Nirvanaan on lyhyt matka

Raskaan Suomen matkan jälkeen elämä kotona Portugalissa lumpsahti pian tuttuihin rutiineihin. Päivien askareisiin sisältyy mm. siivoilua, kirjoittamista ja käsitöitä. Muutaman päivän sadejakson jälkeen saimme viime viikolla peräti kaksi peräkkäistä aurinkoista päivää, ja sain pestyä ja huom. myös kuivatettua seitsemän koneellista pyykkiä. Matkani aikana kertynyt pyykkivuori ei vielä yltänyt Mount Everestin korkeuslukemiin, mutta pienen Mont Blancin verran sitä kyllä oli.

Kotona kaikki oli paikoillaan, mihinkäs ne kahden viikon aikana olisivat siirtyneet. Hallayöt olivat palelluttaneet pihakasveja, mutta kyllä ne sieltä taas puskevat uutta lehteä ja uutta vartta. Mietin mitä tekisi kasvimaan kanssa, nyt se on rikkaruohojen valtakuntaa. Kesällä se oli myyrien temmellyskenttä. Harkitsen vakavasti istutussäkkien käyttämistä.

Carlos yllätti yhtenä aamuna luettelemalla viikonpäiviä: maanantai, tirstai, ke-eskiviikku, torstai jne. Eräänä iltana kun olin jo nukkumassa, hän kömpi viereen ja sanoi kun raottelin unisia silmiä: ”Sinä nukut liian paljon”. Suomeksi.

Poissaollessani hän oli alkanut opetella suomea nettisovelluksen avulla. Kysyin, että siksikö, että voi lukea kirjani sitten kun se elokuussa ilmestyy, mutta ei, menee kuulemma ainakin kymmenen vuotta ennen kuin hän pystyy kirjaa lukemaan suomeksi.

Yhtäkaikki olen erittäin hyvilläni siitä, että hän on yhtäkkiä kiinnostunut äidinkielestäni. Illalla harjoittelemme sanomaan ”hyvää yötä”, nimittäin yö on sana, jota on ylettömän vaikea lausua.

Yllätti hän minut toistekin. Talossa on kahdessa kylpyhuoneessa poreammeet, mutta olen aina suhtautunut epäilevästi niiden hygieenisyyteen. Kylvyistä ei olla siis nautittu. Perjantai-iltana Carlos alkoi putsata toisen ammeen putkia. Vettä ammeeseen ja porekone jyllämään. Mustunutta ryönää tuli useamman vuoden edestä. Hän vaihtoi vedet pariin kertaan ja lopuksi ammeeseen laitettiin lixiviaa eli klorinia vastaavaa ainetta ja jätettiin muutamaksi tunniksi likoamaan.

En keksi muuta syytä tällaiseen äkilliseen tarmonpuuskaan talon sisällä kuin sen, että olen ”joitakin kertoja” huokaillut ja haaveillut kuumasta vaahtokylvystä. Juuri edellisenä iltana viimeksi, kun jossain televisio-ohjelmassa esiteltiin saunaa.

Lauantaina jynssäsin ammeen vielä huolellisesti ja pärryytin siinä uuden satsin vettä. Illalla, kun Carlos oli jonkin aikaa katsomassa entisen joukkueensa jalkapallopeliä, laitoin tulen takkaan, jotta vanharouva pysyisi aloillaan. Ja laskin itselleni kylpyveden. Lorautin siihen vielä kunnon annoksen ruusuvettä sillä kylpyvaahtoa ei sattunut olemaan. Vielä lasi viiniä ja olin valmis. Ensimmäiseen kylpyyn tässä talossa.

Toitotan aina pienistä iloista nauttimisen puolesta ja toitotan taas. Suuriin hetkiin ei tarvita isoja asioita. Pienet riittävät. Se mikä toiselle on arkipäivää, voi toiselle olla juhlaa. Onnellinen on se, joka pystyy näkemään luksusta arkisissakin asioissa.

Likosin kuumassa, ruusuntuoksuisessa vedessä, siemailin valkoviiniä ja katselin miten vesihöyry nousi ammeesta, leijaili ilmassa. Täysin omassa rauhassa, tyhjentäen mieltä turhista tai surullisista ajatuksista. Taivaallista. Nirvanaan on lyhyt matka, se on aivan nurkan takana.

Elämässä katse välillä tarkentuu siihen mikä ei ole oleellista vaan täysin sivuroolissa, jättäen sumeaksi sen mikä oikeasti on arvokasta. Emme voi tarkkailla omaa elämäämme kuin pientä piskuista talven kukkaa kameran linssin läpi, vaan meidän pitää koskettaa sitä, tuntea se. Elää se. 

Tiedän, se on paljon vaadittu silloin kuin herätyskello rääkyy aamukuudelta, töissä on hirveä kiire ja lapset tappelee keskenään eikä puolisoltakaan heru huomiota. 

Juuri siksi tarvitaan niitä pieniä hetkiä. Tartu niihin, ne kuuluvat sinulle, sinulla on niihin oikeus. Pitele niitä kuin kämmenellä kukkaa, ja saat niistä voimaa. 

