean käyntikorttinsa pellonlaitaan, mutta menee sitten heinäkärryn alle kyyhöttämään ja pitelemään sadetta. Kun on aika palata sisäpihan puolelle, se sipsuttaa varpaisillaan, hartiat kyyryssä, portista katoksen alle kuivaan.

Koirille koiranilma tarkoittaa loputonta tylsyyttä. Nurmikolla ei voi telmiä, koska kastuu, ja märkinä ne eivät pääse sisälle taloon. Sitten ne vaan nuokkuvat pedeissään apaattisina, tai kun apatia käy ylivoimaiseksi, juoksevat ees taas toistensa perässä pitkän katosalueen alla, tassut sutien kostealla betonilla, hyppivät välillä vanhalle sohvalle ja sieltä alas, vetävät rundia traktorin ympäri, haistelevat hiirtenjälkiä halkopinossa, räksyttävät (lähinnä Batatinha) tuhkasangon vieressä nököttävälle pienelle, lystikkäälle sammakolle. Sitten ne palaavat taas petiin ja käpertyvät nukkumaan, uuvahtaneina kaikesta tästä aktiviteetista. 

No niin, kävimme siis karnevaalijuhlassa tiistai-iltana, ja sateen alkaessa ripsuttamaan päätimme palata kotiin. Muuta väkeä sade ei näyttänyt haittaavan. Portugalilaiset eivät sula sateessa.

Kotiin kävellessämme näimme, että ryhmä valkoisiin kaapuihin (lakanoihin) pukeutuneita nuoria oli purkanut pienen auton katolta kukin ja köynnöksin koristellun lavan. Sen keskellä seisoi valkoiseksi pyhimyspatsaaksi pukeutunut tyttö, ja muut – pojat – valmistautuivat nostamaan lavan ylös kantaakseen sen juhlapaikalle. Valtavasti vaivaa nähdään naamiaisasujen kanssa. Miksi? ”Fama e fortuna”, mainetta ja mammonaa, ehdotin Carlosille. Pikkukylän kilpailun palkinnot ovat varmasti vaatimattomia.

Ehkä kysymys on enemmän perinteiden säilyttämisestä. Karnevaalit ovat yksi katolilaisen maailman tärkeimmistä juhlista. Siitä alkaa eräänlainen paasto: perjantaisin pääsiäiseen saakka ei saa syödä lihaa. Tai saa, jos maksaa padren määräämän sakon. Hassu paasto entisen luterilaisen silmissä, mutta onhan luterilaisillakin omat juttunsa.

Eilen oli perjantai, ja vaikka emme ole hartaita katolilaisia, söimme illalla pihvien sijasta paistettua lohta. Norjalaista. Ulkoa kuului lirinää ja lorinaa, ikkuna oli auki, koska takka ei vetänyt kunnolla. Jossain vaiheessa koirat pyrkivät sisälle ja pääsivätkin, hakivat paikkansa ruokapöydän alta, olivat hiljaa siihen saakka kunnes aterimet lakkasivat kilisemästä lautasiin, minkä jälkeen ne tunkivat päänsä syliini korvarapsutuksia varten. Kun illalla saattelin niitä nukkumaan, löytyi tuhkasangon vieressä nököttänyt sammakko kiipeilemässä seinää pitkin. Kuskasin sen kukkapenkkiin etana-aterialle ja painuin nukkumaan.


Kuvissa ei ole sadetta, vaan paistetta. Ettei vaan pääsisi unohtumaan miltä se näyttää.

Mitä tuli tehtyä?

Takana kahdeksan päivää Suomessa. Mitä kaikkea siinä ajassa ehtii?

Kävin katsomassa Henri Cartier-Bressonin valokuvanäyttelyn Ateneumissa. Laaja kokoelma mustavalkokuvia eri puolilta maailmaa viime vuosituhannelta oli kiinnostavaa nähdä. Miehellä oli selvästi hallussaan kultainen leikkaus, eikä käytössään zoomia. Näyttelyssä oli yksi hänen kameroistaankin, ”dummy Leica”, jonka hihnanvirkaa toimittava sisalnarun pätkä pisteli varmasti valokuvaajan niskaa, jollei yllä ollut kauluspaitaa.

