Halikaa toisianne

Kuten aiempina vuosina, myös tänä vuonna joulun lähestymisen huomaa alati tihenevistä hajuvesimainoksista televisiossa. Ne alkoivat hiipiä hiljalleen töllöön jo lokakuun lopussa, marraskuussa lisättiin vähän vettä kiukaalle ja joulukuussa pistettiin täysi höyry päälle. Juuri muuta ei näytä sekaan mahtuvan. Katselen telkkaa juuri sen verran, että tämän tiedän.

Hajuvesimainoksissa on yksi yhteinen ja äärettömän ärsyttävä piirre: niillä ei ole mitään tekemistä keskivertokansalaisen tosielämän kanssa. Naisilla on yllään liuhuvia juhlaleninkejä, miehillä smokkeja tai paremmassa tapauksessa pelkät bokserit, hiukset ovat lentävät ja kiiltävät ja parransänget juuri sopivan seksikkäät ja rintakarvat loistavat poissaolollaan. Naiset ovat pitkäsäärisiä ja kauriinsilmäisiä kaunottaria, miehet joko kiiltokuvankauniita tai muskelikkaita sankareita ja kaikki ajelevat avoautoilla. En osaa kuvitella yhtään sellaista ihmistä istumassa kotisohvallani, kummallakaan niistä. Kaikkein, kaikkein karmein mainoskaksikko on se, jossa naisten versiossa silmät peittävää naamiota käyttävä hulmuhiuksinen nainen ja miesten versiossa puvun päälleen pukenut jamesdean ovat salaisia agentteja. En muista hajuveden nimeä, vaikka samat mainokset ovat pyörineet jo useamman vuoden joulun/äitienpäivän/isänpäivän/ystävänpäivän alla. Alkava dementia?

Mainosihmisten viesti tavalliselle tallaajalle tuntuu olevan seuraava: Ruiki tätä yllesi pullotolkulla, ja sinusta tulee kaunis/komea/pitkätukkainen/ylipäätänsä tukallinen/laiha/lihaksikas/rikas/kuuluisa/seksikäs/voittamaton/supersankari/jne.

Kuulostaako kateellisen natinalta? No se on. Kun kohtalona on se, että hajuvedestä ei saa mitään muuta kuin kovan päänsäryn, joutuu turvautumaan kempparista ostettuun kevyeen body sprayhin (kauden tuoksuna kirsikka), eikä edellä mainittua muodonmuutosta voi tapahtua edes mielikuvatasolla. Punaisen silkkileningin sijaan päälle sujahtaa harmaa villamekko, jonka helmat eivät liehu vaan ovat lievästi vanuneet; ohut- ja korkeakorkoisten avokkaiden sijaan jalat pujahtavat Nokian hiukan haalistuneisiin mustiin Kontioihin, joista toisen korko litisee ja toisessa on pieni reikä (huomasin kun kävelin kuralätäkköön ihan vain huvitellakseni). Hiukset kyllä lentävät, ihan minne sattuu tosin. Useimmiten omille silmille. Syliinkään ei pyri muskelikkaita uroksia (paitsi Carlos joskus, töidensä puolestahan hänellä on lihaksia ihan kiitettävästi) vaan kaksi innosta uikuttavaa narttukoiraa, joiden henki haisee joko a) iltapalaksi saaduista kanansisälmyksistä; tai b) oman pyllyn putsaamisesta nuolemalla, ne kun eivät osaa käyttää vessapaperia eivätkä bideetä; tai c) tuoreen ruohon syömisestä, oksentamisesta ja sitten sen limaisen oksennuksen syömisestä. Varsinkin Batatinha on innokas tyrkyttämään kielipusuja, aamuisin vedänkin pari kierrosta keittiönpöydän ympäri yönaikaisen eron jälkeistä hellyydenkipeyttä poteva koira kintereilläni, kunnes se havaitsee lattialla jotain mammaa kiinnostavampaa, esim. leivänmurusen.

Muun muassa tällaisissa tunnelmissa olen saanut havaita, että jouluvalmistelut ovat ihan yhtä vaiheessa kuin varmasti monella muullakin. Ei se mitään. Veikkaan, että joulu tulee siitä huolimatta. Ja menee. Illalla laitetaan bacalhau likoamaan, tässä jonain päivänä tuodaan sisälle isoon ruukkuun istutettu pieni mänty, josta tulee meidän kestojoulupuu. Vanharouva leikkasi pieniä huopasydämiä ikkunakoristeiksi, myös äidin lähettämä villalangasta tehty joulupukki kurkkii ikkunasta kadulle, ja sohvapöydällä seisoo olkipukki, jota eilen käyneet vieraat luulivat hevoseksi. Posteljooni on kiikutellut pieniä paketteja Suomesta, mutta itse päädyin pakkaamaan syyskuussa aloittamani lahjasukat (n. tusina) matkalaukkuun tammikuussa kun menen Suomeen.

Joulusaunaan en tänäkään vuonna pääse, mutta se oli oma valinta. Käyn suihkussa ja ruikin sen jälkeen ylleni puoli pulloa kirsikantuoksua ja odotan minimetamorfoosia: ylle sujahtaa upouusi punainen villakolttu, jossa ei ole vielä nypynnäivääkään, ja jalkaan punaiset villasukat, joissa on valkoinen pörröreunus. Ollaan sitten tonttuja, jollei olla sankareita.

Toivotan teille, rakkaat lukijat, jouluntuoksuisia pyhiä ja lämpöisää tunnelmaa olitte sitten yksin tai kaksin tai isommalla kokoonpanolla. Halikaa toisianne ja vähän myös itseänne! 

