Pintaraapaisu Portugalia

Moliceiro-veneitä Aveiron keskustan kanaalissa. 

Barran majakka

Monelle matkustavaiselle manner-Portugalista ovat tuttuja Lissabon ja Porto. Maassa on kuitenkin näiden kahden kauniin kaupungin lisäksi monta muuta tutustumisen arvoista kohdetta. Keräsin tähän muutaman, ja vain muutaman. Kooste nähtävyyksineen perustuu vain niihin paikkoihin, joissa olen itse käynyt, ja kaupungeista löytyy toki muitakin nähtävyyksiä kuin tässä mainitut, samoin on paljon muita mielenkiintoisia kaupunkeja ja muita kohteita. Näitä voin nyt kuitenkin lämpimästi suositella lomamatkan päiväretki- tai pidemmänkin oleskelun kohteeksi.

Aveiro

Keskisessä Portugalissa sijaitsevaa Aveiroa kutsutaan Portugalin Venetsiaksi kanaaliensa ansiosta. Kaupungin keskusta kauniine rakennuksineen, kanaaleineen ja pienine katuineen onkin oiva päiväkävelyn kohde. Perinteisellä moliceiro-veneellä voi tehdä pienen ajelun kanaaleilla, aina riaksi kutsutulle laguunille asti. Kannattaa käydä myös katedraalissa ja kävellä suola-altaille, jotka ovat hiukan kaupungin ulkopuolella.

Aveirosta on lyhyt bussi- tai taksimatka merenrannalle Barraan, missä voi ihailla mm. huikean kokoista majakkaa. Keskiviikkoiltapäivisin majakkaan pääsee myös vierailulle – ihan ylös asti.

Kaupungin keskustassa on useita hyviä ravintoloita, ja se on myös suosittu illanviettopaikka kesäisin. Joka kuukauden neljäs sunnuntai Aveirossa on isot antiikki- ja vanhojen tavaroiden markkinat.  

Lissabonin ja Porton väliset junat pysähtyvät Aveiron asemalla. Portosta pääsee myös edullisella suburbano-paikallisjunalla.

Diana-temppeli Évorassa

Évora

Évoran kaupunki on noin kahden tunnin junamatkan päässä Lissabonista itään, sisämaahan. Kaupungin vanha osa sijaitsee kokonaan muurien sisällä ja on yllättävän laaja alue. Katedraalin lisäksi tärkeitä nähtävyyksiä ovat roomalaisten rakentama temppeli, jota kutsutaan Diana-temppeliksi (jäljellä lähinnä rauniot) sekä luista tehty kappeli Capela dos Ossos,  joka ei välttämättä ole niin makaaberi kuin mitä voisi kuvitella. Makuasia toki. Lisäksi vanha aqueduto-vesijohto kaarien alle rakennettuine pikkutaloineen on kiintoisa kohde. Lisäksi Évorassa on pari palatsia. Alentejon maaseutu Évoran ympäristössä on varsinkin keväisin kuulu kauneudestaan. 

Guarda

Guarda on Portugalin korkeimmalla sijaitseva kaupunki, 1000 metrin korkeudessa. Katedraalin, linnoituksen ja museon lisäksi itse kaupungissa ei ole järin paljon nähtävää, mutta vuoristossa sijaitsevana se on silti ihan kiintoisa kohde. Varsinkin junamatka Coimbraan on sykähdyttävä. Guardasta on myös bussiyhteys Espanjan puolelle Salamancaan (lue lisää tekemästäni kiertomatkasta täältä).

Täällä syntyi Portugali. 

Guimarães

Kivimuodostelma Penhan vuorella.

Hiljattain Euroopan kulttuuripääkaupunkinakin ollut Guimarães pohjoisessa Portugalissa viehättää rauhallisuudellaan ja kauneudellaan. Guimarãesia sanotaan Portugalin kehdoksi, berço de Portugal, sillä maa on saanut täältä alkunsa. Laaja kävelykatujen keskusta on mukava paikka käveleskellä ja viettää aikaa. Kannattaa kiinnittää huomiota vanhoihin taloihin: joissakin kerrokset näyttävät olevan kaltevia ja ikkunat ja ovetkin vinoja. Optinen harha vai ei?

Guimarãesin linna on tutustumisen arvoinen kohde, samoin kuin sen vieressä oleva palatsi Paço dos Duques.

Vaikkei varsinaisesta kaupungin hälinästä voi oikein puhuakaan, pääsee sitäkin vähää hälyä pakoon ottamalla köysiratakyydin Penhan vuorelle. Siellä voi nauttia piknikistä satumetsämäisessä ympäristössä ja ihailla vuoren ympärillä avautuvia maisemia.

Jo pelkästään junamatka Portosta Guimarãesiin on elämys, kun juna matelee vehreissä laaksoissa osin jokea myötäillen.

Kapea kuja Piódãossa.

Piódão

Piódão keskisessä Portugalissa on pikemminkin kylä kuin kaupunki. Melkein kaikki rakennukset on koottu paikallisesta materiaalista, nimittän xisto-liuskekivestä. Jopa katot on tehty kivilaatoista. Kylän yleisilme onkin tumma, mutta silti kaunis. 

Sisämaassakaan ei tarvitse olla vailla uimarantaa. Jokien varsilla on praia fluvial -rantoja. Sellainen löytyy myös Piódãosta. 