Tapasin perhettä, sukua, ystäviä, kummilapseni, kaikkiaan parisenkymmentä ihmistä. Syvimmin tallentui muistoihin tapaaminen lapsuusajan parhaan ystävän kanssa. Törmäsimme toisiimme kadulla vähän matkan päässä ennakkoon sovitusta tapaamispaikastamme. Tuijotimme toisiamme hetken ja tunnistimme toisemme, vaikka emme olleet tavanneet liki 30 vuoteen. Juttelimme pari kiitämällä kulunutta tuntia. Oli ihana tavata niin pitkästä aikaa. 

Luin menomatkalla Doris Lessingin Reader-kokoelmaa, mutta kolmen novellin jälkeen tulin siihen tulokseen, että nyt riittää sitä lajia. Onneksi veljeni vaimo – vieraammin mutta ehkä oikeammin ilmaistuna käly – tuuppasi käteeni Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan. Luin sen kahdessa illassa unta odotellessa. Hauskaksi mielletyssä kirjassa oli mielestäni myös surullisuutta. Vanhenemisen ja yksinäisyyden traagisuus viestittyivät väkisinkin rivien välistä, vai olenko se vaan minä joka olen herkistynyt näkemään asiat niin?

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun raitiovaunupysäkillä minua lähestyi sympaattisen näköinen nuori mies. Hän kysyi millä ratikalla pääsee Länsisatamaan. Ennen kuin ehdin kunnolla vastata, väliin tunki vanhempi naishenkilö (siis vielä minuakin vanhempi) ja osoitti raiteiden toiselle puolelle. Nuorukaisen hypättyä ketterästi vastarannalle tämä vanhempi naishenkilö tuhahti, että ”on tuokin eräänlaista uusavuttomuutta, lukeehan siellä kyltissä selvästi ja on laivankin kuva”. Johon totesin, että en minäkään nähnyt sinne asti mitä siellä luki, laivasta puhumattakaan. Kyllä en viitsinyt sanoa, että aina sitä kysyä saa eikä joka asiasta tarvitse valittaa, mutta en sitten sanonut sanaakaan, koska tämä vanhempi naishenkilö olisi voinut vielä mielensä pahoittaa.

Näin paidoista tehtyä taidetta, lunta ja jäätä, Helsingin rautatieaseman edessä polvistuneen miehen, jolla oli edessään pahvimuki, jäisen meren, äitini 14-vuotiaan koiravanhuksen, lehdistä paljaita koivuja, pihoilla jouluvaloja, ihmiset seisomassa jonossa pankissa ihan kuten joskus ennen vanhaan, taivaalta tippuvaa valkeaa nöyhtää, lihakaupan tiskillä siansorkkia ja korvia ja kokonaisia maalaiskanoja ihan kuten Portugalissa, pilkkijöitä jäällä, talvisen auringon ja aika paljon jotain muutakin.

Kuulin ratikassa nuoren tytön ja vanhemman naisen ryhtyvän juttusille ammatinvalinnoistaan, parin nuoren jannun keskustelevan mitä pillereitä olivat popsineet ja kuinka monta, kahden nuoren brasilialaisen juttelevan portugaliksi hauskalla korostuksella, jonkun hokemassa puhelimessa ”mä en nyt jaksa sun kanssa”, naisen selkäni takana baarissa sanomassa ”Voi kun tuo on ISO! Miten se on noin pitkä?”. Oletan hänen ihmetelleen seuralaisensa uutta matkapuhelinta.  Varma en ole.

Kuuntelin Von Weberiä, Beethovenia ja Cerhaa Musiikkitalossa Helsingissä Susanna Mälkin johtamana. Paikkani oli takakaarteessa melkein orkesterin takana, lähietäisyydellä lyömäsoitinten soittajista. Laskin että toinen heistä soitti liki kymmentä erilaista soitinta. Beethoven oli Beethovenia, Cerha oli ajoittaista kakofoniaa. Tein konsertin aikana sivukaupalla muistiinpanoja, ehkä niille joskus vielä on jopa käyttöä.

