Kolmiodraamaa karjatilalla

S. Pedro taisi reilu viikko sitten kallistaa korvansa valitusvirrelleni. Tuskin olin saanut blogipäivityksen julkaistua, kun taivas alkoi selkenemään ja pilvet karkasivat kauas. Pesin pyykkiä, raivasin loput kasvimaasta ja leikkasin nurmikon.

Siirsimme samana iltana myös talven navetassa viettäneet nuoret sonnivasikat ulos laitumelle. Ne olivat aluksi ihmeissään, sitten innoissaan. Hyvällä ilmalla ne nauttivat ulkonaolosta täysillä. Siirto osoittautui kuitenkin kohtalokkaaksi yhdelle niistä. Telmiessään muiden kanssa sunnuntaina (sonnit ottavat toisistaan mittaa koko ajan ja yrittävät myös nousta toistensa selkään, ne ovat kuin hormonimyrskyiset teini-ikäiset) se loukkasi yhden sorkistaan niin pahoin, ettei se enää päässyt nousemaan jaloilleen. Eläinlääkäri määräsi sen lopetettavaksi. Koska se ei päässyt kävelemään, piti asia hoitaa täällä tilalla. Onneksi tällaisia tilanteita varten on olemassa selvät toimintatavat ja tahot, jotka huolehtivat kaikesta. Toisin sanoen paikalle kutsuttiin teurastaja.

Tällaista tapahtuu. En vaan ole tottunut siihen enkä koskaan varmaan totukaan. Kun muutaman tunnin odotimme miestä paikalle, mietin omassa mielessäni että parasta olisi myydä kaikki pois ja alkaa tehdä jotain muuta. Tänä vuonna meillä on ollut matkassa huonoa onnea, ja sietokykyä vastoinkäymisissä on koeteltu. Kaksi lohtua tässä tapauksessa kuitenkin oli; eläimellä ei alun jälkeen näyttänyt olevan kovia kipuja, se söi ja joi hyvällä halulla, tosin makuultaan, ja koska se oli muuten terve, taloudellinen menetys rajoittui lähinnä kuljetuskustannuksiin. Kuukauden kuluttua se olisi joka tapauksessa lähtenyt samaan paikkaan kuin mihin se nyt vietiin.

Miestä – siis teurastajaa, matadouro – odotellessa vein vanhanrouvan naapuriin pois jaloista, ja itse linnottauduin ompeluhuoneeseen, talon äärimmäiseen päätyyn. Laulatin Singeriä hirveällä vimmalla, sillä en halunnut kuulla mitään laitumen puolelta, vaikkei mitään kuultavaa tainnut loppujen lopuksi ollakaan. Niin nopeasti kaikki hoitui. Ikkunasta näin miehen kuitenkin ajavan paikalle - hänellä oli kovat, karaistuneet kasvot. Turha tunteilu oli karissut niistä pois.

Bruno ja muhkea kaulaheltta.

Raskasta kaikki oli kuitenkin Carlosille, joka joutui junailemaan kaiken, hoitamaan paperityöt, olemaan läsnä ja lopuksi vielä lastaamaan eläimen traktorilla kuljetusautoon. Karjankasvattajan elämä ei ole huoletonta oljenkorren imeskelyä. Elo maatilalla on saanut suhtautumaan ihan eri tavalla lautaselle joskus harvakseltaan päätyvään pihviin.

Nuorten sonnien ilmaantuminen laitumelle sai Brunon pois tolaltaan. Sehän on lauman kiistaton kingi, mahtisonni. Aita erottaa uroksia toisistaan, joten ne eivät pääse kosketusetäisyydelle. Päiväsaikaan kaikki on suhteellisen rauhallista, mutta öisin Bruno alkaa mylvinnän. Ensin se murisee, murisee ja urisee, sitten se mylvii kuin astmaattinen hyeena niin, että pieni laaksomme kaikuu. Naapurit ovat tästä varmasti aivan ilahtuneita kuin mekin. Mieleni tekee heittää sitä kengällä tai muulla sopivalla välineellä.

Yksi nuori naarasvasikka piti taas siirtää navettaan turvaan. Se on vielä pienikokoinen, mutta sonnien mielestä varmaan aivan hemaiseva, ja ne olisivat yrittäneet nousta sen selkään mahdollisesti ikävin seurauksin. Laitumella ollessaan se hengaili erään nuoren sonninalun kanssa – ne söivät yhdessä, nukkuivat kylki kyljessä ja märehtivät vieri vieressä. Bruno heittäytyi mustasukkaiseksi ja alkoi esitellä sarviaan aidan toisella puolella ja miten niillä saa maata möyhennettyä, komean kokoinen kaulaheltta liikkeestä lainehtien. Kun nuoripari makoili omalla puolellaan, Bruno kävi maaten muutaman metrin päähän aidan toiselle puolelle ja vahti niitä. Ilmassa oli kolmiodraaman aineksia.

Syksyllä syntynyttä loikituttaa aina vaan.

Nyt melkein kokonaan musta nautaneito – vain hännänpää ja takasorkat ovat valkoiset – on päivät yksin navetassa ja pitää välillä aika kovaa meteliä. Sillä on tietysti ikävä poikaystäväänsä. Ja laidunta. Kunhan se vähän vielä kasvaa, se pääsee takaisin muiden luo ja sukua jatkamaan.

Viikko oli suorastaan kiireinen. Olen painanut menemään aamusta iltaan ja välillä juossut katsomassa mitä vanharouva puuhaa kun on ollut joko epäilyttävän hiljaista tai sitten on kuulunut epämääräistä kolinaa ja muuta melua. Vesihanat jäävät välillä auki, joskus katutasossa oleva ikkuna tai joku porteista. Periaatteessa koirien pitäisi estää asiattomien sisäänpääsy, mutta... jos juoksen katsomassa joka kerta kun ne mökäävät pihalla, en muuta ehtisi tehdäkään. Viimeksi tunkeilijan virkaa erään puskan alla toimitti jättikokoinen rupikonna, joka ei ollut kovin mielissään saamastaan haukkuvasta huomiosta.

