Aavan meren tällä puolen

Kerran kuussa käyn Vila do Condessa maksamassa sosiaaliturvamaksun. Toimisto sijaitsee entisen asuntoni lähettyvillä, aivan merenrannan tuntumassa. Joka kerta otan rannalta kuvan ja lähetän sen emigranttiystävälle muistinvirkistykseksi Portugalista. Hän haaveilee muuttavansa tänne takaisin kun pääsee eläkkeelle. Siihen on vielä pitkä aika.

Maksun hoidettuani kävelen rantatietä pitkin keskustaan, matka, jonka tein monena iltana asuessani Vilassa, mutta jota koskaan en alkanut pitämään itsestäänselvyytenä. Aava meri tulvii silmiin, taivas kaartuu yllä korkeana holvina, kosteus sakeuttaa ilmaa ja suola tuntuu sieraimissa. Metsien keskellä kasvaneelle siinä on jotain huikean voimaannuttavaa.

Pitkin rantaa, sitä korkeammalla olevan tien varteen on rakennettu useita näköalapaikkoja. Pysähdyn niistä jokaisessa ja katson etelään, pohjoiseen, länteen – horisonttiin. Silmä viipyy siellä kauimmin. Siellä se näkee pidemmälle, tai ainakin niin kuvittelee, sillä tällaisena päivänä sumuseinä samentaa näkyvyyttä ja hämää silmää, häivyttää rajan meren ja taivaan välillä ja niistä tulee yhtä. Tyynen syyspäivän aalloilla keinuu purjevene paikoillaan. Ei sittenkään, kyllä se liikkuu. Hitaasti, hitaasti se tutkii tietään seuraavaan satamaan.

Kostealla rantahiekalla Atlantti kurottelee vaahtopäisiä sormiaan päivä päivältä pidemmälle. Talven etenemisen näkee rannalle kertyneistä leväläjistä ja aaltojen kantamista ajopuista ja muista, toisinaan vähemmän mukavista matkamuistoista. Lokeille ne ovat joskus aarreaitta, ja ne kulkevat sotkun seassa satunnaisen simpukan tai muun makupalan toivossa. Muutoin ne viettävät pitkiäkin aikoja tuijottaen merelle. ”Tohtisiko tuonne sekaan kaloja pyytämään”, ne tuntuvat tuumivan. Joskus Atlantti heittää aallon niiden räpylöille, ja ne hyppäävät närkästyneinä kuivemmalle hiekalle.

Aallot lipovat myös ikuisesti toiveikkaiden kalastajien saappaita. Vapa on tökätty rantahiekkaan pystyyn, ja mies itse seisoskelee vieressä tai nököttää jakkaralla ja tuijottaa. Tuijottaa ja odottaa. Joskus koukkuun tarttuu jotain. Harvemmin kalaa tai vanhoja saappaita, useammin merilevää. Kalastaja ei silti koskaan menetä toivoaan. Ikuisia optimisteja. Kärsivällisyyden kuninkaita.

Merestä pistää esiin mustia kiviä. Ne näyttävät vulkaanisilta, mutta eivät kuulemma ole sitä. Risaiset, rosoiset pinnat ovat karheita ja oivallisia simpukoiden tarttua. Laskuveden aikaan jotkut käyvät rannalla keräämässä niitä, pieniä simpukoita. Ne eivät koskaan ehdi kasvaa isoiksi.

Näillä rannoilla näkee harvassa paikassa lainelautailijoita. Se olisi silkkaa itsemurhaa. Kivikkoon joutuminen, aallokossa, murjoo ja ruhjoo. Meren voima on armoton. Sen puristuksessa ihminen on pieni oljenkorsi, joka ei kannattele ketään.

Matkani jatkuu turvallista ja kuivaa jalkakäytävää pitkin ja päätän, että seuraavalla kerralla kävelen rannalla, jos on laskuveden aika. Jätän katoavan jalanjäljen hiekkaan ja poimin taskuuni pikkukiviä, istun hetkeksi alas ja katson horisonttiin ja mietin – niin, mitä? Pitäisikö sittenkin antaa aavan meren vain tulvia silmiin ja horisontin huuhtoa tyhjäksi mielen, pysähtyä ja irrottautua muusta maailmasta ja kaikesta turhasta, koska joskus se on tarpeen. Voin riisua kengät ja sukat ja kastella varpaat ja iloita siitä että voin niin tehdä. Sekään ei ole itsestäänselvyys.