Söin karjalanpiirakoita, uunilohta, savulohta ja kylmäsavulohta, laskiaispullan ja Runebergin tortun, moussakaa, kurkumalla maustettuja vihanneksia, risottoa, pastaa, hampurilaisen, lisää karjalanpiirakoita ja kylmäsavulohta, nam!

Hikoilin saunan lauteilla ja sisätiloissa. Suomessa on sisällä valtavan kuuma! Jos asuntojen sisälämpötilaa alennettaisiin asteen tai pari, vältyttäisiinkö lisäydinvoiman rakentamiselta? Yölläkään ei tarvinnut unisukkia, ei vaikka kesät talvet käytän niitä Portugalissa.

Neuloin neulemekkoa aina kun oli hetki aikaa. Kädet kun eivät osaa pysähtyä. Ostin kotiin viemisiksi lisää lankoja, kangaspaloja, salmiakkia, ruisleipää ja vielä vähän lisää salmiakkia. Matkalaukkuun pujahti myös Brunbergin suklaapusuja ja kuivattuja herneitä, raesokeria ja tattarijauhoja.

Tunsin jälleennäkemisen iloa, koti-ikävää, tyhjyyttä, suurta, musertavaa haikeutta, eron tuskaa, uudelleen jälleennäkemisen iloa. Tällaisina aikoina toiseen maahan muuttanut herkästi katuu muuttamistaan, vaikka tietääkin tehneensä itselleen oikean ratkaisun. Sitä tasapainottelee trapetsilla, jonka yhdessä päässä on entinen, toisessa nykyinen kotimaa, kulkee varoen näiden kahden määränpään välillä, ettei putoaisi tuntemattomaan. 

Palasin viime yönä kotiin. Kentällä odotti leveä hymy, kotipihalla kaksi syliin pyrkivää koiraa. Nyt päivällä kävimme kävellen kahvilla, ja jotenkin oli kevyt olla. Siltä tuntuu kun on reissun jälkeen kotona. 

Karnevaaliaika on alkanut. Viime vuoden tunnelmista voit lukea täältä. Tiistaina nähdään kulkueesta mikä kotikylässä tänä vuonna puhututtaa. 

Ei-Kenenkään Maria

Viime viikonloppuna S. Pedro, säiden pyhimys, palaili lomiltaan ja toi mukanaan tuulahduksen tropiikista. Lämpötilat kapusivat yli kahdenkymmenen asteen. Sunnuntaina grillasimme ensimmäisen kerran tälle vuodelle. Tammikuussa sellaiset lämpötilalukemat eivät ole ihan tavallisia.

Maanantaina ystävämme Pedro muutti kuitenkin mieltään ja rojautti taas kunnon vesisateen. Ehkä hän oli nähnyt sosiaalisessa mediassa itseään koskevia pilakuvia (”Taas se unohti hanan auki” jne.), ja veti palollisen herneitä pyhään nenäänsä.

Vaikka sunnuntaina oli oiva ilma käydä äänestysuurnilla sanomassa sanasensa Portugalin tulevan presidentin puolesta, vain alle puolet äänioikeutetuista käytti mahdollisuuttaan vaikuttaa. Alhaiset äänestysprosentit ovat Portugalissa ikävän tuttua. Ihmisiä ei kiinnosta politiikka, poliitikkoja pidetään oman edun tavoittelijoina ja suorastaan huijareina. Aina ei olla edes kovin kaukana totuudesta; entinen pääministeri José Socrates on näyttänyt esimerkkiä ja on tällä hetkellä syytettynä rahanpesusta ja lahjusten vastaanotosta ja ties mistä. Epäilyt ja todisteet ovat niinkin vahvoja, että miestä pidettiin telkien takana tutkintavankeudessa melkein vuoden ajan.

Kaksi kautta maataan palvellut presidentti Anibal Cavaco Silva vaikutti äänestysuurnan äärellä tehdyssä haastattelussa silminnähden huojentuneelta. Helpotus suorastaan huokui hänestä, ja hän itsekin totesi olevansa nyt varmasti oikeutettu vähän lepäilemään. Vaikka presidentin asema Portugalissa on suurin piirtein yhtä vahva kuin Suomessa, on se kuitenkin näkyvä pesti. Presidentin sanomaa kuuntelee tarkalla korvalla varmasti moni muukin kuin meidän vanharouva. Journalistit ainakin.