Aika loppuu aina kesken

Kun pari viikkoa sitten pakkasin matkalaukkua ja suuntasin kohti Suomea tiesin, että matkasta tulee raskas. Äitini oli joutunut sairaalaan ja hän oli kovin heikossa kunnossa. Harvinainen sairaus oli havaittu liian myöhään. En ollut varma, ehdinkö ajoissa.

Sinnikkäästi hän kuitenkin piteli elämänsyrjästä kiinni vaikka jo tiesi, että ote oli irtoamassa ja hän oli valmis lähtemään. Silti hän eräänä päivänä harmitteli, että olisi halunnut tehdä vielä niin monia asioita.

Aika loppuu aina kesken.

Haaveet ovat olennainen osa ihmisen elämää. Haaveet, toiveet, suunnitelmat, päätökset, odotukset. Ne ovat se moottori, joka pitää meitä käynnissä loppuun saakka. 

Eräänä päivänä teimme veljen kanssa lähtöä Meilahden sairaalasta Porvooseen siirretyn äidin luota ja tämä kysyi: ”Nähdäänkö me vielä?” ”Totta kai me nähdään”, vakuutin ja uskoin siihen.

Erehdyin. Aika loppuu aina kesken.

Kun reilut neljä vuotta sitten muutin Portugaliin, tarkoitukseni oli keskittyä kirjoittamiseen. Sen olen tehnytkin. Kaksi käsikirjoitusta on päätynyt syvälle elektroniseen pöytälaatikkoon, yksi vielä hautuu. Neljännen, tällä kertaa dekkarin, aloitin toukokuussa, kirjoitin läpi kesän ja syksyn, enkä kovin monelle hiiskunut koko projektista. Marraskuun lopulla lähetin käsikirjoituksen ensimmäiselle kustantajalle. Kahden viikon kuluttua he tarjosivat kustannussopimusta. Se on melkein lottovoittoon verrattavissa oleva saavutus, tosin siihen tarvitaan tuurin lisäksi myös paljon työtä.  

Perjantaiaamuna minun oli tarkoitus mennä käymään äidin luona jälleen, sillä kertaa yksin. Hän oli pyytänyt, että lukisin hänelle tulevaa kirjaani. Olin valinnut kevyempiä kohtia – sellaisia, joita on helppo kuunnella ja kuvitella omin silmin. Sellaisia, joista jää hyvä olo.

Myöhästyin. Aika loppuu aina kesken.

Äiti luki paljon. Hän kertoi hotkivansa dekkareita. Hänen kotonaan on kirjoja, satoja kirjoja, dekkareita, pokkareita, klassikoita, kaikkea. Kirjat avaavat oven maailmaan, joka muutoin voi olla tavoittamattomissa. Ne antavat elämyksiä, iloa, jännitystä, tietoa. Mielihyvää. Vievät matkalle ja tuovat silmänräpäyksessä takaisin kotiin. Antavat ihmiselle edes pienen syrjän unelmista – joku muu on jo tehnyt sen mistä haaveilet ja jakaa kokemuksensa kirjan kautta. Äidille kirjat olivat intohimo.

Jos eutanasia olisi Suomessa sallittu, hän olisi valinnut sen, ja me lapset olisimme voineet olla äidin luona kun hän lipui pois. Pitää kädestä. Hyvästellä. Nyt siihen ei ollut mahdollisuutta, kaikki tapahtui niin nopeasti, niin pian. Yllättäen.

Aika loppuu aina kesken.

Ihmisen saa näännyttää ravinnon, nesteytyksen, hapen ja lääkkeiden puutteeseen – tätä saattohoito käytännössä joskus on, kun aktiivinen hoito lopetetaan – mutta hänelle ei saa antaa kuolinapua, joka sallisi nopean, rauhallisen ja kivuttoman kuoleman valittuun aikaan, jolloin läheiset voisivat olla läsnä.

Minä kysyn vaan, kumpi tapa on inhimillisempi? Kumpi tapa kunnioittaa elämää ja ihmistä enemmän?

Se kuitenkin jatkuu, elämä, ja menetykset ja saavutukset kuuluvat siihen yhtä oleellisena osana kuin taivaalle kuu ja aurinko. Pimeyden keskellä on havaittavissa valopilkkuja, kuin tähtiä, ja niitä kohti täytyy suunnistaa. Ensin täytyy kuitenkin pysähtyä hetkeksi, ottaa aikaa, muistaa.

Kiitos Meilahden hematologian osasto 7A:n sympaattiselle henkilökunnalle äidin lämminhenkisestä hoidosta. Kiitos myös kaikille, jotka ovat ottaneet osaa perhettämme kohdanneeseen suruun. 

Pysähtymisen vaikeus

Jouluna alkanut flunssa on jokseenkin vienyt voimat. Ei täysin, mutta ajoittain aika tehokkaasti. Sen huomaa varsinkin silloin kun ei malttaisi olla aloillaan. Esimerkiksi aurinkoisena päivänä. Onneksi tässä oli muutama pilvinen päivä välissä – flunssa, mikä pätevä tekosyy pysytellä sängyssä! Silti sielläkin aika käy pian pitkäksi, ja aika pian sitä huomaa jo kiskovansa niiskuttaen vaatetta päälle. 

