Sielun hoitoa

Ryhmä Sintran Kansallispalatsin edustalla. 

Elämä on aallonpohjia ja aallonharjoja ja kaikkea siltä väliltä. Kun viime viikko tarvottiin apeissa, ajoittain jopa ahdistavissa tunnelmissa, sain tällä viikolla aimo annoksen energiaa sielulle, kun olin parin päivän ajan opastamassa Costa del Solilla talvet viettävää eläkeläisryhmää (kahta lukuun ottamatta eläkeläisiä), Lissabonin suunnalla. Jotkut heistä olivat tuttuja jo parin vuoden takaiselta Porton retkeltä. Oli mukava nähdä heitä uudestaan.

Yli 30 hengen ryhmän opastaminen itselle suhteellisen vieraissa ja ahtaissa paikoissa, kuten Lissabon ja Sintra ovat, ei ole mikään helppo nakki. Etukäteen selvitin mm. pysähdyspaikat bussille ja suunnittelin kävelykierroksen sen mukaisesti. Sintrassa kaikki sujui aluksi ihan hyvin. Onneksi tuttu opas Sintrasta oli kertonut, ettei satumaiseen Palácio da Penaan pääse niin isolla bussilla, millä ryhmä liikkui. Menimme sen sijaan Sintran Kansallispalatsiin, joka sekin oli näkemisen arvoinen vanhoine kaakeleineen ja maalatuilla harakoilla koristettuine kattoineen. Kierroksen jälkeen suuntasimme pian lounaalle. Syödessämme alkoi ukkostaa. Katselin taivaalle ja yritin vedota S. Pedroon. Huokasin helpotuksesta, kun sade hellitti, ja kävelimme lyhyen matkan Quinta da Regaleiraan, jonka maagiseen puistoon oli tarkoitus tutustua oppaan johdolla. Juuri kun ryhmä oli kokoontunut kierroksen alkuun, alkoi taivaalta tippua herneen kokoisia rakeita. Eikä minkään kuivatun käppänäherneen, vaan sellaisen makean ja mehevän kesäherneen. Lähetin äkäisen katseen taivaan suuntaan S. Pedrolle. Vastaukseksi sain jyrähdyksen. 

Palácio da Pena, jota emme päässeet katsomaan.
Kuva vuodelta 2012. 

Mitä tekevät suomalaiset eläkeläiset kun alkaa sataa rakeita? Kirmaavat nauraen lähimpään sateensuojaan kuin kyse olisi ylimääräisestä ohjelmanumerosta.

Siirryimme sisätiloihin ja tutustuimme itse palatsiin ja sen pieneen kappeliin. Vaikka sade alkoi hellittää, sen verran vilu oli tullut, että puistokierros jäi väliin ja palasimme hotellille. Kuulemani mukaan Sintrassa sataa aina, tai ei sentään koko ajan, mutta ainakin joka päivä tai edes melkein. Mikroilmasto takaa vehreän maiseman kesähelteilläkin. 

Seuraavana aamuna tehdessämme lähtöä hotellilta Estorilista Lissaboniin, kuljettaja kertoi että mm. turistitoimistosta etukäteen selvittämäni bussipysäkki ei käy. Siellä on tietöitä. Hän kertoi erinomaisen päättäväisesti minne meidät vie ja mistä meidät hakee. Ei auttanut muu kuin miettiä äkkiä kävelyreitti uusiksi. Puhelimen gps:stä oli apua, sillä on reippaasti yli vuosi siitä, kun viimeksi pyörin niillä nurkilla. Kaikilla liikkuminen ei sujunut ihan vetreästi, joten hissukseen kävelimme. Minulle pitäisi kuulemma laittaa valjaat, etten kävelisi niin lujaa. Hyvä idea! Opas valjaisiin ja ryhmä pitelemään kiinni pitkästä narusta kuten lastentarhalaiset. 

Päivän aikana näimme monta Lissabonin nähtävyyttä ja aikaa jäi vielä lounastamiseen ja ostoksilla käymiseen. Päivän päätteeksi bussiin hyppäsi hymyileviä, aurinkoisesta päivästä nauttineita ihmisiä. Oli ihanaa, suorastaan voimaannuttavaa, nähdä ihmisiä, jotka silminnähden nauttivat elämästään ja pitävät huolta itsestään ja toisistaan. Monen alakuloisen päivän jälkeen sain huomata, että elämänilo on tarttuvaa, sielua hoitavaa. Kyselin vähän, oliko Espanjan kevyempi verotus vaikuttanut aikoinaan muutopäätökseen. Ei ollut. Talvet vietetään Espanjan auringossa ihan muista syistä. 

Kun saattelin ryhmää keskiviikkoaamuna bussille, oli olo suorastaan haikea. Uusien ja vanhojen tuttujen kanssa hyvästeltiin suomalaiseen tapaan halaten tai uusien kotimaidemme tapaan poskisuudelmin. 

Quinta da Regaleira. Kuva vuodelta 2012. 

Yksi ensimmäisiä asioita mitä minulta kysyttiin, oli ”kuinka vasikka voi”. Blogia on siis seurattu. Olin iloinen voidessani kertoa sen voivan hyvin. Kauniin Lindan tyttövasikka on nyt kahden viikon ikäinen, vahva, reipas, utelias ja hirveän nälkäinen. Vielä emme voi kuitenkaan olla täysin huoleti. Toissailtana se sai pikkaisen enemmän maitoa kuin aiemmin. Eilen sillä oli ripuli. Kun tänä aamuna kuulostelin navetan suuntaan, ei sieltä kuulunut sen jo tutuksi käynyttä tööttäilyä. Sydän kiristyi kasaan. En uskaltanut mennä katsomaan. Kun Carlos palasi rehunhakureissulta, kysyin heti miten vasikka voi. "Hyvin. Etkö kuule sitä?" Hän piti keittiön ovea auki. "Möööö!" kuului nyt pienen vasikan sumutorvimainen ääni. Se oli kuullut auton äänen ja tiesi, että kohta on ruoka-aika. Olo helpottui niin, että polvia heikotti.

Pienokainen oppi jo pulloruokinnasta pois, mutta ei vielä syö omin avuin. Sen syöttäminen tapahtuu näin: sekoitetaan sankoon emonmaidonvastike (jauhetta ja lämmintä vettä), pistetään sanko turvan eteen ja upotetaan käsi maitoon. Vasikka imee sormea kuin utaretta ja hörppii siinä sivussa maitoa kitusiinsa. Välillä pitää vaihtaa sormea, ettei se puudu. Vasikka maiskuttelee, lutkuttaa, ryystää, tuuppii sankoa ja heiluttaa vimmatusti häntäänsä. Se on soma. Haluan antaa sille nimeksi Alma (suom. sielu).