Kuvat kalastajakylän rantaraitilta. 

Vapaus lähteä

Vanhus ja meri. 

Toistaiseksi lämpimin koskaan kokemani joulukuu ryömii hiljalleen kohti joulua. Päiväsaikaan on saatu nauttia petollisesta lämmöstä – hikoile hiukan auringossa ja mene sen jälkeen kostein paidoin varjoon tai sisälle taloon, ja nappaat vähintään pienen nuhan. Varovainen saa siis olla. Aamupäivisin avaan ikkunat levälleen että lämmin ilma pääsee kiviseinien sisäpuolelle. Sunnuntai-iltana ei kukaan kinunnut takkaan tulta. Kyllä tällainen joulukuu kelpaa kaukaa Pohjoisesta tulleelle viluvarpaalle.

Viime päivityksen jälkeen Irtiotossa on tapahtunut vain kaksi mainitsemisen arvoista asiaa. Ensimmäinen niistä oli se, että kanojen pesästä löytyi pari päivää sitten muna. Senhän pitäisi olla ihan normaalia päivärutiinia, mutta yksikään kolmesta kanasta ei ole muninut yhtään mitään elokuun lopun jälkeen. On ihan tavallista, että ne sulkasadon aikaan pitävät taukoa muninnassa, mutta näin pitkä tauko sai meidät jo epäilemään munarosvon vierailua kanalassa.

Kanat ovat muutenkin aika nirppanokkia mitä munimiseen tulee. Joko on liian kuumaa tai kylmää, liian kuivaa tai märkää, liian pimeää tai valoisaa, ähky kotiloista tai ties mitä niiden puutteesta, ja niin edelleen. Niin nirsoja ovat, että tuntuu ihmeelliseltä että maailmassa yhä on munia. Ja kanoja. Kanojen pito on alkanut tuntua pöhköltä touhulta.

Toivoa antoi kuitenkin ensimmäinen muna, jota parin päivän sijasta seurasi toinen. Vielä en ala kysellä naapuriapua kanojen toimittamisesta tuonpuoleiseen. Eläkööt, mokomat, ei niiden ruokkiminen ylivoimaista ole.

Vähintäänkin munimiseen verrattava suuri saavutus oli se, että sain vihdoin pestyä olohuoneen ikkunat (3 kpl). Sekä sisä- että ulkopuolelta. Pokien uurteet jätin tosin väliin. Joka on seurannut blogia pidempään on saattanut pistää merkille sen, että ikkunoiden pesu on minulle ylivoimaisen vastenmielistä. Palaanhan aiheeseen aina tämän tästä yrittäessäni psyykata itseäni tähän toimenpiteeseen, joka parhaimmillaankin tuo vain lyhytaikaisen ilon. Katutasossa olevat ikkunat pölisevän pellon laidalla eivät montaa puhdasta päivää näe.

Nyt ne kuitenkin pesin. En muuten kehtaa ripustella joulukoristeita näkösälle.

Kun makuuhuoneen ikkunat ja yläkerran ulko-ovi tuli jo kerran tänä vuonna pesaistua, niin jäljellä on enää kuusi pari-ikkunaa, yhden kylpyhuoneen pikkuikkuna ja kaksi ikkunallista ovea. Uhh.

Santiagon tie.

Eilen, Suomen itsenäisyyspäivänä, ajatukset hyppäsivät sattumoisin vuosien taa jolloin asuin vanhempieni ja toisen veljeni kanssa Siperiassa. Siis ihan oikeasti Siperiassa. Ja miksi ajatukset näin kauas pomppasivat? No, itsenäisyyteen kun liittyy minun mielessäni olennaisena osana vapaus, myös vapaus lähteä kotimaasta jos siihen kokee tarvetta. Silloin perheeni käytti vapautta mennäkseen Siperiaan, missä aika pian huomasin, ettei neuvostoajan venäläisillä ollut vastaavaa vapautta. Edes oman maan sisällä ei saanut liikkua vapaasti. Jotkut naiset menivät naimisiin sinkkujen suomalaismiesten kanssa päästäkseen pois Neuvostoliitosta. Säädyllisen ajan kuluttua haettiin eroa ja nainen sai jäädä vapaaseen Suomeen. Kuulostaako kummalta? Kuulosti se silloinkin. 

Nykyisin migraatio on arkipäivää. Jotkut pomppivat maasta toiseen kuin jänikset porkkanapellossa, napaten makeimmat herkut kunkin maan antimista. Puolisonkin perässä muuttaminen on Erasmusten ja lomamatkojen ja nettirakkauksien myötä yhtä yleistä kuin ennen vanhaan oli käydä vaimon haussa naapurikylällä. On ihan tavallista, että perheessä pulistaan kahdella, kolmellakin kielellä. Joulunviettoon sulautetaan kaksi eri perinnettä, sukulaisiin mennä huitaistaan lentokoneella ja viedään tuliaisiksi muun maan herkkuja. En varmasti ole ainoa, joka pakkaa matkalaukkuun oliiveja, juustoja, viiniä ja jotain muuta mitä muka Suomesta ei saa tai ei ainakaan yhtä hyvää. Paluukyydissä tuodaan ruisleipää, salmiakkia, kuivattuja herneitä ja HK:n sinistä.