Etelä-Suomessa ja Pohjois-Portugalissa on ollut samat lämpötilalukemat, eri etumerkki vaan. Kun lähden käymään Suomessa, voi iskeä vähän erilainen lämpöshokki. Ensinnäkin sisätiloissa saa varmaan pyyhkiä hikeä otsalta ja kulkea vain yhdellä sukkaparilla, mutta ulkona joutunee pidättelemään hengitystä ettei putket jäädy, keuhkoputket siis. Onneksi sain Carlosilta joululahjaksi turkishansikkaat – näpit eivät ainakaan pääse paleltumaan.

Joulusta on jo sen verran pitkä tovi, ettei siitä sen enempää kuin että meni ihan meidän perinteidemme mukaisesti; aattona nautimme portugalilaista ja joulupäivänä suomalaista jouluruokaa. Tänä vuonna ymmärsin ostaa ihan oikeaa kinkkuakin enkä lapaa, kuten aiempina vuosina. Hypermarketin lihatiskin myyjä kantoi takahuoneesta yhdeksän kilon kinkun kun kyselin luullista kinkkua. Tarjoutui leikkaamaan siitä sen kokoisen palan kuin haluan, mutta päädyin sitten kuitenkin luuttomaan kinkkuun. Se oli hyvä valinta.

Mutta se siis joulusta. Vuodenvaihdekin voidaan sivuuttaa aika nopeasti. Kun puolenyön aikaan avasimme kuohuviinipullon ja söimme kaksitoista rusinaa kahdentoista toiveen kera, oli meillä molemmilla sama toive ensimmäisenä: terveyttä läheisille ja miksei myös itselle. Se on viime aikoina ollut ajankohtainen toive, eikä liity mitenkään flunssaan.

Sen verran räytynyt olen ollut, että eilen illalla suihkun jälkeen päätin viettää hetken itsekseni yläkerran huoneessamme. Mukaan otin lasillisen portviiniä – olin siitä aiemmin päivällä näpsinyt kuvia ja hyvän viinin kaataminen takaisin pulloon ei jotenkin juolahtanut mieleen. Viemäriin kaatamisesta puhumattakaan. Istahdin sängylle siis suihkunraikkaana, siemaisin lasista ja yritin rentoutua. Viime aikoina on kirjoitettu paljon mindfullnessista. En oikein tiedä mitä se tarkoittaa, mutta päätin kokeilla mielen tyhjentämistä hiljentymistarkoituksessa. Silmät siis kiinni ja syvä hengenveto. Yritin tiedostaa kehoni ja kuulla hiljaisuuden.  

Kuulin vain mieletöntä kilinää ja vinkunaa monella taajuudella ja mopon ohikiitävää pärinää. Korvani nimittäin soivat. Mopo kaahasi kadulla.

Yritin tyhjentää mielen ajatuksista ja sanoista, väkisinkin miettien samalla miten kuvailla miltä mielentyhjennys tuntuu. Että millaista on ajatukseton hiljaisuus. Sanat risteilivät ja poukkoilivat pääkopan sisällä. ”Sanat pois”, komensin itseäni. Ne pysyivät poissa noin kaksi ja puoli sekuntia, sitten taas jostain vilahti mieleen: ”kylpytakki tuntuu pehmeältä”, ”varpaat ovat kippurassa”, ”portviini on hyvää” jne. Lopulta turvauduin joogamantraan ja aloin hymistä mielessäni ”ommmmmmmmm....”, ”ommmmmmmmm......”

Se tehosi. Mieleen ei näköjään mahdu kuin yksi sana kerrallaan. Aika pian kuitenkin kyllästyin ja portviinikin loppui.

Pysähtyminen on pahuksen vaikeaa. Usein siihen pystyy vasta sitten kun jokin pakottaa.

Kirjoittaminenkaan ei suju nyt ihan itsestään. Batatinha tunkee syliin ja läppäisee tassulla läppäriä, ja naapurista palannut vanharouva papattaa kuulumisia kadun toiselta puolelta. Sytytin takkaan tulen, liekit ilakoivat, kuivat puut ritisevät, muuntuvat pian hiillokseksi, joka suorastaan vaatii likelleen makkaraa.

Luulen, itse asiassa olen aika varma, että liekkejä katsellessa pystyisin pysähtymään, jos olisi hiljaista. Sääli, että siinä vaiheessa kun telkkari sammahtaa, on takassa hiillos jo hiipunut ja minä itse valmis unten maille.

Näin pitkälle pääsin blogipäivityksessä viikko sitten. Sitten tietokone pysähtyi. Se lakkasi lataamasta ja akku loppui. Viikko korjaamolla ja taas toimii. 

Matkalaukku on nyt pakattu ja aamulla suuntaan kohti Suomea. Odotettavissa on raskaanpuoleinen matka, mutta jotain positiivistakin on luvassa. Siitä enemmän ensi kerralla.

Kuvia tällä kertaa vain yksi, mutta sellaisesta maisemasta, joka aika takuuvarmasti pysäyttää.

Halikaa toisianne

Kuten aiempina vuosina, myös tänä vuonna joulun lähestymisen huomaa alati tihenevistä hajuvesimainoksista televisiossa. Ne alkoivat hiipiä hiljalleen töllöön jo lokakuun lopussa, marraskuussa lisättiin vähän vettä kiukaalle ja joulukuussa pistettiin täysi höyry päälle. Juuri muuta ei näytä sekaan mahtuvan. Katselen telkkaa juuri sen verran, että tämän tiedän.