Quinta da Regaleira. Kuva vuodelta 2012. 

Näin kevät etenee Irtiotossa. Pääsiäinen ei paljoa vaikuta päiväjärjestykseemme. Ehkä lähdemme katsomaan Juudaksen polttamista, ehkä emme. Tavat ja tapahtumat, jotka parina ensimmäisenä vuonna Portugalissa tuntuivat eksoottisilta ja ihmeellisiltä, ovat nyt tulleet tutuiksi. Integroituminen uuteen kulttuuriin on edennyt pitkälle, muttei niin pitkälle, että suomalaisuus sisimmässä muuttuisi muuksi. Kai se on se sielu, suomalainen sielu, alma.

Kaunis Linda

Kerroin marraskuussa ensimmäisestä tälle tilalle syntyneestä vasikkavauvasta (voit lukea jutun täältä), joka nyt on hyvää vauhtia kasvamassa isoksi. Huomasin silloin valkoisen, kauniin Lindan katselevan unelmoiden pientä vasikkaa. Silloin emme vielä tienneet, että sekin oli raskaana. Vai onko oikea termi tiineenä? Huomasimme sen vasta pari kuukautta sitten kun sen utareet alkoivat selvästi kasvaa. 

Pari viikkoa sitten Lindan masu alkoi jo pyöristyä kovasti ja utareet paisua. Carlos piti sitä tarkkaan silmällä, ja viime perjantaina odotus päättyi, kun hän huomasi syntymässä olevan vasikan etusorkkien pistävän Lindan perästä ulos. Kun parin tunnin jälkeen synnytys ei ollut juurikaan edistynyt, Carlosin piti ryhtyä kätilöksi. Se on hänelle tuttua puuhaa niiltä ajoilta, jolloin hänellä oli lypsykarjaa toisella tilalla.

Linda ei hevin päästänyt ketään lähelleen, joten se piti sitoa sarvistaan. Minä pitelin köysiä kun Carlos alkoi auttaa vasikkaa päivänvaloon. Onneksi olin nähnyt englantilaisessa First time farmers -ohjelmassa miten se tapahtuu, mutta silti pelkäsin. Sitä, että Linda riuhtaisee irti otteestani ja vahingoittaa Carlosia ja sitä, että vasikka ei selviä. "Minusta ei ole tähän. En ole syntynyt enkä kasvanut tällaiseen elämään", ajattelin itsekseni ja tiukensin otetta köydestä, vaikka mieli teki juosta karkuun. 

Kun vasikka lopulta saatiin ulos, pidättelin henkeä. Hetken kuluttua tämä märkä, veltto karvakasa nosti päätään ja töräytti vaimeasti ”mööö!” Silloin uskalsin jo vähän hymyillä. En ole ikinä aiemmin ollut mukana minkään elollisen olennon syntymässä. Sehän oli aivan mahtavaa! 

Lindan olisi nyt pitänyt nousta jaloilleen ja alkaa nuolla pienokaista puhtaaksi. Se ei kuitenkaan kiinnittänyt siihen mitään huomiota.

Pelko palasi. Hylkäisikö Linda vastasyntyneen pienokaisensa?

Carlos kantoi isokokoisen vasikan sisälle navettaan ja siirsimme Lindankin sinne, mikä ei ollut helppo tehtävä. Sen sijaan että se olisi alkanut nyt nuolla vasikkavauvaansa puhtaaksi ja lämpimäksi, se vain hamuili sen lämmikkeeksi laitettuja olkia. Vähän ajan kuluttua Linda kuitenkin alkoi hoksata mitä emon tehtäviin kuuluu, ja pieni vasikka sai ensimmäiset hellät nuolaisut. Me huokaisimme helpotuksesta ja lähdimme käymään merenrannalla.

Oli kuitenkin aikaista juhlia. Alkuillasta Carlos totesi, että Linda vielä ponnistelee, ja jotain muuta kuin jälkeisiä. Hän kutsui paikalle eläinlääkärin. Tämä saapui ikuisuudelta tuntuvan tunnin kuluttua ja tutki ja hoiti Lindaa. Vasikkavauva sai elämänsä ensimmäisen maitoaterian, lypsettynä tosin. Ravitsevan emonmaidon mukana tulee ensimmäisinä päivinä tärkeitä vastustuskykyä auttavia aineksia.

Kaiken piti olla ihan hyvin, mutta kun Carlos hätäisesti syödyn myöhäisen illallisen jälkeen meni katsomaan, oli Linda, meidän kaunis Lindamme, lentänyt lehmien taivaaseen. Se oli käynyt maaten vasikkavauvansa viereen, kuin suojatakseen ja lämmittääkseen sitä viimeiseen asti.

”Näin käy joskus”, Carlos totesi hiljaa.

Irtioton piti tietää minulle huoletonta ja vapaata elämää. Toisin kävi. Luonto puuttui peliin, ja määräsi Irtioton kulkemaan oikean elämän uomaan, sellaiseen, jossa virran mukana vastaan tulee myös huolia, suruja, menetyksiä ja epäonnistumisia. "O que não mata engorda", mikä ei tapa, lihottaa, kuuluu portugalilainen sanonta. Tätä menoa minusta tulee vielä tosi lihava. 

Lindan menetys oli meille myös iso taloudellinen tappio. Nämä rotunaudat ovat arvokkaita eläimiä. Tehtyyn investointiin pitää laskea tietysti myös ruoka sen vuoden ajalta, mitä Linda ehti meillä olla,  jälkeläiset, jotka sillä jäi tuottamatta ja se mitä siitä olisi elinkaaren lopussa lopulta saatu. Tämä on kylmää matematiikkaa. Se ei laimenna menetyksen aiheuttamaa surua, joka on emotionaalista, ei taloudellista. 

”Sehän oli vain lehmä”, joku voi nyt hyvin todeta. Niinpä. Seuraapa sen kasvamista ja kehittymistä vuoden ajan, vie sille joka päivä ruokaa kahdesti päivässä, katso että sillä on kaikki hyvin, juttele sille ja tuijottele sen valtaviin kauniisiin silmiin, näe miten se pelkää vaikka sitä yritetään auttaa. Tule sitten sanomaan, että se oli vain lehmä.