Uudeksi presidentiksi valittiin ennakko-odotusten mukaisesti Marcelo Rebelo de Sousa, joka kulkee professorin tittelillä. En tosin tiedä tarkoitetaanko sillä asemaa yliopistossa vai yleisesti opettajaa, sillä sana on portugaliksi sama. Huhujen mukaan hän on hyperaktiivi, joka nukkuu vain 4-5 tuntia yössä. Epäilemättä intelligentti ja intellektuelli mies, myös vähän omien polkujensa kulkija. Hän muun muassa asuu vuokra-asunnossa Cascaisissa, koska pitää asunnon omistamista turhana. Hän aikoo myös jatkossa presidenttinä asua samassa asunnossa eikä muuttaa presidentin virka-asuntoon Belémin palatsiin. Tämä aiheuttaa tietenkin päänvaivaa heille, jotka vastaavat hänen turvallisuudestaan.

Professor Marcelo, kuten häntä yleisesti tuttavallisesti kutsutaan (ainakin tähän asti), on kansalaisille hyvinkin tuttu, sillä hän on viikoittain toiminut kommentaattorina kansallisen tv-kanavan ajankohtaislähetyksessä. Hän on ilmaissut mielipiteensä päivänpolttavista asioista jalkapalloa myöten ja esitellyt kasan, suorastaan valtavan läjän uunituoretta kirjallisuutta. Kotikatsomossa arvuuttelemme sitä kuka kirjat on studioon kantanut, tuskin professor Marcelo itse. Hän on hintelä mies, joka puhuu nopeasti ja pitkiä lauseita vetämättä välillä henkeä, ja sitten kun on pakko pysähtyä haukkaamaan happea, hän tekee sen nopealla, terävällä vedolla. Aikaa ei sovi hukata hengittämiseen. Studiossa hänellä on edessään kello, josta hän ottaa aikaa miten paljon mihinkin aiheeseen on mahdollista käyttää. Sanottava ei häneltä varmasti lopu. Minua alkaa suorastaan hengästyttää ohjelmaa seuratessa.

Eleidensä ja ilmeikkyytensa ansiosta professor Marcelo on sketsiohjelmien suosikkihahmo. Jännityksellä seuraamme mitä koomikot seuraavaksi keksivät, sillä tasavallan presidentin kanssa on oltava kieli keskellä suuta. Ettei käy niin kuin eräälle toiselle kommentaattorille, toimittaja ja kirjailija Miguel Sousa Tavaresille, joka kutsui Cavaco Silvaa (kuten tätä vähemmän tuttavallisesti kutsutaan) pelleksi, palhaço. Tästähän saatiin aikaan lähes sisäpoliittinen kriisi ja vaihteeksi jotain uutta virkistävää uutisiin.

Vaalikampanjointi oli jokseenkin latteaa ja väritöntä. Ehkä pientä piristystä antoi koko kansan Tino, entinen katukiveäjä, laulaja ja muistaakseni myös leipuri Tino de Rans. Tasavallan presidentti olisi ollut hieno lisä ansioluetteloon, mutta Tino ei kuitenkaan vakuuttanut äänestäjiä osaamisellaan ja kokemuksellaan. Silti hän ei jäänyt jumbotilalle, vaan sijoittui äänestyskisassa kuudenneksi kymmenestä ehdokkaasta. Ei yhtään huonosti.

Naisehdokkaita oli kaksi, Marisa Mateus ja Maria de Belém, jonka nimi ei tällä kertaa ollut enne päästä Belémin palatsin valtiattareksi. Eipä silti, hänestä käytetään lempinimeä Maria de Ninguem eli Ei-Kenenkään Maria, joka on perua taannoisesta poliittisesta satiirista, joka käsittääkseni vastasi suomalaisia Sylkiäisiä (Spitting Image). Maria sai äänistä vain muutaman prosentin ja valtavasti vaalikampanjavelkaa.

Valtio muuten tukee vaalikampanjoita 1,50 eurolla per annettu ääni. Tietyt ehdot pitää kuitenkin täyttyä, ei paneuduta siihen sen syvemmin.