Hajuvesimainoksissa on yksi yhteinen ja äärettömän ärsyttävä piirre: niillä ei ole mitään tekemistä keskivertokansalaisen tosielämän kanssa. Naisilla on yllään liuhuvia juhlaleninkejä, miehillä smokkeja tai paremmassa tapauksessa pelkät bokserit, hiukset ovat lentävät ja kiiltävät ja parransänget juuri sopivan seksikkäät ja rintakarvat loistavat poissaolollaan. Naiset ovat pitkäsäärisiä ja kauriinsilmäisiä kaunottaria, miehet joko kiiltokuvankauniita tai muskelikkaita sankareita ja kaikki ajelevat avoautoilla. En osaa kuvitella yhtään sellaista ihmistä istumassa kotisohvallani, kummallakaan niistä. Kaikkein, kaikkein karmein mainoskaksikko on se, jossa naisten versiossa silmät peittävää naamiota käyttävä hulmuhiuksinen nainen ja miesten versiossa puvun päälleen pukenut jamesdean ovat salaisia agentteja. En muista hajuveden nimeä, vaikka samat mainokset ovat pyörineet jo useamman vuoden joulun/äitienpäivän/isänpäivän/ystävänpäivän alla. Alkava dementia?

Mainosihmisten viesti tavalliselle tallaajalle tuntuu olevan seuraava: Ruiki tätä yllesi pullotolkulla, ja sinusta tulee kaunis/komea/pitkätukkainen/ylipäätänsä tukallinen/laiha/lihaksikas/rikas/kuuluisa/seksikäs/voittamaton/supersankari/jne.

Kuulostaako kateellisen natinalta? No se on. Kun kohtalona on se, että hajuvedestä ei saa mitään muuta kuin kovan päänsäryn, joutuu turvautumaan kempparista ostettuun kevyeen body sprayhin (kauden tuoksuna kirsikka), eikä edellä mainittua muodonmuutosta voi tapahtua edes mielikuvatasolla. Punaisen silkkileningin sijaan päälle sujahtaa harmaa villamekko, jonka helmat eivät liehu vaan ovat lievästi vanuneet; ohut- ja korkeakorkoisten avokkaiden sijaan jalat pujahtavat Nokian hiukan haalistuneisiin mustiin Kontioihin, joista toisen korko litisee ja toisessa on pieni reikä (huomasin kun kävelin kuralätäkköön ihan vain huvitellakseni). Hiukset kyllä lentävät, ihan minne sattuu tosin. Useimmiten omille silmille. Syliinkään ei pyri muskelikkaita uroksia (paitsi Carlos joskus, töidensä puolestahan hänellä on lihaksia ihan kiitettävästi) vaan kaksi innosta uikuttavaa narttukoiraa, joiden henki haisee joko a) iltapalaksi saaduista kanansisälmyksistä; tai b) oman pyllyn putsaamisesta nuolemalla, ne kun eivät osaa käyttää vessapaperia eivätkä bideetä; tai c) tuoreen ruohon syömisestä, oksentamisesta ja sitten sen limaisen oksennuksen syömisestä. Varsinkin Batatinha on innokas tyrkyttämään kielipusuja, aamuisin vedänkin pari kierrosta keittiönpöydän ympäri yönaikaisen eron jälkeistä hellyydenkipeyttä poteva koira kintereilläni, kunnes se havaitsee lattialla jotain mammaa kiinnostavampaa, esim. leivänmurusen.

Muun muassa tällaisissa tunnelmissa olen saanut havaita, että jouluvalmistelut ovat ihan yhtä vaiheessa kuin varmasti monella muullakin. Ei se mitään. Veikkaan, että joulu tulee siitä huolimatta. Ja menee. Illalla laitetaan bacalhau likoamaan, tässä jonain päivänä tuodaan sisälle isoon ruukkuun istutettu pieni mänty, josta tulee meidän kestojoulupuu. Vanharouva leikkasi pieniä huopasydämiä ikkunakoristeiksi, myös äidin lähettämä villalangasta tehty joulupukki kurkkii ikkunasta kadulle, ja sohvapöydällä seisoo olkipukki, jota eilen käyneet vieraat luulivat hevoseksi. Posteljooni on kiikutellut pieniä paketteja Suomesta, mutta itse päädyin pakkaamaan syyskuussa aloittamani lahjasukat (n. tusina) matkalaukkuun tammikuussa kun menen Suomeen.

Joulusaunaan en tänäkään vuonna pääse, mutta se oli oma valinta. Käyn suihkussa ja ruikin sen jälkeen ylleni puoli pulloa kirsikantuoksua ja odotan minimetamorfoosia: ylle sujahtaa upouusi punainen villakolttu, jossa ei ole vielä nypynnäivääkään, ja jalkaan punaiset villasukat, joissa on valkoinen pörröreunus. Ollaan sitten tonttuja, jollei olla sankareita.

Toivotan teille, rakkaat lukijat, jouluntuoksuisia pyhiä ja lämpöisää tunnelmaa olitte sitten yksin tai kaksin tai isommalla kokoonpanolla. Halikaa toisianne ja vähän myös itseänne! 

Kuvat kalastajakylän rantaraitilta. 