Lindan tullessa meille minulla oli tapana nojailla aitauksen reunaan ja tuijottaa Lindaa lumoutuneena. Se oli kaunein koskaan näkemäni lehmä. 

 ”Se jätti meille kuitenkin virkeän vasikan”, Carlos lohdutti minua, kun Linda oli viety pois. Orvoksi jäänyt tyttövasikka on nyt pulloruokinnassa, se ei ole oppinut vielä juomaan astiasta. Se saa kahdesti päivässä emonmaidonvastiketta, jonka se ahmii valtavalla halulla. Ruokinta ei silti ole helppoa. Se tunkee itsensä Carlosin jalkojen väliin, pullo pistetään suuhun, mutta se rimpuilee ja osa menee huti. Maitonsa saatuaan se imee sormiani, rannettani, naapurikarsinassa olevan sonnivasikan karvatupsuja, huojuu hatarilla sorkillaan ja haukottelee. Ensimmäinen viikko on sen selviytymisen kannalta kriittisin. Jos sille antaa liikaa maitoa, se voi saada ripulin ja kuolla. Ilman emon lämpöä se voi saada keuhkokuumeen ja kuolla. Se pääsee ulos navetasta vasta kesällä. Olen sydän syrjälläni kun katson sitä, pelkään ja toivon ja pidätän hengitystä ja toivon taas. 

”Se on kaunis”, totesi Carlos yhtenä päivänä. Niin on. Se tulee emoonsa, kauniiseen Lindaan. 

Etova muttei epämiellyttävä

Joskus opetellessa vierasta kieltä joutuu myös oppimaan ajattelemaan asioita ihan uudella tavalla. Verbien aikamuotoja käytetään eri tavalla, suomalaisen sijamuotoviidakon sijaan rämmitään harvemmassa prepositiopöheikössä, sanojen merkityksissä voi olla vivahde-eroja, joista sanakirja ei hiisku mitään. Myös se, että oppii kieltä käytännön arjessa, johtaa välillä väärintulkintoihin. Auta ei sekään, että arvailee sanoja vähän sinnepäin tai yrittää johtaa niitä kielestä jonka taitaa paremmin, vaikkapa englannista. Metsään menee ja usein, mutta joskus sieltäkin löytää oikean polun.

Oma suosikkini on sanojen johtaminen englannista. Kyllähän portugalin ja englannin sanoissa on tiettyä samankaltaisuutta. Otetaan esimerkiksi vaikka visible/visível, necessary/necessário, station/estação, bulletin/boletim, electricity/electricidade ja niin edelleen. Ihan sukulaiskieliksi voisi luulla. Metsikön puolelle hurahdetaan tietenkin silloin, kun päättely menee pieleen. Hiekka ei ole sande (engl. sand) vaan areia, ja sande tarkoittaa sämpylästä tehtyä voileipää. Lanche (engl. lunch) ei tarkoita lounasta vaan sen ja illallisen välissä nautittavaa välipalaa. Postikaan ei ole posto (yksi pôr/laittaa-verbin muodoista) vaan correio. Faca (engl. face) ei ole kasvot vaan veitsi. Kasvot on cara, sama sana tarkoittaa kallista, joten laulajatar Cheristä voidaan todeta, että hänellä on ”cara cara”, kalliit kasvot.

Masennusta, depressão, sairastava ihminen, pessoa, ei ole muuten depressada vaan deprimida, ja voidakseen paremmin hän popsii pillereitä, comprimidos. Lääkettä on myös medicamento tai remédio, ja niitä annetaan rotillekin. Rotanmyrkkyä, remédio de ratos, nauttinut jyrsijä on pian entinen jyrsijä. Rato ei kuitenkaan tarkoita rottaa vaan hiirtä. Rotta on ratazana. Hyi!

Kun syödä on comer ja juoda on beber, voisi kuvitella että syömäkelpoinen ruoka on comável (vert. visível, suitável jne.). Ei ole, kuten sain kuulla tarjoillessani Carlosille aikoinaan Vilassa jotain kokkaamaani ruokaa ja kysyessäni: ”É comável, onko se syötävää?”. ”Não, é comestível”, kuului peitellyn huvittunut vastaus. Sana comável on kuitenkin vakiintunut päivittäiseen sanastoomme. ”A língua muda, kieli muuttuu”, totesin kerran ja myhäilin salaa.

Joitakin sanoja olen saanut takoa päähäni ennen kuin ne ovat jääneet sinne. Kupista käytin pitkän aikaa sanaa copo (lasi) enkä chavenaa. En tiedä mitä eroa on liinoilla ja pyyhkeillä (pano, toalha). Molempia käytetään käsien kuivaamiseen, pöydän pyyhkimiseen ja pöydän peittämiseen. On kerta kaikkiaan käsittämätöntä että muhkeasta nojatuolista käytetään samaa sanaa kuin sohvasta, sofá. Joka muuten on maskuliini vaikka päättyykin a:han. Mutta kun yhtenä iltana levittelin uutta käsivoidetta käsiini ja päivittelin sen voimakasta tuoksua, olin tipahtaa sängyn laidalta hämmennyksestä kun Carlos haisteli käsiäni ja totesi: ”É enjoativo, mas não é desagradável, se on etovaa, muttei epämiellyttävää”. Totta kai. Ei etovan tarvitse olla epämiellyttävää, eihän? Juu ei. 

Sanakirja kääntää sanan enjoativo ”kuvottava, inhottava”. Sanaa käytetään mm. liian makeasta tai rasvaisesta ruuasta ja vahvoista hajuista.

Portugalia puhuttaessa kohteliaisuus kuuluu kuvaan. Kun Carlos ensimmäisen kerran ruokapöydässä pyysi minulta palvelusta ”Fazes-me um favor, por favor, tekisitkö minulle palveluksen” melkein anteeksipyytävästi, suorastaan säikähdin. Mitä nyt? Pitäisikö minun laittaa puseron ylänappi kiinni? ”Passa-me o sal, por favor, ojentaisitko minulle suolan," hän vain pyysi. Sama toistuu kun vaikkapa keittiön tv pitää sulkea saatuamme ruuan valmiiksi ja siirtyessämme olohuoneen puolelle syömään tai kun vieressäni olevaan pöytälamppuun tarvitsee sytyttää valo. Pitkin päivää teen pieniä palveluksia. Tehdään niitä minullekin, tosin en ole vielä omaksunut tätä ylikohteliasta tapaa pyytää niitä.

