Kauniit ja rohkeat eivät mene metrolla

Joskus aikoinaan, ei niin kauhean kauan sitten, suomalaisen sinkkuystäväni kanssa puitiin sitä, että missä ihmeessä sitä voisi tutustua vastakkaisen sukupuolen edustajiin. Yöravintolat oli koluttu ja tyhjänpäiväisiksi todettu, harrastukset pyörivät lähinnä pitsinnypläyksen ja sienestyksen ympärillä, ja arkipäivät kuluivat töissä ja julkisissa liikennevälineissä kodin ja työpaikan välillä, ja lopuksi kotisohvan syleilyssä. Totesimme ykskantaan, että pääkaupunkiseudun junien ja bussien miestarjonta ei vastaa kysyntää. Kiinnostavat, kauniit ja rohkeat eivät matkusta julkisilla liikennevälineillä.

Julkisissa liikennevälineissä näkee kuitenkin elämän väripaletin vauvanrattaista lähes hautaan, oli maa mikä vaan. Metromatkan ajanviete on tarkastella kanssamatkustajia aurinkolasien takaa, vaivihkaa. Jotkut jäävät mieleen, syystä tai toisesta. Joidenkin kasvot tulevat jopa tutuiksi. Kuten sen nuorukaisen, jolla yleensä on yllään baseball- takki ja päässään baseball-lakki, lippa silleen vinosti taaksepäin. Hänellä on usein mukanaan valpas bokseri, ja täytyy sanoa, että koira muistuttaa isäntäänsä, tai toisinpäin. Harvinaista kyllä nuorukaisella ei ole johtoja korvissaan, ei. Hänellä on kännykkä kädessään, ja sieltä raikaa ilmoille reipasta teknoräpremputusta koko metrovaunun iloksi. Jotkut matkustajat tosin huokailevat, eivätkä ihastuksesta.

Viimeksi metrossa oli ehkä ikäiseni mies, jolla oli musta silmänalus ja nenänpielessä joko valtava luomi tai tuore arpi, en saanut selvää. Suussaan hän jauhaa louskutti jotain, ties mitä, ihan niin kuin vuohet jauhavat apettaan päivälevollaan. Leukaperien vahvuudesta päätellen hän oli harrastanut jauhamista jo muutamat vuodet. Silmät lumpsuivat kiinni, vähän auki, kiinni taas, metron heilautusten tahtiin, ja katse ammotti tyhjänä kuin valtion säästöpossu. Mietin, että miehen ajatusten virta on varmaan yhtä aktiivinen kuin vuohien. Tai ei ehkä niinkään. Alkkis, narkkis, tai muuten vaan väsynyt?

Vastapäätä minua istui seesteisen iän saavuttanut, silti sileäkasvoinen nainen, jonka vaaleanharmaat hiukset olivat väljällä nutturalla. Hillitysti punatut huulet suipistuivat aika ajoin. Isojen kärpäsaurinkolasien takaa hän katseli maisemia, ja muita matkustajia. Sen näki siitä, kun hän varovasti käänteli päätään ja auringonvalo heijastui isoista linsseistä kuin peileistä.

Lähellä, vanhuksille, vammaisille ja raskaana oleville varatulla penkillä oli nuori nainen käsi uutuuttaan hohkaavan valkoisessa kipsissä. Tuska ja potutus häilyivät kasvoilla, kun hän piteli kättään ylhäällä ja nojasi päätään istuimen selkänojaan. Mitä oli mennyt tekemään, miten oli saanut käden murtumaan?

Yhden asemanvälin verran matkaamme liittyi pienen pikkuruinen vanha mies, jolla oli lintumaisen kapeat kasvot, pitkä kaula ja melkein näkymättömän harmaat hapset, lierihattu päässään ja päällään ruutukuosinen pikkutakki, terävästi prässätyt housut, kaulaliina ja lankatut kengät. Tyylikäs. Haparoivin askelin hän astui sisälle metroon, piti tiukasti tangosta kiinni, ja seuraavalla asemalla astui haurain jaloin ulos ja jatkoi matkaansa.

Yhdellä penkillä istui tummakulmainen mies, jolla oli pieni lapsi rattaissa. Mustat, suorat hiukset oli kammattu päätä pitkin, mutta korvien kohdalla ne kihartuivat latvoista. Kuumana päivänä miehellä oli yllään hihaton sininen paita, jonka kaula-aukko oli varsin antava. Niistä rintakarvoista olisi James Bondkin kateellinen. Kehtaa esitellä. Mies jutteli lapsensa kanssa ja syötti tälle välipalaa, piteli rattaista kiinni. Lapsi jokelsi vastaukseksi.

Jollain penkillä istui yliopisto-opiskelija mustassa jakkupuvussaan, musta viitta laskostettuna syliinsä. Kasvoilla kajasti toivo tulevaisuudesta, hyvästä työpaikasta, itsenäisestä elämästä ja kumppanista, lapsista, ihan ikiomasta kodista. Silmäkulmassa näkyi kuitenkin apeutta, realismia talouskriisin raatelemassa maassa. Jäisikö hän tänne vai olisiko hän yksi monien ulkomaille muuttavien koulutettujen nuorten joukossa? Onnestaisiko häntä ja jos onnestaisi, niin missä? Missä sen oman elämän rakentaisi?

Vila do Conden asemalla apua lipunostoon pyysi mies, joka puhui portugalia vahvasti murtaen, kuin olisi ollut iso purkka suussa. Hän kertoi, että häneltä oli varastettu auto ja sen mukana matkatavarat, matka-asiakirjat ja matkashekit. Hänellä oli vain viisikymppinen taskussaan ja kassissa kiinalaisesta kaupasta ostetut hätävaravaatteet. Hän kertoi asuneensa USA:ssa yli 40 vuotta ja tulleensa nyt käymään ”kotona” Portugalissa, neljättä kertaa neljän vuosikymmenen aikana. Oli mennyt apteekkiin, jättänyt avaimet auton virtalukkoon, ja nyt harmitti niin että melkein takoi päätään aseman lippuautomaattiin. Mies ei ollut juttutuulella. Ymmärrettävää.