Kun vasta hiljattain Portugalia luotsaamaan auvoiseen tulevaisuuteen saatiin uusi pääministeri ja hallitus, niin heti perään vaihtuu presidentti. En menisi kuitenkaan väittämään, että muutoksen tuulet henkivät ilmassa. Todennäköisesti kaikki jatkuu entiseen rataan sillä maan politiikasta päättävät poliitikot, eivät äänestämättä jättäneet kansalaiset.

Paitsi jos professor Marcelo, omien polkujensa kulkija, pistää vähän vipinää hallituksenkin housunpuntteihin.

Tällaisissa mietteissä lähdin Portugalista Suomea kohti torstaina. Viikon verran vierähtää asioita hoidellessa, perhettä ja ystäviä tavatessa. Huolta kannan kotiin jääneistä, Carlosista, vanhastarouvasta ja varsinkin pikku Batatinhasta, joka on ottanut pahaksi tavaksi livahtaa kadulle heti kun joku porteista raottuu. Olenkin viime päivinä saanut (siis joutunut) juosta sen perässä katua alas tai ylös, riippuen siitä kumpaan suuntaan se on lähtenyt kirmaamaan, ja saatuani kiinni kymmenkiloisen koiran kantanut sen kotiin toruen sitä kovasti, mille se ei kyllä korvaakaan lotkauta. Olen harvoin tavannut niin lunkia koiraa. Se on kuin nuori teini, joka tekee juuri niin kuin haluaa vaikka sille kuinka motkottaa. Puuttuu vain kuulokkeet korvista.

Kuvina tällä kertaa talvisia näpsäyksiä Järvenpäästä, otettu 1.1.2012, jolloin asuin viimeistä talvea Suomessa. 

Onnea on… kuiva tyyny

Joulun tienoilla tapahtui se mikä tapahtuu joka talvi, ennemmin tai myöhemmin: säistä vastaava pyhimys, São Pedro, väänsi taivahan vesihanat auki ja lompsi itse lomalle. Siitä lähtien hän on, olen jokseenkin varma, paistatellut päivää poutapilven longalla jossain lämpimässä ja aurinkoisessa ja kuivassa paikassa, eikä hänellä näytä olevan kiirettä takaisin.

Sillä välin täällä Portugalissa on tipahdellut vettä taivaalta melkein joka päivä, välillä enemmällä, välillä vähemmällä innolla. Alkuaikojen jälkeen lämpötilakin on laskenut, mikä on toisaalta vähän keventänyt suhteellista ilmankosteutta. Se ei ole enää ihan 97 %.

Sisätiloissa tilanne on jotenkuten kiikunkaakun hallinnassa, kun juoksutan kosteudenpoistolaitetta huoneesta toiseen: aamulla alakerran kylpyhuoneeseen kun pesaisen hiukset, sitten kun siellä on kuivaa, kannan koneen yläkertaan makuuhuoneeseemme, sieltä ylätasanteelle ja mahdollisesti toiseen kylpyhuoneeseen, takaisin alakertaan ja työhuoneeseen, missä on paljon kankaita ja lankoja, sitten ala-aulaan ja oikein kosteina päivinä myös keittiöön, vielä takaisin kylpyhuoneeseen, kun käymme suihkussa, ja illansuussa uudestaan ylös kuivattamaan vanhanrouvan huoneen ennen kuin hän menee nukkumaan.

Pelkästään raskaan laitteen rahtaaminen paikasta toiseen, ylös ja alas ja ylös ja alas, käy pienestä treenistä. Mitä minä kuntosalilla muka tekisin? Jos täällä kylillä sellaista siis olisi.

En maininnut olohuonetta. Illansuussa takkaan laitettava tuli kierrättää ja kuivattaa ilmaa. Puita kuluu kopallisen verran illassa. Talossa on systeemi, joka kierrättää takan poistoilman lämmön putkia pitkin yläkerran huoneisiin, kun kytketään vintillä oleva tuuletin päälle. Emme ole kuitenkaan käyttäneet sitä. Lämpö on aika vähäistä, ja mielestäni se haisee vähän savulle.