Viivyn vielä viimeisellä näköalapaikalla ennen suuntaamista kohti Vilan keskustaa. Viivyn, koska haluaisin jäädä. Katsella vielä aaltoja, kuunnella niiden pauhua, kurottaa katseen kohti horisonttia, pitkin sameaa taivasta, olla vielä hetken aavan meren tällä puolen, omassa maailmassani, sisäisessä hiljaisuudessani ja rauhassani, jota kukaan tai mikään ei sillä hetkellä pysty rikkomaan. 

Lähden lopulta, koska hoidettavana on vielä muitakin asioita. Kuukauden kuluttua palaan taas näihin maisemiin. 

Kuvat otettu loppuvuodesta 2012. 

Keräilijäluonne

Voi tätä ihanaa sadonkorjuun aikaa! Paitsi että tänä vuonna kasvimaan sato on ollut niukahko syystä siitä että istutin sinne niin vähän siitä syystä että tiesin jo etukäteen etten jaksa juosta kastelukannun kanssa ihan joka päivä. Onneksi asumme kuitenkin maalla ja täällä viljellään maata ja nekin jotka eivät viljele, pääsevät sadonkorjuusta osallisiksi.

Ei, nyt ei ole käyty viinirypälevarkaissa (vaikka se helppoa olisikin, sillä lähettyvillä on viinitarha keskellä peltoja ja metsiä ja kas, meiltä menee sinne suoraan kärrypolku). Eikä perunavarkaissa. Eikä missään muissakaan varkaissa. Näillä seuduilla kesäaikaan pelloilla kasvaa keltaista kultaa eli maissia. Minähän tykkään keitetystä ja grillatusta maissista, mutta jos sitä haluaa, pitää käydä joko kaupassa tai maissivarkaissa. Nyt ei ole kyse kuitenkaan oman massun hellimisestä vaan kanojen, sillä maissi on niiden perussafkaa. Tosin jos ne itse saisivat päättää, ne söisivät pelkkää leipää ja kotiloita. Ihan kuten lapset kananuggetteja ja ranskalaisia. 

Isoin peltomme puitiin toissayönä maissista. Olen joskus kertoillutkin siitä hirveästä koneesta jolla järeät maissiruo´ot silputaan nautojen evääksi, joten ei siitä tällä kertaa sen enempää, kuvissa se vilahtaa. Puimuri ei kuitenkaan ihan kaikkea vetäise kitaansa, vaan osa maissitähkistä tippuu maahan. Ja siinä kohtaa lähitienoon kanoja omistavat asukkaat astuvat kehiin.

Pöly on tuskin ehtinyt laskeutua, kun puimurin ahmimassa pellossa jo kulkee hiljainen kansa. Se pälyilee ympärilleen, silmä kovana, syöksyy sinne tänne kuin kana jolle se ruokaa kerää ja kumartuu nostamaan tähkän, toisen, monta, monta, monta! Tähkät kerätään säkkiin, säkki heitetään selkään ja kuljetetaan tienposkeen.

Kun puimuri toissayönä kolmelta hiljeni ja poistui tapahtumapaikalta, oli ensimmäinen keräilijä paikalla jo aamuhämärissä. Itse vääntäydyin sinne vasta kahdeksalta tosinopean aamiaisen jälkeen. Kun viime vuonna keräsin kepeästi toistakymmentä säkillistä – niistä suurin osa naapurin leskirouvalle, joka kaihileikkauksen vuoksi ei itse päässyt apajille, kävi vain haikeana pälyilemässä pellonlaidalla – niin tänä vuonna maat vuokrannut maitotilallinen oli valinnut puintiajan huolellisemmin. Juuri mitään ei jäänyt puimurin jäljiltä pellolle. Jouduin etenemään aivan pellon laelle, siis aika kauas, ennen kuin alkoi jotain löytyä. Sain kuin sainkin mukaan varaamani viisi säkkiä täyteen.

Carlos oli puintiapuna eräälle naapurille enkä minä vieläkään ole opetellut ajamaan traktoria, mikä ajatus kyllä eilen alkoi tuntua hyvin houkuttelevalta, ja koska miehen kotiintuloajasta ei ollut tietoa, päätin minä riuska nainen (kuka minut tuntee, saattaa olla eri mieltä) kantaa maissisäkit edes puoliväliin, rinnettä alas, sinne, missä nautojen laidun alkaa, ettei kukaan niitä pöllisi. Puoli säkillistä kerrallaan, eihän siinä ollut kuin ehkä 15-20 kg maissia. Säkki selkään ja menoksi. Matka vaan oli aika pitkä, mutta sain urakan valmiiksi klo 11 mennessä jolloin oli aika käydä patistelemassa vanhaarouvaa ylös sängystä.