No entäs minä sitten? Keski-ikään kerennyt, hiukan jo kulahtamaan alkanut vierasmaalainen nainen mustassa kotelomekossa, hinaten tavaroitaan heleänvärisessä ostoskärryssä matkalla maalta kaupunkiin, tarkkaillen ihmisiä jo aika vanhojen Raybanien takaa, kuvitellen ettei kukaan huomaa vaivihkaista tuijotusta. Väsähtäneenä aamun heinänniitosta, tukka helteestä lasahtaneena ja vanhat lakat varpaankynsissä.

Ei, kauniit ja rohkeat eivät mene metrolla. Tavalliset ihmiset tekevät niin. 

Sataa sataa lotisee

Foz do Douro, paikka jossa joki laskee mereen.

Kolmen kuukauden kuiva kausi päättyi viikko sitten, kun säiden pyhimys S. Pedro tönäisi saavin nurin ja jätti sen silleen. Lauantai-iltana saapuneella Suomi-vieraallani oli naurussa pitelemistä. Edellisen kerran kun hän oli täällä, toukokuussa, satoi, tuuli ja oli hyisevän kylmää. Nyt sentään oli lämmintä, kuten jaksoimme joka välissä hokea mantran lailla. Samalla kun painoimme tuulta päin sateenvarjot ojossa kuin turnajaisritarit peistensä kanssa.

Sukat ja kalat sulassa sovussa Espinhon torilla.

Eilen saattelin vieraan lentokentälle, ja koneen päästyä matkaan läjähti taivaalta illaksi kunnon ukkosmyrsky. Kyllä, kastuin kotimatkalla. Vielä yöllä kuului sateen lotinaa, mutta nyt S. Pedrolle on tainnut tulla sääli meitä, sillä hän on oikaissut saavin ja pistänyt vesihanat kiinni. Aurinko yrittää epätoivoisesti kurkistella pilvien raoista, ja minä yritän lähes yhtä epätoivoisesti kuivatella pyykkejä. Ilmankosteus on vielä sitä luokkaa, että ei auta aurinko, ei Atlantin tuuli.

Suomi-vieras viipyi vain muutaman päivän, minkä ajan käytimme aika intensiivisesti. Sunnuntaina Carlos grillasi meille aina niin makoisia sardiineja. Grillauspaikka piti tosin siirtää pihakatoksen alle sateelta suojaan. Tietenkin. Pienessä tihkusateessa kävimme poimimassa hedelmätarhasta viikunoita ja rapsuttamassa vuohia. Lounaan aikana pääsin taas treenaamaan suomi-portugali -simultaanitulkkausta. Alkaa jo sujua rutiinilla. 

Vihannesvuori.

Maanantaina suuntasimme Espinhon viikkomarkkinoille, jotka ovat alueen suurimmat. Myytävänä on kaikkea kananpojista kankaisiin ja kengistä kastanjoihin. Portugalissa matkaavan kannattaa ottaa selvää missä pidetään lähimmät markkinat ja pistäytyä siellä ihan jo tunnelman vuoksi. Kukkarosta kannattaa pitää kiinni, ei pelkästään näpistelijöiden vuoksi vaan myös siksi, että voi sortua heräteostoksiin. Kaikki on aika halpaa. Laadun kanssa voi olla vähän niin ja näin ainakin vaatteiden kanssa. Käsityöihminen voi tehdä kuitenkin hyviä löytöjä: virkkauslankoja, pellavakankaita, nappeja ja muita ompelutarvikkeita. Jollei omat taidot riitä pitsiliinan tekoon, niitä voi ostaa valmiina. Monilla torikauppiasrouvilla virkkuukoukut vaan vilistävät sormissa kun he asiakkaita odotellessa virkkaavat pitsiä pellavaliinan reunaan.

Tiistaina meillä oli Porto-päivä. Vähän kävelyä, lounas Vila Nova de Gaian puolella ravintolassa, jonka yläterassilta on kaunis näköala Dourojoelle ja Porton kuuluisalle Ribeira-alueelle. Olen aiemminkin hehkuttanut Porton ainutlaatuista rapistunutta kauneutta. Hehkutan taas. Olen käynyt siellä kymmeniä kertoja, ja aina kipunoin yhtä täpinöissäni kun menen sinne. Talojen värit, koristeelliset takorautakaiteet, lukemattomat yksityiskohdat, vanhanaikaiset raitiovaunut, kauniit sillat ja merelle kaartava Dourojoki. Imen sitä silmilläni niin että melkein vihloo. Portossa on ihana käydä, siellä saa stimulanttia kaikille aisteille. Suosittelen tulemaan pidemmänkin matkan takaa.

Kaupungin kaduilta pellon laidalle: maissinkorjuu on yhä meneillään, normaalia myöhemmässä kylmän kevään takia. Yksi toisensa jälkeen kohiseva maissipelto kaadetaan, ruo’ot leikataan puimurin silppuavaan kitaan. Carlosin talon vieressä oleva iso pelto niitettiin viime viikolla. Ehdin juuri alta pois Gaia-koiran kanssa, kun aamulla kävin niittämässä traktoripolulta heinää vuohille ja lampaille. Puimuri ahkeroi pellolla muutaman tunnin, liuta traktoreita perässään kuljettamassa silppua varastointipaikkaan. Jäljelle jäi vain kuivat tyngät ja kuormasta tippuneet tähkät. Jotkut kyläläiset kulkivat pari seuraavaa päivää peltoa pitkin poikin keräten tähkiä kanojen ruuaksi. Naapurin iäkäs rouva harmitteli sitä, että tänä vuonna puimurin jäljiltä löytyi niin vähän tähkiä. Viime vuonna oli kuulemma enemmän. Annoin hänelle löytämäni kaksi tähkää, mistä hän ilahtui.