Lauantaina päivän päätteeksi istahdin pihalle viinilasi kätösessä enkä tehnyt mitään. En yhtään mitään. Oli pilvistä mutta tyyntä, ihan siis lämmintä. Vanhaarouvaa viihdytti hänen serkkunsa olohuoneessa, Carlos oli kahvilassa kavereidensa kanssa. Sain olla ihan yksin ja omassa rauhassa. No, mitä nyt koirat vuorotellen kävivät kiehnaamassa kyljessä.

Unikko uinuu sateen jälkeen. 

En ole läheskään niin sosiaalinen kuin portugalilaiset (yleensä) ovat. Yksinolo on suorastaan nautinto ja luksusta, jota ei ihan joka päivälle heru. Silti on kivaa kun aamulla vierustoveri herätessään hymyilee kun näkee minut.

Viikonlopun Ilta-Sanomien Plus-liitteessä oli Lissabonista tekemäni artikkeli. Olen pitkään yrittänyt saada juttujani läpi Suomessa, joten tuntuu hyvältä kun vihdoin onnistuin siinä. Se innostaa jatkamaan. Työn alla on muitakin juttuja. Ei Irtiotossa rannalla makoilla. 

Voi São Pedro, minkä teit

Viime viikon alkupuolella paistattelimme päivää kesäisissä tunnelmissa. Lämpötila nousi lähelle 30 astetta, siis lukemiin, jolloin alan tuntea oloni suht koht mukavan lämpimäksi. Vaatetusta sai vihdoin keventää ja varpaat viuhahtaa auringossa. 

Keskiviikkona meille toimitettiin uusi pesukone, ja pistin ensimmäisen koneellisen pyörimään jo ennen kuin kuljetusfirman auton takavalot olivat häipyneet näkyvistä. Olihan meille ehtinyt kertyä pestävää pienoisen pyykkivuoren verran.

Uutuuttaan tuoksuvan koneen lingotessa oodia puhtaan pyykin ilolle 1300 kierrosta/minuutti lukemilla, puhalteli S. Pedro pilviä taivaankannen peitoksi  vähintään vastaavalla innolla. Pisarat pilvissä pidättelivät vielä hengitystään, mutta torstaista lähtien ne ovat loikkineet maata kohti kuin miljoonat, miljoonat, ja taas miljoonat minikokoiset laskuvarjohyppääjät.

Kahdeksan päivää sitten pestyt pyykit ovat yhä kuivumassa pihakatoksen alla.

Auringon välillä yrittäessä näyttäytyä olen kipittänyt kiikuttamaan pyykit pihan perälle kuivumaan. Aika kohtapuoliin olen saanut taas kipittää hakemaan ne pois. Alan tietää miltä tuntuu heilurista, joka heijuu isoisän seinäkellossa yläkerran porrastasanteen seinällä. Se oli pitkään seisoksissa, kunnes ilmeisesti navakka läpiveto avasi seinäkellon oven, ja Carlos tönäisi heiluria. Kello lähti käyntiin ja tikitteli monta päivää ja monta yötä vetämättä. Eestaas, eestaas, eestaas, ihan kuin minä pyykkieni kanssa. 

Yhden tai kahden päivän päivän sade on aina taivaan – tai S. Pedron – lahja luonnolle, mutta viikko yhtäkyytiä alkaa jo käydä kenen tahansa hermoille. Alma-vasikka ei pääse näillä ilmoilla ulos laitumelle. Sillä on tylsää yksin. Kaiken lisäksi se ei saa enää maitoa, ei sormella eikä ilman. Se alkaa olla jo iso tyttö ja eväät ovat sen mukaiset.

Laidun on aikamoista mutavelliä eikä ruoho jaksa kasvaa. Uutta ei pääse kylvämään ennen kuin maa kuivuu. Sinne ei ole traktorilla asiaa. Naapuripellolla isäntä alkoi niittää talven aikana pitkäksi rehahtanutta heinää, mutta heitti homman kesken puolivälissä kun kone hajosi. Nyt maassa lojuu sateessa mätänevää heinää. Sato on pilalla.

Omalla isolla pellollamme, joka on vuokrattuna, oli vuosi sitten tähän aikaan maissi jo itänyt. Nyt se kasvaa vielä heinää. On niin märkää, ettei isolla puimurilla pääse pellolle ja vaikka pääsisikin, ei niitetty heinä kuivu. Tänä vuonna maissisato korjataan siis myöhään ainakin näillä pelloilla. Laskeskelen riittääkö meillä viime vuoden maissit kahdelle kanalle, ennen kuin pääsee keräämään uusia tähkiä puimurin jäljiltä. Jyviä on jäljellä vielä yksi saavillinen ja melkein täysi säkillinen. Saa niitä toki kaupastakin, joten eivät kanamme nälkäisiksi jää.

En muista tällaista sadejaksoa koko viime talvelta, tosin muistini voi olla valikoiva. Jotkut asiat haluaa mieluummin unohtaa. Tähän aikaan vuodesta ihmiset käyvät yeensä jo rannalla, nyt sinne tuskin menee edes satunnainen kalastaja. Vaikeaa on iloa repiä sateisesta säästä silloin kun ei montaa asiaa tekemään päästä. Kasvimaa odottaa, nurmikko rehottaa, onnellisia ovat vain etanat, kotilot ja sammakot.