Kukaan ei ole niin suomalainen kuin ulkosuomalainen, joku on joskus lausahtanut ja tässä lauseessa kiteyttänyt asian ytimen. Vaikka käytin vapautta lähteä kotimaasta, johon en koskaan ollut kunnolla juurtunut, liekö taka-alalla vanhempien evakkotausta tai mikä lie mutta näin kuitenkin on, niin se ei tee minusta vähemmän suomalaista. Suomalaisuus piilee kielessä, mielessä, koulutuksessa ja kasvatuksessa, kulttuurin monimuotoisuudessa, syvissä metsissä ja tuhansissa järvissä, perheessä ja ystävissä. Itsenäisyydessä. Ilman itsenäisyyttä ei olisi suomalaisuutta. Kiitos papoilleni, jotka sitä puolustivat. 

Näin kun pohdiskelen, saan patistettua itseni melkein hurmosmaisen isänmaallisuuden tilaan. Se on hyvä hetki lähteä tutkimaan uuden kotimaan antimia, vaikkapa pienen kalastajakylän rantaraitille. Sieltä oheiset kuvat. Mukana myös ikkunoita. Atlantin suolaisten pärskeiden pesemiä.  

Trumpputin ja Pyhä Martti

Viikko sitten kävin Portossa ostoksilla ja villatakki päällä tarkeni hyvin. Pari päivää myöhemmin tuuli kääntyi pohjoiseen ja puhalsi ja puhkui meille hyytävää kylmyyttä. Rantakävelyllä villaulsterissa tuli vilu.

Melkein samaa tahtia jäähtyi myös talo, vaikka paksut kiviseinät varastoivatkin lämpöä. Kun on nököttänyt tietokoneen äärellä tunteroisen on käsivarsien verenkierto hävinnyt jonnekin maata kiertävälle radalle. Tämä katoamistemppu ilmenee heti kun lämpötila laskee parinkymmenen asteen tuntumaan. Vedän päälle villapaitaa ja villapaidan päälle villatakkia ja koko sen komeuden päälle vielä ponchoa tai jättimäistä shaalia niin että lopulta tuskin nenänpäätä näkyy.

Siinä kärvistellessäni iloitsen kuitenkin vahvasti siitä, ettei minun ole tarvinnut aamuseitsemän jälkeen lähteä liukastelemaan polvenkorkuisessa hangessa juna-asemalle, pimeässä, ja tehdä sama toiseen suuntaan iltakuuden tienoilla, pimeässä, kuten entisessä elämässä.

Eiliseen asti viime päivityksen jälkeen jännin tapahtuma oli kun jonkun karannut saksanpaimenkoira säntäsi laitumelle ja ryhtyi paimentamaan. Ei niin että naudat olisivat kaivanneet kokoon keräämistä ja siirtämistä laitumen toiseen osaan, mutta hyvin koira homman osasi. Sen isäntä vihelsi ja karjui aluksi, sitten loikkasi yli sähköpaimenen (ei ehtinyt saada edes säkäriä) ja yritti kirmata koiran perässä. Lopulta koira sai hommansa hoidettua ja lähti laitumelta tyytyväisyyttä puhkuen. Sen isäntä oli karkulaiseen vähemmän tyytyväinen, ja seurasin tarkkaan yläterassilta käsin meneekö koiran ojentaminen liiallisuuksiin. Ei onneksi mennyt.

Tokihan Yhdysvaltain presidentinvaalit ja varsinkin niiden tulos oli aika jännää myös. Demokratia on puhunut, ugh, ja kansa saanut enemmistön näköisen presidentin. Vaalituloksen julkistamisen jälkeisessä puheessa Donald Trumpin sanavalinnat antoivat suorastaan ymmärtää, että huolella puunatun, föönatun ja tupeeratun kuontalon alla saattaisi olla hitunen järkeä. Yllättävää. Ihan kuin lavalle olisi ujutettu yhteistyöhaluinen kaksoisolento.

Kohta olemme kuitenkin tilanteessa, jossa idän ja lännen mahtivaltoja johtavat megalomaaniset henkilöt (en nyt käytä termejä: hullu, sovinisti, rasisti, narsisti, psykopaatti tms. vaikka tuskin on pelkoa siitä että kiivipuiden alle ilmestyy lymyilemään KGB:n tai CIA:n tarkka-ampujia sormi valmiina liipaisimella kun aamuisin kurkistan laitumelle päin), joiden hyviä, inhimillisiä luonteenpiirteitä joutuu kaivurilla tonkimaan esiin. Trumpin kömpelö kirmaus vaimonsa tykö suukkoa antamaan tämän puhuessa hänestä kauniisti ei oikein vakuuttanut. Pelonsekaisella jännityksellä odotan kahden suurvallan mahtimiesten ensitapaamista. Heillähän on hiekkalaatikkonaan koko maailma ja todennäköisesti tarve näyttää kuka on sen valtias. 

Paremmassa skenariossa he toisaalta voivat lyödä hynttyyt yhteen vaikkapa Isistä ja muita vähemmän mukavia tahoja vastaan. Aika näyttää mihin parivaljakko TRUMPPUTIN kykenee.  

Yhdysvaltain presidentinvaalien tulos hälveni kuitenkin eilen puolenpäivän aikoihin mielestä, sillä Carlos säntäsi kertomaan että yksi lehmistä on alkamassa synnyttämään, tai lehmätermistöllä kai poikimaan. Kurkin ikkunasta ulos ja tosiaan, sorkat näkyivät jo peräpäässä. Lounaan jälkeen olin kiipeämässä kameran kanssa yläterassille kun sisäpihalle tullut Carlos sanoi: ”Älä säikäytä sitä, pää näkyy jo ja se kävi makuulleen”. Hiivin rappusia ylös kurkistamaan ja ihmettelin kun nauta seisoo laitumella. Sitten näin märän mytyn sen vieressä. ”Se syntyi jo!” hihkuin Carlosille.