Vapaus lähteä

Vanhus ja meri. 

Toistaiseksi lämpimin koskaan kokemani joulukuu ryömii hiljalleen kohti joulua. Päiväsaikaan on saatu nauttia petollisesta lämmöstä – hikoile hiukan auringossa ja mene sen jälkeen kostein paidoin varjoon tai sisälle taloon, ja nappaat vähintään pienen nuhan. Varovainen saa siis olla. Aamupäivisin avaan ikkunat levälleen että lämmin ilma pääsee kiviseinien sisäpuolelle. Sunnuntai-iltana ei kukaan kinunnut takkaan tulta. Kyllä tällainen joulukuu kelpaa kaukaa Pohjoisesta tulleelle viluvarpaalle.

Viime päivityksen jälkeen Irtiotossa on tapahtunut vain kaksi mainitsemisen arvoista asiaa. Ensimmäinen niistä oli se, että kanojen pesästä löytyi pari päivää sitten muna. Senhän pitäisi olla ihan normaalia päivärutiinia, mutta yksikään kolmesta kanasta ei ole muninut yhtään mitään elokuun lopun jälkeen. On ihan tavallista, että ne sulkasadon aikaan pitävät taukoa muninnassa, mutta näin pitkä tauko sai meidät jo epäilemään munarosvon vierailua kanalassa.

Kanat ovat muutenkin aika nirppanokkia mitä munimiseen tulee. Joko on liian kuumaa tai kylmää, liian kuivaa tai märkää, liian pimeää tai valoisaa, ähky kotiloista tai ties mitä niiden puutteesta, ja niin edelleen. Niin nirsoja ovat, että tuntuu ihmeelliseltä että maailmassa yhä on munia. Ja kanoja. Kanojen pito on alkanut tuntua pöhköltä touhulta.

Toivoa antoi kuitenkin ensimmäinen muna, jota parin päivän sijasta seurasi toinen. Vielä en ala kysellä naapuriapua kanojen toimittamisesta tuonpuoleiseen. Eläkööt, mokomat, ei niiden ruokkiminen ylivoimaista ole.

Vähintäänkin munimiseen verrattava suuri saavutus oli se, että sain vihdoin pestyä olohuoneen ikkunat (3 kpl). Sekä sisä- että ulkopuolelta. Pokien uurteet jätin tosin väliin. Joka on seurannut blogia pidempään on saattanut pistää merkille sen, että ikkunoiden pesu on minulle ylivoimaisen vastenmielistä. Palaanhan aiheeseen aina tämän tästä yrittäessäni psyykata itseäni tähän toimenpiteeseen, joka parhaimmillaankin tuo vain lyhytaikaisen ilon. Katutasossa olevat ikkunat pölisevän pellon laidalla eivät montaa puhdasta päivää näe.

Nyt ne kuitenkin pesin. En muuten kehtaa ripustella joulukoristeita näkösälle.

Kun makuuhuoneen ikkunat ja yläkerran ulko-ovi tuli jo kerran tänä vuonna pesaistua, niin jäljellä on enää kuusi pari-ikkunaa, yhden kylpyhuoneen pikkuikkuna ja kaksi ikkunallista ovea. Uhh.

Santiagon tie.

Eilen, Suomen itsenäisyyspäivänä, ajatukset hyppäsivät sattumoisin vuosien taa jolloin asuin vanhempieni ja toisen veljeni kanssa Siperiassa. Siis ihan oikeasti Siperiassa. Ja miksi ajatukset näin kauas pomppasivat? No, itsenäisyyteen kun liittyy minun mielessäni olennaisena osana vapaus, myös vapaus lähteä kotimaasta jos siihen kokee tarvetta. Silloin perheeni käytti vapautta mennäkseen Siperiaan, missä aika pian huomasin, ettei neuvostoajan venäläisillä ollut vastaavaa vapautta. Edes oman maan sisällä ei saanut liikkua vapaasti. Jotkut naiset menivät naimisiin sinkkujen suomalaismiesten kanssa päästäkseen pois Neuvostoliitosta. Säädyllisen ajan kuluttua haettiin eroa ja nainen sai jäädä vapaaseen Suomeen. Kuulostaako kummalta? Kuulosti se silloinkin. 

Nykyisin migraatio on arkipäivää. Jotkut pomppivat maasta toiseen kuin jänikset porkkanapellossa, napaten makeimmat herkut kunkin maan antimista. Puolisonkin perässä muuttaminen on Erasmusten ja lomamatkojen ja nettirakkauksien myötä yhtä yleistä kuin ennen vanhaan oli käydä vaimon haussa naapurikylällä. On ihan tavallista, että perheessä pulistaan kahdella, kolmellakin kielellä. Joulunviettoon sulautetaan kaksi eri perinnettä, sukulaisiin mennä huitaistaan lentokoneella ja viedään tuliaisiksi muun maan herkkuja. En varmasti ole ainoa, joka pakkaa matkalaukkuun oliiveja, juustoja, viiniä ja jotain muuta mitä muka Suomesta ei saa tai ei ainakaan yhtä hyvää. Paluukyydissä tuodaan ruisleipää, salmiakkia, kuivattuja herneitä ja HK:n sinistä.