Sadesäällä on kuitenkin hyvää aikaa tehdä sisätöitä. Paitsi siivota. Ei huvita. Onneksi kukaan ei valita jos lattialta löytyy roskia ja villakoiria. Imuroin kyllä, mutta kylpyhuoneiden pesu saa odottaa päivää kuivaa ja aitoa intoa tarttua lava-tudoon, yleispesuaineeseen. Olen siinä iässä ja elämäntilanteessa, että saan jättää jotain odottamaan myöhempää motivaatiota, jollei just nyt tee mieli. Sitten kun siivousintoa taas löytyy, pyörin kyllä täällä tornadon lailla.

Käyttöä on ollut siis niin tieto- kuin ompelukoneelle. Aloitan aamukymmeneltä ja lopetan seitsemältä, välissä vanhanrouvan aamutoimet, ruokatauko ja kanalassa käynti. Onnea on vapaus valita aikataulunsa, tietyissä puitteissa. Pikkaisen on tulostakin tuottanut tämä aherrus, mutta siitä toiste.

Tätä kirjoittaessa taivas selkeni aavistuksen verran. Kuuliko S. Pedro valitusvirteni? Kävikö hänellä sääliksi? Vein pyykit, taas kerran, narulle kuivumaan, mutta veikkaan että kohta pääsen taas juosten hakemaan niitä katoksen alle kuivaan. Huomisesta iltapäivästä lähtien on kuitenkin luvattu ujon auringon, sol tímido, puskevan säteitään pilvien halki. 

Sitä odotellessa. 

Kuvituksena sateisia katuja Santiago de Compostelasta. Sopii jotenkin sanallisesti maalaamaani kuvaan. 

Huonosti käyttäytyvät koirat

Arvaa kumpi on pomo?

Jo nuorena haaveilin talosta maalla, parista lapsesta, farmari-Volvosta ja parista koirasta pyörimässä jaloissa. Aika hyvin haaveeni ovat toteutuneet Irtioton myötä. Tosin talo maalla on Portugalissa ja lasten sijasta meille on siunaantunut hieman toisenlainen iltatähti vanhanrouvan muodossa, Volvon tilalla autokatoksessa nököttää Saab ja rapainen Rellu, mutta ne koirat on, ne ovat juuri niin kuin olin kuvitellut.

Tai ainakin melkein. Haavekuvien koirat olivat tottelevaisia ja rauhallisia, ei keskenään riehuvia ja syliin hyppiviä mökääjiä. Aamuisin ne kisaavat siitä, kumpi ehtii luokseni ensin pyrkimään syliin, ja toiseksi tullut häädetään paikalta hampaat irvessä. Mustasukkaisuus leimaa näitä narttuja.

Vahtikoiran lakisääteinen lepotauko. 

Ruokailujen ajaksi koirat varaavat paikat pöydän alla, ja ruokailijat joutuvat sovittelemaan jalkansa sinne minne saavat ne mahtumaan. Joskus niille syntyy kinaa siitä, kumpi pääsee likemmäs emännän tai isännän jalkoja. Välillä koirat pitää pistää pihan puolelle rähisemään keskenään.

Illalla, ollessamme olohuoneessa, Batatinha kipittää usein pihaoven luo ja katsoo merkitsevästi. Nyt olen oppinut, mitä se katse merkitsee. Ensin luulin sen tarkoittavan sitä, että se haluaa ulos pissalle. Erehdyin. Kun menen avaamaan sille oven, se seisoo hievahtamatta ja tuijottaa minua, eikä mene ulos. Suljen oven, ja se haukahtaa. Avaan oven, ja taas se vaan tuijottaa. Tätä leikkiä voisi jatkaa pidempäänkin, mutta minua alkaa kyllästyttää. Menen ulos ja pistän oven perässäni kiinni. Kumarrun vielä niin, ettei Batatinha näe minua ovi-ikkunasta. Menee noin viisi sekuntia, kun koira hyppää ovea vasten. Avaan oven ja vihdoin se juoksee ulos. Livahdan itse sisälle, ja se jää ulos haukkumaan harmissaan.

Se haluaa leikkikaverin.

Minuutin kuluttua se ilmestyy keittiön oven kautta olohuoneen ja eteisaulan väliselle ovelle. Vinkuu ja raapii. Jätän taas kesken sen mitä olin tekemässä ja päästän sen sisälle.

Sitten se haluaa taas ulos. Äh.

Härmän häjyt tuloo, rosmot tutiskoon! 

”Minusta on tullut koiraportsari”, sanon Carlosille. ”Mitäs juokset päästämässä niitä sisään ja ulos”, hän vastaa tyynesti.

Gaia on paljon rauhallisempi kuin Batatinha, onhan sillä jo ikääkin enemmän. Kuinka paljon, emme tiedä. Sehän on löydetty kadulta hylättynä. Tapoja sillä kuitenkin on, ainakin silloin kun sen pieni rikoskumppani ei houkuttele sitä pahoille teille. Leikkikaluksi on keksitty milloin mikäkin kenkä tai varvastossu, milloin muovinen kukkaruukku, milloin tuulen maahan lennättämä hanska tai lippis, jota sitten retuutetaan yhdessä pitkin pihaa. Melkein kaikki, minkä ympärille saa hampaat, saa hampaanjäljet. Nukkumaan mennessä Batatinhalla pitää aina olla jotain purtavaa. Niiden makuuhuoneen virkaa toimittavassa vessassa on käsienpesuallas täynnä kaikkea roinaa, mitä olen niiden pedeistä löytänyt: kaluttuja maissintähkiä, letkunpätkiä, lasten lelusanko, naruja, sähköjohtoja, lisää kenkiä ja hanskoja. Maatilalla kun väkisinkin pyörii nurkissa sitä sun tätä sälää ja koirat jemmaavat niitä kuin oravat tammenterhoja.

