Lupa kuvata - licence to shoot?

Olen hämmentynyt. Jopa hieman ärtynyt. Luin uutisista, että poliisi teki rikosilmoituksen oululaisvalokuvaaja Ville Walleniusta vastaan, koska tämä oli julkaissut facebook-sivullaan valokuvan kadulla näkemästään tarrasta, jossa arvosteltiin lestadiolaisliikettä. Rikosilmoituksen syynä oli kiihottaminen kansanryhmää vastaan, ilmeisesti siksi koska kuva oli julkaistu facebookissa, missä se oli lähtenyt leviämään. Valokuvaaja itsekin lienee hämmentynyt. Hän vertasi ottamaansa kuvaa valokuvan ottoon graffitista, joka myös on laiton.

Missä menee sananvapauden ja julkisella paikalla valokuvaamisen ja valokuvan julkaisemisen vapauden raja? Onko valokuvaaja vastuussa toisten ihmisten tekemisistä? Eikö muiden ihmisten epäasiallisuudesta saa kertoa julkisesti? Täytyykö ottamansa kuvat pitää visusti omassa hallussaan ja katsella niitä yksin tietokoneelta yön pimeinä tunteina verhot ikkunan eteen vedettyinä?

Kuvaan Portugalissa muun muassa graffiteja. Laittomiahan ne ovat, kuten eräs tuttu poliisi huomautti ollessamme kävelyllä kameran kanssa, kun pysähdyin ottamaan kuvaa muuriin maalatusta rakkauden-tunnustuksesta. Jos ja kun pistän seinään raapustettuja sydämenkuvia facebookiin tai tänne blogiini, syyttääkö joku minua yllyttämisestä rakastumaan? Mitäpä jos rakkauden kohde sattuu olemaan eronnut, karannut, varattu tai alaikäinen? Entä jos jonkun sydän särkyy? Syyllistynkö kuvan julkaisulla yllyttämisestä rikokseen tai ainakin toisista piittaamattomaan käytökseen?

Eräänä kesäiltana kuvasin Angeirasin kalastajakylässä heleän siniseksi maalattua taloa valkoisine ikkunoineen ja seinän vieressä nököttävine liikennemerkkeineen, joka sekin oli saanut varteensa sinisen värin. Talon iäkäs omistajarouva tuli yllättäen paikalle ja sanoi, että en saa kuvata, talo on yksityistä omaisuutta. Keskustelimme asiasta tovin. Sanoin, että kyllä julkista katumaisemaa saa kuvata. Kehuin maasta taivaaseen talon kaunista taivaansinistä maalia. Lopulta rouva kehotti minua ottamaan lisää kuvia. Ihme, ettei kutsunut sisälle tutustumaan taloon. 

Kuvaan myös talojen seiniä. Miksi? No, ne vaan näyttävät kivoilta. Varsinkin jos maali on haalistunut ja rapissut. Niissä on jotain kaunista. Ainakin minun silmissäni. Eräs tuttuni suorastaan kielsi minua ottamasta kuvia rappeutuneista taloista. Hänen mielestään en saisi näyttää sitä puolta Portugalista. Ei hylätyissä taloissa ole ylpeyden aihetta, tiedän, mutta joskus ne silti pitävät päätään pystyssä kuin entisaikojen rypistyneet ja rapistuneet elokuvakaunottaret. Ei ole häpeä vanheta. Ei ole häpeä olla köyhä. Häpeä on yrittää peittää ja piilottaa sitä mitä oikeasti on.

Sananvapauden ja kuvien julkaisuvapauden rajoittaminen tarkoittaa pohjimmiltaan sitä, että ihmisten omaan arvostelukykyyn ei luoteta. Toisin sanoen lähtökohtana pidetään sitä, että kaikilla ei sitä ole. Joskus on tietysti vaikea nähdä ironiaa vitsiksi tarkoitetussa kirjoituksessa. Jokainen tulkitsee tekstejä omalla tavallaan ja lukee rivien välistä sen mitä haluaa. Emme me kaikki ole yhtä fiksuja, maailmaanähneitä ja koulunkäyneitä. Toisia meistä on helpompi vetää mukaan älyttömyyksiin. Se on ihan totta.

Mehiläinen äheltää kukan kimpussa.

Mitä netissä sitten enää uskaltaa kirjoittaa ja julkaista? Jos varman päälle pelaa, ottaa kuvia vain kukista omalla pihalla ja varmistaa vielä, ettei niissä näy mehiläisiä. Ettei kukaan vaan tulkitse kuvaa pornahtavaksi ja lapsille sopimattomaksi. Omasta elämästään ja mielipiteistään ei tietenkään pitäisi kertoa mitään, ei ainakaan omalla nimellään. Sen minkä nettiin laittaa se netissä pysyy, minulle on sanottu. 

Fernando Pessoan sanoin (ylin kuva, graffiti Espinhon kaupungissa): "Minussa on kaikki maailman unelmat." Uskalletaan nyt ainakin unelmoida, vaikkei niitä unelmia uskaltaisi aina julki tuoda. 

Ugh, olen puhunut. Jatkan kirjoitusurakkaa. 

Hiljainen majatalo

Tämän syksyn viimeiset vieraat ovat kotimatkalla. Majatalossani on hiljaista ja hämärää. Sade soida ropisee metalliseen parvekekaiteeseen, ja rännissä virtaava vesi lotisee. Pistin tuikkukynttilöitä palamaan, ja tänään taidan lohdutella itseäni keittämällä kahvit. Ehkä haen lähileipomosta jonkin makean leivoksen. Jäähyväisistä on tullut osa elämää. Mutta ei voi viettää aikaa yhdessä ilman jäähyväisiä. Ne kuuluvat asiaan.