On sateen lomaan mahtunut toki aurinkoisiakin päiviä. Ne voi tosin laskea yhden käden sormilla, mutta parempi sekin kuin ei mitään. Kun säätiedotus lupaa aurinkoa seuraavalle päivälle, pesen edellisenä iltana pyykkiä ja hyökkään heti aamusta ripustamaan ne ulos aurinkoon. Hyvässä lykyssä ne ehtivät kuivua päivän aikana, mutta aina ei. Illansuussa pyykit pitää kerätä narulta pois ja viedä takaisin sitten kun sää sallii. 

Ulos aurinkoa ottamaan, apanhar sol, vien myös petivaatteet. Untuvatyynyt tuntuvat imevän tehokkaasti kosteutta, mutta kun olen käyttänyt sellaisia vuosikymmeniä, en osaa vaihtaa keinokuitutyynyihin. Joistakin juurtuneista tavoista sitä pitää kiinni kynsin, hampain ja varpain. Muutaman sadepäivän jälkeen untuvatyyny on kaikesta huoneenkuivatuksesta huolimatta raskas ja nahkea. Inhottava siis. Vetäisen sen päälle unihuopaani, äidin lähettämää fleece-peittoa, ja matkaan höyhensaarille.

Viime viikolla oli peräti kaksi peräkkäistä aurinkoista päivää, perjantai ja lauantai. Heti perjantaiaamuna kiikutin ulos narulle kaksi koneellista pyykkiä ja kuivatustelineen päälle tyynyt, lauantaiaamuna uudet pyykit ja samat tyynyt. Carlos viritti lisää narua pihan perälle, jotta saatiin meidän ja vanhanrouvan peitot ulos tuulettumaan. Aurinko viritti minuun siivousvireen, pistin imuroiden ja sain pitkästä aikaa pestyä keittiön lattian ja vähän olohuoneestakin koirantassunjälkiä. Siivoaminen on kivaa kun on siihen sopiva ilma. Muulloin kuivaa pakkopullaa. 

Saatuani lauantaina siivouksen päätteeksi olohuoneeseen tuoreet kukat maljakkoon – kalloja laitumen laidalta kiivipuun alta – päätin, että nyt on siivousoluen aika. Vanharouva oli lähtenyt serkkunsa luo, Carlos teki lähtöä kahvilaan, pyysi minua mukaan, mutta päätin jäädä kotiin. Kapusin oluttölkin kanssa pihan perälle, piharakennuksen vintin rappusille, minne aurinko paistaa pisimpään illalla. Tummassa villamekossa ja mustassa villatakissa tuli kuuma. Pistin silmät kiinni ja leikin olevani saunassa. Rappuset olivat lauteeni, syliin tunkenut, kuumuutta läähättävä rottweilerinpuolikas kiukaani ja kädessä oleva Super Bock saunaolueni. Oli melkein ihan aito lauantai-illan tunnelma.

Hikoiltuani lauteilla tarpeeksi menin suihkuun. Illalla söimme makkaraa ja perunamuussia.

Sunnuntaiaamuna raotellessani silmiä ajattelin, kuinka ihanaa on kun pään alla on kuiva tyyny. Kerroin siitä kohta Carlosillekin, ja senkin, että onnellisuuden salaisuus on siinä, että osaa löytää sen pienistä asioista. Ei tarvitse olla kuningas. Hän totesi, etteivät kaikki kuninkaat ole onnellisia.

Olimme hetkeä aiemmin keskustelleet Portugalin viimeisestä kuninkaasta ja tämän jälkeläisistä, joista joku markiisi se ja se olisi uusi kuningas jos monarkia palautettaisiin, kuten viimeisimmissä parlamenttivaaleissa jokin puolue ajoi asianaan.

Vinksallaan. 

Sunnuntaina pidetään presidentinvaalit. ”Taas yksi presidentti lisää kansan elätettäväksi”, totesi vierustoveri ruokapöydässä. Ennestään heitä on viisi elossa olevaa. Monarkia tulisi varmaan halvemmaksi, ja olisi sitä paitsi paljon romanttisempaa. Prinsseissä ja prinsessoissa on jotain, joka vetoaa pikkutyttöön minussa. Siihen, joka salaa päiväunelmoi tiaroista ja pöyheistä hameista ja herneistä patjan alla ja lasikengistä ja uljaista prinsseistä. 