"Ei kai mun tarvii tehdä nyt jotain?"

Tiedän, minun olisi pitänyt kouluttaa Batatinha paremmin. Sen sijaan olen yrittänyt kouluttaa vanhaarouvaa: leipää ei saa syytää koirille, por favor. Batatinhalla ei mennyt pitkä tovi sen oppimiseen, että kun se hyppää leipä kädessään kulkevaa vanhaarouvaa päin, se saa palkinnokseen leivänpalan. Jonain päivänä voi käydä niin ikävästi, että se töytäisee vanhanrouvan kumoon. Olen kuitenkin aika voimaton näiden kahden itsepäisen kanssa. Molemmat tekevät niin kuin lystäävät.

Silloin kun kadulle päin olevia ikkunoita on auki, saattaa ohikulkeva kävelijä, mopoilija tai naukuva kissa saada koirat ryntäämään ikkunaan rajusti haukkuen. Seinät ikkunoiden alla ovat täynnään pieniä tassunjälkiä. Talvella koirat olivat vahtitoimessaan aktiivisempia, nyt ilmojen lämmettyä ne ovat selvästi laiskistuneet. Silti Batatinha ei koskaan väsy jahtaamaan ötököitä, lähinnä kärpäsiä. Se väijyy niitä kuin kissa ja hölmistyy, kun pörrääjä lentää pois. Se vaanii myös pikkulintuja, sammakoita, ampiaisia, hämähäkkejä ja sisiliskoja. Kaikkea mikä liikkuu ja mitä se ei kuitenkaan saa kiinni.

"Tahtoo syliin."
Taas.

Sunnuntaina lounaan jälkeen minua alkoi ramaisemaan. "Tekisi mieli laittaa pyyhe nurtsille ja ottaa päikkärit", sanoin Carlosille, ja sen verran impulsiivinen olen, että tein niin. Mielessä vilahti mielikuva siitä, että koirat käyvät makoilemaan vierelleni ja torkumme siinä idyllisesti kolmistaan. Erehdyin taas. Olin hädin tuskin päässyt maahan vatsalleni, kun kainalon alta tunki kasvoille kylmä, kostea kirsu ja innokkaasti lipova kieli. Ei tarvinne kertoa kenelle ne kuuluivat. 

Muutama päivä sitten pihalta kuului kovaa haukuntaa. Menin katsomaan. Batatinha raapi yhden kukkaruukun vierustaa. Nostin ruukun ylös, odottaen näkeväni pienen sisiliskon. Sen alta paljastui kuitenkin käärme, joka sihisi äkäisesti.

Paiskasin ruukun takaisin käärmeen päälle ja odotin Carlosia kotiin. Hän hoiteli käärmeen pois päiviltä. ”É cobra de leite”, se on maitokäärme, joka imee maitoa lehmien utareista yöllä kun ne nukkuvat.

Puistattavaa.

Batatinha oli ansainnut kehuja valppaudellaan. Sen kerran kun Gaia, roteva rottweilerinpuolikas, havaitsi hedelmätarhan portilla käärmeen, se juoksi häntä koipien välissä ja uikuttaen kotiin ja piiloutui pelosta täristen taakseni.

Kumpi on pomo, osa 2.

Pari päivää sitten olin yläkerrassa, kun keittiöstä alkoi kuulua raivokasta haukuntaa. Juoksin katsomaan ja näin seinän vierellä luikertelevan käärmeen kovasti pyrkimässä kohti eteisaulaa. Ei se mitenkään iso ollut (paitsi jälkeenpäin kun kerroin tapauksesta Carlosille, se oli ihan keskikokoisen kobran kokoinen), mutta aika ikävän näköinen. Pistin välioven kiinni, hyppäsin saappaisiin, juoksin hakemaan hanskat ja haravan ja tämän tarkemmin en käärmeen kohtaloa selosta. Yäk. Todennäköisesti käärmeitä on pihalla vielä lisääkin, mutta myrkyllisiä ne eivät ole. 

Batatinha ansaitsi tällä kertaa makupalan ja paljon rapsutuksia ja kehuja. Seuraavaksi toivon, että se nappaisi myyränretaleen, joka taas puskee multakumpuja pihanurmelle. Olkoonkin välillä villi ja riehakas, mutta kyllä se on paikkansa pöydän alla ansainnut. 

Pohjois-Portugalissakin on nyt suomalaisten kriteerien mukaan kesä. Lämpö hellii taas luita ja mieltä niin, että tekisi mieli ilosta laulaa. Jätän sen kuitenkin väliin. En halua naapureiden ihmettelevän mitä täällä kuorossa ulvotaan. 

"Se tahtoo sormen"

Alma.

Palasin yli viikko sitten sateen leimaamalta Espanjan kierrokselta. Ilmoista huolimatta matka oli mukava ja tuli taas nähtyä uusia, erilaisia paikkoja; Portugalin puolella Viana do Castelo, sieltä Espanjaan ja Vigoon, Santiago de Compostelaan ja Léoniin, josta paluu Vigoon ja sieltä Portoon. Matkat junilla kuluivat upeita maisemia ihmetellen. Laskin kuinka monen tunnelin läpi juna Léonin ja Vigon välillä kulkee. Sekosin laskuissa pariin otteeseen, mutta sain silti loppulukemaksi noin 90. Pitkän matkaa juna kulki Minho-joen vartta, jonka toisella puolella näkyi Portugali.