Veljen perheen kanssa meillä oli tarkoitus käydä tutustumassa Dourojokilaakson maisemiin lauantaina. Sisämaassa näytti kuitenkin olevan niin sankan paksuja pilviä, että muutimme suunnitelmia ja lähdimme ajamaan Aveiroon, mistä oheiset kuvat ovat. Aveiroa sanotaan Portugalin Venetsiaksi, sillä kaupunkia halkoo kanavat, joita pitkin tehdään veneajeluita vanhoilla Moliceiro-veneillä. Kaunis, erilainen kaupunki, hyvä päivämatkakohde Portossa lomaileville, eikä mahdottoman matkan päässä Lissabonistakaan. Junalla pääsee kätevästi.

Lähestyessämme Aveiroa näin moottoritiellä edessämme sankan sateen harmaana seinänä. Jokin pilvi näytti revenneen. Ajaessamme sisään kaatosateeseen hädissäni ja itku kurkussa rukoilin S. Pedroa, säiden ja kalastajien pyhimystä, että antaisi auringon paistaa. Menimme suoraan syömään Mäkkärille, ja vielä siellä ollessamme satoi vaakatasossa. Kun pääsimme ulos, hellitti sade. Kun pääsimme Aveiron keskustaan, alkoi aurinko puskea itseään läpi pilvien. Kotia päin ajelimme heleän sinisen taivaan alla.

Vanha ateisti alkaa vähitellen uskoa ainakin pyhimyksiin.

Näillä nurkilla ei ulkomaalaisia matkailijoita juuri näy, joten kirkassilmäinen ja vaaleahiuksinen joukkomme erottui katukuvassa. Kaupassa käydessäni kauppias kysyi, että tuliko perheeni nyt kylään. He olivat jo käyneet kaupassa ostoksilla ilman minua, ja kauppias tunnisti heidät. Helposti. 

Veljeni osui kerran roskiksenvientireissulla ulko-ovelle samaan aikaan yhden naapurin kanssa. Naapuri tervehti todennäköisesti ensimmäisellä englanninkielisellä sanalla, mikä hänelle tuli mieleen: ”Jee”. Ventovieraan puhuttelusta häkeltyneenä veljeni vastasi samalla mitalla: ”Okei”.

Ei aina ole väliä mitä toiselle sanotaan. Pääasia, että kommunikoidaan ja huomioidaan toisen ihmisen olemassaolo.

Kävin eilen kadun toisella puolella kopiofirmassa tulostuttamassa boarding passit. Kotiin palatessani toinen taloyhtiön siivoojarouvista kysyi rappukäytävässä huolestuneena, että onko joku kuollut. Minulla oli ylläni mustat farkut ja musta neulepusero. Ihan normaali asu Suomessa, mutta täällä kai ei. Täytynee alkaa välttää pelkkään mustaan pukeutumista ihan vaan väärinymmärrysten välttämiseksi. 

Ja sitten siihen jalkapallo-otteluun… Dragãon stadioni Portossa on jäääärkyttävän iso. Meillä oli paikat rivillä 8 eli kentän alalaidassa. Ylimmät penkkirivit näyttivät katoavan kauas korkealle hämärään. Yksi katsomon osa oli täynnä FC Porton kiihkeitä kannattajia, ja vastakkaisella puolella stadionia oli toinen osa täynnä nähtävästi kuumuudesta kärsiviä venäläisiä Zenit-faneja. Osa heistä riisui pelin aikana paitansa ja housunsa, ja he seisoa heiluivat kalsarisillaan tiuhan turvamies- ja poliisijoukon valvomina. Jossain vaiheessa joku sytytti katsomossa jotain, mutta palonalku sammutettiin nopeasti.

Täällä tehdään suolaa.

Pelaajien huhkiessa kentällä fanit huhkivat katsomossa. Hyppivät, huusivat, lauloivat, heiluttivat lippuja, käsiään, mitä vaan. Vihellys oli välillä korvia viiltävää. Joku erotuomareista ei ollut kovin suosittu, eivätkä kaikki pelaajatkaan.

FC Porton joukkueessa uransa aloittanut, sittemmin Zenitiin myyty Danny sai palloa potkiessaan vihellyksiä ja buuauksia. Mietin, että mahtaa poikapololla olla kurjaa pelata entisiä seurakavereitaan ja maanmiehiään vastaan. Edessäni istui paksuniskainen mies, joka buuata möläytteli Dannylle kuin huonotapainen simpanssi. Meinasin koputtaa häntä olkapäälle ja sanoa, että ei se ole poikaparan syy, että hänet myytiin. Mies haukkuu nyt ihan väärää puuta.

Edelleen olen sitä mieltä, että jalkapallo on peli jossa ihmiset juoksevat pallon perässä ja yrittävät potkia sitä. Joukkueet aaltoilivat kentän laidalta toiselle pallon perässä, pelaajat tönivät toisiaan, kaatuilivat ja satuttivat, mutta aina nousivat ja jatkoivat peliä. Monta läheltäpiti-maalia oli, mutta aina pallo pomppasi maalipylväästä tai sitten maalivahti koppasi sen syliinsä ja halasi sitä lujaa ennen kuin heitti sen takaisin kentälle.