Laakson vastakkaisella puolella näkyy asumaton kylä. Joskus jotkut ovat ostaneet näitä hylättyjä kyliä ja kunnostaneet rakennuksia muun muassa matkailijoiden käyttöön. 

Näkymä Santa Luziasta Viana do Casteloon, Limajoelle ja Atlantille.

Vaatimattoman sisäänkäynnin takana
piileskelee kehuttu ravintola Vianassa. 

Viana do Castelo

Pohjoisrajan likellä, Limajoen suulla oleva Viana do Castelon kaupunki on ehkä tunnetuin telakkateollisuudestaan ja Coração de Viana, Vianan sydän filigraanikoruistaan, jotka tosin valmistetaan muualla. Vuosittain elokuussa järjestettävässä Romaria de Nossa Senhora d´Agonian juhlissa  nuoret naiset laittavat ylleen perinneasun ja arvokkaat kultakäädyt. Kaupungissa on mielenkiintoinen asumuseo Museu do Traje, jonka yksi erikoisimmista vaatekappaleista on olkitakki, sekä entiseen sairaalalaiva Gil Eanesiin tehty laivamuseo.

Kaupungista pääsee jälleen hetkeksi karkuun, kun hyppää rinnettä pitkin kömpivään elevadoriin eli hissiin ja menee Santa Luzian vuorelle. Huipulta avautuu huikeat näkymät kaupungin yli merelle Santa Luzian pyhäkön edestä. Vielä ylemmäs pääsee kirkon kupolissa. Lähettyvillä on aika monen tähden hotelli Pousade de Viana do Castelo.  Sen sijaan kaupungin keskustassa on sympaattisia pikkuhotelleja ja -ravintoloita.

Viana do Casteloon pääsee Portosta esimerkiksi junalla. Vianasta on myös junayhteys Espanjan puolelle Vigoon (juna lähtee Portosta).

Varsinainen rantarata Farossa. 

Faro

Hypätään pohjoisesta etelään ja Faroon. Monille Farosta tulee mieleen Algarvea palveleva lentokenttä, mutta se on itse asiassa varsin sympaattinen, aito algarvelainen pikkukaupunki. Farossa voi käveleskellä vanhassa kaupungissa ja ajaa rantaa pitkin kulkevalla junalla aina Espanjan rajalle asti, tai hypätä veneeseen ja mennä tutkimaan Ria Formosan luonnonpuistoa. Myös Farossa on luukappeli.

Faroon on junayhteys pohjoisesta asti Lissabonin kautta kauniita maisemia katsellen. Paljon nopeammin toki pääsee lentäen. Albufeiran lomakohteen ja Faron välillä on bussiyhteys.

Vila do Conde

Sokerina pohjalla oma kotikaupunki Vila do Conde, joka sijaitsee Porton pohjoispuolella. Kaupungin kauneinta antia ovat Avejoki, vanhan kaupunginosan kapeat kadut, katedraali, Santa Claran luostarirakennus, huikea aqueduto-vesijohto, jolla on alun perin ollut pituutta useampi kilometri, sekä tietenkin meri ja hiekkarannat. Kaupungissa on mm. merenkulkumuseo museolaivan kera, pitsinnypläysmuseo ja kirjailija José Région kotimuseo.

Vila do Conden vaikuttava aqueduto. 

Jos liikut omalla autolla, käy katsastamassa myös Vila Chãn kalastajakylä ja paikallisen Gaudin taideteokset (katso kuvia täältä), tai aja sisämaahan vaikkapa Santiagon reitin varrella sijaitsevaan Vairãon kylään, jonka korkeimmalla kohdalla on pieni kirkko merinäköalalla ja korkkitammien varjostama pikkupuisto.

Vila do Conde on perjantaisia toripäiviä lukuun ottamatta varsin unelias pikkukaupunki, mutta isomman kaupungin vilinään pääsee käsiksi läheisessä Póvoa de Varzimissa, jossa on jopa kasino. Molempiin pääsee Portosta maan päällä kulkevalla metrolla.

São Jõao eli juhannus on yleensä iso juhla Vilassa. Joka neljäs vuosi järjestetään myös Procissão dos Tapetes de Flores, jolloin kaupungin keskustan kaduille, monen kilometrin matkalle, kootaan kukista matot, joita pitkin kulkee kulkue. Tapahtuma kestää vain yhden päivän, mutta sitä valmistellaan kuukausia. Juhla järjestetään seuraavan kerran 15.6.2017 (katso täältä kuvia vuoden 2013 tapahtumasta).

Vielä jäi uupumaan monet mainiot paikat, kuten: Coimbra, Sesimbra, Sintra, Cascais, Óbidos, Leiria, Nazaré, Dourojoen laakso, Gerês, äh, listaa voisi jatkaa loppumattomiin. Kesäisin on paljon juhlia, ja vaikka niistä useimmilla onkin uskonnollinen tausta, ovat ne mielenkiintoista nähtävää myös ei-katolilaisen vinkkelistä katsottuna, sillä ne ovat olennainen osa portugalilaista perinnettä ja kulttuuria ja varsin värikästä seurattavaa.

Kannattaa myös muistaa, että Portugalissa on  kylpyläkaupunkeja, mm. Luso ja Caldas da Rainha. Sekä jylhää vuoristoa ja ihanaa maaseutua, joka varsinkin täällä pohjoisessa on aina vehreä. Niin ja Atlantin valtameri, aaaah... 