Vigo oli kaunis, rauhallinen kaupunki ison merenlahden rannalla, Santiago de Compostela odotetusti täynnään määränpäähänsä päässeitä pyhiinvaeltajia, Léon mielenkiintoinen muureineen, vanhoine rakennuksineen ja joka puolella vastaan tupsahtavine leijona-tunnuksineen. Silti kun matkalta palattuamme lähdimme matkakumppanin kanssa käymään Portossa, tuli tunne siitä että nyt olen taas kotona. Aurinko paistoi, ihmiset hymyilivät, askel oli keveä.

Matkan jälkeen ei ole kaikki mennyt ihan putkeen. Ensin hajosi tietokone, sitten pyykinpesukone. Tietokoneen korjaus vei monta päivää ja muutaman setelin. Pesukoneen tilalle pitää hankkia uusi. Niin kauan kuin rahalla selviää ja sitä sen verran löytyy, en valita. Hankalampaa on kun kroppa reistailee; minulla välillä nilkka ei kestä astumista ja Carlos joutui tänään käymään päivystyksessä polven takia. ”Alamme tulla vanhoiksi”, naureskelemme toisillemme, mutta naurussa on ontohko kaiku. Tiedämme hyvin, että alamme tulla vanhoiksi. Sen näkee ihan jo kun katsoo peiliin.

Matkan aikana oli syntynyt jälleen yksi vasikkaneito. Tällä kertaa kaikki sujui ongelmitta, vasikka oli paljon pienikokoisempi kuin roteva Alma. Almakin voi hyvin. Se on lämpiminä päivinä päässyt ulos laitumelle, mutta vielä sitä ei ole kunnolla hyväksytty lauman jäseneksi. Se kulkee Carlosin, sijaisemonsa, kannoilla kuin koiranpentu, kiehnaa kyljessä ja kerjää huomiota. Se on oppinut juomaan maitonsa itsekseen, mutta ei halua, vaan muuaa äänekkäästi. ”Quer o dedo, se tahtoo sormen”, sanoo Carlos. Sormi on utareen ja tutin korvike, tuo turvallisuudentunnetta ja lohtua yksinäisyyteen. Sille on yritetty hankkia pari nuorta maitolehmän vasikkaa seuraksi, mutta vielä ei ole karjanvälittäjä ilmoitellut niistä.

Eräänä aamuna, saatuani aamutoimet tehtyä, availin makuuhuoneen ikkunaa tuuletusta varten. Carlos oli viemässä viikon vanhaa vasikkaa ulos laitumelle emonsa luo. Emo ei ole suostunut tulemaan navettaan yön ajaksi. Vasikka juoksi aitauksen laitaa pitkin portille, emo vastaavasti aidan toisella puolella sitä vastaan. Carlos avasi portin, ja ne pääsivät toistensa luo, vasikka säntäsi suoraan utareille emon alkaessa nuolla sitä. Jäin katselemaan niitä. Minulla ei ollut kiire juosta junalle, ei linja-autolle, ei toimistoon eikä minnekään muuallekaan, ei edes omalle aamiaiselleni. Sain rauhassa katsella pienen vasikan ja sen emon kohtaamista erossa vietetyn yön jälkeen. Aurinko valaisi aamu-usvaista maisemaa, taivaalla singahteli pääskysiä, pellot aaltoilivat vihreinä. Uusi päivä oli alkamassa.

Mieleeni juolahti, että juuri sellaisten hetkien takia tein Irtioton. Sen takia, ettei olisi alati kiire. Kiire tarttuu sydämeen, höykyttää ja möyhentää sitä. Ainaisen kiireen ja stressinkö takia sain rytmihäiriön? Kestin kyllä työpaineet sen aikaa mitä oli tarpeen, mutta kyllä se söi naista. 

Tiedän vallan hyvin, että yhteiskunta pysähtyisi jos kaikki tekisivät Irtioton. Ei kaikilla ole siihen edes halua, tarvetta tai rohkeutta. Mutta minä tein sen ja sillä tiellä yhä olen. Olen nähnyt auringon laskevan Atlanttiin, kappelin kukkulan huipulla, kukkamattoja maassa, vasikan syntyvän, pitsinnyplääjän poseeraavan kahvilan ikkunassa,  possun karkuteillä, hymyilevän kadunlakaisijan, tyylikkään vanhan miehen metrossa, vuohen kiipeävän puskaan, Johanneksen kasteen, talvipäivän seisahduksen, rukoilijasirkan pellonlaidassa, kannoillani kaksi varjoa, hattuni laskeutuvan. Irtiotto ei tarkoita ihmeitä, vaan ihan normaaleja asioita. 

Espanjan matkan kuvia toisella kertaa. 

Kevään merkkejä

Kevät on tehnyt tuloaan Portugaliin etananvauhtia. On ollut kylmää, sateista, välillä aurinkoista, taas kylmää ja sateista. Siitä huolimatta lehdet puskevat silmuista ulos niissä puissa ja pensaissa, jotka ovat ne talveksi tiputtaneet, hedelmäpuut kukkivat, mustarastas viheltelee yössä ja maanviljelijät aloittelevat heinätöitä. Muutama päivä sitten voimakas etelätuuli toi muassaan ensimmäiset pääskyset – ja rankkoja sateita.

Kevään merkkejä on sekin, että sain puhtia siivota vähän perusteellisemmin. Talo on muutoin puunattu, vaan ikkunat odottelevat yhä sitä hyvää haltijaa, joka taikoisi ne puhtaiksi. Jollei häntä ala näkymään, joudun varmaan itse ryhtymään urakkaan. 11 pari-ikkunaa ja kolme ikkunallista ovea, ei se mahdoton homma ole, ihan vaan epämiellyttävä. Jokaisella pitää olla oma inhokkinsa ja minulla se on ikkunoiden pesu.