90 minuuttia kului yllättävän nopeasti. Viimeiset minuutit suorastaan kiisivät, kun odotimme ahnaina maaleja. Niitä tehtiin vain yksi, Zenitin toimesta. Pelin päätyttyä katsomo tyhjeni pikavauhtia. Hyvin suunniteltu stadion toimii isonkin ihmismassan liikkuessa. Venäläisten katsomo-osa avattiin kuitenkin vasta muiden poistuttua, yhteenottojen välttämiseksi. Kaikki sujui rauhallisesti ja siististi. Ainoa paikka, missä piti jonottaa, oli läheisen ostoskeskuksen hampurilaisravintola, jonne 7-henkinen joukkomme meni syömään ”muutaman muun” kanssa pelin jälkeen. 

Nyt on sekin siis nähty, jalkapallo-ottelu siis, kiitos siitä veljelleni. Jalkapallofanin silmissä peli näyttää tietenkin erilaiselta. Minulle tärkeintä oli yhdessäolo. Kummipojan kanssa käydyt lukuisat jalkapalloaiheiset keskustelut huipentuivat otteluun isolla stadionilla, ja keskusteluissa vilisseet kummat termit kuten "liukkari" ja "omari" tuntuvat nyt konkreettisemmilta. 

Vierasvirran hiljettyä elämä palailee hiljalleen arjen tuttuihin uomiin ja minunkin lomailu loppuu. Sain syyskuussa valmiiksi työn alla olevan romaanikäsikirjoituksen ensimmäisen version. Nyt sitä pitää alkaa työstämään, parantelemaan tekstiä. Tylsää, puuduttavaa työtä, mutta pakko tehdä. Sekin kuuluu asiaan. Elämä ei voi olla pelkkää juhlaa. 

Vierasvirtaa

Tuntuu melkein kuin synttäreitä viettäisin. Vieraita on virrannut, ja keskiviikkona oli tupa täynnä, kun veljeni perheineen tuli kylään ja tädit ja setä tekivät lähtöä takaisin Suomeen. Lounaan ajan he ehtivät olla saman pöydän ääressä ja vaihtaa kuulumiset. Viimeksi he näkivät toisensa kaksi vuotta sitten. Hassua, että ”pitää” lähteä Portugaliin asti nähdäkseen sukulaisia. Suomessa välimatkat ovat aina olleet pitkiä, suku hajallaan ympäri maata, ja kokoontumiset ovat rajoittuneet syntymäpäiviin, häihin ja hautajaisiin.

Oli kivaa viettää tätien kanssa viikon verran ja tutustua heihin kunnolla. En oikeasti tiennyt, että minulla on niin hassui tätei. Automatkalla Serra do Géresin kansallispuistoon toisen tädin mies oli kuskina ja minä yritin toimittaa kartanlukijan virkaa, ja tädit toimivat kakkoskuskeina takapenkillä. Muistelivat aiempia reissujaan ja sitä sun tätä. Usein nauratti. Välillä tuntui kuin olisi ollut mukana sketsissä.

Ihme kyllä oikean ja vasemman sekoittava (on varmempaa sanoa ”ylös” tai ”alas”) kartanlukija löysi tien perille Serra do Géresiin, tosin mutkien kautta, kirjaimellisesti. Emme osuneet suorimmalle reitille, vaan ajoimme pientä tietä, joka mutkitteli ylös ja alas vuorenrinteitä. Maisemat olivat kauniita, ja tuli nähtyä taas erilainen palanen Portugalia. Itse Géresin kansallispuistosta näimme vain pienen pintaraapaisun. Vaatisi enemmän aikaa ja hyviä jalkoja, että voisi kierrellä sen lukuisilla patikointireiteillä. Alue ulottuu aivan Espanjan rajalle asti. Rajan yli pääsee tietä pitkin. Vanha rajavartijan koppi nököttää siellä tyhjänä ja toimettomana. 

Vierailijat ovat olleet ihmeissään asunnostani. He olivat odottaneet vanhaa asuintaloa ja vanhanaikaisia systeemejä, niukkaa kalustusta ja muutoinkin askeettisia olosuhteita. Moderni asunto oli selvästi yllätys. Lattia on grafiitinharmaata kivilaattaa, keittiön kaapistot ovat punaista ja mustaa, työtasot samoin kuin iso ruokapöytä ovat mustaa graniittia. Keittiö on modernimpi ja tyylikkäämpi kuin Järvenpään asunnossani, mutta paljon epäkäytännöllisempi. Sitä ei ole suunniteltu ruuanlaittoa eikä tiskaamista varten. Hällä väliä. Se näyttää kivalta ja tässä vaiheessa tyydyn siihen. Ruuanlaittokin sujuu kun ei mitään suureellisia gourmet-aterioita haikaile.

Ilmat eivät taaskaan ole olleet Suomivieraiden puolella. Alan jo epäillä, että he tuovat sateen mukanaan. Harmillista lomalaisten kannalta. Lämmintä on ollut, mutta aurinkoa kaivataan jo kaikki.

Tätä kirjoittaessa 9-vuotias kummipoikani räplää puhelintani ja höpöttää. Muut lähtivät ostoksille. On vähän vaikea keskittyä. Tämänkertainen päivitys jää siis lyhyeksi. Ensi kerralla kerron millaista on jalkapallo-ottelussa. Siis minullehan jalkapallo on peli, jossa ihmiset juoksevat pallon perässä ja yrittävät potkaista sitä. En ole koskaan ollut jalkapallo-ottelussa, mutta ensi viikolla lähdemme porukalla katsomaan FC Porto – Zenit St. Petersburg -peliä Dragãon stadionille Portoon. Sinne mahtuu kait jotain 50 000 katsojaa. Minulle on kerrottu, että tunnelma otteluissa on jotain ainutlaatuista. Mietin kuitenkin vielä, otanko kirjan tai käsityön mukaan. Ihan siltä varalta jos aika käy pitkäksi. 