Niittokoneen kaluama pelto on sateiden jäljiltä mutainen ja ruma. Jonain päivänä pellolle tuodaan vielä navetan lietettä, se sekoitetaan ja maa möyhitään (toivottavasti saman tien, sillä haju on hirveä), ja sinne kylvetään heinää. Ei mene montaa viikkoa, niin siellä vihertää taas. Samanaikaisesti pellon vierellä kiivit pullistelevat oksillaan. Olemme seuranneet sadon karttumista ja todenneet, että emme kuunaan ikuna saa omin voimin niitä kaikkia syötyä, vaikka ne kypsyvät hissukseen pitkin talvea. Kiiviähky uhkaa. Virittelen jo hillokattilaa valmiiksi. 

Ensi viikolla on tulossa lisää vieraita Suomesta, kun kaksi tätiä ja setä tulevat kylään. Heti heidän perään tulee veljeni perheineen. Luvassa on siis varsinainen vierailubuumi, ja suomalainen puheensorina tulee kaikumaan Vila do Conden kivetyillä kaduilla. Toivon hartaasti S. Pedron hillitsevän itsensä ja pitävän taivaan hanat kiinni, jotta vieraat saisivat nauttia lokakuun kuulaasta valosta ja auringosta, joka lämmittää ja lataa energiaa ennen pimeää talvea. 

Taivas saa odottaa

Istuin sunnuntaiaamuna keittiössä, maalla, lusikoimassa mysliä maidon kera, kun jostain kaukaa alkoi kuulua Adiemusin eteeristä laulua. Olimme juuri keskustelleet Carlosin kanssa hengenasioista, aamuhepulin saaneen kirkonkellonsoittajan inspiroimana – ehtoollisista, ripittäytymisistä ja sen sellaisista – joten olin henkisesti herkässä mielentilassa. Adiemus tuntui lähestyvän, sen ääni voimistui uhkaavalla tavalla, ja luulin enkelten joukkion olevan tulossa noutamaan minua. Pian kuulin myös papin lukevan monotonista liturgiaa, vähän niin kuin kuolemaantuomitulle. Olin jo ryömimässä enkelijengiä piiloon ikkunattomaan varastohuoneeseen, mattojen alle, kun sain ”papin” puheesta selvää: ”Aänestäkää sosialistipuoluetta, äänestäkää solidaarisuutta”, hän sanoi, ja toisti sanomaansa vielä viestinsä tehostamiseksi. Monta kertaa.

Huokaisin helpotuksesta. Adiemus ei ollutkaan viikatemiehen saattue. Ensi viikonloppunahan on kunnallisvaalit. Taivas saa vielä odottaa minun osaltani.

Talomme kohdalle päästyään Adiemus raikasi pienen auton katolle laitetuista kovaäänisistä, vahvistuen vielä kivitalojen seinien muodostamassa solassa niin, että olisi herättänyt kuolleetkin, tai ainakin vielä nukkumassa olleet isoäidin ja pojanpojan. Ryntäsin ikkunaan viittilöimään autoa jatkamaan äkkiä eteenpäin. Mitä sen nyt juuri siihen kohdalle piti pysähtyä levittämään sosialistista ilosanomaa? Hus!

Ennen lounasaikaa kaksi pientä kylää yhdistävää tietä kulki kuusi kertaa kovaääninen auto muistuttaen ihmisiä äänestämään, joillakin niistä perässään iloinen puoluekulkue. Melun hälvettyä ja pölyn laskeuduttua naapuruston rouvat puhelivat kadulla ja kuulin kun joku sanoi, että "tämä on nyt tätä koko seuraavan viikon". Postilaatikkoon oli jaettu nippu kiiltäviä esitteitä, jotka totesimme kelvottomiksi grillipuiden sytyttämiseen. Lisäksi laatikosta löytyi kaksi kuulakärkikynää ja led-valaisimella varustettu avaimenperä. Siitä ilahduimme. Sillä voimme metsästää isoja inhoja etanoita puutarhasta yön pimeydessä, ennen kuin ne syövät kaikki kylvämämme ja istuttamamme kasvit.

Pieniä tynnyrinpoikasia.

Viikkoni alkoi mukavasti. Jokin aika sitten tutustuin facebookin kautta Portossa asuvaan suomalaisnaiseen. Hän kutsui minut mukaan ”kansainvälisten leidien” tutustumisretkelle Rozésin portviinikellariin. Ryhmässä oli mukana muun muassa suomalaisia, saksalaisia ja ranskalaisia, ja yksi ihastuttava, tyylikkäästi ikääntynyt ruotsalaisleidi, joka olemuksellaan teki lähtemättömän vaikutuksen. Kun tulen vanhaksi, haluaisin olla niin kuin hän. 

Ennakkoon jännitin, miten kaksi Portugalissa asuvaa suomalaista tervehtivät toisiaan. Kättelemmekö pohjoismaalaiseen tapaan vai tervehdimmekö poskisuudelmin portugalilaiseen tapaan? Useimpien leidien kanssa sekä kättelimme että tervehdimme poskisuudelmin. Euroopan kylmä pohjoinen ja lämmin etelä kohtasivat, kättelivät ja suutelivat poskille. Euroopan yhdistyminen näkyy jälleen konkreettisella tavalla.

Olen viimeiseen asti vältellyt suomalaisiin tutustumista täällä. Se on loppujen lopuksi ihan helppoa. Meitä ei ole täällä montaa. Koko maassa arviolta 500-700, joista suurin osa lienee Algarvessa ja Lissabonin tienoilla. Nyt vähitellen on kuitenkin alkanut tehdä mieli muiden naisten seuraa. Siis ihan sitä että saa höpöttää, käydä ostoksilla tai kahvilla tai lasillisella viiniä, vaihtaa kuulumisia ja kokemuksia. Puhua vaikkapa miehistä tai lapsista tai kotieläimistä, esim. koirista. Vuohetkin käy, jos jollakulla sattuu niitä olemaan. ”Meidän vuohi on kauhean pullukka, se pitäis laittaa dieetille, mites teidän vuohi?”