Paljon mukavampaa on matkustelu. Eilen lähdin matkaan Suomesta saapuneen matkakumppanin kanssa, teemme vastaavanlaisen kierroksen Espanjaan kuin vuosi sitten. Ensin linja-autolla Viana do Casteloon, sieltä tänä aamuna junalla Espanjan puolelle Vigoon, mistä jatketaan huomenna junalla Santiago de Compostelaan ja niin edelleen. Reissussa vierähtää viikko. Koti-ikävä vaivaa, myös huoli Alma-vasikasta, sillä se ei ole ollut ihan kunnossa. Sitä lääkitään, ja taas toivotaan, odotetaan ja toivotaan, että se paranee. Sydän kipristelee ja käpristelee huolesta, sitä on voimaton kun ei voi vaikuttaa asioihin mitenkään. Voi vaan toivoa ja odottaa.

Isoja päätöksiäkin on pitänyt tehdä. Laitan Järvenpään asuntoni myyntiin, ja toivottavasti sille löytyy ostaja siihen mennessä kun nykyiset vuokralaiset muuttavat pois. Asunnon myötä katkeaa henkinen kuminauha, joka on välillä pyrkinyt nykimään minua takaisin Suomeen. Sitten kun ei enää ole paikkaa johon palata, on tehnyt astetta pysyvämmän ratkaisun. Vielä odotan elämän kantavan, tuovan tuulta siipien alle. Jos uskoo tarpeeksi, tapahtuuko niin? Vai pitääkö kasata niskaan vielä lisää paineita?

Kahden matkapäivän aikana on jo ehditty nähdä paljon, ja tuntuu siltä kuin olisi ollut matkalla jo pidempään. S. Pedro olisi voinut olla suopeampikin, sillä Galician kevät ei ole yhtään sen pidemmälle edennyt kuin Pohjois-Portugalin kevät, mutta niin kauan kuin säistä päättävä pyhimyksemme ei kaada vettä niskaan juuri silloin kun kävelemme ulkona kaukana kahviloista, olen ihan tyytyväinen. Pienistä asioista, pienistä etapeista, pienistä elämyksistä rakentuu onnistunut matka, jonka jälkeen on taas hyvä palata kotiin. Saatan jopa saada intoa ikkunoiden pesuun, ihan siksi, että kevätaurinko näkisi paistaa sisään, valaista talomme ja kotimme, antaa sitä mitä tarvitaan: valoa, lämpöä ja energiaa. Se saa kaiken kasvamaan, sillä kevät on kasvun aikaa. Kasvun, ja uudistumisen. 

Noustuani tänään Vigon linnoitukselle ei ihan suorinta tietä olen jokseenkin naatti. Ei siis tällä kertaa tämän enempää. Hyviä vointeja teille, rakkaat lukijat, kirjoitan lisää heti kun on tilaisuus. 

Kuvat Viana do Castelosta, Portugalista. 

Sielun hoitoa

Ryhmä Sintran Kansallispalatsin edustalla. 

Elämä on aallonpohjia ja aallonharjoja ja kaikkea siltä väliltä. Kun viime viikko tarvottiin apeissa, ajoittain jopa ahdistavissa tunnelmissa, sain tällä viikolla aimo annoksen energiaa sielulle, kun olin parin päivän ajan opastamassa Costa del Solilla talvet viettävää eläkeläisryhmää (kahta lukuun ottamatta eläkeläisiä), Lissabonin suunnalla. Jotkut heistä olivat tuttuja jo parin vuoden takaiselta Porton retkeltä. Oli mukava nähdä heitä uudestaan.

Yli 30 hengen ryhmän opastaminen itselle suhteellisen vieraissa ja ahtaissa paikoissa, kuten Lissabon ja Sintra ovat, ei ole mikään helppo nakki. Etukäteen selvitin mm. pysähdyspaikat bussille ja suunnittelin kävelykierroksen sen mukaisesti. Sintrassa kaikki sujui aluksi ihan hyvin. Onneksi tuttu opas Sintrasta oli kertonut, ettei satumaiseen Palácio da Penaan pääse niin isolla bussilla, millä ryhmä liikkui. Menimme sen sijaan Sintran Kansallispalatsiin, joka sekin oli näkemisen arvoinen vanhoine kaakeleineen ja maalatuilla harakoilla koristettuine kattoineen. Kierroksen jälkeen suuntasimme pian lounaalle. Syödessämme alkoi ukkostaa. Katselin taivaalle ja yritin vedota S. Pedroon. Huokasin helpotuksesta, kun sade hellitti, ja kävelimme lyhyen matkan Quinta da Regaleiraan, jonka maagiseen puistoon oli tarkoitus tutustua oppaan johdolla. Juuri kun ryhmä oli kokoontunut kierroksen alkuun, alkoi taivaalta tippua herneen kokoisia rakeita. Eikä minkään kuivatun käppänäherneen, vaan sellaisen makean ja mehevän kesäherneen. Lähetin äkäisen katseen taivaan suuntaan S. Pedrolle. Vastaukseksi sain jyrähdyksen. 

Palácio da Pena, jota emme päässeet katsomaan.
Kuva vuodelta 2012. 

Mitä tekevät suomalaiset eläkeläiset kun alkaa sataa rakeita? Kirmaavat nauraen lähimpään sateensuojaan kuin kyse olisi ylimääräisestä ohjelmanumerosta.

Siirryimme sisätiloihin ja tutustuimme itse palatsiin ja sen pieneen kappeliin. Vaikka sade alkoi hellittää, sen verran vilu oli tullut, että puistokierros jäi väliin ja palasimme hotellille. Kuulemani mukaan Sintrassa sataa aina, tai ei sentään koko ajan, mutta ainakin joka päivä tai edes melkein. Mikroilmasto takaa vehreän maiseman kesähelteilläkin. 