Kauniit ja rohkeat eivät mene metrolla

Joskus aikoinaan, ei niin kauhean kauan sitten, suomalaisen sinkkuystäväni kanssa puitiin sitä, että missä ihmeessä sitä voisi tutustua vastakkaisen sukupuolen edustajiin. Yöravintolat oli koluttu ja tyhjänpäiväisiksi todettu, harrastukset pyörivät lähinnä pitsinnypläyksen ja sienestyksen ympärillä, ja arkipäivät kuluivat töissä ja julkisissa liikennevälineissä kodin ja työpaikan välillä, ja lopuksi kotisohvan syleilyssä. Totesimme ykskantaan, että pääkaupunkiseudun junien ja bussien miestarjonta ei vastaa kysyntää. Kiinnostavat, kauniit ja rohkeat eivät matkusta julkisilla liikennevälineillä.

Julkisissa liikennevälineissä näkee kuitenkin elämän väripaletin vauvanrattaista lähes hautaan, oli maa mikä vaan. Metromatkan ajanviete on tarkastella kanssamatkustajia aurinkolasien takaa, vaivihkaa. Jotkut jäävät mieleen, syystä tai toisesta. Joidenkin kasvot tulevat jopa tutuiksi. Kuten sen nuorukaisen, jolla yleensä on yllään baseball- takki ja päässään baseball-lakki, lippa silleen vinosti taaksepäin. Hänellä on usein mukanaan valpas bokseri, ja täytyy sanoa, että koira muistuttaa isäntäänsä, tai toisinpäin. Harvinaista kyllä nuorukaisella ei ole johtoja korvissaan, ei. Hänellä on kännykkä kädessään, ja sieltä raikaa ilmoille reipasta teknoräpremputusta koko metrovaunun iloksi. Jotkut matkustajat tosin huokailevat, eivätkä ihastuksesta.

Viimeksi metrossa oli ehkä ikäiseni mies, jolla oli musta silmänalus ja nenänpielessä joko valtava luomi tai tuore arpi, en saanut selvää. Suussaan hän jauhaa louskutti jotain, ties mitä, ihan niin kuin vuohet jauhavat apettaan päivälevollaan. Leukaperien vahvuudesta päätellen hän oli harrastanut jauhamista jo muutamat vuodet. Silmät lumpsuivat kiinni, vähän auki, kiinni taas, metron heilautusten tahtiin, ja katse ammotti tyhjänä kuin valtion säästöpossu. Mietin, että miehen ajatusten virta on varmaan yhtä aktiivinen kuin vuohien. Tai ei ehkä niinkään. Alkkis, narkkis, tai muuten vaan väsynyt?

Vastapäätä minua istui seesteisen iän saavuttanut, silti sileäkasvoinen nainen, jonka vaaleanharmaat hiukset olivat väljällä nutturalla. Hillitysti punatut huulet suipistuivat aika ajoin. Isojen kärpäsaurinkolasien takaa hän katseli maisemia, ja muita matkustajia. Sen näki siitä, kun hän varovasti käänteli päätään ja auringonvalo heijastui isoista linsseistä kuin peileistä.

Lähellä, vanhuksille, vammaisille ja raskaana oleville varatulla penkillä oli nuori nainen käsi uutuuttaan hohkaavan valkoisessa kipsissä. Tuska ja potutus häilyivät kasvoilla, kun hän piteli kättään ylhäällä ja nojasi päätään istuimen selkänojaan. Mitä oli mennyt tekemään, miten oli saanut käden murtumaan?

Yhden asemanvälin verran matkaamme liittyi pienen pikkuruinen vanha mies, jolla oli lintumaisen kapeat kasvot, pitkä kaula ja melkein näkymättömän harmaat hapset, lierihattu päässään ja päällään ruutukuosinen pikkutakki, terävästi prässätyt housut, kaulaliina ja lankatut kengät. Tyylikäs. Haparoivin askelin hän astui sisälle metroon, piti tiukasti tangosta kiinni, ja seuraavalla asemalla astui haurain jaloin ulos ja jatkoi matkaansa.

Yhdellä penkillä istui tummakulmainen mies, jolla oli pieni lapsi rattaissa. Mustat, suorat hiukset oli kammattu päätä pitkin, mutta korvien kohdalla ne kihartuivat latvoista. Kuumana päivänä miehellä oli yllään hihaton sininen paita, jonka kaula-aukko oli varsin antava. Niistä rintakarvoista olisi James Bondkin kateellinen. Kehtaa esitellä. Mies jutteli lapsensa kanssa ja syötti tälle välipalaa, piteli rattaista kiinni. Lapsi jokelsi vastaukseksi.

Jollain penkillä istui yliopisto-opiskelija mustassa jakkupuvussaan, musta viitta laskostettuna syliinsä. Kasvoilla kajasti toivo tulevaisuudesta, hyvästä työpaikasta, itsenäisestä elämästä ja kumppanista, lapsista, ihan ikiomasta kodista. Silmäkulmassa näkyi kuitenkin apeutta, realismia talouskriisin raatelemassa maassa. Jäisikö hän tänne vai olisiko hän yksi monien ulkomaille muuttavien koulutettujen nuorten joukossa? Onnestaisiko häntä ja jos onnestaisi, niin missä? Missä sen oman elämän rakentaisi?