Kun aikoinaan aloin opiskella portugalia Helsingin Aikuisopistossa, luokka suorastaan kohahti kun se kuuli käytettävän termiä ”por favor”. Sehän on espanjaa! huudahti joku. Niin on. Ja portugalia. Torakka ei muuten silti ole portugaliksi cucaracha vaan barata (se on myös halpa), auto ei ole coche vaan carro ja koira ei ole perro vaan cão.

Iso ero on silläkin mille tavulle painonsa asettaa. Yleensä sanojen paino on toiseksi viimeisellä tavulla, poikkeuksista ilmoitetaan pienellä ´-hipsulla, paitsi jos sana on poikkeuksellinen (esim. fácil, helppo, paino toiseksi viimeisellä eli ensimmäisellä tavulla ja silti siinä on hipsu). Väärin painotettua sanaa ei välttämättä ymmärretä ollenkaan. Carlos kyllä osaa jo tulkita minua vaikka teeskenteleekin tiedotonta kun sanon vaikkapa copia enkä cópia (kopio), mutta vieraiden ihmisten kanssa joutuu välillä haeskelemaan mitä tavua painottaa. 

Verbeissä painotukset menevät eri lailla. Ei mennä siihen tällä kertaa. Ehkä tässä oli jo tarpeeksi sulateltavaa, digerir (ei digestir, vaikka ruuansulatus onkin digestão)? 

Kuvissa kaakeleita, azulejos, sillä harva asia on niin Portugalille ominainen kuin kaakelein päällystetty talo. 

Herneet ihan oikeassa paikassa

Herneet kanikassa. 

Enpäs tällä kertaa tarinoi ilmoista, vaikka aihetta voisi olla. Mainitsen vain sen verran, että viime päivinä S. Pedro on hymyillyt meille lempeästi. Ihmeen ailahtelevainen mies pyhimykseksi!

Viime viikolla oli minullakin aihetta hymyyn, välillä tuli suorastaan hytkyttyä naurusta. Oooh! Kokoonnuimme nimittäin lauantaina kuuden suomalaisnaisen, FIN-Herkku[sensuroitu]-ryhmäksi nimetyllä poppoolla kokkaamaan suomalaisia (ainakin osittain) perinneruokia. Tällä kertaa hämmensimme monen kokin voimin hernekeittoa, ja pöytään päätyi myös karjalanpiirakoita, blinejä monine lisukkeineen ja ah! niin taivaallisia laskiaispullia sekä bragalaiskonditoriasta haettuja juustokakkuleivonnaisia. Herkut huuhdottiin alas, ei kotikaljalla eikä maidolla, vaan kuohuviinillä. Kyllä, hernekeitto ja kuohuviini on aivan mainio yhdistelmä.

Sakea hernerokka keitettiin veljeni joululahjaksi antamista kuivatuista herneistä, niitähän ei Portugalista tahdo löytyä. Sille, joka ei ole koskaan keitellyt muuta kuin Jalostajan purkkikeittoa kerrottakoon, että herneet pitää laittaa likoamaan edellisenä päivänä. Mietin yötä päivää miten saan kuskattua herneet liemineen kokkauspaikalle. Sitten välähti. Tungin ne isoon vesikanisteriin likoamaan ja vein kanikan mukanani. Tunkemisprosessissa pari hernettä vierähti lattialle. En lähtenyt metsästämään niitä, ja Batatinha löysi niistä yhden eilen. Sillä riitti hupia sen kanssa pitkän aikaa. Herne vierii aika pitkälle.

Herneet lautasella.

Olen yleensä laittanut hernekeittoon vain pekonia, mutta nyt sanoin tuovani possun lapaa tai potkaa, että saadaan oikein ruokaisa keitto. Marssin siis perjantaina Vilassa luottolihakauppiaan, entisillä kotikulmilla kauppaa pitävän brasilialaisen luo esittämään asiani. Hän ehdotti lihatiskissä könöttäviä siansorkkia. Puistelin päätä vimmatusti. Ei mitään niin eksoottista, kiitos. Taputin olkapäätäni ja sanoin haluavani siasta samaa osaa. ”Pá?” kysyi lihakauppias, jonka nimeä en vielä kolmen vuoden tuttavuuden jälkeen tiedä. Öh, eikös pá olekaan kinkku? ihmettelin itsekseni. ”Miksi tätä sanotaan?” kysyin, taputellen kankkuani. Lihakauppias antoi pikakurssin sian anatomiasta, ja taputtelimme itseämme – ei sentään toisiamme – eri kohdista asioiden selventämiseksi. Onneksi sillä välin ei kävellyt sisään ketään asiakasta. Nyt minulle valkeni sitten se, että joulukinkun sijasta olen kahtena viime vuonna tehnyt joululapaa. Öh. Posket punottaa nyt kuin joulupukilla. No, lapa (pá) tai kinkku (perna), possusta on kaikki, ja hyvin on maistuneet joulupäivän eväät.

Hernekeiton höysteeksi päätyi lopulta pieni potkanpätkä ja palanen savukylkeä. Palattuani ostosreissulta kotiin aloin tutkia ohjetta hernepussin kyljestä. Olisi tietysti pitänyt lukea se ennen kauppaan menoa, siinä nimittäin puhuttiin luuttomasta porsaanlihasta ja potkassani oli kyllä luut ja nahat mukana. No, ei se mitään, se heitettiin sellaisenaan keittoon ja parin tunnin porisemisen jälkeen lihat irroteltiin luista.  Ja hyvää tuli.

Päivän herkut

Nauttiessamme ahertamisemme tuotoksia aloimme jo suunnitella seuraavan kokkauskerran menyytä. Ehdotuksia lenteli ilmassa: ”Janssoninkiusausta!” ”Ålands pannekakaa!” ”Verilettuja!” ”Leipäjuustoa!” (vai juustoleipää?), ja laadittiin ostoslistaa seuraavaksi Suomessa käyvälle: anjovisfileitä, ohraryynejä, juustonjuoksutinta, verta (?)… Verestä puhuttaessa tunsin miten se alkoi karata kasvoiltani ja puhe alkoi puuroutua korvissa. En kestä veren näkemistä enkä näköjään edes siitä puhumista. Senkin kerran kun Carlos leikkasi sirpillä peukalonjuuren auki, minä hövelisti tarjouduin ajamaan hänet ensiapuun, vain hetkeä ennen kuin silmissä pimeni ja jalat menivät alta, ja tipahdin lattialle lyöden siinä matkan varrella pääni pöydänkulmaan. Enkä ollut nähnyt pisaraakaan verta, siitä Carlos oli pitänyt huolen. Hänhän on jo pari kertaa joutunut hoitamaan pieniä haavereitani kun en itse ole pystynyt. Saksilla auki leikattua sormenpäätä, kolhua otsassa kun vaatekaapin ovi tipahti paikoiltaan jne.