Seuraavana aamuna tehdessämme lähtöä hotellilta Estorilista Lissaboniin, kuljettaja kertoi että mm. turistitoimistosta etukäteen selvittämäni bussipysäkki ei käy. Siellä on tietöitä. Hän kertoi erinomaisen päättäväisesti minne meidät vie ja mistä meidät hakee. Ei auttanut muu kuin miettiä äkkiä kävelyreitti uusiksi. Puhelimen gps:stä oli apua, sillä on reippaasti yli vuosi siitä, kun viimeksi pyörin niillä nurkilla. Kaikilla liikkuminen ei sujunut ihan vetreästi, joten hissukseen kävelimme. Minulle pitäisi kuulemma laittaa valjaat, etten kävelisi niin lujaa. Hyvä idea! Opas valjaisiin ja ryhmä pitelemään kiinni pitkästä narusta kuten lastentarhalaiset. 

Päivän aikana näimme monta Lissabonin nähtävyyttä ja aikaa jäi vielä lounastamiseen ja ostoksilla käymiseen. Päivän päätteeksi bussiin hyppäsi hymyileviä, aurinkoisesta päivästä nauttineita ihmisiä. Oli ihanaa, suorastaan voimaannuttavaa, nähdä ihmisiä, jotka silminnähden nauttivat elämästään ja pitävät huolta itsestään ja toisistaan. Monen alakuloisen päivän jälkeen sain huomata, että elämänilo on tarttuvaa, sielua hoitavaa. Kyselin vähän, oliko Espanjan kevyempi verotus vaikuttanut aikoinaan muutopäätökseen. Ei ollut. Talvet vietetään Espanjan auringossa ihan muista syistä. 

Kun saattelin ryhmää keskiviikkoaamuna bussille, oli olo suorastaan haikea. Uusien ja vanhojen tuttujen kanssa hyvästeltiin suomalaiseen tapaan halaten tai uusien kotimaidemme tapaan poskisuudelmin. 

Quinta da Regaleira. Kuva vuodelta 2012. 

Yksi ensimmäisiä asioita mitä minulta kysyttiin, oli ”kuinka vasikka voi”. Blogia on siis seurattu. Olin iloinen voidessani kertoa sen voivan hyvin. Kauniin Lindan tyttövasikka on nyt kahden viikon ikäinen, vahva, reipas, utelias ja hirveän nälkäinen. Vielä emme voi kuitenkaan olla täysin huoleti. Toissailtana se sai pikkaisen enemmän maitoa kuin aiemmin. Eilen sillä oli ripuli. Kun tänä aamuna kuulostelin navetan suuntaan, ei sieltä kuulunut sen jo tutuksi käynyttä tööttäilyä. Sydän kiristyi kasaan. En uskaltanut mennä katsomaan. Kun Carlos palasi rehunhakureissulta, kysyin heti miten vasikka voi. "Hyvin. Etkö kuule sitä?" Hän piti keittiön ovea auki. "Möööö!" kuului nyt pienen vasikan sumutorvimainen ääni. Se oli kuullut auton äänen ja tiesi, että kohta on ruoka-aika. Olo helpottui niin, että polvia heikotti.

Pienokainen oppi jo pulloruokinnasta pois, mutta ei vielä syö omin avuin. Sen syöttäminen tapahtuu näin: sekoitetaan sankoon emonmaidonvastike (jauhetta ja lämmintä vettä), pistetään sanko turvan eteen ja upotetaan käsi maitoon. Vasikka imee sormea kuin utaretta ja hörppii siinä sivussa maitoa kitusiinsa. Välillä pitää vaihtaa sormea, ettei se puudu. Vasikka maiskuttelee, lutkuttaa, ryystää, tuuppii sankoa ja heiluttaa vimmatusti häntäänsä. Se on soma. Haluan antaa sille nimeksi Alma (suom. sielu).

Quinta da Regaleira. Kuva vuodelta 2012. 

Näin kevät etenee Irtiotossa. Pääsiäinen ei paljoa vaikuta päiväjärjestykseemme. Ehkä lähdemme katsomaan Juudaksen polttamista, ehkä emme. Tavat ja tapahtumat, jotka parina ensimmäisenä vuonna Portugalissa tuntuivat eksoottisilta ja ihmeellisiltä, ovat nyt tulleet tutuiksi. Integroituminen uuteen kulttuuriin on edennyt pitkälle, muttei niin pitkälle, että suomalaisuus sisimmässä muuttuisi muuksi. Kai se on se sielu, suomalainen sielu, alma.

Kaunis Linda

Kerroin marraskuussa ensimmäisestä tälle tilalle syntyneestä vasikkavauvasta (voit lukea jutun täältä), joka nyt on hyvää vauhtia kasvamassa isoksi. Huomasin silloin valkoisen, kauniin Lindan katselevan unelmoiden pientä vasikkaa. Silloin emme vielä tienneet, että sekin oli raskaana. Vai onko oikea termi tiineenä? Huomasimme sen vasta pari kuukautta sitten kun sen utareet alkoivat selvästi kasvaa. 

Pari viikkoa sitten Lindan masu alkoi jo pyöristyä kovasti ja utareet paisua. Carlos piti sitä tarkkaan silmällä, ja viime perjantaina odotus päättyi, kun hän huomasi syntymässä olevan vasikan etusorkkien pistävän Lindan perästä ulos. Kun parin tunnin jälkeen synnytys ei ollut juurikaan edistynyt, Carlosin piti ryhtyä kätilöksi. Se on hänelle tuttua puuhaa niiltä ajoilta, jolloin hänellä oli lypsykarjaa toisella tilalla.