Nyt sain kertaheitolla monta uutta tuttavuutta, ja toivottavasti tapaamme pian uudestaan varsinkin suomalaisrouvan kanssa. 

Vierailu Rozésin portviinikellariin oli mielenkiintoinen. Viinitilan toimintaa esitteli meille sen toimitusjohtaja ilman mitään etukäteen laadittua käsikirjoitusta. Hän vertasi portviininvalmistusta lasten kasvatukseen – niiden pitää antaa kasvaa ja kehittyä kaikessa rauhassa, ja ohjata niitä oikeaan suuntaan. Kellarissa tuntui valtavissa tynnyreissä kypsyvän portviinin eteerinen tuoksu, ja näin kun sitä tihkui joidenkin tynnyrien saumoista. 10-vuotiasta portviiniä maistellessamme totesin sen olevan ihan eri maata kuin marketista ostamani halpisportviini, jossa liotan rusinat kuivakakkuja varten.

Huippaako?

Lopuksi meidät kutsuttiin tutustumaan myös Rozésin varsinaiseen viinitilaan, joka sijaitsee Dourojoen varrella. Tietenkin. Siellähän ne kaikki ovat. Vielä tällä viikolla siellä pääsisi polkemaan viinirypäleitä. Tilan toimitusjohtaja totesi, että se tekee hyvää iholle. Me keski-ikäiset naiset suunnittelimme sukeltavamme rypälemössöön pää edellä.

Ennen kuin suunnittelette vierailua Rozésin portviinikellariin seuraavalla Porton matkalla niin tiedoksi, että se on avoinna vain ryhmille ja niillekin harvakseltaan. Muita kellareita on kuitenkin avoinna yleisölle yllin kyllin. Ei kannata yrittää koluta kaikkia läpi päivässä tai edes kahdessa. Sitä ei kenenkään pää kestäisi.

Loppuviikostakin on tiedossa mukavia asioita. Ihana ystävä Suomesta tulee kylään, jo toistamiseen. Peukut ja isovarpaat pystyssä toivon, että ilmat jatkuisivat kesäisen lämpiminä. Nyt on virallisesti syksy täälläkin. Lämpömittari on onneksi eri mieltä. Tykkään tästä lämpömittarista. 

Portviinikellari poikineen. 

Paluu koulunpenkille, regresso ás aulas

Koulut ovat päässeet alkamaan Portugalissakin. Kolmen kuukauden pituinen kesäloma on tältä vuodelta ohi, ja oppilaat ja opettajat ovat palanneet penkkejä lämmittämään pienen polemiikin saattelemina. Luokkakokoja ollaan suurentamassa ja pieniä kouluja lakkautetaan, ja koulutettuja opettajia on kerta kaikkiaan liian paljon. Monilla on työsopimus vain lukukaudeksi kerrallaan. Kaikille ei riitä töitä, ja jotkut joutuvat menemään töihin käsittämättömän kauas. TV:ssä haastateltiin opettajaa, jonka päivittäinen työmatka on yli 200 km – suuntaansa. Puolet noin 1500 euron bruttopalkasta menee matkakuluihin. Eikä tarjotusta työpaikasta voi kieltäytyä, koska silloin ei ole oikeutettu työttömyyskorvaukseen tai valtion tukiin. Jotkut vuokraavat kalustetun asunnon tai huoneen työpaikkakunnalta, mutta perheellisille tilanne on vaikea. Opettajat ovat järjestäneet useita mielenosoituksia työpaikkojen vähentämistä vastaan. Tuskin kukaan on eri mieltä siinä, etteikö koulutus olisi väärä säästökohde.  

Portugalissa oppivelvollisuus kestää nykyään 18-vuotiaaksi saakka. Hyvässä lykyssä sen jälkeen pääsee yliopistoon – jos pisteet riittävät ja vanhemmilla on varaa kustantaa opiskelu. Täällä ei tunneta sellaista opintotukijärjestelmää kuin mitä Suomessa on. Vanhemmat kustantavat lastensa koulutarvikkeet ja oppikirjat ekaluokasta lähtien. Monilapsiselle perheelle se on iso kustannus, vaikka koulut käyttävätkin samoja oppikirjoja useamman vuoden peräkkäin. Vasta nyt talouskriisin myötä on alkanut tulla käytettyjen koulukirjojen kauppapaikkoja. Ennen käytetyn kirjan käyttäminen oli jotenkin hävettävää. Nykyään se on monissa perheissä pakon sanelemaa.

Ne asiat, joita Suomessa pidetään niin itsestään selvinä, ettei niille usein ymmärretä antaa arvoa – ilmainen koulu, koulukirjat, kouluruoka – ovat täällä kaukaisia hyvinvointivaltion tunnusmerkkejä. Harva suomalainen tuskin tulee edes ajatelleeksi sitä, että muualla Euroopassa perusasiat, kuten koulutus, on järjestetty eri tavalla. EU yritti taannoin yhtenäistää myyntiin kelpaavien kurkkujen käyryyttä, mutta eriarvoisuutta on monissa tärkeämmissä asioissa. Välillä tuntuu siltä, että EU:n virkamiehet tuhertavat turhien pienten asioiden parissa. Eivät kai isompiin uskalla kajota?