Kokit kuvaajaa lukuun ottamatta. Yours truly toinen oikealta.

Carlos palasi muuten tovi sitten kiivitilalta käsi punertavassa paketissa. Oli nirhaissut jollain koneella. Yritin kovasti suunnata katsetta jonnekin muualle ja kävin kaivamassa esille puhtaita sidetarpeita. Jotenkin mieleen juolahtaa se, että maanviljelijän puolisolla saisi olla vähän vahvempi pää. 

No, kerroin suomalaiskollegoille tästä pienestä pulmastani, eikä veri-sanaa enää mainittu. Sen sijaan alettiin pähkäillä mistä ”sitä” voi ostaa, lihakaupasta varmasti, ja kuinka paljon ”sitä” tarvitaan ”niihin” lettuihin, ja pitääkö se olla sian ”sitä” vai naudan ”sitä”, ja niin poispäin. ”Se” alkoi taas palautua kasvoilleni ja puheäänet normaaleiksi, ja pystyin taas nauramaan FIN-Herkku[sensuroitu]-ryhmän jutuille. 

Tänään kotona söimme lounaalla lauantaista hernekeittoa, ja hyvin maistui. Sitä Carlos vaan ihmetteli, että miksi ihmeessä sitä pitää keittää kaksi tuntia, eikö vähempi riitä. En tiedä, en ole koskaan kokeillut lyhyempää keittoaikaa. 

Potkan jämät sai onnekas Gaia. 

Muiden suomalaisten tapaaminen on aina virkistävää. Vaikka kuinka on Portugalissa kuin kotonaan, niin suomalaisuus kulkee mukana omine omituisine piirteineen, mietin nyt kun kaivan ihanan rapisevasta karkkipussista suolaista, tulista salmiakkia. 

On koiranilmoja pidelly

Siitä lähtien kun palasin Suomesta viime viikon lopulla, on satanut. Joka päivä ja joka yö, ei ihan koko ajan, mutta ihan yli tarpeen kuitenkin. S. Pedro ei tainnut tykätä siitä mitä kirjoitin hänen pyhästä nenästään ja palollisesta herneitä pari viikkoa sitten, ja viskoo nyt vettä meidän kuolevaisten niskaan. Vain yhtenä päivänä pilvien välistä paljastui hiukan sinistä taivasta, mutta harmaata huokuvat pilvet kiiruhtivat nopeasti peittämään paljaan kohdan, kuin kauhistuneina moisesta vilauttelusta. Monin paikoin tulvii nyt, katuja ja taloja on veden vallassa rankkojen sateiden vuoksi. Meillä ei ole sen puoleen huolta, sillä talo sijaitsee rinteessä, mutta kyllä vesi joissakin paikoissa tunkee kiviseinästä sisään. No, kesä kuivaa minkä talvi kastelee. 

Sateen vuoksi olin varma, että kotikylän tiistainen karnevaalikulkue olisi peruttu. Eipä ollut, kuten Carlos totesi palatessaan kauppareissulta. Oli siellä kuulemma väkeäkin katsomassa. Minä en lähtenyt. En tykkää kastumisesta muualla kuin suihkussa ja vaahtokylvyssä. Saunassakin se on vähän siinä ja siinä.

Illalla sade taukosi, ja Carlos ehdotti illallisen jälkeen, että lähdetään katsomaan läheisen kahvilan pihalla olevaa juhlintaa ja naamiaisasukilpailua. Saapuessamme sinne kymmenen tienoilla oli väkeä jo paljon paikalla, muun muassa valkoiseen pukuun pukeutunut pitkäpartainen herra, ihmisenkokoinen limaklöntti, E.T., pakollinen kyläjuoppo kanniskelemassa viiden litran viinikanisteria, pari vähäpukeista hutsua, melkein kuplavolkkarin kokoinen karvainen hämähäkki ja muutama muu. Muurin vieressä nökötti korkea kasa olkea ja oksia ja puinen häkkyrä, ja näitä vasten nojasi tikapuut. Rakennelma oli peitetty muovilla, tietysti suojaksi sateelta. Juhlien päätteeksi oli tarkoitus polttaa entrudo, joka todennäköisesti oli vielä jossain kuivissa sisätiloissa odottelemassa roviolle joutumista.

Ei, en vieläkään osaa selittää mikä on entrudo. Vanharouva oli jo pari päivää kurkistellut ikkunoista, josko sitä näkyisi kadulla. Jonkinlainen tunkeilija sen täytyy olla.

Juhlapaikalla ei ollut kaljatelttaa eikä makkaranpaistoa, mutta kahvilasta janoiset ja nälkäiset saattoivat hakea juotavaa ja murkinaa. Me muut notkuimme brasilialaisen musiikin tahtiin ja kuikuilimme näkyykö tuttuja. Näkyi pari, mm. naapurin leskirouva, joka oli viisaasti varustautunut sateenvarjolla.

Paikalle valui lisää väkeä, ja yhtäkkiä silmälasieni linssiin läjähti vesipisara. ”Mennään”, sanoin Carlosille. ”Minne?” hän ihmetteli. No kotiin tietenkin. Minähän en tykkää kastumisesta, ja rajut sadekuurot tulevat joskus aika yllättäen kulman takaa. Joku asiantunteva terapeutti tai psykologi tai muu vastaava kallonkutistaja saisi varmaan nopeasti selville traumani taustat; sen, että pienenä kastuin tämän tästä koulumatkalla ja jouduin olemaan koko päivän märissä farkuissa ja kengissä. Tiedättekös, aikuiset ihmiset, se on kauheaa. Asuimme noin 99 metrin päässä siitä rajasta, jonka toiselta puolelta kaupunki tarjosi ilmaisen koulukyydin. Aamuisin taapertaessani piiiitkää Pihlajatietä Porvoossa katselin naama pitkänä – ja märkänä – kun vähän kauempana asuvat koulukaverit suhauttivat ohi kuivassa ja lämpimässä bussissa ja näyttivät minulle pitkää nenää. Ai eikö minulla ollut sateenvarjoa tai jotain? Jos olikin, niin ei se housuja ja jalkoja suojaa.