Sydäntä kuitenkin pusersi kylmä koura, sillä mytty näytti aivan elottomalta. Sen emo tuuppi ja nuoli sitä ja mööähteli kannustavasti Carlosin juostessa paikalle. Pian näkyi liikettä ja pää nousi vähän. Se oli elossa! Se kuivattiin oljella ja laitettiin olkiin makaamaan, napanuoran tynkä desinfioitiin ja pienokainen, uros muuten, sai piikin keuhkokuumeen ehkäisyyn, sillä se tärisi vilusta. Pian se yritti jalkeille, tai oikeammin sorkilleen, nosti takapuolensa pystyyn ja pyllisteli siinä, yritti ponnistella eturaajoja ylös, kunnes läjähti taas maahan.

Hetken voimia kerättyään se yritti uudestaan. Koko ajan sen emo nuoli sitä puhtaaksi ja lämpimäksi. Tämä lehmä osaa jo homman, sillä sen esikoinen syntyi aika tarkkaan vuosi sitten ja seurasi muuten tapahtumia tarkkaan aidan toisella puolella, kuten ylpeä isä, Brunokin. 

Itse seurasin tapahtumia yläterassilta, kun kerrankin poikiminen tapahtui valoisaan aikaan ja kun olen siinä onnellisessa asemassa, että olen oma pomoni ja päätän aikatauluistani. Gaia piti seuraa, istui silmät kiinni sillä oli sen päiväunien aika. Batatinha yritti kurkottaa kaiteen yli nähdäkseen mitä kiinnostavaa sisäpihan ulkopuolella oli, turhaan. Se on niin pieni että sitä harmittaa välillä vietävästi kun se ei yllä johonkin.

Muutaman yrityksen jälkeen vasikka pääsi jalkeille ja alkoi hamuamaan, ei utareita vaan emonsa komeaa kaulahelttaa. Se varmaan ihmetteli miksei siitä heru mitään juotavaa ja pettyneenä tipahti kohta taas sorkiltaan. Meni melkein tunti ennen kuin se löysi vihdoin utareille. Sillä oli hirveä nälkä! 

Pienokainen syntyi hyvään aikaan – pohjoistuuli on laantunut, on tyyntä ja pilvistä eikä sada.  Jos vasikka saisi nimen, se olisi Martinho eli suomalaisittain Martti, sillä tänään vietetään São Martinhon päivää. Verão de S. Martinho, Pyhän Martinuksen tai Martin kesä eli suomalaisittain kai intiaanikesä taisi mennä jo menojaan. Västäräkit ovat saapuneet kaukaa pohjolasta ja viihtyvät täällä talven. Satakielet poikkesivat vain kylään, lauloivat pari päivää naapurin kakipuussa ja jatkoivat matkaa. Pellot vihertävät ja iltaisin pihasammakot kaivautuvat koloistaan, kuivaan kesäaikaan niitä ei juuri näkynyt. Illat ovat pimeitä ja pitkäveteisiä, takkaa ei vielä tarvita joten sytytän vain kynttilöitä. Talven kynnyksellä ollaan, mutta lohduttaudutaan sillä, että hieman reilun kuukauden kuluttua päivät alkavat jo sentään pitenemään, joskaan eivät vielä lämpenemään.  

Tämän päivän perinteisiin kuuluu paahdettujen kastanjojen syöminen, joten niitä on meilläkin luvassa illalla. Seuraavaaksi odotellaankin sitten joulua. 

Hippusia

Kahdeskymmenesyhdeksäs lokakuuta on päivä, jolloin pyrin hakeutumaan omiin oloihini ja tekemään jotain mistä kovasti pidän, irrottautuakseni kaikesta ja varsinkin siihen päivään liittyvästä surusta. Tänä(kin) vuonna lähdin Portoon, tai oikeastaan ensiksi Dourojoen toiselle puolelle Gaiaan, kävelylle kaksistaan kameran kanssa. Äimistelin turistivilinää, kävelin joenrantaa pitkin yhteen suuntaan merelle päin ja kapeita pikkukatuja takaisin, napsin kuvia jokimaisemasta ja kissoista ja ovista ja ikkunoista.

Turisteja oli liikkeellä hirveästi. Kun pari vuotta sitten sai helposti pöydän lounasaikaan Ribeiran alueen ravintolassa, nyt ei ollut toivoakaan. Siinä vaiheessa päivää nälkä oli hirveä ja jano vielä pahempi, kun lämpötila huiteli melkein kolmenkymmenen asteen lukemissa. Francesinha-kuppiloissa oli tilaa, mutta siihen ruokaan en hevillä koske sillä se on minulle liian heviä varsinkin siinä vaiheessa kun verensokeri on jo pohjalukemissa, joten kiertelin aikani ennen kuin löysin Palácio da Bolsan lähettyviltä pikkuruisen neljäntoista asiakaspaikan ravintolan, jonka ovenpieleen kiinnitetyllä listalla grillattu lohi kiinnitti huomioni. Tilasin sitä ja olutta ja nostelin hiuksia hautomasta niskaa ja hymyilin viereiseen pöytään istuutuneelle ranskalaiselle pariskunnalle, joista naisella oli yllään hellemekko ja polveen asti ulottuvat talvisaappaat. Yhtäkkiä omat nahkakenkäni tuntuivat hyvältä valinnalta, joskin sandaalit olisi ollut vielä parempi.