Maisemien lisäksi Portugalin parasta antia ovat tietenkin ystävälliset ihmiset, leuto ilmasto, suht terveellinen ruoka ja suomalaiselle kukkarolle lempeä hintataso. Kaunista arkkitehtuuria pääsee ihailemaan aivan ilmaiseksi, vain omien jalkojensa kustannuksella, sillä ne joutuvat koville! Vastaantulijat opastavat mielellään eksynyttä kulkijaa, ja naisenkin on yleensä turvallista kulkea yksin. En ole koskaan tuntenut oloani turvattomaksi lukuisilla reissuillani vaikka seuralaisena on ollut vain kallis kamera. Parasta antia ovat juttusille ryhtyvät tuntemattomat, ja olen itsekin oppinut avaamaan suuni. Se kannattaa.

Tervetuloa Portugaliin! 

Etualalla laivamuseo Avejoella, taustalla kohoaa Santa Claran luostarirakennus. 

Huikeita vuoristoja, tässä Serra do Açor.

Laiska maanantai

Kevät on tulla kolistellut Portugaliin. Tai oikeastaan kesä. Tänään on harvinainen, miltei tuuleton päivä. Taivas on puolipilvessä ja ilma lempeä. Ikkunat ovat levällään, jotta lämmin ilma pääsisi kiviseinien sisälle. Ne kun lämpenevät aina jälkijunassa.

Kirjoituspöydän ääreltä näen, miten naudat märehtivät laitumella. Häntä heilahtaa tuon tuosta hätistelemään liian likelle pyrkivää kärpästä. Ne ovat tulleet lämpimien ilmojen myötäjäisinä.

Talvenviettopaikoiltaan ovat saapuneet myös pääskyset. Ne sujahtelevat vikkelinä paikoissa, joihin on kerääntynyt hyönteisiä. Pesät on varmaan jo tehty. Pääskyset eivät paljoa lepäile. 

Kävin avaamassa yläterassille vievän oven ja huomasin, että kohta joutuu varmaan pistämään kaikki luukut kiinni. Läheisestä metsästä nousee sankka savu. Ei sentään metsäpalo vielä, vaan metsänpohjasta siivottuja kuivia oksia ja lehtiä poltetaan etteivät ne kesähelteillä syttyisi. Se on ennaltaehkäisevää toimintaa.

Portugalin huhtikuu on toistaiseksi ollut vähäsateinen. Jos ilmat jatkuvat tällaisina, joudutaan monessa talossa jännäämään riittääkö vesi kesän yli. Onhan tällekin kadulle vedetty kunnan vesijohto, mutta eivät läheskään kaikki ole liittyneet siihen. Vesi on kallista ja kaivovedellä pärjää kuitenkin suurimman osan vuodesta.  

Monelta pellolta on jo niitetty talven heinä ja seuraavaksi niille kylvetään maissia. Itse päätin tänä vuonna pitää istutusten kanssa maltillista linjaa. En jaksa kastella. Vesi on painavaa, sehän painaa kilon litralta, eikä letkua saa joka paikkaan. Myyrätkin mellastavat kasvimaassa, vanharouva kukkapenkeissä, kitkee joskus rikkaruohojen ohella itäneet kukatkin. Ostin vain muutaman chilin ja padrão-paprikan taimen sekä kesäkurpitsoja, ja kylvin avomaankurkkua ja kurpitsaa, loput vihannekset haen paikalliselta maatilalta. Neljällä-viidellä eurolla saa viikon vihannekset. Ei tarvitse muuta kuin kantaa ne kotiin.

Paha tapa on joskus ahnehtia tekemistä liikaa. Asettaa tavoitteet liian korkealle. Sillähän sitä saa kasattua itselleen turhia paineita. Välillä se tekee ihan hyvää, silloin saa paljon aikaan, mutta välillä pitää ottaa vähän rennommin ja antaa akkujen latautua. Hyperaktiivi toteuttaa sen tietenkin tekemällä jotain kivaa. Jotain sellaista mistä pitää. Se ei välttämättä ole kastelukannun kanssa loikkimista tai mopin kanssa mesoamista. Viime aikoina olen ommellut paljon. Ensin tein tusinan verran kauppakasseja, sitten tyynynpäällisiä. Ja värjäsin lankoja. Kirjoittamisen ohella, toki.

Näin lämpimänä maanantaipäivänä olo on raukea kuin laitumen naudalla. Tekisi mieli lötköttää hetki auringossa ja antaa hännän heilua, jos häntä olisi.

Mutta ei auta. Kanat odottavat makupalojaan – ne saavat leivänkantteja, riisintähteitä ja vihannesten kuoria pienessä kipossa. Nähdessään kipon kädessäni yksi kanoista yrittää lentää sen reunalle. Kirjaimellisesti se siis hyppii silmille. Jos menen aitaukseen ilman kippoa, kanat yrittävät nokkia helmojani . Ruohot ja maissit ovat ihan out, vain herkkupalat saavat kanojen koipiin vipinää.  

Kanojen luona käytyäni on aika kastella ne vähät istutukset. Ja tehdä jotain muuta hyödyllistä.