Suomen koulutusjärjestelmää arvostetaan täällä. Eipä tänne asti kantautuvissa uutisissa ja reportaaseissa juuri tuoda esille niitä negatiivisia puolia, kuten koulukiusaamista ja kouluampumisia. Eivät ne toki koulutusjärjestelmän syytä ole, vaan kaiketi yhteiskunnan oireilua tai jopa ”normaali” tapa olla tekemisissä toisten kanssa. Omilta yläasteajoilta, kahdelta viimeiseltä vuodelta, muistuu mieleen päivittäinen lievä kiusaaminen, jonka kohteeksi jouduin asuttuani vuoden ulkomailla, toisin sanoen Siperiassa. Biologian tunnilla kerrottiin kerran saksanhirvestä. Sen jälkeen sain lisänimen ’siperianhirvi’. Kuulostaa hauskalta? Varmaan niiden nimittelijöiden mielestä se olikin. En juuri korvaa lotkauttanut kun koulun käytävillä huudettiin perään, se oli niin ”normaalia”. Kyllä siinä nuoren tytön nahka sai lisää paksuutta. Nyt jälkikäteen ajateltuna olisi tietysti ollut kivempi käydä koulua, jos kaikki olisivat olleet sopuisasti keskenään, kunnioittaen toisiaan niin kuin sivistyneeseen kanssakäymiseen kuuluu. Miksi ihmeessä se on niin vaikeaa? Miksi on niin vaikeaa laskea kyynärpäitä alas ja antaa toiselle tilaa olla sellainen kuin on? Kaiken hyvinvoinnin keskellä suomalaiset eivät ole kovin suvaitsevaista kansaa. Jos nyt vähän yleistetään. Jokaiselle tekisi hyvää välillä tehdä tutkimusmatka oman napapiirinsä ulkopuolelle. 

Siperia tuli muutenkin nyt mieleen, kun sain viestiä senaikaiselta koulukaverilta. Yli kaksikymmentä vuotta on vierähtänyt siitä, kun viimeksi vaihdettiin kuulumisia. Pieni suomalaisyhteisö oli silloin aikoinaan tiivis, mutta kotimaahan paluun jälkeen hajauduimme eri puolille Suomea. 

Elämä jatkuu täällä tasaisen rauhallisena. Lauantai-iltana kävimme Vila do Conden maatalousmessuilla. Kyllä, illalla, illallisen jälkeen. Messut olivat auki puoleenyöhön saakka. Muun muassa paikalliset osuuskunnat, tuottajat ja metsästysseurat esittelivät toimintaansa. Paikalle tuodussa leivinuunissa paistettiin chouriço-makkaralla täytettyjä leipiä. Yleisö sai ihmetellä valtavan kokoisia lehmiä ja silitellä vuohia, jotka huom. olivat paljon hoikempia kuin ”meidän” vuohet. Yksi yleisön suosikeista oli vastasyntynyt villisianpentu, vai onko se porsas? Se hoiperteli sinnikkäästi neljällä sorkallaan napanuoran pätkä roikkuen, pahnoilla lepäävän emonsa vierellä, ja keräsi ihastuneita huudahduksia. Paikallisille viljelijöille messut ovat sosiaalinen tapahtuma. Siellä tavattiin tuttuja ja vaihdettiin kuulumisia.

Viime päivinä olemme todistaneet erikoista näytöstä – auringonlaskun aikaan sadat pääskyset ovat kokoontuneet ruokailemaan maissipellon ylle. Niiden lennossa ei ole mitään varpusparven kurinalaista ryhmäkoreografiaa, vaan ne liitelevät taivaalla sikin sokin, oman mielensä mukaan, tehden yksi toisensa jälkeen syöksysukelluksen alas ötökkäparan turmioksi, ja viilettävät vauhdilla pellon yllä maissiruokojen kärkiä hipoen. Niiden näön ja reaktionopeuden täytyy olla huippuluokkaa, sillä illan hämärässäkään ne eivät törmää toisiinsa.

Tiedämme kyllä, mitä pääskysten kokoontuminen tarkoittaa. Vaikka päivät ovat edelleen lämpimiä, on kesä päättymässä täälläkin. Pääskyset tankkaavat ravintoa ja keräävät voimia ennen kuin suuntaavat etelään. Pohjois-Portugali ei ole niille tarpeeksi etelässä. Haikeana katselen niiden lentonäytöstä sillä tiedän, että minä päivänä tahansa se on tämän kesän viimeinen. Rantakahviloita puretaan, telttoja pistetään pakettiin ja keltapaitaiset hengenpelastajat katoavat rannoilta vähin äänin. Syksy hiipii hiljalleen, varkain, sumuisine aamuineen, kellastuvine lehtineen ja sateisine päivineen. Aallot kurkottavat rannalle, huuhtoakseen viimeisen auringonpalvojan jalanjäljet, ja kohta ranta on jälleen vain "minun" ja muutaman kalastajan.

Maaseudun rauhassa, vaan ei hiljaisuudessa

Kun sielunsa silmillä ja korvilla kuvittelee itsensä maalaisympäristöön, siis sellaiseen missä vilja hiljaa havisee pelloilla ja satunnainen traktori päristää jossain kaukaisemmalla kadulla, ei idyllinen mielikuva oikeasti vastaa todellisuutta.

Naapurin keltainen talo, vihreä ikkuna ja sininen mopo.

Ensinnäkin traktoreita päristelee ohi keskellä yötäkin, kun joku paikallisista isännistä palaa kahvilasta kotiin. Toiseksi maissipelto ei havise hiljaa silloin kun tuulee. Liki kolmimetriset korret kohisevat, ja kastelulaite suhahtaa sykäyksittäin, kuin se roiskaisee vettä pellolle. Kohta pellolla louskuttaa niittokone, joka katkoo korret ja rouskuttaa ne silpuksi, nautojen ruuaksi. Kone on hirvittävä kapistus. Kerran eräällä pellolla oli iltapimeällä kehitysvammainen mies lymyilemässä maissien kätköissä. Koneenkuljettaja ei huomannut häntä, ja, no. Seuraukset olivat ikävät, ja tapaus ravisutti paikallisia viljelijöitä. 

Maissinkorjuu on nyt hiljalleen käynnistymässä ja kestää muutaman viikon, kun osuuskunnan niittokone kiertää pellolta toiselle. Traktorit suhauttelevat ees taas, vieden maissisilpun varastointipaikkaan. Myöhemmin maa muokataan ja talveksi kylvetään viljaa. Se todennäköisesti havisee tai ainakin vapisee talven viimoissa.