Helle lokakuun lopussa on luksusta. On, on. Edessä on vielä pitkä, pimeä ja kolean kostea talvi, joten jokainen aurinkoinen päivä ennen sitä työntää talvea vähän loitommalle, kauemmas, se ei ala vielä vaan vasta myöhemmin, jonain toisena päivänä, sitten kun auringon hehku heikkenee ja päivä lyhenee. Portoon tulvineet turistit olivat varmaan saman todenneet.

Syötyäni ja juotuani noin kympin edestä jatkoin matkaa kohti Trindadea käydäkseni venäläismarketissa ennen metroon hyppäämistä ja kotiin palaamista. Olisin halunnut jäädä vielä nauttimaan eloisan Porton tunnelmista, mutta alkoi olla jo myöhä ja voimat vähissä. Avenida dos Aliadosilla vastaan käveli kaksi nuorta miestä hyvin silitetyissä paidoissa ja kravatit kaulassa. Olin ajatuksissani enkä heti tajunnut, että he puhuttelivat minua, pyysivät sitten anteeksi jos säikäyttivät, ja tervehtivät kädestä pitäen. Kertoivat olevansa mormonikirkon edustajia. Levittelin käsiäni ja sanoin, etten tunnusta mitään uskoa. ”Voitte tulla onnelliseksi”, sinisilmäinen nuorimies vakuutti minulle hymyillen.

Hetkinen. Olin juuri kävellyt kolmisen tuntia kauniissa säässä Porton upeissa maisemissa kuvia näppäillen, mikä on melkein parasta ajanvietettä mitä tiedän. Sen päälle olin hirveään nälkään saanut maukasta lohta ja sammuttanut kurkkua raapivan janon jääkylmällä oluella ja kaiken sen jälkeen olin vihdoin päässyt vessaan. ”Olen onnellinen ihan näine hyvineni”, selitin nuorukaiselle, sillä siinä olotilassa normaali ihminen on Onni-nimisen kukkulan huipulla eikä juuri muuta elämältä toivo.

”Voitte tulla vielä onnellisemmaksi”, nuorukainen vielä lupasi. ”Kiitos, mutta ei minun tarvitse”, vakuutin hymyillen, ja hyvästelimme hyvää päivänjatkoa toivotellen.

Kohtaaminen jäi kuitenkin mietityttämään. Ei niinkään se, että mormonilähettilään ensioletus oli ollut, että yksin ajatuksissaan kävelevä keski-ikäinen nainen olisi onneton, vaan se, että tarvitseeko onnea mitata ja miten sitä edes mittaisi. Kyllä, asiat voisivat olla aina paremmin. Olisin voinut päästä ensiksi haluamaani ravintolaan syömään grillattuja lula-mustekaloja ja juoda lasin raikasta vinho verdeä katsellen samalla Dourojoelle. Joidenkin läheisteni terveys ja taloudellinen tilanne voisi olla parempi. Meilläkin olisi rahaa talon kunnostukseen. Joku hyvä haltia pyyhältäisi paikalle pesemään ne ikkunat joita en vielä ole saanut pestyä (kolmea lukuun ottamatta kaikki). Joku toinen hyvä ihminen tulisi pitämään seuraa vanhallerouvalle muutamaksi tunniksi että me Carlosin kanssa pääsisimme käymään kahdestaan jossain muuallakin kuin hätäisellä kauppa- tai kahvilareissulla. Alma-vasikka kasvaisi isoksi ja vahvaksi nautaneidoksi. Minulla olisi enemmän menestystä kun tarjoan käsikirjoituksia ja artikkeleita kustantajille ja ja lehdille. Koirat olisivat edes yhden päivän haukkumatta kaikille kadulta kuuluville oudoille äänille. Nukkuisin yhden yön heräilemättä aamuyöstä. 

Asiat voisivat aina olla paremmin, mutta jos ne olisivat, olisinko onnellisempi? Hetken aikaa, ehkä, sitten se hetkellinen nousuhuuma tasaantuisi taas ja olotila vakiintuisi. Ennen kuin ehdin itselleni kysymystä edes asettaa, olin jo vastannut siihen: ei minun tarvitse olla onnellisempi. Onnea ei voi mitata. Se tarvitsee vain kokea. Surun ja vastoinkäymistenkin keskellä se on mahdollista, pieninä hippusina.

Illalla sytytin kynttilän hänelle, joka yhä elää muistoissa ja on niiden kautta vahvasti läsnä. Hymy ja kyyneleet mahtuvat samoille kasvoille, ilo ja suru samaan ihmiseen. Niistä tietää, että elää koko sydämellään. 

Aavan meren tällä puolen

Kerran kuussa käyn Vila do Condessa maksamassa sosiaaliturvamaksun. Toimisto sijaitsee entisen asuntoni lähettyvillä, aivan merenrannan tuntumassa. Joka kerta otan rannalta kuvan ja lähetän sen emigranttiystävälle muistinvirkistykseksi Portugalista. Hän haaveilee muuttavansa tänne takaisin kun pääsee eläkkeelle. Siihen on vielä pitkä aika.

Maksun hoidettuani kävelen rantatietä pitkin keskustaan, matka, jonka tein monena iltana asuessani Vilassa, mutta jota koskaan en alkanut pitämään itsestäänselvyytenä. Aava meri tulvii silmiin, taivas kaartuu yllä korkeana holvina, kosteus sakeuttaa ilmaa ja suola tuntuu sieraimissa. Metsien keskellä kasvaneelle siinä on jotain huikean voimaannuttavaa.