Jälleen ollaan siis kesän kynnyksellä, ja jotenkin minulla on sellainen olo, että tästä tulee erilainen kesä. Miten, en tiedä, aika näyttää. Tai saattaahan tästä tulla ihan samanlainen kesä kuin aiemmista neljästä mitä tällä haavaa on tullut täällä vietettyä. Lämmin, aurinkoinen, touhuntäyteinen, leppoisa. Tuntuu siltä, että pitäisi asettaa kesälle tavoitteita. Tehdä sitä ja tätä ja käydä siellä sun täällä. Ihan kuten ennen pakkasi kesälomille kauheasti tekemistä. Kun ei muulloin jaksanut ja/tai ehtinyt. Nyt pitäisi ehtiä ja jaksaa, mutta vuorokaudet tuntuvat lyhentyneen tai sitten olen itse tullut hitaammaksi. Viime kesältäkin on rästejä jäljellä. Tänään on maanantai, ei huvittaisi edes ajatella tekemättömiä töitä, saati sitten että niihin kävisi käsiksi.

Jospa siis aloittaisi siellä kanalassa käynnistä, toisi sieltä päivän munan, sillä keskimäärin sen verran kolme kanaa saavat aikaiseksi. 

Se on sentään aika paljon vähemmän kuin mitä itse saan tehtyä. 

Kuvat näpäyksiä Aveirosta kuuden vuoden takaa. Kuka tietää, mitä kukat ikkunassa tarkoittavat? 

Varjoista valoon

Aina ei tiedä mistä aloittaa. Joskus ei osaa lopettaa. Käsityöihmisenä tiedän, että voin ottaa langan, tehdä siihen solmun, pujottaa siihen koukun ja tehdä silmukan toisensa perään, ketjuksi, sitten virkata ketjuun lisää silmukoita, tehdä siitä neliön, patalapun, vaatekappaleen, laukun, torkkupeiton, pienen korin tai maton. Melkein mitä vaan. Kun on viimeisen silmukan aika, katkaistaan lanka ja vedetään se silmukan läpi. Kiristetään ja päätellään langanpäät. Se on valmis.

Tarinoiden kanssa on sama juttu. Myös blogipäivitysten kanssa on sama juttu. Aloitetaan pienestä silmukasta, yhdestä sanasta, kirjoitetaan niitä ketjuksi, lauseiksi, kokonaiseksi kappaleeksi, yhdistetään kappaleet toisiinsa, leikataan pois turhat rönsyt ja saadaan kokonainen tekstintekele.

Ei se ole sen kummempaa.

Silti on joskus vaikea tietää mistä aloittaa. Se ensimmäinen sana, se on usein vaikein. Ensimmäinen lause myös. Lukeeko kukaan pidemmälle, jos aloitan blogipäivityksen ”Kävin sitten Suomessa ja...” Ulkosuomalaisen Suomen reissut noudattavat useimmiten samaa kaavaa. Ei niissä oikein ole mitään kerrottavaa. 

Siitä huolimatta minun on pakko kertoa, että kuun alun matka oli antoisa. Enkä oikeastaan muuta tehnyt kuin heiluin maalipensseli tai -tela kädessä. Toki kastelin niitä välillä maaliin. Hankin samalla itselleni cabelos brancos, eli harmaita tai suoraan suomennettuna valkoisia hiuksia. Kattoa maalatessa olisi hyvä olla hattu päässä.

Miksi matka sitten oli antoisa? Ensinnäkin sain seurata, miten viimeksi 80-luvulla remontoitu tummasävyinen asunto 1800-luvun lopulla rakennetussa hirsitalossa muuttui vaalean valoisaksi. Sain huomata myös sen, että jaksoin riehua maalaustöissä jopa kymmenen tuntia päivässä. Asuin remontin keskellä, ja iltaisin olin niin puhki, että istuin huoneiston ainoaan nojatuoliin takeaway- tai einesruokalautasellinen sylissäni, nostin jalat maalipöntön päälle ja söin ja tuijottelin seiniä siihen saakka kunnes menin petiin lukemaan Joel Dickerin kirjaa Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Unen tulo oli silti tiukassa, sillä kävin ylikierroksilla.

Antoisinta oli kuitenkin tehdä töitä veljeni kanssa. Vajaan kahden viikon aikana vietimme aikaa yhdessä enemmän kuin viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana. Juttelimme, suunnittelimme remonttia, kuuntelimme radiota töitä tehdessämme, olimme hiljaa. Hankimme kauniin keittiön, jossa ruokaa tulee laittamaan joku muu. Harmittelimme, kun äidiltä peritty asunto menee myyntiin. Olisi kiva jos hän olisi saanut asua siinä vielä.

Kotona Portugalissa odotteli kirkas auringonpaiste, hymyilevä Carlos, hepuloivat koirat ja kukkivat luumu- ja persikkapuut. Vanharouva totesi: ”Ei tainnut matka lihottaa”. No ei, ei sillä työmäärällä mitä tuli tehtyä ja vaikka yhtenäkin iltana söin melkein täyden kebab-annoksen. Lepolomaa ei ollut tiedossa kotonakaan. Kävin käsiksi siivoustöihin ja pyykkivuoren valloittamiseen. Ryhdyin heti myös jatkamaan kesken jäänyttä käsikirjoitusta, sillä kahden viikon tauko kirjoittamisessa aiheutti paineen tuntua päässä. Piti saada tekstiä purettua sieltä. 