Kukaan ei ole niin suomalainen kuin ulkosuomalainen, joku on joskus lausahtanut ja tässä lauseessa kiteyttänyt asian ytimen. Vaikka käytin vapautta lähteä kotimaasta, johon en koskaan ollut kunnolla juurtunut, liekö taka-alalla vanhempien evakkotausta tai mikä lie mutta näin kuitenkin on, niin se ei tee minusta vähemmän suomalaista. Suomalaisuus piilee kielessä, mielessä, koulutuksessa ja kasvatuksessa, kulttuurin monimuotoisuudessa, syvissä metsissä ja tuhansissa järvissä, perheessä ja ystävissä. Itsenäisyydessä. Ilman itsenäisyyttä ei olisi suomalaisuutta. Kiitos papoilleni, jotka sitä puolustivat. 

Näin kun pohdiskelen, saan patistettua itseni melkein hurmosmaisen isänmaallisuuden tilaan. Se on hyvä hetki lähteä tutkimaan uuden kotimaan antimia, vaikkapa pienen kalastajakylän rantaraitille. Sieltä oheiset kuvat. Mukana myös ikkunoita. Atlantin suolaisten pärskeiden pesemiä.  

Trumpputin ja Pyhä Martti

Viikko sitten kävin Portossa ostoksilla ja villatakki päällä tarkeni hyvin. Pari päivää myöhemmin tuuli kääntyi pohjoiseen ja puhalsi ja puhkui meille hyytävää kylmyyttä. Rantakävelyllä villaulsterissa tuli vilu.

Melkein samaa tahtia jäähtyi myös talo, vaikka paksut kiviseinät varastoivatkin lämpöä. Kun on nököttänyt tietokoneen äärellä tunteroisen on käsivarsien verenkierto hävinnyt jonnekin maata kiertävälle radalle. Tämä katoamistemppu ilmenee heti kun lämpötila laskee parinkymmenen asteen tuntumaan. Vedän päälle villapaitaa ja villapaidan päälle villatakkia ja koko sen komeuden päälle vielä ponchoa tai jättimäistä shaalia niin että lopulta tuskin nenänpäätä näkyy.

Siinä kärvistellessäni iloitsen kuitenkin vahvasti siitä, ettei minun ole tarvinnut aamuseitsemän jälkeen lähteä liukastelemaan polvenkorkuisessa hangessa juna-asemalle, pimeässä, ja tehdä sama toiseen suuntaan iltakuuden tienoilla, pimeässä, kuten entisessä elämässä.

Eiliseen asti viime päivityksen jälkeen jännin tapahtuma oli kun jonkun karannut saksanpaimenkoira säntäsi laitumelle ja ryhtyi paimentamaan. Ei niin että naudat olisivat kaivanneet kokoon keräämistä ja siirtämistä laitumen toiseen osaan, mutta hyvin koira homman osasi. Sen isäntä vihelsi ja karjui aluksi, sitten loikkasi yli sähköpaimenen (ei ehtinyt saada edes säkäriä) ja yritti kirmata koiran perässä. Lopulta koira sai hommansa hoidettua ja lähti laitumelta tyytyväisyyttä puhkuen. Sen isäntä oli karkulaiseen vähemmän tyytyväinen, ja seurasin tarkkaan yläterassilta käsin meneekö koiran ojentaminen liiallisuuksiin. Ei onneksi mennyt.

Tokihan Yhdysvaltain presidentinvaalit ja varsinkin niiden tulos oli aika jännää myös. Demokratia on puhunut, ugh, ja kansa saanut enemmistön näköisen presidentin. Vaalituloksen julkistamisen jälkeisessä puheessa Donald Trumpin sanavalinnat antoivat suorastaan ymmärtää, että huolella puunatun, föönatun ja tupeeratun kuontalon alla saattaisi olla hitunen järkeä. Yllättävää. Ihan kuin lavalle olisi ujutettu yhteistyöhaluinen kaksoisolento.

Kohta olemme kuitenkin tilanteessa, jossa idän ja lännen mahtivaltoja johtavat megalomaaniset henkilöt (en nyt käytä termejä: hullu, sovinisti, rasisti, narsisti, psykopaatti tms. vaikka tuskin on pelkoa siitä että kiivipuiden alle ilmestyy lymyilemään KGB:n tai CIA:n tarkka-ampujia sormi valmiina liipaisimella kun aamuisin kurkistan laitumelle päin), joiden hyviä, inhimillisiä luonteenpiirteitä joutuu kaivurilla tonkimaan esiin. Trumpin kömpelö kirmaus vaimonsa tykö suukkoa antamaan tämän puhuessa hänestä kauniisti ei oikein vakuuttanut. Pelonsekaisella jännityksellä odotan kahden suurvallan mahtimiesten ensitapaamista. Heillähän on hiekkalaatikkonaan koko maailma ja todennäköisesti tarve näyttää kuka on sen valtias. 

Paremmassa skenariossa he toisaalta voivat lyödä hynttyyt yhteen vaikkapa Isistä ja muita vähemmän mukavia tahoja vastaan. Aika näyttää mihin parivaljakko TRUMPPUTIN kykenee.  