Mutta koska en ole prinsessa enkä tuntisi mitään vaikka patjani alla olisi kokonainen hernepussi, olen onnellinen kuivasta tyynystä silloin kun voin, ja siitä, että voin ottaa saunaoluen ulkona keskellä tammikuuta, poimia puusta kypsän appelsiinin ja kukkia pellonlaidalta, ja monesta muusta pienestä asiasta. 

Aurinkoiset kuvat Guimarãesin kaupungista, jossa Portugalin sanotaan saaneen alkunsa. 

Terveydenhoitoa portugalilaisittain

Muutama päivä sitten Suomessakin uutisoitiin ikävästä tapauksesta, kun alle 30-vuotias aivoverenvuodon saanut mies menehtyi odottaessaan kolmatta päivää leikkaukseen pääsyä. Onnetonta oli, että hän sairastui perjantaina, ja hänet vietiin lissabonilaiseen sairaalaan, jossa ei viikonloppuisin tehdä neurokirurgisia leikkauksia. Tapaus nostatti Portugalissa luonnollisesti suuren kohun, varsinkin kun kävi ilmi, että kyseisessä sairaalassa neurokirurgian henkilökunta ei ole viikonloppuisin töissä säästötoimien vuoksi. Sitä, miksi miestä ei siirretty toiseen sairaalaan, selvitetään.

Tällainen tapaus pistää tietenkin miettimään terveyden- ja sairaanhoidon tasoa säästökuurin kourissa pyristelevässä maassa. Hyvä tahtokaan ei riitä hoitamaan jos ei ole tarpeeksi henkilökuntaa. Varsinkin julkisissa sairaaloissa ja terveyskeskuksissa sekä lääkärien että hoitajien palkkataso on niin surkea, ettei ole ihme, että hoitohenkilökunta hakeutuu yksityisiin sairaaloihin tai ulkomaille. Terveydenhoitoon kohdistuvat kululeikkaukset ovat aina väärä kohde.

Hakeuduin itse noin vuosi sitten paikallisen terveyskeskuksen pakeille, sillä eteisvärinätaipumus vaatii aika ajoin sydänfilmin ja muutaman peruskokeen oton. Minulle nimettiin oma perhelääkäri (médico da família), joka on sattumoisin kotoisin Venäjältä, ja varattiin hänelle aika. Kun paria viikkoa myöhemmin menin vastaanotolle, lääkäri teki perusterveysselvityksen, otti painon ja pituuden ja mittasi verenpaineen. Hän määräsi minulle laboratoriotutkimusten lisäksi kolme muuta tutkimusta: sydänfilmin lisäksi yhden tutkimuksen ikäni vuoksi ja toisen vanhan vaivan uusiutumisen vuoksi. Samalla varattiin seuraava aika ja vietiin hoitajan luo ottamaan jäykkäkouristusrokotus. Vastaanottomaksu oli viisi euroa.

Marssin läheiseen laboratorioon (analises clínicas) kokeita varten. Periaatteessa voi käydä missä tahansa laboratoriossa, jolla on sopimus valtion kanssa. Kokeet maksoivat muutaman euron ja tulokset sain hakea sieltä itse kun ne valmistuivat. Ne saa pyydettäessä myös sähköpostitse.

Kolmen muun tutkimuslähetteen kanssa menin Vila do Condeen Santa Casa de Misericórdian tutkimusyksikköön varaamaan ensin ajat. Olin henkisesti varautunut juoksemaan Vilassa kolmena päivänä joskus monen kuukauden kuluttua. No ei. Virkailija naputteli tietokonetta ja kysyi mihin aikaan päivästä minulle sopisi parhaiten tulla. Tutkimukset ajoitettiin kahden viikon päähän samalle päivälle viiden minuutin välein.

Tutkimukset maksoivat taas muutaman euron, ja tulokset sain hakea samasta paikasta seuraavana päivänä. Sain rauhassa kotona lukea kirjalliset lausunnot, joten lääkärin vastaanotolla ei mennyt aikaa selittämiseen puolin tai toisin.

Minusta tämä toimii ihan hyvin.