Vaikka tällä hetkellä kärvistelemmekin takatalven kourissa, saa jo pidentyneistä päivistä kummasti energiaa kun mielessä pitää sen, että kesää kohti mennään. Naapurin laitumella muutaman päivän ikäinen, vielä vitivalkoinen karitsa hyppii ja loikkii ja pässit puskevat toisiaan päähän, ensimmäiset pääskyset ovat saapuneet ja västäräkit häipyneet, valkoiset kallat täplittävät pellonlaitaa ja syksyllä lehtensä pudottaneiden puiden silmut turpoavat päivä päivältä, puhkeavat kohta pikkuruisiksi hiirenkorviksi. Tärkeintä on kuitenkin valo, olkoonkin vaikka pilviverhon vaimentamaa. Hetkittäin ne pilvetkin antavat periksi ja antavat auringon paistaa. Siitä se kevät alkaa.   

Arkistosta kaivetuissa kuvissa valo läsnä tavalla tai toisella. 

Kicksinsä kullakin

Matkalaukku on tuskin ehtinyt kerätä pölyä edellisen reissun jälkeen kun pakkailen jo taas, tosin tällä kertaa matkustan Suomeen pelkällä käsimatkatavaralla. Tammikuun reissuun lähtiessäni tiesin jo ennakkoon sen olevan henkisesti raskas, nyt tulevasta matkasta on tulossa fyysisesti raskas. Vietän parisen viikkoa maalisuti kätösessä remonttiapuna. Paneloidut katot ja seinät joutuu sivelemään pensselillä, telalla siitä ei tulisi mitään.

Silti on hyvä päästä tekemään jotain konkreettista. Sellaista, että näkee sen oman kätensä jäljen ja se jälki jää sinne vielä senkin jälkeen kun itse olen lähtenyt. Se on niin toisenlaista kuin se, mitä ennen palkkatöissä tein. Ensin pyöriteltiin papereita, ja teknologian kehityttyä ei enää edes niitä, vaan pelkkiä bittejä. Mitään ei tuntunut koskaan tulevan valmiiksi.

Vähän samanlaista on nyt, kun kirjailijanurani on nytkähtämässä liikkeelle. Kustantajan löytänyt dekkarikäsikirjoitus valmistui noin seitsemässä kuukaudessa. Konetta taoin viitenä tai kuutena päivänä viikossa, mietin juonta aamuyöstä, pyörittelin sanoja ja hioin lauseita mielessäni pitkin päivää kotiaskareiden lomassa. Välillä tuntui, ettei siitä tule koskaan valmista. Alkoi jo kyllästyttää. Bitit vilistelivät koneella ja vasta sitten kun tulostin koko hoidon lukeakseni sen paperilta, näki millainen paksu, lehtevä pinkka siitä tuli. Vasta silloin siitä tuli jotain konkreettista: mustaa tekstiä valkoisella paperilla. Siihen meni viitisen kuukautta.

Seuraavan kerran laatimani tarina on käsillä kosketeltavissa elokuussa, kun kirja putkahtaa painosta ulos. Voin ottaa sen käteen, avata sen, kuulla miten se natisee nidoksistaan, haistella sitä, lukea sieltä täältä lauseita, tekstiä, jonka olen itse saanut aikaan. 

Onhan se aika jännää.

Kansi on valmis, kuva ohessa. Kirjan nimen perusteella siitä ei ehkä tule joulun hittilahjaa. Portugalilaiselle maalaiskylälle sijoittuva tappotarina toivottavasti muutoin  löytää lukijansa. 

Nyt olisi kai voinut siis ottaa rennommin ja odotella kirjaa painosta. Ja pöh. Aloitin jo uuden käsikirjoituksen. Tavoitteena oli saada ensimmäinen versio, tarinan ”luuranko”, kuten sitä kutsun, valmiiksi ennen Suomen matkaa. "Lihoja" lisäilen seuraavalla kierroksella. Paria kappaletta vajaaksi jäi kuitenkin, joten urakka jatkuu kun palaan kotiin.

Aamuisin heräillessämme rupattelemme mukavia. Kerron miettiväni, "pitäisikö vielä tappaa yksi" ja miten. Loppupäivästä kohdatessamme pihakatoksen alla Carlos tiedustelee varovasti miten kävi. Hänelle alkaa kai viimein valjeta millaisen kummajaisen kanssa asuu. Pirunsarvet puskevat päälaelta esiin. 

Alkukuun sadepäivät olivat täydellisiä kirjoittamiseen. Parin viime viikon keväiset ilmat sen sijaan koettelivat keskittymistä. Vaatteitakin oli pyykättävänä ja kylpyhuoneita ja lattioita pestävänä. Puutarhassakin olisi voinut touhuta enemmän. Ja istua pihan perällä rappusilla neulomassa vielä viimeistä paria villasukkia tai tekemässä jotain muuta kivaa. Kerran kerin siellä pari kasveilla värjäämääni lankavyyhteä, siinä kaikki.

Ei tullut mieleenkään, että vaan olisi ja nököttäisi. Kevätauringon ansiosta pompin paikasta toiseen kuin sähköpaimenesta säkärin saanut jänis.

Kun aikatauluistaan ja tekemisistään päättää itse, on itsekurille kysyntää, että jotain saisi aikaan. Irtiotto ei ole synonyymi laiskottelulle. Päinvastoin, Irtiotto ja elämänmuutos vaatii vahvaa motivaatiota ja draivia tekemiseen. Energiaa ja innostusta. Sitä, että saa tekemästään jonkinlaiset kicksit. Pientä adrenaliinin tirahtelua tai endorfiinin tihkumista. Siihen jää koukkuun. 