Siinä missä kaupunkilaiskukko Vila do Condessa alkaa kiekua aamuyöstä, pienen maalaiskylän kukko kiekuu näköjään myös nukkumaan mennessä. Yöllä ei muutoinkaan ole hiljaista – aina joskus joku auto hurauttaa ohi kivetyllä kadulla, kuulostaen lähinnä ohi syöksyvältä tankkiautolta.  Naapuruston koirat kommunikoivat keskenään, ja niitä koiria ei ole ihan vähän. Hau hau siellä ja vuf vuf täällä ja räks räks tuolla. Joskus on tehnyt mieli alkaa viskoa kenkiä ikkunasta. Ei sen koiraan tarvitse osua, mutta ainakin koira saisi jotain muuta tekemistä siksi aikaa kun jauhaisi kenkää. Olisikin pitänyt tuoda Nokian Kontio-saappaani Suomesta tänne. Niissä riittäisi pureskeltavaa.

Nuoli kierrätyssäiliön kyljessä ohjaa Santiagon tielle.

Porton lentokenttä on vain muutaman kilometrin päässä, ja sinne laskeutuvat tai sieltä nousevat rahti- ja muut lentokoneet eivät jää huomaamatta, sillä niiden reitti kulkee melkein talon ylitse. Päiväsaikaan lentoliikenne on vilkasta, ja pystyn erottamaan minkä lentoyhtiön kone milloinkin on laskeutumassa. Vilkuttakaa, jos satutte olemaan kyydissä, niin koitan vilkuttaa takaisin. Voin ihan hyvin olla se kylähullu, joka vilkuttaa kaikille lentokoneille.

Lähin kauppa on kaukana, mutta ei hätää. Aikaisin aamulla leipomon auto pysäyttää kadulla jarrut kirskuen, ja kuski pistää patonki- tai sämpyläpussin roikkumaan naapurin ovenripaan. Naapuri saa uunituoretta leipää kirjaimellisesti kotiovelle toimitettuna, myös sunnuntaisin. Päivän mittaan pariinkin otteeseen kadulta kuuluu kovaa tööttäilyä, kun kalakauppias kaahaa mutkia suoristaen, ja pysähtyessään vielä varmuuden vuoksi huutaa kovaan ääneen ’Peixaria!’. Tuoretta kalaakin saa siis melkein kotiovella. Maaseudulla. Onko Suomessa missään sellaista luksusta?

Kakkoskoti kurkistaa kiivipuiden takaa.

Pienen kylän laitamilla kulkevalla kadulla ei ole muutenkaan hiljaista. Milloin ei väkeä kävele kadulla, keskustellen äänekkään vilkkaasti, huutelevat naapurit kadun yli toinen toisilleen, vyötäröä myöten ikkunasta ulos roikkuen. Kuulumiset vaihdetaan ja säätä kommentoidaan, mutta juoruilla ei passaa. Korvia on joka puolella, vaikka ikkunoissa olisikin kaihtimet alhaalla.

Samaan aikaan kuin teimme maalaustöitä, myös kadun toisella puolella rempattiin. Yhdestä talosta purettiin osa kattoa ja toista kerrosta, ikään kuin tehden vähän hajurakoa viereiseen taloon.

Parina iltana viime viikolla kieltämättä haisi aika tujusti. Läheiselle pellolle oli viety navetan jätelietettä pariin kasaan. Sattumoisin seuraavana yönä raju ukkoskuuro huuhtoi osan lietteestä lähikadulle. Kadulla olevan talon isäntä oli syystäkin aika äkäinen, kutsui jopa poliisit paikalle. Navetan työntekijäpolo joutui kadunpesuhommiin.

Maalla ollessani käyn aamuisin ja illansuussa niittämässä vuohille ja lampaille heinää. Se on minun korteni keossa eläinten hoidossa, ja uskon sen vahvistavan samalla selkääni. Yhden naapurin pikkuinen koira pitää minulle aina seuraa, juoksee pitkin maissipeltoa ja yrittää välillä hypätä syliini, rapsutuksia kerjäten. Kun palaan sisäpihalle ja raotan porttia, se yrittää aina puikahtaa sisään. Jos onnistun pitämään sen ulkopuolella, se jää sinne kynsimään rautaporttia. Se haluaisi päästä leikkimään Gaia-koiran kanssa. 

Vuohi pisti pään puskaan kun kuuli sanan 'dieetti'.

Vuohet ja lampaat tervehtivät innokkaasti määkien ja juoksevat vastaan, kun ne näkevät minut. Olisi kiva ajatella, että ne oikeasti pitävät minusta, mutta olen realisti. Niille Anu = lisää ruokaa. Niiden pulleat mahat eivät koskaan näytä tulevan täyteen. Pelkään niiden vielä halkeavan ja ehdotinkin jo, että pieni dieetti voisi olla paikallaan. Mitä sanoi vuohi siihen? ”Bää-ä-ääh!”

Kylänraitilla vastaantulijat tervehtivät ja joku pysähtyy juttelemaankin, kun olen kävelyllä Gaia-koiran ja kameran kanssa. Kaupungissa sulaudun paremmin muuhun väestöön, mutta maalla taidan pistää hiukan silmään.  Ei se mitään, olen jo tottunut lievään tuijotukseen. Ihmiset ovat luonnollisesti uteliaita.

Pienessä kylässä luulisi olevan iltaisin hiljaista, mutta eipä ole. Illallisen jälkeen ihmiset eivät jämähdä telkkarin eteen, vaan lähtevät kahvilaan.  Jos joskus liikutte pikkukaupungeissa ja kylissä ja ihmettelette kahviloiden esiintymistiheyttä, niin se johtuu ihan siitä että kahvilat ovat olohuoneen jatke, tai jopa korvike. Portugalilaiset eivät tykkää olla yksin, eikä edes pelkästään oman perheen kesken. Kahvit juodaan kahvilassa ja samalla tavataan tuttuja.