Yhdysvaltain presidentinvaalien tulos hälveni kuitenkin eilen puolenpäivän aikoihin mielestä, sillä Carlos säntäsi kertomaan että yksi lehmistä on alkamassa synnyttämään, tai lehmätermistöllä kai poikimaan. Kurkin ikkunasta ulos ja tosiaan, sorkat näkyivät jo peräpäässä. Lounaan jälkeen olin kiipeämässä kameran kanssa yläterassille kun sisäpihalle tullut Carlos sanoi: ”Älä säikäytä sitä, pää näkyy jo ja se kävi makuulleen”. Hiivin rappusia ylös kurkistamaan ja ihmettelin kun nauta seisoo laitumella. Sitten näin märän mytyn sen vieressä. ”Se syntyi jo!” hihkuin Carlosille.

Sydäntä kuitenkin pusersi kylmä koura, sillä mytty näytti aivan elottomalta. Sen emo tuuppi ja nuoli sitä ja mööähteli kannustavasti Carlosin juostessa paikalle. Pian näkyi liikettä ja pää nousi vähän. Se oli elossa! Se kuivattiin oljella ja laitettiin olkiin makaamaan, napanuoran tynkä desinfioitiin ja pienokainen, uros muuten, sai piikin keuhkokuumeen ehkäisyyn, sillä se tärisi vilusta. Pian se yritti jalkeille, tai oikeammin sorkilleen, nosti takapuolensa pystyyn ja pyllisteli siinä, yritti ponnistella eturaajoja ylös, kunnes läjähti taas maahan.

Hetken voimia kerättyään se yritti uudestaan. Koko ajan sen emo nuoli sitä puhtaaksi ja lämpimäksi. Tämä lehmä osaa jo homman, sillä sen esikoinen syntyi aika tarkkaan vuosi sitten ja seurasi muuten tapahtumia tarkkaan aidan toisella puolella, kuten ylpeä isä, Brunokin. 

Itse seurasin tapahtumia yläterassilta, kun kerrankin poikiminen tapahtui valoisaan aikaan ja kun olen siinä onnellisessa asemassa, että olen oma pomoni ja päätän aikatauluistani. Gaia piti seuraa, istui silmät kiinni sillä oli sen päiväunien aika. Batatinha yritti kurkottaa kaiteen yli nähdäkseen mitä kiinnostavaa sisäpihan ulkopuolella oli, turhaan. Se on niin pieni että sitä harmittaa välillä vietävästi kun se ei yllä johonkin.

Muutaman yrityksen jälkeen vasikka pääsi jalkeille ja alkoi hamuamaan, ei utareita vaan emonsa komeaa kaulahelttaa. Se varmaan ihmetteli miksei siitä heru mitään juotavaa ja pettyneenä tipahti kohta taas sorkiltaan. Meni melkein tunti ennen kuin se löysi vihdoin utareille. Sillä oli hirveä nälkä! 

Pienokainen syntyi hyvään aikaan – pohjoistuuli on laantunut, on tyyntä ja pilvistä eikä sada.  Jos vasikka saisi nimen, se olisi Martinho eli suomalaisittain Martti, sillä tänään vietetään São Martinhon päivää. Verão de S. Martinho, Pyhän Martinuksen tai Martin kesä eli suomalaisittain kai intiaanikesä taisi mennä jo menojaan. Västäräkit ovat saapuneet kaukaa pohjolasta ja viihtyvät täällä talven. Satakielet poikkesivat vain kylään, lauloivat pari päivää naapurin kakipuussa ja jatkoivat matkaa. Pellot vihertävät ja iltaisin pihasammakot kaivautuvat koloistaan, kuivaan kesäaikaan niitä ei juuri näkynyt. Illat ovat pimeitä ja pitkäveteisiä, takkaa ei vielä tarvita joten sytytän vain kynttilöitä. Talven kynnyksellä ollaan, mutta lohduttaudutaan sillä, että hieman reilun kuukauden kuluttua päivät alkavat jo sentään pitenemään, joskaan eivät vielä lämpenemään.  

Tämän päivän perinteisiin kuuluu paahdettujen kastanjojen syöminen, joten niitä on meilläkin luvassa illalla. Seuraavaaksi odotellaankin sitten joulua. 

Hippusia

Kahdeskymmenesyhdeksäs lokakuuta on päivä, jolloin pyrin hakeutumaan omiin oloihini ja tekemään jotain mistä kovasti pidän, irrottautuakseni kaikesta ja varsinkin siihen päivään liittyvästä surusta. Tänä(kin) vuonna lähdin Portoon, tai oikeastaan ensiksi Dourojoen toiselle puolelle Gaiaan, kävelylle kaksistaan kameran kanssa. Äimistelin turistivilinää, kävelin joenrantaa pitkin yhteen suuntaan merelle päin ja kapeita pikkukatuja takaisin, napsin kuvia jokimaisemasta ja kissoista ja ovista ja ikkunoista.