Vila do Conden asemalla apua lipunostoon pyysi mies, joka puhui portugalia vahvasti murtaen, kuin olisi ollut iso purkka suussa. Hän kertoi, että häneltä oli varastettu auto ja sen mukana matkatavarat, matka-asiakirjat ja matkashekit. Hänellä oli vain viisikymppinen taskussaan ja kassissa kiinalaisesta kaupasta ostetut hätävaravaatteet. Hän kertoi asuneensa USA:ssa yli 40 vuotta ja tulleensa nyt käymään ”kotona” Portugalissa, neljättä kertaa neljän vuosikymmenen aikana. Oli mennyt apteekkiin, jättänyt avaimet auton virtalukkoon, ja nyt harmitti niin että melkein takoi päätään aseman lippuautomaattiin. Mies ei ollut juttutuulella. Ymmärrettävää.

No entäs minä sitten? Keski-ikään kerennyt, hiukan jo kulahtamaan alkanut vierasmaalainen nainen mustassa kotelomekossa, hinaten tavaroitaan heleänvärisessä ostoskärryssä matkalla maalta kaupunkiin, tarkkaillen ihmisiä jo aika vanhojen Raybanien takaa, kuvitellen ettei kukaan huomaa vaivihkaista tuijotusta. Väsähtäneenä aamun heinänniitosta, tukka helteestä lasahtaneena ja vanhat lakat varpaankynsissä.

Ei, kauniit ja rohkeat eivät mene metrolla. Tavalliset ihmiset tekevät niin. 

Sataa sataa lotisee

Foz do Douro, paikka jossa joki laskee mereen.

Kolmen kuukauden kuiva kausi päättyi viikko sitten, kun säiden pyhimys S. Pedro tönäisi saavin nurin ja jätti sen silleen. Lauantai-iltana saapuneella Suomi-vieraallani oli naurussa pitelemistä. Edellisen kerran kun hän oli täällä, toukokuussa, satoi, tuuli ja oli hyisevän kylmää. Nyt sentään oli lämmintä, kuten jaksoimme joka välissä hokea mantran lailla. Samalla kun painoimme tuulta päin sateenvarjot ojossa kuin turnajaisritarit peistensä kanssa.

Sukat ja kalat sulassa sovussa Espinhon torilla.

Eilen saattelin vieraan lentokentälle, ja koneen päästyä matkaan läjähti taivaalta illaksi kunnon ukkosmyrsky. Kyllä, kastuin kotimatkalla. Vielä yöllä kuului sateen lotinaa, mutta nyt S. Pedrolle on tainnut tulla sääli meitä, sillä hän on oikaissut saavin ja pistänyt vesihanat kiinni. Aurinko yrittää epätoivoisesti kurkistella pilvien raoista, ja minä yritän lähes yhtä epätoivoisesti kuivatella pyykkejä. Ilmankosteus on vielä sitä luokkaa, että ei auta aurinko, ei Atlantin tuuli.

Suomi-vieras viipyi vain muutaman päivän, minkä ajan käytimme aika intensiivisesti. Sunnuntaina Carlos grillasi meille aina niin makoisia sardiineja. Grillauspaikka piti tosin siirtää pihakatoksen alle sateelta suojaan. Tietenkin. Pienessä tihkusateessa kävimme poimimassa hedelmätarhasta viikunoita ja rapsuttamassa vuohia. Lounaan aikana pääsin taas treenaamaan suomi-portugali -simultaanitulkkausta. Alkaa jo sujua rutiinilla. 

Vihannesvuori.

Maanantaina suuntasimme Espinhon viikkomarkkinoille, jotka ovat alueen suurimmat. Myytävänä on kaikkea kananpojista kankaisiin ja kengistä kastanjoihin. Portugalissa matkaavan kannattaa ottaa selvää missä pidetään lähimmät markkinat ja pistäytyä siellä ihan jo tunnelman vuoksi. Kukkarosta kannattaa pitää kiinni, ei pelkästään näpistelijöiden vuoksi vaan myös siksi, että voi sortua heräteostoksiin. Kaikki on aika halpaa. Laadun kanssa voi olla vähän niin ja näin ainakin vaatteiden kanssa. Käsityöihminen voi tehdä kuitenkin hyviä löytöjä: virkkauslankoja, pellavakankaita, nappeja ja muita ompelutarvikkeita. Jollei omat taidot riitä pitsiliinan tekoon, niitä voi ostaa valmiina. Monilla torikauppiasrouvilla virkkuukoukut vaan vilistävät sormissa kun he asiakkaita odotellessa virkkaavat pitsiä pellavaliinan reunaan.

Tiistaina meillä oli Porto-päivä. Vähän kävelyä, lounas Vila Nova de Gaian puolella ravintolassa, jonka yläterassilta on kaunis näköala Dourojoelle ja Porton kuuluisalle Ribeira-alueelle. Olen aiemminkin hehkuttanut Porton ainutlaatuista rapistunutta kauneutta. Hehkutan taas. Olen käynyt siellä kymmeniä kertoja, ja aina kipunoin yhtä täpinöissäni kun menen sinne. Talojen värit, koristeelliset takorautakaiteet, lukemattomat yksityiskohdat, vanhanaikaiset raitiovaunut, kauniit sillat ja merelle kaartava Dourojoki. Imen sitä silmilläni niin että melkein vihloo. Portossa on ihana käydä, siellä saa stimulanttia kaikille aisteille. Suosittelen tulemaan pidemmänkin matkan takaa.