Niin valtava on kastumiskammoni, että nyt kun voin valita, en lähde esim. Portoon sadepäivinä. Pysyn kotona. Carlos tietää, että sateen sattuessa illansuuhun on hänen vuoronsa viedä kanoille ruokaa ja tuoda munat samalla kun hoitaa karjan ruokinnan. Minä pysyn sisällä. Kuivana. Piste. Ei meidän molempien kannata kastua, eihän?

Koirat ovat tässä tapauksessa emäntänsä kaltaisia. Kun ne aurinkoisena aamuna odottavat keittiön ovella (tai pihan perällä minne aurinko paistaa, jos on vähän viileämpää) että tulen alakertaan, niin nyt ne pysyvät sängyissään siihen saakka kun menen ulos olohuoneen puolelta hakemaan tuhkasangon puhdistaakseni tuhkat takasta. Sitä ennen olen tehnyt jo vaikka mitä. Ja koirat vaan nukkuvat. Mennessäni kanalaan hedelmätarhan puolelle – jos sade on vain pientä tihkua – Gaia säntää kyllä ulos ja käy pikapikaa lirauttamassa kostean käyntikorttinsa pellonlaitaan, mutta menee sitten heinäkärryn alle kyyhöttämään ja pitelemään sadetta. Kun on aika palata sisäpihan puolelle, se sipsuttaa varpaisillaan, hartiat kyyryssä, portista katoksen alle kuivaan.

Koirille koiranilma tarkoittaa loputonta tylsyyttä. Nurmikolla ei voi telmiä, koska kastuu, ja märkinä ne eivät pääse sisälle taloon. Sitten ne vaan nuokkuvat pedeissään apaattisina, tai kun apatia käy ylivoimaiseksi, juoksevat ees taas toistensa perässä pitkän katosalueen alla, tassut sutien kostealla betonilla, hyppivät välillä vanhalle sohvalle ja sieltä alas, vetävät rundia traktorin ympäri, haistelevat hiirtenjälkiä halkopinossa, räksyttävät (lähinnä Batatinha) tuhkasangon vieressä nököttävälle pienelle, lystikkäälle sammakolle. Sitten ne palaavat taas petiin ja käpertyvät nukkumaan, uuvahtaneina kaikesta tästä aktiviteetista. 

No niin, kävimme siis karnevaalijuhlassa tiistai-iltana, ja sateen alkaessa ripsuttamaan päätimme palata kotiin. Muuta väkeä sade ei näyttänyt haittaavan. Portugalilaiset eivät sula sateessa.

Kotiin kävellessämme näimme, että ryhmä valkoisiin kaapuihin (lakanoihin) pukeutuneita nuoria oli purkanut pienen auton katolta kukin ja köynnöksin koristellun lavan. Sen keskellä seisoi valkoiseksi pyhimyspatsaaksi pukeutunut tyttö, ja muut – pojat – valmistautuivat nostamaan lavan ylös kantaakseen sen juhlapaikalle. Valtavasti vaivaa nähdään naamiaisasujen kanssa. Miksi? ”Fama e fortuna”, mainetta ja mammonaa, ehdotin Carlosille. Pikkukylän kilpailun palkinnot ovat varmasti vaatimattomia.

Ehkä kysymys on enemmän perinteiden säilyttämisestä. Karnevaalit ovat yksi katolilaisen maailman tärkeimmistä juhlista. Siitä alkaa eräänlainen paasto: perjantaisin pääsiäiseen saakka ei saa syödä lihaa. Tai saa, jos maksaa padren määräämän sakon. Hassu paasto entisen luterilaisen silmissä, mutta onhan luterilaisillakin omat juttunsa.

Eilen oli perjantai, ja vaikka emme ole hartaita katolilaisia, söimme illalla pihvien sijasta paistettua lohta. Norjalaista. Ulkoa kuului lirinää ja lorinaa, ikkuna oli auki, koska takka ei vetänyt kunnolla. Jossain vaiheessa koirat pyrkivät sisälle ja pääsivätkin, hakivat paikkansa ruokapöydän alta, olivat hiljaa siihen saakka kunnes aterimet lakkasivat kilisemästä lautasiin, minkä jälkeen ne tunkivat päänsä syliini korvarapsutuksia varten. Kun illalla saattelin niitä nukkumaan, löytyi tuhkasangon vieressä nököttänyt sammakko kiipeilemässä seinää pitkin. Kuskasin sen kukkapenkkiin etana-aterialle ja painuin nukkumaan.


Kuvissa ei ole sadetta, vaan paistetta. Ettei vaan pääsisi unohtumaan miltä se näyttää.

Mitä tuli tehtyä?

Takana kahdeksan päivää Suomessa. Mitä kaikkea siinä ajassa ehtii?

Kävin katsomassa Henri Cartier-Bressonin valokuvanäyttelyn Ateneumissa. Laaja kokoelma mustavalkokuvia eri puolilta maailmaa viime vuosituhannelta oli kiinnostavaa nähdä. Miehellä oli selvästi hallussaan kultainen leikkaus, eikä käytössään zoomia. Näyttelyssä oli yksi hänen kameroistaankin, ”dummy Leica”, jonka hihnanvirkaa toimittava sisalnarun pätkä pisteli varmasti valokuvaajan niskaa, jollei yllä ollut kauluspaitaa.

Tapasin perhettä, sukua, ystäviä, kummilapseni, kaikkiaan parisenkymmentä ihmistä. Syvimmin tallentui muistoihin tapaaminen lapsuusajan parhaan ystävän kanssa. Törmäsimme toisiimme kadulla vähän matkan päässä ennakkoon sovitusta tapaamispaikastamme. Tuijotimme toisiamme hetken ja tunnistimme toisemme, vaikka emme olleet tavanneet liki 30 vuoteen. Juttelimme pari kiitämällä kulunutta tuntia. Oli ihana tavata niin pitkästä aikaa. 

Luin menomatkalla Doris Lessingin Reader-kokoelmaa, mutta kolmen novellin jälkeen tulin siihen tulokseen, että nyt riittää sitä lajia. Onneksi veljeni vaimo – vieraammin mutta ehkä oikeammin ilmaistuna käly – tuuppasi käteeni Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan. Luin sen kahdessa illassa unta odotellessa. Hauskaksi mielletyssä kirjassa oli mielestäni myös surullisuutta. Vanhenemisen ja yksinäisyyden traagisuus viestittyivät väkisinkin rivien välistä, vai olenko se vaan minä joka olen herkistynyt näkemään asiat niin?