Turisteja oli liikkeellä hirveästi. Kun pari vuotta sitten sai helposti pöydän lounasaikaan Ribeiran alueen ravintolassa, nyt ei ollut toivoakaan. Siinä vaiheessa päivää nälkä oli hirveä ja jano vielä pahempi, kun lämpötila huiteli melkein kolmenkymmenen asteen lukemissa. Francesinha-kuppiloissa oli tilaa, mutta siihen ruokaan en hevillä koske sillä se on minulle liian heviä varsinkin siinä vaiheessa kun verensokeri on jo pohjalukemissa, joten kiertelin aikani ennen kuin löysin Palácio da Bolsan lähettyviltä pikkuruisen neljäntoista asiakaspaikan ravintolan, jonka ovenpieleen kiinnitetyllä listalla grillattu lohi kiinnitti huomioni. Tilasin sitä ja olutta ja nostelin hiuksia hautomasta niskaa ja hymyilin viereiseen pöytään istuutuneelle ranskalaiselle pariskunnalle, joista naisella oli yllään hellemekko ja polveen asti ulottuvat talvisaappaat. Yhtäkkiä omat nahkakenkäni tuntuivat hyvältä valinnalta, joskin sandaalit olisi ollut vielä parempi.

Helle lokakuun lopussa on luksusta. On, on. Edessä on vielä pitkä, pimeä ja kolean kostea talvi, joten jokainen aurinkoinen päivä ennen sitä työntää talvea vähän loitommalle, kauemmas, se ei ala vielä vaan vasta myöhemmin, jonain toisena päivänä, sitten kun auringon hehku heikkenee ja päivä lyhenee. Portoon tulvineet turistit olivat varmaan saman todenneet.

Syötyäni ja juotuani noin kympin edestä jatkoin matkaa kohti Trindadea käydäkseni venäläismarketissa ennen metroon hyppäämistä ja kotiin palaamista. Olisin halunnut jäädä vielä nauttimaan eloisan Porton tunnelmista, mutta alkoi olla jo myöhä ja voimat vähissä. Avenida dos Aliadosilla vastaan käveli kaksi nuorta miestä hyvin silitetyissä paidoissa ja kravatit kaulassa. Olin ajatuksissani enkä heti tajunnut, että he puhuttelivat minua, pyysivät sitten anteeksi jos säikäyttivät, ja tervehtivät kädestä pitäen. Kertoivat olevansa mormonikirkon edustajia. Levittelin käsiäni ja sanoin, etten tunnusta mitään uskoa. ”Voitte tulla onnelliseksi”, sinisilmäinen nuorimies vakuutti minulle hymyillen.

Hetkinen. Olin juuri kävellyt kolmisen tuntia kauniissa säässä Porton upeissa maisemissa kuvia näppäillen, mikä on melkein parasta ajanvietettä mitä tiedän. Sen päälle olin hirveään nälkään saanut maukasta lohta ja sammuttanut kurkkua raapivan janon jääkylmällä oluella ja kaiken sen jälkeen olin vihdoin päässyt vessaan. ”Olen onnellinen ihan näine hyvineni”, selitin nuorukaiselle, sillä siinä olotilassa normaali ihminen on Onni-nimisen kukkulan huipulla eikä juuri muuta elämältä toivo.

”Voitte tulla vielä onnellisemmaksi”, nuorukainen vielä lupasi. ”Kiitos, mutta ei minun tarvitse”, vakuutin hymyillen, ja hyvästelimme hyvää päivänjatkoa toivotellen.

Kohtaaminen jäi kuitenkin mietityttämään. Ei niinkään se, että mormonilähettilään ensioletus oli ollut, että yksin ajatuksissaan kävelevä keski-ikäinen nainen olisi onneton, vaan se, että tarvitseeko onnea mitata ja miten sitä edes mittaisi. Kyllä, asiat voisivat olla aina paremmin. Olisin voinut päästä ensiksi haluamaani ravintolaan syömään grillattuja lula-mustekaloja ja juoda lasin raikasta vinho verdeä katsellen samalla Dourojoelle. Joidenkin läheisteni terveys ja taloudellinen tilanne voisi olla parempi. Meilläkin olisi rahaa talon kunnostukseen. Joku hyvä haltia pyyhältäisi paikalle pesemään ne ikkunat joita en vielä ole saanut pestyä (kolmea lukuun ottamatta kaikki). Joku toinen hyvä ihminen tulisi pitämään seuraa vanhallerouvalle muutamaksi tunniksi että me Carlosin kanssa pääsisimme käymään kahdestaan jossain muuallakin kuin hätäisellä kauppa- tai kahvilareissulla. Alma-vasikka kasvaisi isoksi ja vahvaksi nautaneidoksi. Minulla olisi enemmän menestystä kun tarjoan käsikirjoituksia ja artikkeleita kustantajille ja ja lehdille. Koirat olisivat edes yhden päivän haukkumatta kaikille kadulta kuuluville oudoille äänille. Nukkuisin yhden yön heräilemättä aamuyöstä. 

Asiat voisivat aina olla paremmin, mutta jos ne olisivat, olisinko onnellisempi? Hetken aikaa, ehkä, sitten se hetkellinen nousuhuuma tasaantuisi taas ja olotila vakiintuisi. Ennen kuin ehdin itselleni kysymystä edes asettaa, olin jo vastannut siihen: ei minun tarvitse olla onnellisempi. Onnea ei voi mitata. Se tarvitsee vain kokea. Surun ja vastoinkäymistenkin keskellä se on mahdollista, pieninä hippusina.

Illalla sytytin kynttilän hänelle, joka yhä elää muistoissa ja on niiden kautta vahvasti läsnä. Hymy ja kyyneleet mahtuvat samoille kasvoille, ilo ja suru samaan ihmiseen. Niistä tietää, että elää koko sydämellään.