Kaupungin kaduilta pellon laidalle: maissinkorjuu on yhä meneillään, normaalia myöhemmässä kylmän kevään takia. Yksi toisensa jälkeen kohiseva maissipelto kaadetaan, ruo’ot leikataan puimurin silppuavaan kitaan. Carlosin talon vieressä oleva iso pelto niitettiin viime viikolla. Ehdin juuri alta pois Gaia-koiran kanssa, kun aamulla kävin niittämässä traktoripolulta heinää vuohille ja lampaille. Puimuri ahkeroi pellolla muutaman tunnin, liuta traktoreita perässään kuljettamassa silppua varastointipaikkaan. Jäljelle jäi vain kuivat tyngät ja kuormasta tippuneet tähkät. Jotkut kyläläiset kulkivat pari seuraavaa päivää peltoa pitkin poikin keräten tähkiä kanojen ruuaksi. Naapurin iäkäs rouva harmitteli sitä, että tänä vuonna puimurin jäljiltä löytyi niin vähän tähkiä. Viime vuonna oli kuulemma enemmän. Annoin hänelle löytämäni kaksi tähkää, mistä hän ilahtui.

Niittokoneen kaluama pelto on sateiden jäljiltä mutainen ja ruma. Jonain päivänä pellolle tuodaan vielä navetan lietettä, se sekoitetaan ja maa möyhitään (toivottavasti saman tien, sillä haju on hirveä), ja sinne kylvetään heinää. Ei mene montaa viikkoa, niin siellä vihertää taas. Samanaikaisesti pellon vierellä kiivit pullistelevat oksillaan. Olemme seuranneet sadon karttumista ja todenneet, että emme kuunaan ikuna saa omin voimin niitä kaikkia syötyä, vaikka ne kypsyvät hissukseen pitkin talvea. Kiiviähky uhkaa. Virittelen jo hillokattilaa valmiiksi. 

Ensi viikolla on tulossa lisää vieraita Suomesta, kun kaksi tätiä ja setä tulevat kylään. Heti heidän perään tulee veljeni perheineen. Luvassa on siis varsinainen vierailubuumi, ja suomalainen puheensorina tulee kaikumaan Vila do Conden kivetyillä kaduilla. Toivon hartaasti S. Pedron hillitsevän itsensä ja pitävän taivaan hanat kiinni, jotta vieraat saisivat nauttia lokakuun kuulaasta valosta ja auringosta, joka lämmittää ja lataa energiaa ennen pimeää talvea. 

Taivas saa odottaa

Istuin sunnuntaiaamuna keittiössä, maalla, lusikoimassa mysliä maidon kera, kun jostain kaukaa alkoi kuulua Adiemusin eteeristä laulua. Olimme juuri keskustelleet Carlosin kanssa hengenasioista, aamuhepulin saaneen kirkonkellonsoittajan inspiroimana – ehtoollisista, ripittäytymisistä ja sen sellaisista – joten olin henkisesti herkässä mielentilassa. Adiemus tuntui lähestyvän, sen ääni voimistui uhkaavalla tavalla, ja luulin enkelten joukkion olevan tulossa noutamaan minua. Pian kuulin myös papin lukevan monotonista liturgiaa, vähän niin kuin kuolemaantuomitulle. Olin jo ryömimässä enkelijengiä piiloon ikkunattomaan varastohuoneeseen, mattojen alle, kun sain ”papin” puheesta selvää: ”Aänestäkää sosialistipuoluetta, äänestäkää solidaarisuutta”, hän sanoi, ja toisti sanomaansa vielä viestinsä tehostamiseksi. Monta kertaa.

Huokaisin helpotuksesta. Adiemus ei ollutkaan viikatemiehen saattue. Ensi viikonloppunahan on kunnallisvaalit. Taivas saa vielä odottaa minun osaltani.

Talomme kohdalle päästyään Adiemus raikasi pienen auton katolle laitetuista kovaäänisistä, vahvistuen vielä kivitalojen seinien muodostamassa solassa niin, että olisi herättänyt kuolleetkin, tai ainakin vielä nukkumassa olleet isoäidin ja pojanpojan. Ryntäsin ikkunaan viittilöimään autoa jatkamaan äkkiä eteenpäin. Mitä sen nyt juuri siihen kohdalle piti pysähtyä levittämään sosialistista ilosanomaa? Hus!

Ennen lounasaikaa kaksi pientä kylää yhdistävää tietä kulki kuusi kertaa kovaääninen auto muistuttaen ihmisiä äänestämään, joillakin niistä perässään iloinen puoluekulkue. Melun hälvettyä ja pölyn laskeuduttua naapuruston rouvat puhelivat kadulla ja kuulin kun joku sanoi, että "tämä on nyt tätä koko seuraavan viikon". Postilaatikkoon oli jaettu nippu kiiltäviä esitteitä, jotka totesimme kelvottomiksi grillipuiden sytyttämiseen. Lisäksi laatikosta löytyi kaksi kuulakärkikynää ja led-valaisimella varustettu avaimenperä. Siitä ilahduimme. Sillä voimme metsästää isoja inhoja etanoita puutarhasta yön pimeydessä, ennen kuin ne syövät kaikki kylvämämme ja istuttamamme kasvit.

Pieniä tynnyrinpoikasia.

Viikkoni alkoi mukavasti. Jokin aika sitten tutustuin facebookin kautta Portossa asuvaan suomalaisnaiseen. Hän kutsui minut mukaan ”kansainvälisten leidien” tutustumisretkelle Rozésin portviinikellariin. Ryhmässä oli mukana muun muassa suomalaisia, saksalaisia ja ranskalaisia, ja yksi ihastuttava, tyylikkäästi ikääntynyt ruotsalaisleidi, joka olemuksellaan teki lähtemättömän vaikutuksen. Kun tulen vanhaksi, haluaisin olla niin kuin hän. 