Tuolta kaukaa laelta laitumen laidalle, laitumen laidalta talolle kulki keltaisen kullan tie... 

Tiesittekös, rakkaat lukijat, että kannettuaan 15-20 -kiloista säkkiä selässään parisataa metriä, on taakasta päästyään askel ihmeen kevyt. Kannattaa kokeilla. Ihan vain siitä keveän tunteen ilosta.

Lounasta lämmittäessäni olin sen verran voipunut, että päätin että säkit saavat jäädä sinne laitumen reunaan kunnes Carlos pääsisi hakemaan ne traktorilla vaikka se sitten menisi aamuun. Hetken aikaa levättyäni muuttui kuitenkin mieli. Taivas oli uhkaavan harmaa ja sadetta luvassa, ja osa maissitähkistä pakattuna paperisäkkeihin. Kastuttuaan ne leviäisivät pellolle kuin ne kuuluisat Jokisen eväät.

Päätin, että tuon sisäpihan puolelle tai kasvimaan laitaan edes ne tähkät jotka ovat paperisäkeissä. Pistin pakaten tähkiä puoli säkkiä kerrallaan, samalla poistaen niistä verholehdet. Heitin ensimmäisen säkin selkään ja lähdin kapuamaan rinnettä ylös. Ei se ole jyrkkä, mutta matka on aika pitkä. Väänsin itseni liikkeelle kuin vieterilelun samalla jupisten, että nyt tuli liian painava lasti, pitää opetella ajamaan traktoria, tuli liian raskas säkki, traktorilla ne muutkin naiset ajelee jne.

Tässä vaiheessa on ehkä hyvä mainita, että syön rytmihäiriötaipumuksen vuoksi betasalpaajia, jotka pitävät sykkeen aisoissa. Rasituksessakaan syke ei nouse ihan sille tasolle mitä pitäisi. Ylämäissä hengästyttää. Etenkin silloin, kun selässä kantaa 15 kilon taakkaa.

Vuokralaisemme istuskeli talonsa rappusilla tupakoimassa ja näytti jotenkin järkyttyneeltä kun näki minun tulevan säkkiä kantaen. Hihkaisin hänelle iloisesti, että tänä yönä nukun varmasti hyvin tämän urakan jälkeen. Mies pitää minua varmaan nyt entistäkin hullumpana. Suomalaista sisua ja sinnikkyyttä (vai hulluutta?) on joskus vaikea selittää.

Olin tehnyt noin 5-6 reissua säkki selässä kun näin, että Carlos loikkii naapurin pellon poikki kotia kohti. Olivat saaneet puintityöt tehtyä. Pian hän kurvasi paikalle traktorilla ja noukki säkit kyytiin.

Mitä tästä opimme? Ei pidä hätäillä. Kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä!

Juuri kun olimme saaneet maissit suojaan ja eläimet ruokittua, alkoi sataa. Ei sentään ennen sitä. Carlos sanoi sieltä naapurin puolelta katselleensa kun minä kuljin ensin rinnettä alas ja sitten toista ylös säkki selässä. Ihmetteli virnistellen, että miksen odottanut häntä. Niin, miksi? Jälkikäteen sitäkin oli vähän vaikea selittää.

Säkki maissinjyviä maksaa muutaman euron ja riittää kolmelle kanalle aika pitkään. Kerään tähkiä ihan vain siksi, koska se on kivaa. Saan vähäksi aikaa vaiennettua luontaisen keräilyviettini, jota Suomessa sai ruokkia metsämarjoilla ja sienillä. Sitä paitsi on kivaa kun pääsee osalliseksi sadonkorjuusta ilman että on tarvinnut itse kylvää, kitkeä ja kastella. Sen kun vain noukkii. Ja kantaa.

Urakan jälkeen olo oli kuin pellon laitaan viskatulla nauriinnaatilla. Nukuinko hyvin? Ihan normaalisti, paitsi että keho tuntui paljon normaalia raskaammaalta. Ensimmäinen herätys oli noin klo 3 ja toinen noin klo 6, ja niiden ohessa karanneen unen tavoittelua, eli ihan normiyö. Tälle päivälle olin odottanut jäykkiä ja maitohapon kiusaamia lihaksia, mutta ehkä sen vuoro on vasta huomenna. 