Pitkin rantaa, sitä korkeammalla olevan tien varteen on rakennettu useita näköalapaikkoja. Pysähdyn niistä jokaisessa ja katson etelään, pohjoiseen, länteen – horisonttiin. Silmä viipyy siellä kauimmin. Siellä se näkee pidemmälle, tai ainakin niin kuvittelee, sillä tällaisena päivänä sumuseinä samentaa näkyvyyttä ja hämää silmää, häivyttää rajan meren ja taivaan välillä ja niistä tulee yhtä. Tyynen syyspäivän aalloilla keinuu purjevene paikoillaan. Ei sittenkään, kyllä se liikkuu. Hitaasti, hitaasti se tutkii tietään seuraavaan satamaan.

Kostealla rantahiekalla Atlantti kurottelee vaahtopäisiä sormiaan päivä päivältä pidemmälle. Talven etenemisen näkee rannalle kertyneistä leväläjistä ja aaltojen kantamista ajopuista ja muista, toisinaan vähemmän mukavista matkamuistoista. Lokeille ne ovat joskus aarreaitta, ja ne kulkevat sotkun seassa satunnaisen simpukan tai muun makupalan toivossa. Muutoin ne viettävät pitkiäkin aikoja tuijottaen merelle. ”Tohtisiko tuonne sekaan kaloja pyytämään”, ne tuntuvat tuumivan. Joskus Atlantti heittää aallon niiden räpylöille, ja ne hyppäävät närkästyneinä kuivemmalle hiekalle.

Aallot lipovat myös ikuisesti toiveikkaiden kalastajien saappaita. Vapa on tökätty rantahiekkaan pystyyn, ja mies itse seisoskelee vieressä tai nököttää jakkaralla ja tuijottaa. Tuijottaa ja odottaa. Joskus koukkuun tarttuu jotain. Harvemmin kalaa tai vanhoja saappaita, useammin merilevää. Kalastaja ei silti koskaan menetä toivoaan. Ikuisia optimisteja. Kärsivällisyyden kuninkaita.

Merestä pistää esiin mustia kiviä. Ne näyttävät vulkaanisilta, mutta eivät kuulemma ole sitä. Risaiset, rosoiset pinnat ovat karheita ja oivallisia simpukoiden tarttua. Laskuveden aikaan jotkut käyvät rannalla keräämässä niitä, pieniä simpukoita. Ne eivät koskaan ehdi kasvaa isoiksi.

Näillä rannoilla näkee harvassa paikassa lainelautailijoita. Se olisi silkkaa itsemurhaa. Kivikkoon joutuminen, aallokossa, murjoo ja ruhjoo. Meren voima on armoton. Sen puristuksessa ihminen on pieni oljenkorsi, joka ei kannattele ketään.

Matkani jatkuu turvallista ja kuivaa jalkakäytävää pitkin ja päätän, että seuraavalla kerralla kävelen rannalla, jos on laskuveden aika. Jätän katoavan jalanjäljen hiekkaan ja poimin taskuuni pikkukiviä, istun hetkeksi alas ja katson horisonttiin ja mietin – niin, mitä? Pitäisikö sittenkin antaa aavan meren vain tulvia silmiin ja horisontin huuhtoa tyhjäksi mielen, pysähtyä ja irrottautua muusta maailmasta ja kaikesta turhasta, koska joskus se on tarpeen. Voin riisua kengät ja sukat ja kastella varpaat ja iloita siitä että voin niin tehdä. Sekään ei ole itsestäänselvyys.

Viivyn vielä viimeisellä näköalapaikalla ennen suuntaamista kohti Vilan keskustaa. Viivyn, koska haluaisin jäädä. Katsella vielä aaltoja, kuunnella niiden pauhua, kurottaa katseen kohti horisonttia, pitkin sameaa taivasta, olla vielä hetken aavan meren tällä puolen, omassa maailmassani, sisäisessä hiljaisuudessani ja rauhassani, jota kukaan tai mikään ei sillä hetkellä pysty rikkomaan. 

Lähden lopulta, koska hoidettavana on vielä muitakin asioita. Kuukauden kuluttua palaan taas näihin maisemiin. 

Kuvat otettu loppuvuodesta 2012. 

Keräilijäluonne

Voi tätä ihanaa sadonkorjuun aikaa! Paitsi että tänä vuonna kasvimaan sato on ollut niukahko syystä siitä että istutin sinne niin vähän siitä syystä että tiesin jo etukäteen etten jaksa juosta kastelukannun kanssa ihan joka päivä. Onneksi asumme kuitenkin maalla ja täällä viljellään maata ja nekin jotka eivät viljele, pääsevät sadonkorjuusta osallisiksi.

Ei, nyt ei ole käyty viinirypälevarkaissa (vaikka se helppoa olisikin, sillä lähettyvillä on viinitarha keskellä peltoja ja metsiä ja kas, meiltä menee sinne suoraan kärrypolku). Eikä perunavarkaissa. Eikä missään muissakaan varkaissa. Näillä seuduilla kesäaikaan pelloilla kasvaa keltaista kultaa eli maissia. Minähän tykkään keitetystä ja grillatusta maissista, mutta jos sitä haluaa, pitää käydä joko kaupassa tai maissivarkaissa. Nyt ei ole kyse kuitenkaan oman massun hellimisestä vaan kanojen, sillä maissi on niiden perussafkaa. Tosin jos ne itse saisivat päättää, ne söisivät pelkkää leipää ja kotiloita. Ihan kuten lapset kananuggetteja ja ranskalaisia. 