Ensimmäisellä vastaanottokäynnillä koholla ollut verenpaine aiheuttaa yhä seurantaa, vaikka se on sittemmin ollut ihan normaali. Kohonneeseen verenpaineeseen tunnutaan suhtautuvan vakavasti, ehkä siksi, kun aivoveritulppa on yleinen kuolinsyy. Sen sijaan että minulta olisi kyselty suolan käytöstä ja nassuttamani salmiakin määrästä, on toppuuteltu juomasta niin paljoa vihreää teetä. Kun ennen lipittelin melkein litran verran aamussa, olenkin nyt laskenut sen pariin mukilliseen. Ei, en ole siirtynyt suurempaan mukiin.

Perusterveydenhuolto näyttää siis toimivan ihan hyvin. Tosin vanha, uusiutunut vaivani olisi varmasti jo leikattu Suomessa, täällä ei, mutta lisätutkimuksia sen vuoksi on nyt tehty.

Päivystyspoliklinikoidenkin ruuhkista uutisoidaan aika ajoin. Ongelman taustalla on muun muassa se, että flunssaiset ja muut ”pikkuvaivaiset” ihmiset hakeutuvat sairaaloihin terveyskeskusten sijaan. Perhelääkäreillä on päivystysaikoja ilman ajanvarausta, mutta niiden aikojen ulkopuolella voi olla vaikea saada akuuttiin vaivaan apua. On lisäksi paikkakuntia, joilla lääkäripulan takia ei kaikille asukkaille voida nimetä omaa perhelääkäriä. Sen vuoksi on järjestetty jopa mielenosoituksia.

Iso ero Suomeen verrattuna on sekin, että joitakin lääkkeitä voi ostaa ilman reseptiä, kunhan on tyhjä lääkepakkaus mukana. En sano että tämä koskisi kaikkia lääkkeitä, mutta ainakin rytmihäiriölääkkeet hoituvat ihan näppärästi. Antibiootteja ei kuitenkaan nykyään saa ilman reseptiä. Joistakin lääkkeistä valtio korvaa osan kun on lääkärin resepti.

Mikäli harkitsee Portugaliin muuttoa esim. eläköitymisen yhteydessä, voi mielestäni olla ihan rauhallisin mielin terveydenhoidon suhteen. Kelan kanssa tulee selvittää mitä papereita Suomesta tarvitaan mukaan, sillä eläkeläisen terveydenhoidon kustantaa Suomen valtio. Ei ole yhtään huono ajatus ottaa myöskään sairauskuluvakuutusta ennen muuttoa. Tuntuuhan se isolta summalta vuositasolla, mutta akuutissa sairastumisessa voi hakeutua yksityiseen sairaalaan ja välttyä mahdollisesti tuntien jonotukselta julkisessa sairaalassa. Ihan kuten Suomessakin. Eihän sielläkään kaikki pelaa täydellisesti.

Vietin muutama vuosi sitten yön Hyvinkään sairaalan päivystyksessä eteisvärinän iskettyä. Meitä oli samassa huoneessa muutama henkilö vierekkäin kovilla lavitsoilla, eikä paikalla ollut myöhään sunnuntai-iltana ainuttakaan valmista lääkäriä. Kuulin kun yövuorossa ollut kandi soitti hädissään jonnekin ja kysyi neuvoa mitä tälle ”flimmerille” tehdään. Syke huiteli silloin jossain 140 ja 190 välillä, ja hoitajat kävivät virittämässä valvontalaitteen hälytysrajoja, koska kone pimputti koko ajan. Yö meni valvoessa, ja aamulla kun vuoroon tuli pätevät lääkärit, aloitettiin lääkekokeilut. 

Luulen kuitenkin, että jos kyseessä olisi ollut sydäninfarkti eikä eteisvärinäkohtaus, olisi terveyskeskus lähettänyt minut ambulanssilla Helsinkiin eikä Hyvinkäälle.  Suomessa sairaaloiden välinen koordinaatio pelaa, Portugalissa se tuntuu vielä ontuvan, mutta ehkä asiaan hiljalleen saadaan parannusta.  

Tällä kertaa siis tylsähkö tarina terveydenhoidosta, ensi kerralla taas toisenlaiset jutut. 

Kuvat Ovarin pienestä kaupungista. Ihan vaan sattumalta valittu.