Joka ilta eräs leskimies käy tapaamassa kadun toisella puolella asuvaa leskirouvaa. Mies kävelee kotoaan ja odottaa kadulla naisen ilmaantumista ikkunaan. Sitten he juttelevat pitkään, nainen ikkunasta ulos nojaten, mies alempana kadulla. Me muiden asioista uteliaat kurkimme yläkerran terassilta. Miksei nainen kutsu miestä sisälle? Tiedä häntä. Ajattelee varmaan, että mitäköhän naapuritkin ajattelisivat. Tilanteessa on lieviä kolmiodraaman piirteitä, sillä mies on kuulemma jututtanut jotakuta toistakin rouvaa. Sen jälkeen naapurin rouvan kaihtimet pysyivät visusti kiinni pari iltaa. 

Kyllä, maalla kaikki tietävät kaikista kaiken, tai ainakin melkein. Siinä mielessä kaikki on ihan kuten Suomessakin. Auringonlaskukin näyttää samanlaiselta, keltaisen pallon kadotessa metsän taa, kullaten taivaalla leijuvat hahtuvat.

Vuosi takana, uusi edessä

Kirjoitin viime viikolla Portugalissa roihuavista tulipaloista ja mainitsin Caramulon vuoristossa riehuvat palot. Caramulo vaati vielä kolmannen uhrinsa, ennen kuin palot saatiin talttumaan monen päivän taistelun jälkeen. Tähän mennessä kesän pahin metsäpalo, sanottiin uutisissa. Poliisi on pidättänyt parikymppisen miehen, joka parin apurinsa kanssa sytytti palot Caramulossa kostoksi poliisilta saamaansa sakkoon. Käsittämätöntä. Järjetöntä. Ei voi ymmärtää, mitä joidenkin mielissä liikkuu.

Tänäänkin sisämaahan päin katsoessa ilma on harmaa savusta ja haju tuntuu täällä merenrannalla asti. Kuuman, kuivan kesän varjopuoli.

Kävin pienen kylän pienellä hautausmaalla katsomassa Carlosin isoisän aikoinaan perheelleen hankkimaa hautapaikkaa.  Ei, emme käyneet siksi, että sille olisi tiedossa tarvetta, vaan siksi, kun se on olemassa. Isovanhemmat on haudattu muualle, ja yhtä viimeisen leposijan haltijaa lukuun ottamatta hautapaikka on käyttämättä. Siellä olisi siis tilaa. Sain tietää, että täällä hautapaikat ovat vähän kuin tontit. Ne voi omistaa, niitä voi ostaa ja myydä. Joku oli kysellyt paikkaa kyseiseltä hautausmaalta. Tulevaisuuden varalta kai, niin hullulta kuin se kuulostaakin. Kuulin myös, että jotkut ihmiset säästävät hautajaisiaan varten. On rahastoja, joihin talletetaan muutama euro kuukausittain. Ihmisen ajan tullessa täyteen hautajaiskulut maksetaan rahastosta. Omaisten ei tarvitse huolehtia siitä surun keskellä.

Isoäitini jätti aikoinaan tarkat ohjeet hautajaisiaan varten, virsiä ja muistotilaisuuden ruokalistaa myöten. Hän eli pitkän, vaiherikkaan elämän, ja noutajan tullessa hän oli itsekin valmis lähtemään. Virret oli valittu ja elämä eletty.

Niin pitäisi elää. Pitäen mielessä sen, että aikamme täällä on rajallinen, ja jokainen päivä on oma lenkkinsä elämän ketjussa. Joskus joillakin aika vaan loppuu kesken, kuten Caramulossa menehtyneillä nuorilla palomiehillä ja -naisella. Reilua se ei ole, ja sitä on vaikea hyväksyä. Elämä ei ole reilua kaikille. Emme kaikki elä samoin ehdoin, ja joskus vaan satumme olemaan väärässä paikassa väärään aikaan. Joskus teemme vääriä valintojakin, jälkikäteen tarkasteltuna, mutta sopeudumme niihin kyllä. Ja ne oikeat valinnat – nekin tietää oikeiksi vasta ajan kanssa. Vaisto ohjaa, toivottavasti oikeaan suuntaan, että edes joskus olisi oikeassa paikassa oikeaan aikaan, että saisi jättää jälkensä, edes pienen peukalomerkin, tähän maailmaan. Sitä ikään kuin kolkuttelee monille oville tietämättä mitä niiden takana on odotettavissa, ja voi vain toivoa, että valitsee oikeat ovet joista pyrkii sisään, peremmälle. Ja että valitsee ovensa oikein perustein - valitseeko sen, joka on timmissä maalissa vai sen, joka avoimesti näyttää elämän jättämät jäljet. Niitä on meissä kaikissa, vaikka kuinka yrittäisimme peitellä niitä ja tasoitella kolhuja. 

Irtiottoa on nyt kestänyt vuoden. Aika kuluu suorastaan pelottavan nopeasti, mikä lienee merkki siitä, että meneillään on paljon aktiviteetteja. Tuntuu, ettei ehdi tehdä kaikkea mitä haluaisi tehdä. Ehkä sitä iän myötä on tullut myös vähän hitaammaksi. Käänteet loivenevat. Ei tarvitse hosua. On muka aikaa, vaikkei sitä silti tunnu olevan tarpeeksi.

Tämä blogikin täyttää kohta vuoden. Kun aloitin, yhtenä ylevänä tarkoituksena oli houkutella lisää suomalaisia Portugaliin ja tutustumaan varsinkin turistialueiden ulkopuolisiin alueisiin. Täällä on oikeasti niin paljon nähtävää. Joka ei usko, voi liittyä facebookissa ’Maravilhas de Portugal’ -sivustolle, joka jakaa kuvia maan tunnetuista ja vähän tuntemattomammistakin kolkista. 