Ennakkoon jännitin, miten kaksi Portugalissa asuvaa suomalaista tervehtivät toisiaan. Kättelemmekö pohjoismaalaiseen tapaan vai tervehdimmekö poskisuudelmin portugalilaiseen tapaan? Useimpien leidien kanssa sekä kättelimme että tervehdimme poskisuudelmin. Euroopan kylmä pohjoinen ja lämmin etelä kohtasivat, kättelivät ja suutelivat poskille. Euroopan yhdistyminen näkyy jälleen konkreettisella tavalla.

Olen viimeiseen asti vältellyt suomalaisiin tutustumista täällä. Se on loppujen lopuksi ihan helppoa. Meitä ei ole täällä montaa. Koko maassa arviolta 500-700, joista suurin osa lienee Algarvessa ja Lissabonin tienoilla. Nyt vähitellen on kuitenkin alkanut tehdä mieli muiden naisten seuraa. Siis ihan sitä että saa höpöttää, käydä ostoksilla tai kahvilla tai lasillisella viiniä, vaihtaa kuulumisia ja kokemuksia. Puhua vaikkapa miehistä tai lapsista tai kotieläimistä, esim. koirista. Vuohetkin käy, jos jollakulla sattuu niitä olemaan. ”Meidän vuohi on kauhean pullukka, se pitäis laittaa dieetille, mites teidän vuohi?”

Nyt sain kertaheitolla monta uutta tuttavuutta, ja toivottavasti tapaamme pian uudestaan varsinkin suomalaisrouvan kanssa. 

Vierailu Rozésin portviinikellariin oli mielenkiintoinen. Viinitilan toimintaa esitteli meille sen toimitusjohtaja ilman mitään etukäteen laadittua käsikirjoitusta. Hän vertasi portviininvalmistusta lasten kasvatukseen – niiden pitää antaa kasvaa ja kehittyä kaikessa rauhassa, ja ohjata niitä oikeaan suuntaan. Kellarissa tuntui valtavissa tynnyreissä kypsyvän portviinin eteerinen tuoksu, ja näin kun sitä tihkui joidenkin tynnyrien saumoista. 10-vuotiasta portviiniä maistellessamme totesin sen olevan ihan eri maata kuin marketista ostamani halpisportviini, jossa liotan rusinat kuivakakkuja varten.

Huippaako?

Lopuksi meidät kutsuttiin tutustumaan myös Rozésin varsinaiseen viinitilaan, joka sijaitsee Dourojoen varrella. Tietenkin. Siellähän ne kaikki ovat. Vielä tällä viikolla siellä pääsisi polkemaan viinirypäleitä. Tilan toimitusjohtaja totesi, että se tekee hyvää iholle. Me keski-ikäiset naiset suunnittelimme sukeltavamme rypälemössöön pää edellä.

Ennen kuin suunnittelette vierailua Rozésin portviinikellariin seuraavalla Porton matkalla niin tiedoksi, että se on avoinna vain ryhmille ja niillekin harvakseltaan. Muita kellareita on kuitenkin avoinna yleisölle yllin kyllin. Ei kannata yrittää koluta kaikkia läpi päivässä tai edes kahdessa. Sitä ei kenenkään pää kestäisi.

Loppuviikostakin on tiedossa mukavia asioita. Ihana ystävä Suomesta tulee kylään, jo toistamiseen. Peukut ja isovarpaat pystyssä toivon, että ilmat jatkuisivat kesäisen lämpiminä. Nyt on virallisesti syksy täälläkin. Lämpömittari on onneksi eri mieltä. Tykkään tästä lämpömittarista. 

Portviinikellari poikineen. 

Paluu koulunpenkille, regresso ás aulas

Koulut ovat päässeet alkamaan Portugalissakin. Kolmen kuukauden pituinen kesäloma on tältä vuodelta ohi, ja oppilaat ja opettajat ovat palanneet penkkejä lämmittämään pienen polemiikin saattelemina. Luokkakokoja ollaan suurentamassa ja pieniä kouluja lakkautetaan, ja koulutettuja opettajia on kerta kaikkiaan liian paljon. Monilla on työsopimus vain lukukaudeksi kerrallaan. Kaikille ei riitä töitä, ja jotkut joutuvat menemään töihin käsittämättömän kauas. TV:ssä haastateltiin opettajaa, jonka päivittäinen työmatka on yli 200 km – suuntaansa. Puolet noin 1500 euron bruttopalkasta menee matkakuluihin. Eikä tarjotusta työpaikasta voi kieltäytyä, koska silloin ei ole oikeutettu työttömyyskorvaukseen tai valtion tukiin. Jotkut vuokraavat kalustetun asunnon tai huoneen työpaikkakunnalta, mutta perheellisille tilanne on vaikea. Opettajat ovat järjestäneet useita mielenosoituksia työpaikkojen vähentämistä vastaan. Tuskin kukaan on eri mieltä siinä, etteikö koulutus olisi väärä säästökohde.  

Portugalissa oppivelvollisuus kestää nykyään 18-vuotiaaksi saakka. Hyvässä lykyssä sen jälkeen pääsee yliopistoon – jos pisteet riittävät ja vanhemmilla on varaa kustantaa opiskelu. Täällä ei tunneta sellaista opintotukijärjestelmää kuin mitä Suomessa on. Vanhemmat kustantavat lastensa koulutarvikkeet ja oppikirjat ekaluokasta lähtien. Monilapsiselle perheelle se on iso kustannus, vaikka koulut käyttävätkin samoja oppikirjoja useamman vuoden peräkkäin. Vasta nyt talouskriisin myötä on alkanut tulla käytettyjen koulukirjojen kauppapaikkoja. Ennen käytetyn kirjan käyttäminen oli jotenkin hävettävää. Nykyään se on monissa perheissä pakon sanelemaa.