Isoin peltomme puitiin toissayönä maissista. Olen joskus kertoillutkin siitä hirveästä koneesta jolla järeät maissiruo´ot silputaan nautojen evääksi, joten ei siitä tällä kertaa sen enempää, kuvissa se vilahtaa. Puimuri ei kuitenkaan ihan kaikkea vetäise kitaansa, vaan osa maissitähkistä tippuu maahan. Ja siinä kohtaa lähitienoon kanoja omistavat asukkaat astuvat kehiin.

Pöly on tuskin ehtinyt laskeutua, kun puimurin ahmimassa pellossa jo kulkee hiljainen kansa. Se pälyilee ympärilleen, silmä kovana, syöksyy sinne tänne kuin kana jolle se ruokaa kerää ja kumartuu nostamaan tähkän, toisen, monta, monta, monta! Tähkät kerätään säkkiin, säkki heitetään selkään ja kuljetetaan tienposkeen.

Kun puimuri toissayönä kolmelta hiljeni ja poistui tapahtumapaikalta, oli ensimmäinen keräilijä paikalla jo aamuhämärissä. Itse vääntäydyin sinne vasta kahdeksalta tosinopean aamiaisen jälkeen. Kun viime vuonna keräsin kepeästi toistakymmentä säkillistä – niistä suurin osa naapurin leskirouvalle, joka kaihileikkauksen vuoksi ei itse päässyt apajille, kävi vain haikeana pälyilemässä pellonlaidalla – niin tänä vuonna maat vuokrannut maitotilallinen oli valinnut puintiajan huolellisemmin. Juuri mitään ei jäänyt puimurin jäljiltä pellolle. Jouduin etenemään aivan pellon laelle, siis aika kauas, ennen kuin alkoi jotain löytyä. Sain kuin sainkin mukaan varaamani viisi säkkiä täyteen.

Carlos oli puintiapuna eräälle naapurille enkä minä vieläkään ole opetellut ajamaan traktoria, mikä ajatus kyllä eilen alkoi tuntua hyvin houkuttelevalta, ja koska miehen kotiintuloajasta ei ollut tietoa, päätin minä riuska nainen (kuka minut tuntee, saattaa olla eri mieltä) kantaa maissisäkit edes puoliväliin, rinnettä alas, sinne, missä nautojen laidun alkaa, ettei kukaan niitä pöllisi. Puoli säkillistä kerrallaan, eihän siinä ollut kuin ehkä 15-20 kg maissia. Säkki selkään ja menoksi. Matka vaan oli aika pitkä, mutta sain urakan valmiiksi klo 11 mennessä jolloin oli aika käydä patistelemassa vanhaarouvaa ylös sängystä.

Tuolta kaukaa laelta laitumen laidalle, laitumen laidalta talolle kulki keltaisen kullan tie... 

Tiesittekös, rakkaat lukijat, että kannettuaan 15-20 -kiloista säkkiä selässään parisataa metriä, on taakasta päästyään askel ihmeen kevyt. Kannattaa kokeilla. Ihan vain siitä keveän tunteen ilosta.

Lounasta lämmittäessäni olin sen verran voipunut, että päätin että säkit saavat jäädä sinne laitumen reunaan kunnes Carlos pääsisi hakemaan ne traktorilla vaikka se sitten menisi aamuun. Hetken aikaa levättyäni muuttui kuitenkin mieli. Taivas oli uhkaavan harmaa ja sadetta luvassa, ja osa maissitähkistä pakattuna paperisäkkeihin. Kastuttuaan ne leviäisivät pellolle kuin ne kuuluisat Jokisen eväät.

Päätin, että tuon sisäpihan puolelle tai kasvimaan laitaan edes ne tähkät jotka ovat paperisäkeissä. Pistin pakaten tähkiä puoli säkkiä kerrallaan, samalla poistaen niistä verholehdet. Heitin ensimmäisen säkin selkään ja lähdin kapuamaan rinnettä ylös. Ei se ole jyrkkä, mutta matka on aika pitkä. Väänsin itseni liikkeelle kuin vieterilelun samalla jupisten, että nyt tuli liian painava lasti, pitää opetella ajamaan traktoria, tuli liian raskas säkki, traktorilla ne muutkin naiset ajelee jne.

Tässä vaiheessa on ehkä hyvä mainita, että syön rytmihäiriötaipumuksen vuoksi betasalpaajia, jotka pitävät sykkeen aisoissa. Rasituksessakaan syke ei nouse ihan sille tasolle mitä pitäisi. Ylämäissä hengästyttää. Etenkin silloin, kun selässä kantaa 15 kilon taakkaa.

Vuokralaisemme istuskeli talonsa rappusilla tupakoimassa ja näytti jotenkin järkyttyneeltä kun näki minun tulevan säkkiä kantaen. Hihkaisin hänelle iloisesti, että tänä yönä nukun varmasti hyvin tämän urakan jälkeen. Mies pitää minua varmaan nyt entistäkin hullumpana. Suomalaista sisua ja sinnikkyyttä (vai hulluutta?) on joskus vaikea selittää.

Olin tehnyt noin 5-6 reissua säkki selässä kun näin, että Carlos loikkii naapurin pellon poikki kotia kohti. Olivat saaneet puintityöt tehtyä. Pian hän kurvasi paikalle traktorilla ja noukki säkit kyytiin.

Mitä tästä opimme? Ei pidä hätäillä. Kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä!

Juuri kun olimme saaneet maissit suojaan ja eläimet ruokittua, alkoi sataa. Ei sentään ennen sitä. Carlos sanoi sieltä naapurin puolelta katselleensa kun minä kuljin ensin rinnettä alas ja sitten toista ylös säkki selässä. Ihmetteli virnistellen, että miksen odottanut häntä. Niin, miksi? Jälkikäteen sitäkin oli vähän vaikea selittää.