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun raitiovaunupysäkillä minua lähestyi sympaattisen näköinen nuori mies. Hän kysyi millä ratikalla pääsee Länsisatamaan. Ennen kuin ehdin kunnolla vastata, väliin tunki vanhempi naishenkilö (siis vielä minuakin vanhempi) ja osoitti raiteiden toiselle puolelle. Nuorukaisen hypättyä ketterästi vastarannalle tämä vanhempi naishenkilö tuhahti, että ”on tuokin eräänlaista uusavuttomuutta, lukeehan siellä kyltissä selvästi ja on laivankin kuva”. Johon totesin, että en minäkään nähnyt sinne asti mitä siellä luki, laivasta puhumattakaan. Kyllä en viitsinyt sanoa, että aina sitä kysyä saa eikä joka asiasta tarvitse valittaa, mutta en sitten sanonut sanaakaan, koska tämä vanhempi naishenkilö olisi voinut vielä mielensä pahoittaa.

Näin paidoista tehtyä taidetta, lunta ja jäätä, Helsingin rautatieaseman edessä polvistuneen miehen, jolla oli edessään pahvimuki, jäisen meren, äitini 14-vuotiaan koiravanhuksen, lehdistä paljaita koivuja, pihoilla jouluvaloja, ihmiset seisomassa jonossa pankissa ihan kuten joskus ennen vanhaan, taivaalta tippuvaa valkeaa nöyhtää, lihakaupan tiskillä siansorkkia ja korvia ja kokonaisia maalaiskanoja ihan kuten Portugalissa, pilkkijöitä jäällä, talvisen auringon ja aika paljon jotain muutakin.

Kuulin ratikassa nuoren tytön ja vanhemman naisen ryhtyvän juttusille ammatinvalinnoistaan, parin nuoren jannun keskustelevan mitä pillereitä olivat popsineet ja kuinka monta, kahden nuoren brasilialaisen juttelevan portugaliksi hauskalla korostuksella, jonkun hokemassa puhelimessa ”mä en nyt jaksa sun kanssa”, naisen selkäni takana baarissa sanomassa ”Voi kun tuo on ISO! Miten se on noin pitkä?”. Oletan hänen ihmetelleen seuralaisensa uutta matkapuhelinta.  Varma en ole.

Kuuntelin Von Weberiä, Beethovenia ja Cerhaa Musiikkitalossa Helsingissä Susanna Mälkin johtamana. Paikkani oli takakaarteessa melkein orkesterin takana, lähietäisyydellä lyömäsoitinten soittajista. Laskin että toinen heistä soitti liki kymmentä erilaista soitinta. Beethoven oli Beethovenia, Cerha oli ajoittaista kakofoniaa. Tein konsertin aikana sivukaupalla muistiinpanoja, ehkä niille joskus vielä on jopa käyttöä.

Söin karjalanpiirakoita, uunilohta, savulohta ja kylmäsavulohta, laskiaispullan ja Runebergin tortun, moussakaa, kurkumalla maustettuja vihanneksia, risottoa, pastaa, hampurilaisen, lisää karjalanpiirakoita ja kylmäsavulohta, nam!

Hikoilin saunan lauteilla ja sisätiloissa. Suomessa on sisällä valtavan kuuma! Jos asuntojen sisälämpötilaa alennettaisiin asteen tai pari, vältyttäisiinkö lisäydinvoiman rakentamiselta? Yölläkään ei tarvinnut unisukkia, ei vaikka kesät talvet käytän niitä Portugalissa.

Neuloin neulemekkoa aina kun oli hetki aikaa. Kädet kun eivät osaa pysähtyä. Ostin kotiin viemisiksi lisää lankoja, kangaspaloja, salmiakkia, ruisleipää ja vielä vähän lisää salmiakkia. Matkalaukkuun pujahti myös Brunbergin suklaapusuja ja kuivattuja herneitä, raesokeria ja tattarijauhoja.

Tunsin jälleennäkemisen iloa, koti-ikävää, tyhjyyttä, suurta, musertavaa haikeutta, eron tuskaa, uudelleen jälleennäkemisen iloa. Tällaisina aikoina toiseen maahan muuttanut herkästi katuu muuttamistaan, vaikka tietääkin tehneensä itselleen oikean ratkaisun. Sitä tasapainottelee trapetsilla, jonka yhdessä päässä on entinen, toisessa nykyinen kotimaa, kulkee varoen näiden kahden määränpään välillä, ettei putoaisi tuntemattomaan. 

Palasin viime yönä kotiin. Kentällä odotti leveä hymy, kotipihalla kaksi syliin pyrkivää koiraa. Nyt päivällä kävimme kävellen kahvilla, ja jotenkin oli kevyt olla. Siltä tuntuu kun on reissun jälkeen kotona. 

Karnevaaliaika on alkanut. Viime vuoden tunnelmista voit lukea täältä. Tiistaina nähdään kulkueesta mikä kotikylässä tänä vuonna puhututtaa. 

Ei-Kenenkään Maria

Viime viikonloppuna S. Pedro, säiden pyhimys, palaili lomiltaan ja toi mukanaan tuulahduksen tropiikista. Lämpötilat kapusivat yli kahdenkymmenen asteen. Sunnuntaina grillasimme ensimmäisen kerran tälle vuodelle. Tammikuussa sellaiset lämpötilalukemat eivät ole ihan tavallisia.

Maanantaina ystävämme Pedro muutti kuitenkin mieltään ja rojautti taas kunnon vesisateen. Ehkä hän oli nähnyt sosiaalisessa mediassa itseään koskevia pilakuvia (”Taas se unohti hanan auki” jne.), ja veti palollisen herneitä pyhään nenäänsä.

Vaikka sunnuntaina oli oiva ilma käydä äänestysuurnilla sanomassa sanasensa Portugalin tulevan presidentin puolesta, vain alle puolet äänioikeutetuista käytti mahdollisuuttaan vaikuttaa. Alhaiset äänestysprosentit ovat Portugalissa ikävän tuttua. Ihmisiä ei kiinnosta politiikka, poliitikkoja pidetään oman edun tavoittelijoina ja suorastaan huijareina. Aina ei olla edes kovin kaukana totuudesta; entinen pääministeri José Socrates on näyttänyt esimerkkiä ja on tällä hetkellä syytettynä rahanpesusta ja lahjusten vastaanotosta ja ties mistä. Epäilyt ja todisteet ovat niinkin vahvoja, että miestä pidettiin telkien takana tutkintavankeudessa melkein vuoden ajan.