Ne asiat, joita Suomessa pidetään niin itsestään selvinä, ettei niille usein ymmärretä antaa arvoa – ilmainen koulu, koulukirjat, kouluruoka – ovat täällä kaukaisia hyvinvointivaltion tunnusmerkkejä. Harva suomalainen tuskin tulee edes ajatelleeksi sitä, että muualla Euroopassa perusasiat, kuten koulutus, on järjestetty eri tavalla. EU yritti taannoin yhtenäistää myyntiin kelpaavien kurkkujen käyryyttä, mutta eriarvoisuutta on monissa tärkeämmissä asioissa. Välillä tuntuu siltä, että EU:n virkamiehet tuhertavat turhien pienten asioiden parissa. Eivät kai isompiin uskalla kajota?

Suomen koulutusjärjestelmää arvostetaan täällä. Eipä tänne asti kantautuvissa uutisissa ja reportaaseissa juuri tuoda esille niitä negatiivisia puolia, kuten koulukiusaamista ja kouluampumisia. Eivät ne toki koulutusjärjestelmän syytä ole, vaan kaiketi yhteiskunnan oireilua tai jopa ”normaali” tapa olla tekemisissä toisten kanssa. Omilta yläasteajoilta, kahdelta viimeiseltä vuodelta, muistuu mieleen päivittäinen lievä kiusaaminen, jonka kohteeksi jouduin asuttuani vuoden ulkomailla, toisin sanoen Siperiassa. Biologian tunnilla kerrottiin kerran saksanhirvestä. Sen jälkeen sain lisänimen ’siperianhirvi’. Kuulostaa hauskalta? Varmaan niiden nimittelijöiden mielestä se olikin. En juuri korvaa lotkauttanut kun koulun käytävillä huudettiin perään, se oli niin ”normaalia”. Kyllä siinä nuoren tytön nahka sai lisää paksuutta. Nyt jälkikäteen ajateltuna olisi tietysti ollut kivempi käydä koulua, jos kaikki olisivat olleet sopuisasti keskenään, kunnioittaen toisiaan niin kuin sivistyneeseen kanssakäymiseen kuuluu. Miksi ihmeessä se on niin vaikeaa? Miksi on niin vaikeaa laskea kyynärpäitä alas ja antaa toiselle tilaa olla sellainen kuin on? Kaiken hyvinvoinnin keskellä suomalaiset eivät ole kovin suvaitsevaista kansaa. Jos nyt vähän yleistetään. Jokaiselle tekisi hyvää välillä tehdä tutkimusmatka oman napapiirinsä ulkopuolelle. 

Siperia tuli muutenkin nyt mieleen, kun sain viestiä senaikaiselta koulukaverilta. Yli kaksikymmentä vuotta on vierähtänyt siitä, kun viimeksi vaihdettiin kuulumisia. Pieni suomalaisyhteisö oli silloin aikoinaan tiivis, mutta kotimaahan paluun jälkeen hajauduimme eri puolille Suomea. 

Elämä jatkuu täällä tasaisen rauhallisena. Lauantai-iltana kävimme Vila do Conden maatalousmessuilla. Kyllä, illalla, illallisen jälkeen. Messut olivat auki puoleenyöhön saakka. Muun muassa paikalliset osuuskunnat, tuottajat ja metsästysseurat esittelivät toimintaansa. Paikalle tuodussa leivinuunissa paistettiin chouriço-makkaralla täytettyjä leipiä. Yleisö sai ihmetellä valtavan kokoisia lehmiä ja silitellä vuohia, jotka huom. olivat paljon hoikempia kuin ”meidän” vuohet. Yksi yleisön suosikeista oli vastasyntynyt villisianpentu, vai onko se porsas? Se hoiperteli sinnikkäästi neljällä sorkallaan napanuoran pätkä roikkuen, pahnoilla lepäävän emonsa vierellä, ja keräsi ihastuneita huudahduksia. Paikallisille viljelijöille messut ovat sosiaalinen tapahtuma. Siellä tavattiin tuttuja ja vaihdettiin kuulumisia.

Viime päivinä olemme todistaneet erikoista näytöstä – auringonlaskun aikaan sadat pääskyset ovat kokoontuneet ruokailemaan maissipellon ylle. Niiden lennossa ei ole mitään varpusparven kurinalaista ryhmäkoreografiaa, vaan ne liitelevät taivaalla sikin sokin, oman mielensä mukaan, tehden yksi toisensa jälkeen syöksysukelluksen alas ötökkäparan turmioksi, ja viilettävät vauhdilla pellon yllä maissiruokojen kärkiä hipoen. Niiden näön ja reaktionopeuden täytyy olla huippuluokkaa, sillä illan hämärässäkään ne eivät törmää toisiinsa.

Tiedämme kyllä, mitä pääskysten kokoontuminen tarkoittaa. Vaikka päivät ovat edelleen lämpimiä, on kesä päättymässä täälläkin. Pääskyset tankkaavat ravintoa ja keräävät voimia ennen kuin suuntaavat etelään. Pohjois-Portugali ei ole niille tarpeeksi etelässä. Haikeana katselen niiden lentonäytöstä sillä tiedän, että minä päivänä tahansa se on tämän kesän viimeinen. Rantakahviloita puretaan, telttoja pistetään pakettiin ja keltapaitaiset hengenpelastajat katoavat rannoilta vähin äänin. Syksy hiipii hiljalleen, varkain, sumuisine aamuineen, kellastuvine lehtineen ja sateisine päivineen. Aallot kurkottavat rannalle, huuhtoakseen viimeisen auringonpalvojan jalanjäljet, ja kohta ranta on jälleen vain "minun" ja muutaman kalastajan.