Säkki maissinjyviä maksaa muutaman euron ja riittää kolmelle kanalle aika pitkään. Kerään tähkiä ihan vain siksi, koska se on kivaa. Saan vähäksi aikaa vaiennettua luontaisen keräilyviettini, jota Suomessa sai ruokkia metsämarjoilla ja sienillä. Sitä paitsi on kivaa kun pääsee osalliseksi sadonkorjuusta ilman että on tarvinnut itse kylvää, kitkeä ja kastella. Sen kun vain noukkii. Ja kantaa.

Urakan jälkeen olo oli kuin pellon laitaan viskatulla nauriinnaatilla. Nukuinko hyvin? Ihan normaalisti, paitsi että keho tuntui paljon normaalia raskaammaalta. Ensimmäinen herätys oli noin klo 3 ja toinen noin klo 6, ja niiden ohessa karanneen unen tavoittelua, eli ihan normiyö. Tälle päivälle olin odottanut jäykkiä ja maitohapon kiusaamia lihaksia, mutta ehkä sen vuoro on vasta huomenna. 

Sinne pellolle muuten jäi vielä tähkiä. Sataa, eikä muita keräilijöitä ole toistaiseksi ilmaantunut paikalle. Pitäisiköhän lähteä tekemään pieni kierros... ihan vain verryttelyn vuoksi...? 

Keräilijäluonne ei mahda itselleen mitään. 

Kuvissa maissinkorjuuta konevoimin. Kuvat viime vuodelta. Tänä vuonnahan homma hoitui yön pimeydessä. 

Karkaileva inspiraatio ja kännikana

Tuijottelen ulos kirjoitushuoneeni ikkunasta ja yritän kalastella taivaan sinen seasta inspiraatiota tähän päivitykseen. Oikeastaan tekisi mieli mennä ulos aurinkoon, rapsutella koiria ja neuloa. Kuopia vähän kukkapenkkiä ja istuttaa ruukussa esikasvanut passionköynnös jonnekin sopivaan paikkaan. Miksi en tee sitä? Olenhan vapaa ja päätän itse tekemisistäni ja missä aikataulussa ne teen. Kukaan ei velvoita kirjoittamaan blogia, varsinkaan ilman aihetta.

Ei, paitsi kun tiedän tilastoista että kävijöitä on päivittäin ja tiedän että joillekin aurinkoiset kuulumiset täältä kaukaa ovat viikon piristys. Kyllä se vähän velvoittaa.

Takki on kai vähän tyhjä. Täytin viime viikolla vuosia, ensimmäinen numero vaihtui ja toiseksi tuli nolla. Löysin naamasta heti läjän ryppyjä lisää, missä lie piileskelleet tähän asti, ikänäköisen näkö kun on armeliaan valikoiva. Sydänkin rytisteli yöllä pitkästä aikaa ja kauan odottamanani syntymäpäivänä olin niin väsynyt, että lounaan jälkeen piti käydä pitkäkseen suunnitellun valokuvausretken sijaan. Ikä heitti märän rätin silmille ja laulaa lällätti.

Illalla sentään lähdimme ulos syömään, kahdestaan. Se olikin ensimmäinen kerta neljään vuoteen. Olin jo unohtanut miltä tuntuu keskustella kaksistaan ja odottaa valmista ruokaa pöytään viiniä siemaillen. Se on kuulkaa luksusta!

Lauantaina kylään tuli muutama suomalaisystävä. Kieltäydyin pitämästä niitä syntymäpäiväjuhlina, tein silti suklaakakun ja pistin päälle muun kuin arkimekon. Istuimme ja keskustelimme ja söimme pihalla hämärän tuloon saakka, varttia vieraiden lähdön jälkeen alkoi sataa kaatamalla. Aika loistava ajoitus.

Katson taas ikkunasta ulos ja yritän saada inspiraation hännänpäästä kiinni, kuten viime viikolla kahmaisin karanneen kanan pyrstöstä vaikka se yritti pyristellä pakoon. Vanharouva oli aamuvarhain lämmittänyt itselleen leipämössöä ja jätti sen syömättä. Vein sen kanoille, ihmettelin vain vahvaa hiivan hajua. Kun loppupäivästä menin viemään lisää ruokaa, oli yksi kanoista ottanut siivet alleen ja lentänyt aitauksesta pois ja muut juoksivat ympäriinsä kuin päättömät. Löytyihän se karkulainen, ei ollut ehtinyt maissipellon sokkeloihin vielä.

Illalla kopatessani jääkaapista valkoviinitölkkiä ruuanlaittoon totesin, että se on melkein samanlainen kuin vieressä nököttänyt maitotölkki. Vihreitä molemmat. Päässäni välähti hoksauksen kirkas valo. Vanharouva oli varmaan maidon sijasta laittanut leivän sekaan valkoviiniä. Ilmankos se ei ollut maistunut hänelle, mutta maistui kyllä kanoille. Niistä tuli kännikanoja.

Seuraavana päivänä ne olivat aika hiljaisia. Kai niiden pieniä kananaivoja kivisti.

En saa inspiraatiosta nyt otetta, joten lähden pihalle kuopsuttamaan kukkapenkkiä tai neulomaan joululahjasukkaa tai tekemään jotain yleishyödyllistä. Jutun kuvituksena tällä kertaa heinäsirkka. Näitä singahtelee nyt pitkin poikin kun kävelen traktoripolulla hakemassa kanoille apilaa. Ja pihalla.

Mukavaa alkavaa viikonloppua, rakkaat lukijat!