Linda ei hevin päästänyt ketään lähelleen, joten se piti sitoa sarvistaan. Minä pitelin köysiä kun Carlos alkoi auttaa vasikkaa päivänvaloon. Onneksi olin nähnyt englantilaisessa First time farmers -ohjelmassa miten se tapahtuu, mutta silti pelkäsin. Sitä, että Linda riuhtaisee irti otteestani ja vahingoittaa Carlosia ja sitä, että vasikka ei selviä. "Minusta ei ole tähän. En ole syntynyt enkä kasvanut tällaiseen elämään", ajattelin itsekseni ja tiukensin otetta köydestä, vaikka mieli teki juosta karkuun. 

Kun vasikka lopulta saatiin ulos, pidättelin henkeä. Hetken kuluttua tämä märkä, veltto karvakasa nosti päätään ja töräytti vaimeasti ”mööö!” Silloin uskalsin jo vähän hymyillä. En ole ikinä aiemmin ollut mukana minkään elollisen olennon syntymässä. Sehän oli aivan mahtavaa! 

Lindan olisi nyt pitänyt nousta jaloilleen ja alkaa nuolla pienokaista puhtaaksi. Se ei kuitenkaan kiinnittänyt siihen mitään huomiota.

Pelko palasi. Hylkäisikö Linda vastasyntyneen pienokaisensa?

Carlos kantoi isokokoisen vasikan sisälle navettaan ja siirsimme Lindankin sinne, mikä ei ollut helppo tehtävä. Sen sijaan että se olisi alkanut nyt nuolla vasikkavauvaansa puhtaaksi ja lämpimäksi, se vain hamuili sen lämmikkeeksi laitettuja olkia. Vähän ajan kuluttua Linda kuitenkin alkoi hoksata mitä emon tehtäviin kuuluu, ja pieni vasikka sai ensimmäiset hellät nuolaisut. Me huokaisimme helpotuksesta ja lähdimme käymään merenrannalla.

Oli kuitenkin aikaista juhlia. Alkuillasta Carlos totesi, että Linda vielä ponnistelee, ja jotain muuta kuin jälkeisiä. Hän kutsui paikalle eläinlääkärin. Tämä saapui ikuisuudelta tuntuvan tunnin kuluttua ja tutki ja hoiti Lindaa. Vasikkavauva sai elämänsä ensimmäisen maitoaterian, lypsettynä tosin. Ravitsevan emonmaidon mukana tulee ensimmäisinä päivinä tärkeitä vastustuskykyä auttavia aineksia.

Kaiken piti olla ihan hyvin, mutta kun Carlos hätäisesti syödyn myöhäisen illallisen jälkeen meni katsomaan, oli Linda, meidän kaunis Lindamme, lentänyt lehmien taivaaseen. Se oli käynyt maaten vasikkavauvansa viereen, kuin suojatakseen ja lämmittääkseen sitä viimeiseen asti.

”Näin käy joskus”, Carlos totesi hiljaa.

Irtioton piti tietää minulle huoletonta ja vapaata elämää. Toisin kävi. Luonto puuttui peliin, ja määräsi Irtioton kulkemaan oikean elämän uomaan, sellaiseen, jossa virran mukana vastaan tulee myös huolia, suruja, menetyksiä ja epäonnistumisia. "O que não mata engorda", mikä ei tapa, lihottaa, kuuluu portugalilainen sanonta. Tätä menoa minusta tulee vielä tosi lihava. 

Lindan menetys oli meille myös iso taloudellinen tappio. Nämä rotunaudat ovat arvokkaita eläimiä. Tehtyyn investointiin pitää laskea tietysti myös ruoka sen vuoden ajalta, mitä Linda ehti meillä olla,  jälkeläiset, jotka sillä jäi tuottamatta ja se mitä siitä olisi elinkaaren lopussa lopulta saatu. Tämä on kylmää matematiikkaa. Se ei laimenna menetyksen aiheuttamaa surua, joka on emotionaalista, ei taloudellista. 

”Sehän oli vain lehmä”, joku voi nyt hyvin todeta. Niinpä. Seuraapa sen kasvamista ja kehittymistä vuoden ajan, vie sille joka päivä ruokaa kahdesti päivässä, katso että sillä on kaikki hyvin, juttele sille ja tuijottele sen valtaviin kauniisiin silmiin, näe miten se pelkää vaikka sitä yritetään auttaa. Tule sitten sanomaan, että se oli vain lehmä.

Lindan tullessa meille minulla oli tapana nojailla aitauksen reunaan ja tuijottaa Lindaa lumoutuneena. Se oli kaunein koskaan näkemäni lehmä. 

 ”Se jätti meille kuitenkin virkeän vasikan”, Carlos lohdutti minua, kun Linda oli viety pois. Orvoksi jäänyt tyttövasikka on nyt pulloruokinnassa, se ei ole oppinut vielä juomaan astiasta. Se saa kahdesti päivässä emonmaidonvastiketta, jonka se ahmii valtavalla halulla. Ruokinta ei silti ole helppoa. Se tunkee itsensä Carlosin jalkojen väliin, pullo pistetään suuhun, mutta se rimpuilee ja osa menee huti. Maitonsa saatuaan se imee sormiani, rannettani, naapurikarsinassa olevan sonnivasikan karvatupsuja, huojuu hatarilla sorkillaan ja haukottelee. Ensimmäinen viikko on sen selviytymisen kannalta kriittisin. Jos sille antaa liikaa maitoa, se voi saada ripulin ja kuolla. Ilman emon lämpöä se voi saada keuhkokuumeen ja kuolla. Se pääsee ulos navetasta vasta kesällä. Olen sydän syrjälläni kun katson sitä, pelkään ja toivon ja pidätän hengitystä ja toivon taas. 

”Se on kaunis”, totesi Carlos yhtenä päivänä. Niin on. Se tulee emoonsa, kauniiseen Lindaan.