Portugalissa vietetään parhaillaan karnevaaleja, kuten muuallakin katolilaisessa maailmassa, ihan samaan aikaan kuin Suomessa vietetään laskiaista. Enpä muistanut koko asiaa silloin kun lentoja varasin. Kotikylän kulkue huomenna jää siis näkemättä, mutta parin vuoden takaisista kokemuksista voit lukea täältä. Ohessa parit kuvat samalta vuodelta, mutta toiselta kylältä. Vielä lauantaina aurinko paisteli, mutta tänään jo sateli eikä ole mitenkään erityisen lämmintä. Vaatii hirveän suurta motivaatiota sekin, että tällaisella ilmalla tanssii kadulla niukassa asussa.

Kicksinsä kullakin. 

Hauskaa laskiaista ja karnevaalia, rakkaat Lukijat, parin viikon kuluttua ”tavataan” taas. 

Nirvanaan on lyhyt matka

Raskaan Suomen matkan jälkeen elämä kotona Portugalissa lumpsahti pian tuttuihin rutiineihin. Päivien askareisiin sisältyy mm. siivoilua, kirjoittamista ja käsitöitä. Muutaman päivän sadejakson jälkeen saimme viime viikolla peräti kaksi peräkkäistä aurinkoista päivää, ja sain pestyä ja huom. myös kuivatettua seitsemän koneellista pyykkiä. Matkani aikana kertynyt pyykkivuori ei vielä yltänyt Mount Everestin korkeuslukemiin, mutta pienen Mont Blancin verran sitä kyllä oli.

Kotona kaikki oli paikoillaan, mihinkäs ne kahden viikon aikana olisivat siirtyneet. Hallayöt olivat palelluttaneet pihakasveja, mutta kyllä ne sieltä taas puskevat uutta lehteä ja uutta vartta. Mietin mitä tekisi kasvimaan kanssa, nyt se on rikkaruohojen valtakuntaa. Kesällä se oli myyrien temmellyskenttä. Harkitsen vakavasti istutussäkkien käyttämistä.

Carlos yllätti yhtenä aamuna luettelemalla viikonpäiviä: maanantai, tirstai, ke-eskiviikku, torstai jne. Eräänä iltana kun olin jo nukkumassa, hän kömpi viereen ja sanoi kun raottelin unisia silmiä: ”Sinä nukut liian paljon”. Suomeksi.

Poissaollessani hän oli alkanut opetella suomea nettisovelluksen avulla. Kysyin, että siksikö, että voi lukea kirjani sitten kun se elokuussa ilmestyy, mutta ei, menee kuulemma ainakin kymmenen vuotta ennen kuin hän pystyy kirjaa lukemaan suomeksi.

Yhtäkaikki olen erittäin hyvilläni siitä, että hän on yhtäkkiä kiinnostunut äidinkielestäni. Illalla harjoittelemme sanomaan ”hyvää yötä”, nimittäin yö on sana, jota on ylettömän vaikea lausua.

Yllätti hän minut toistekin. Talossa on kahdessa kylpyhuoneessa poreammeet, mutta olen aina suhtautunut epäilevästi niiden hygieenisyyteen. Kylvyistä ei olla siis nautittu. Perjantai-iltana Carlos alkoi putsata toisen ammeen putkia. Vettä ammeeseen ja porekone jyllämään. Mustunutta ryönää tuli useamman vuoden edestä. Hän vaihtoi vedet pariin kertaan ja lopuksi ammeeseen laitettiin lixiviaa eli klorinia vastaavaa ainetta ja jätettiin muutamaksi tunniksi likoamaan.

En keksi muuta syytä tällaiseen äkilliseen tarmonpuuskaan talon sisällä kuin sen, että olen ”joitakin kertoja” huokaillut ja haaveillut kuumasta vaahtokylvystä. Juuri edellisenä iltana viimeksi, kun jossain televisio-ohjelmassa esiteltiin saunaa.

Lauantaina jynssäsin ammeen vielä huolellisesti ja pärryytin siinä uuden satsin vettä. Illalla, kun Carlos oli jonkin aikaa katsomassa entisen joukkueensa jalkapallopeliä, laitoin tulen takkaan, jotta vanharouva pysyisi aloillaan. Ja laskin itselleni kylpyveden. Lorautin siihen vielä kunnon annoksen ruusuvettä sillä kylpyvaahtoa ei sattunut olemaan. Vielä lasi viiniä ja olin valmis. Ensimmäiseen kylpyyn tässä talossa.

Toitotan aina pienistä iloista nauttimisen puolesta ja toitotan taas. Suuriin hetkiin ei tarvita isoja asioita. Pienet riittävät. Se mikä toiselle on arkipäivää, voi toiselle olla juhlaa. Onnellinen on se, joka pystyy näkemään luksusta arkisissakin asioissa.

Likosin kuumassa, ruusuntuoksuisessa vedessä, siemailin valkoviiniä ja katselin miten vesihöyry nousi ammeesta, leijaili ilmassa. Täysin omassa rauhassa, tyhjentäen mieltä turhista tai surullisista ajatuksista. Taivaallista. Nirvanaan on lyhyt matka, se on aivan nurkan takana.

Elämässä katse välillä tarkentuu siihen mikä ei ole oleellista vaan täysin sivuroolissa, jättäen sumeaksi sen mikä oikeasti on arvokasta. Emme voi tarkkailla omaa elämäämme kuin pientä piskuista talven kukkaa kameran linssin läpi, vaan meidän pitää koskettaa sitä, tuntea se. Elää se. 