Kaksi kautta maataan palvellut presidentti Anibal Cavaco Silva vaikutti äänestysuurnan äärellä tehdyssä haastattelussa silminnähden huojentuneelta. Helpotus suorastaan huokui hänestä, ja hän itsekin totesi olevansa nyt varmasti oikeutettu vähän lepäilemään. Vaikka presidentin asema Portugalissa on suurin piirtein yhtä vahva kuin Suomessa, on se kuitenkin näkyvä pesti. Presidentin sanomaa kuuntelee tarkalla korvalla varmasti moni muukin kuin meidän vanharouva. Journalistit ainakin.

Uudeksi presidentiksi valittiin ennakko-odotusten mukaisesti Marcelo Rebelo de Sousa, joka kulkee professorin tittelillä. En tosin tiedä tarkoitetaanko sillä asemaa yliopistossa vai yleisesti opettajaa, sillä sana on portugaliksi sama. Huhujen mukaan hän on hyperaktiivi, joka nukkuu vain 4-5 tuntia yössä. Epäilemättä intelligentti ja intellektuelli mies, myös vähän omien polkujensa kulkija. Hän muun muassa asuu vuokra-asunnossa Cascaisissa, koska pitää asunnon omistamista turhana. Hän aikoo myös jatkossa presidenttinä asua samassa asunnossa eikä muuttaa presidentin virka-asuntoon Belémin palatsiin. Tämä aiheuttaa tietenkin päänvaivaa heille, jotka vastaavat hänen turvallisuudestaan.

Professor Marcelo, kuten häntä yleisesti tuttavallisesti kutsutaan (ainakin tähän asti), on kansalaisille hyvinkin tuttu, sillä hän on viikoittain toiminut kommentaattorina kansallisen tv-kanavan ajankohtaislähetyksessä. Hän on ilmaissut mielipiteensä päivänpolttavista asioista jalkapalloa myöten ja esitellyt kasan, suorastaan valtavan läjän uunituoretta kirjallisuutta. Kotikatsomossa arvuuttelemme sitä kuka kirjat on studioon kantanut, tuskin professor Marcelo itse. Hän on hintelä mies, joka puhuu nopeasti ja pitkiä lauseita vetämättä välillä henkeä, ja sitten kun on pakko pysähtyä haukkaamaan happea, hän tekee sen nopealla, terävällä vedolla. Aikaa ei sovi hukata hengittämiseen. Studiossa hänellä on edessään kello, josta hän ottaa aikaa miten paljon mihinkin aiheeseen on mahdollista käyttää. Sanottava ei häneltä varmasti lopu. Minua alkaa suorastaan hengästyttää ohjelmaa seuratessa.

Eleidensä ja ilmeikkyytensa ansiosta professor Marcelo on sketsiohjelmien suosikkihahmo. Jännityksellä seuraamme mitä koomikot seuraavaksi keksivät, sillä tasavallan presidentin kanssa on oltava kieli keskellä suuta. Ettei käy niin kuin eräälle toiselle kommentaattorille, toimittaja ja kirjailija Miguel Sousa Tavaresille, joka kutsui Cavaco Silvaa (kuten tätä vähemmän tuttavallisesti kutsutaan) pelleksi, palhaço. Tästähän saatiin aikaan lähes sisäpoliittinen kriisi ja vaihteeksi jotain uutta virkistävää uutisiin.

Vaalikampanjointi oli jokseenkin latteaa ja väritöntä. Ehkä pientä piristystä antoi koko kansan Tino, entinen katukiveäjä, laulaja ja muistaakseni myös leipuri Tino de Rans. Tasavallan presidentti olisi ollut hieno lisä ansioluetteloon, mutta Tino ei kuitenkaan vakuuttanut äänestäjiä osaamisellaan ja kokemuksellaan. Silti hän ei jäänyt jumbotilalle, vaan sijoittui äänestyskisassa kuudenneksi kymmenestä ehdokkaasta. Ei yhtään huonosti.

Naisehdokkaita oli kaksi, Marisa Mateus ja Maria de Belém, jonka nimi ei tällä kertaa ollut enne päästä Belémin palatsin valtiattareksi. Eipä silti, hänestä käytetään lempinimeä Maria de Ninguem eli Ei-Kenenkään Maria, joka on perua taannoisesta poliittisesta satiirista, joka käsittääkseni vastasi suomalaisia Sylkiäisiä (Spitting Image). Maria sai äänistä vain muutaman prosentin ja valtavasti vaalikampanjavelkaa.

Valtio muuten tukee vaalikampanjoita 1,50 eurolla per annettu ääni. Tietyt ehdot pitää kuitenkin täyttyä, ei paneuduta siihen sen syvemmin.

Kun vasta hiljattain Portugalia luotsaamaan auvoiseen tulevaisuuteen saatiin uusi pääministeri ja hallitus, niin heti perään vaihtuu presidentti. En menisi kuitenkaan väittämään, että muutoksen tuulet henkivät ilmassa. Todennäköisesti kaikki jatkuu entiseen rataan sillä maan politiikasta päättävät poliitikot, eivät äänestämättä jättäneet kansalaiset.

Paitsi jos professor Marcelo, omien polkujensa kulkija, pistää vähän vipinää hallituksenkin housunpuntteihin.

Tällaisissa mietteissä lähdin Portugalista Suomea kohti torstaina. Viikon verran vierähtää asioita hoidellessa, perhettä ja ystäviä tavatessa. Huolta kannan kotiin jääneistä, Carlosista, vanhastarouvasta ja varsinkin pikku Batatinhasta, joka on ottanut pahaksi tavaksi livahtaa kadulle heti kun joku porteista raottuu. Olenkin viime päivinä saanut (siis joutunut) juosta sen perässä katua alas tai ylös, riippuen siitä kumpaan suuntaan se on lähtenyt kirmaamaan, ja saatuani kiinni kymmenkiloisen koiran kantanut sen kotiin toruen sitä kovasti, mille se ei kyllä korvaakaan lotkauta. Olen harvoin tavannut niin lunkia koiraa. Se on kuin nuori teini, joka tekee juuri niin kuin haluaa vaikka sille kuinka motkottaa. Puuttuu vain kuulokkeet korvista.

Kuvina tällä kertaa talvisia näpsäyksiä Järvenpäästä, otettu 1.1.2012, jolloin asuin viimeistä talvea Suomessa.