Halusin blogissa kertoa myös millainen on tämä Euroopan tuhlaajapoikamaa, jonne EU-euroja on syydetty nähtävästi silmittömin määrin, ja millaista on tavallisen ihmisen elämä täällä. Olen myös avannut hieman omaa elämääni, kertoen millaista on elää kun on vapaa sitoumuksista, ja miten kaikki sujuu kun alkaa tekemään jotain ihan muuta kuin ennen, kun ottaa oman elämän omiin käsiinsä. Kantavatko siivet vai putoaako sitä räpiköiden nokalleen maahan. Vielä sitä ei tiedä. Vielä tapailen niitä siipiäni.

Jatkan blogia samalla linjalla. Irtiotto jatkuu, vaikka se alkaa jo olla normaali tapa elää. Ehkä siitä tulikin pysyvä olotila. Edes minun elämäni Portugalissa ei ole yhtä auvoa. Kaikkia asioita en blogiin kirjaa. Silti en vaihtaisi mitään pois. Tämän päivän ja kuluneen vuoden kokemusten perusteella Irtiotto oli oikea valinta, ja olen avannut oikean oven. 

Seuraavassa päivityksessä kerron maaseudun rauhasta. Tai oikeastaan sen puutteesta. Alkaa nimittäin tuntua siltä, että maalla on enemmän hälinää kuin kaupungin vilinässä. 

Liekeissä

Portugalissa palaa. Jokakesäinen kirous on taas vallannut maan. Kymmeniä, jopa satoja metsä- tai maastopaloja saattaa riehua samanaikaisesti eri puolilla maata ja Madeiralla, pääosin kuitenkin mantereen puolella harvempaan asutussa sisämaassa. Neljä palomiestä on menehtynyt, useita taloja tuhoutunut. Tälläkin hetkellä yli tuhat palomiestä, osa heistä vapaapalokuntalaisia, urakoi eri alueilla roihuavien liekkien taltuttamiseksi. Poliisi on pidättänyt yli neljäkymmentä ihmistä epäiltynä palojen sytyttämisestä.

Kuka nosti kiven?

Tämä on valitettavasti ihan tavallista.

Metsäpaloja vastaan taistellaan paitsi järeällä sammutuskalustolla, myös asenteisiin vaikuttamaan pyrkivien kampanjoiden avulla ja raivaamalla maastoalueita ennen kuivinta kesäaikaa. Kiinnisaatuja pyromaaneja yritetään hoitaa terapialla, mutta tulokset ovat heikkoja. Vankilan ovi napsahtaa lukkoon monen tulitikkuihin tarttuneen perässä, mutta rangaistusten pitäisi olla ankarampia. Kotinsa menettänyttä ei lohduta tieto siitä, että syyllinen lepäilee vankilassa. Palovakuutukset ovat täällä suhteellisen harvinaisia. Ne ovat niin kalliita. Jos raha ei ole riittää ruokaan, ei sitä todellakaan kanneta vakuutusyhtiöönkään. 

TV-uutisissa haastateltiin madeiralaismiestä, joka kertoi, että hänelle ei jäänyt muuta kuin ne vaatteet mitä hänellä oli yllään. T-paita, shortsit ja varvastossut.

Täällä termi 'liekeissä' tarkoittaa jotain ihan muuta kuin amerikkalaisen laulajan hitissä. 

Täytenä vastakohtana palomiesten hikiselle hornalle, lomalaiset loikoilevat rannalla. Viime viikolla Vila do Conden rannoilla oli vierivieressä aurinkovarjoja, tuulensuojia, pyyhkeitä, tiiviisti yhdessä kuin värikäs rypäs sieniä. Nyt lomat alkavat olla ohi, ja aurinkovarjojen keskellä näkee jopa vapaita hiekkakaistaleita. Ensi viikolla ranta alkaa autioitua ja näyttää taas minulle tutummalta. Nyt se on ollut kuin jokin Algarven etäispesäke.  

Kesän juhlat  jatkuvat vielä. Vila do Condessa on meneillään gastronomiset ”messut”. Kylien kirkot ja kappelit juhlivat myös kukin vuorollaan, ja vähintään sunnuntaisin kuuluu rakettien pauketta jopa tunnin välein, useamminkin, jos on oikein isot juhlat. Paukkeesta tulee minulle mieleen sota ja tykkien tulitus. 

Toin Suomesta paketillisen savuporoa. Avasin sen yhtenä päivänä kun alkoi hiukoa, ja tarjosin myös Carlosille ja hänen äidilleen. Molemmat vastasivat hyvin nopeasti ”ei kiitos”. Ihmettelin, sillä tokihan uusia makuja voi aina kokeilla. Paitsi poroa. Carlos selitti, että se on joulupukin apuri ja kotieläimen asemessa. Minä selitin, että Suomen Lapissa ne juoksevat vapaasti pitkin maita ja teitä. Ja että syödäänhän Portugalissa vuohia, ja hänellä ne ovat kotieläiminä.

Sain syödä savuporoni ihan yksin. Sen sijaan porvoolaiset Brunbergin suklaasuukot katosivat vilauksessa.

Tätä kirjoittaessani tuntuu ilmassa taas savunhajua. Eilen kaupungin ulkopuolella näkyi tummansininen savupatsas, kuin uhkaava ukkospilvi. Vasta syksyn ensimmäiset sateet rauhoittavat tilanteen kunnolla, mutta sitä saadaan odottaa vielä muutama viikko. Palanut metsä näyttää karun lohduttomalta, mutta elämä voittaa aina, lopulta, ja hiiltyneestä maastosta nousee vielä sitkeitä, vihreitä versoja kohti aurinkoa, joka niin anteliaana paistaa ja tarjoaa valoaan. 

Oheiset kuvat on otettu Caramulon vuoristossa tuhannen metrin korkeudessa. Näiden maisemien, metsien ja kylien pelastamiseksi sadat palomiehet uurastivat viime viikolla, kaksi heistä henkensä hinnalla.