Tiedän, se on paljon vaadittu silloin kuin herätyskello rääkyy aamukuudelta, töissä on hirveä kiire ja lapset tappelee keskenään eikä puolisoltakaan heru huomiota. 

Juuri siksi tarvitaan niitä pieniä hetkiä. Tartu niihin, ne kuuluvat sinulle, sinulla on niihin oikeus. Pitele niitä kuin kämmenellä kukkaa, ja saat niistä voimaa. 

Aika loppuu aina kesken

Kun pari viikkoa sitten pakkasin matkalaukkua ja suuntasin kohti Suomea tiesin, että matkasta tulee raskas. Äitini oli joutunut sairaalaan ja hän oli kovin heikossa kunnossa. Harvinainen sairaus oli havaittu liian myöhään. En ollut varma, ehdinkö ajoissa.

Sinnikkäästi hän kuitenkin piteli elämänsyrjästä kiinni vaikka jo tiesi, että ote oli irtoamassa ja hän oli valmis lähtemään. Silti hän eräänä päivänä harmitteli, että olisi halunnut tehdä vielä niin monia asioita.

Aika loppuu aina kesken.

Haaveet ovat olennainen osa ihmisen elämää. Haaveet, toiveet, suunnitelmat, päätökset, odotukset. Ne ovat se moottori, joka pitää meitä käynnissä loppuun saakka. 

Eräänä päivänä teimme veljen kanssa lähtöä Meilahden sairaalasta Porvooseen siirretyn äidin luota ja tämä kysyi: ”Nähdäänkö me vielä?” ”Totta kai me nähdään”, vakuutin ja uskoin siihen.

Erehdyin. Aika loppuu aina kesken.

Kun reilut neljä vuotta sitten muutin Portugaliin, tarkoitukseni oli keskittyä kirjoittamiseen. Sen olen tehnytkin. Kaksi käsikirjoitusta on päätynyt syvälle elektroniseen pöytälaatikkoon, yksi vielä hautuu. Neljännen, tällä kertaa dekkarin, aloitin toukokuussa, kirjoitin läpi kesän ja syksyn, enkä kovin monelle hiiskunut koko projektista. Marraskuun lopulla lähetin käsikirjoituksen ensimmäiselle kustantajalle. Kahden viikon kuluttua he tarjosivat kustannussopimusta. Se on melkein lottovoittoon verrattavissa oleva saavutus, tosin siihen tarvitaan tuurin lisäksi myös paljon työtä.  

Perjantaiaamuna minun oli tarkoitus mennä käymään äidin luona jälleen, sillä kertaa yksin. Hän oli pyytänyt, että lukisin hänelle tulevaa kirjaani. Olin valinnut kevyempiä kohtia – sellaisia, joita on helppo kuunnella ja kuvitella omin silmin. Sellaisia, joista jää hyvä olo.

Myöhästyin. Aika loppuu aina kesken.

Äiti luki paljon. Hän kertoi hotkivansa dekkareita. Hänen kotonaan on kirjoja, satoja kirjoja, dekkareita, pokkareita, klassikoita, kaikkea. Kirjat avaavat oven maailmaan, joka muutoin voi olla tavoittamattomissa. Ne antavat elämyksiä, iloa, jännitystä, tietoa. Mielihyvää. Vievät matkalle ja tuovat silmänräpäyksessä takaisin kotiin. Antavat ihmiselle edes pienen syrjän unelmista – joku muu on jo tehnyt sen mistä haaveilet ja jakaa kokemuksensa kirjan kautta. Äidille kirjat olivat intohimo.

Jos eutanasia olisi Suomessa sallittu, hän olisi valinnut sen, ja me lapset olisimme voineet olla äidin luona kun hän lipui pois. Pitää kädestä. Hyvästellä. Nyt siihen ei ollut mahdollisuutta, kaikki tapahtui niin nopeasti, niin pian. Yllättäen.

Aika loppuu aina kesken.

Ihmisen saa näännyttää ravinnon, nesteytyksen, hapen ja lääkkeiden puutteeseen – tätä saattohoito käytännössä joskus on, kun aktiivinen hoito lopetetaan – mutta hänelle ei saa antaa kuolinapua, joka sallisi nopean, rauhallisen ja kivuttoman kuoleman valittuun aikaan, jolloin läheiset voisivat olla läsnä.

Minä kysyn vaan, kumpi tapa on inhimillisempi? Kumpi tapa kunnioittaa elämää ja ihmistä enemmän?

Se kuitenkin jatkuu, elämä, ja menetykset ja saavutukset kuuluvat siihen yhtä oleellisena osana kuin taivaalle kuu ja aurinko. Pimeyden keskellä on havaittavissa valopilkkuja, kuin tähtiä, ja niitä kohti täytyy suunnistaa. Ensin täytyy kuitenkin pysähtyä hetkeksi, ottaa aikaa, muistaa.

Kiitos Meilahden hematologian osasto 7A:n sympaattiselle henkilökunnalle äidin lämminhenkisestä hoidosta. Kiitos myös kaikille, jotka ovat ottaneet osaa perhettämme kohdanneeseen suruun. 

Pysähtymisen vaikeus

Jouluna alkanut flunssa on jokseenkin vienyt voimat. Ei täysin, mutta ajoittain aika tehokkaasti. Sen huomaa varsinkin silloin kun ei malttaisi olla aloillaan. Esimerkiksi aurinkoisena päivänä. Onneksi tässä oli muutama pilvinen päivä välissä – flunssa, mikä pätevä tekosyy pysytellä sängyssä! Silti sielläkin aika käy pian pitkäksi, ja aika pian sitä huomaa jo kiskovansa niiskuttaen vaatetta päälle. 

Etelä-Suomessa ja Pohjois-Portugalissa on ollut samat lämpötilalukemat, eri etumerkki vaan. Kun lähden käymään Suomessa, voi iskeä vähän erilainen lämpöshokki. Ensinnäkin sisätiloissa saa varmaan pyyhkiä hikeä otsalta ja kulkea vain yhdellä sukkaparilla, mutta ulkona joutunee pidättelemään hengitystä ettei putket jäädy, keuhkoputket siis. Onneksi sain Carlosilta joululahjaksi turkishansikkaat – näpit eivät ainakaan pääse paleltumaan.

Joulusta on jo sen verran pitkä tovi, ettei siitä sen enempää kuin että meni ihan meidän perinteidemme mukaisesti; aattona nautimme portugalilaista ja joulupäivänä suomalaista jouluruokaa. Tänä vuonna ymmärsin ostaa ihan oikeaa kinkkuakin enkä lapaa, kuten aiempina vuosina. Hypermarketin lihatiskin myyjä kantoi takahuoneesta yhdeksän kilon kinkun kun kyselin luullista kinkkua. Tarjoutui leikkaamaan siitä sen kokoisen palan kuin haluan, mutta päädyin sitten kuitenkin luuttomaan kinkkuun. Se oli hyvä valinta.

Mutta se siis joulusta. Vuodenvaihdekin voidaan sivuuttaa aika nopeasti. Kun puolenyön aikaan avasimme kuohuviinipullon ja söimme kaksitoista rusinaa kahdentoista toiveen kera, oli meillä molemmilla sama toive ensimmäisenä: terveyttä läheisille ja miksei myös itselle. Se on viime aikoina ollut ajankohtainen toive, eikä liity mitenkään flunssaan.

Sen verran räytynyt olen ollut, että eilen illalla suihkun jälkeen päätin viettää hetken itsekseni yläkerran huoneessamme. Mukaan otin lasillisen portviiniä – olin siitä aiemmin päivällä näpsinyt kuvia ja hyvän viinin kaataminen takaisin pulloon ei jotenkin juolahtanut mieleen. Viemäriin kaatamisesta puhumattakaan. Istahdin sängylle siis suihkunraikkaana, siemaisin lasista ja yritin rentoutua. Viime aikoina on kirjoitettu paljon mindfullnessista. En oikein tiedä mitä se tarkoittaa, mutta päätin kokeilla mielen tyhjentämistä hiljentymistarkoituksessa. Silmät siis kiinni ja syvä hengenveto. Yritin tiedostaa kehoni ja kuulla hiljaisuuden.  

Kuulin vain mieletöntä kilinää ja vinkunaa monella taajuudella ja mopon ohikiitävää pärinää. Korvani nimittäin soivat. Mopo kaahasi kadulla.

Yritin tyhjentää mielen ajatuksista ja sanoista, väkisinkin miettien samalla miten kuvailla miltä mielentyhjennys tuntuu. Että millaista on ajatukseton hiljaisuus. Sanat risteilivät ja poukkoilivat pääkopan sisällä. ”Sanat pois”, komensin itseäni. Ne pysyivät poissa noin kaksi ja puoli sekuntia, sitten taas jostain vilahti mieleen: ”kylpytakki tuntuu pehmeältä”, ”varpaat ovat kippurassa”, ”portviini on hyvää” jne. Lopulta turvauduin joogamantraan ja aloin hymistä mielessäni ”ommmmmmmmm....”, ”ommmmmmmmm......”

Se tehosi. Mieleen ei näköjään mahdu kuin yksi sana kerrallaan. Aika pian kuitenkin kyllästyin ja portviinikin loppui.

Pysähtyminen on pahuksen vaikeaa. Usein siihen pystyy vasta sitten kun jokin pakottaa.

Kirjoittaminenkaan ei suju nyt ihan itsestään. Batatinha tunkee syliin ja läppäisee tassulla läppäriä, ja naapurista palannut vanharouva papattaa kuulumisia kadun toiselta puolelta. Sytytin takkaan tulen, liekit ilakoivat, kuivat puut ritisevät, muuntuvat pian hiillokseksi, joka suorastaan vaatii likelleen makkaraa.

Luulen, itse asiassa olen aika varma, että liekkejä katsellessa pystyisin pysähtymään, jos olisi hiljaista. Sääli, että siinä vaiheessa kun telkkari sammahtaa, on takassa hiillos jo hiipunut ja minä itse valmis unten maille.

Näin pitkälle pääsin blogipäivityksessä viikko sitten. Sitten tietokone pysähtyi. Se lakkasi lataamasta ja akku loppui. Viikko korjaamolla ja taas toimii. 

Matkalaukku on nyt pakattu ja aamulla suuntaan kohti Suomea. Odotettavissa on raskaanpuoleinen matka, mutta jotain positiivistakin on luvassa. Siitä enemmän ensi kerralla.

Kuvia tällä kertaa vain yksi, mutta sellaisesta maisemasta, joka aika takuuvarmasti pysäyttää.