Sinne pellolle muuten jäi vielä tähkiä. Sataa, eikä muita keräilijöitä ole toistaiseksi ilmaantunut paikalle. Pitäisiköhän lähteä tekemään pieni kierros... ihan vain verryttelyn vuoksi...? 

Keräilijäluonne ei mahda itselleen mitään. 

Kuvissa maissinkorjuuta konevoimin. Kuvat viime vuodelta. Tänä vuonnahan homma hoitui yön pimeydessä. 

Karkaileva inspiraatio ja kännikana

Tuijottelen ulos kirjoitushuoneeni ikkunasta ja yritän kalastella taivaan sinen seasta inspiraatiota tähän päivitykseen. Oikeastaan tekisi mieli mennä ulos aurinkoon, rapsutella koiria ja neuloa. Kuopia vähän kukkapenkkiä ja istuttaa ruukussa esikasvanut passionköynnös jonnekin sopivaan paikkaan. Miksi en tee sitä? Olenhan vapaa ja päätän itse tekemisistäni ja missä aikataulussa ne teen. Kukaan ei velvoita kirjoittamaan blogia, varsinkaan ilman aihetta.

Ei, paitsi kun tiedän tilastoista että kävijöitä on päivittäin ja tiedän että joillekin aurinkoiset kuulumiset täältä kaukaa ovat viikon piristys. Kyllä se vähän velvoittaa.

Takki on kai vähän tyhjä. Täytin viime viikolla vuosia, ensimmäinen numero vaihtui ja toiseksi tuli nolla. Löysin naamasta heti läjän ryppyjä lisää, missä lie piileskelleet tähän asti, ikänäköisen näkö kun on armeliaan valikoiva. Sydänkin rytisteli yöllä pitkästä aikaa ja kauan odottamanani syntymäpäivänä olin niin väsynyt, että lounaan jälkeen piti käydä pitkäkseen suunnitellun valokuvausretken sijaan. Ikä heitti märän rätin silmille ja laulaa lällätti.

Illalla sentään lähdimme ulos syömään, kahdestaan. Se olikin ensimmäinen kerta neljään vuoteen. Olin jo unohtanut miltä tuntuu keskustella kaksistaan ja odottaa valmista ruokaa pöytään viiniä siemaillen. Se on kuulkaa luksusta!

Lauantaina kylään tuli muutama suomalaisystävä. Kieltäydyin pitämästä niitä syntymäpäiväjuhlina, tein silti suklaakakun ja pistin päälle muun kuin arkimekon. Istuimme ja keskustelimme ja söimme pihalla hämärän tuloon saakka, varttia vieraiden lähdön jälkeen alkoi sataa kaatamalla. Aika loistava ajoitus.

Katson taas ikkunasta ulos ja yritän saada inspiraation hännänpäästä kiinni, kuten viime viikolla kahmaisin karanneen kanan pyrstöstä vaikka se yritti pyristellä pakoon. Vanharouva oli aamuvarhain lämmittänyt itselleen leipämössöä ja jätti sen syömättä. Vein sen kanoille, ihmettelin vain vahvaa hiivan hajua. Kun loppupäivästä menin viemään lisää ruokaa, oli yksi kanoista ottanut siivet alleen ja lentänyt aitauksesta pois ja muut juoksivat ympäriinsä kuin päättömät. Löytyihän se karkulainen, ei ollut ehtinyt maissipellon sokkeloihin vielä.

Illalla kopatessani jääkaapista valkoviinitölkkiä ruuanlaittoon totesin, että se on melkein samanlainen kuin vieressä nököttänyt maitotölkki. Vihreitä molemmat. Päässäni välähti hoksauksen kirkas valo. Vanharouva oli varmaan maidon sijasta laittanut leivän sekaan valkoviiniä. Ilmankos se ei ollut maistunut hänelle, mutta maistui kyllä kanoille. Niistä tuli kännikanoja.

Seuraavana päivänä ne olivat aika hiljaisia. Kai niiden pieniä kananaivoja kivisti.

En saa inspiraatiosta nyt otetta, joten lähden pihalle kuopsuttamaan kukkapenkkiä tai neulomaan joululahjasukkaa tai tekemään jotain yleishyödyllistä. Jutun kuvituksena tällä kertaa heinäsirkka. Näitä singahtelee nyt pitkin poikin kun kävelen traktoripolulla hakemassa kanoille apilaa. Ja pihalla.

Mukavaa alkavaa viikonloppua, rakkaat lukijat!

Serkkuja siellä, serkkuja täällä

Viime päivityksessä liikuimme aika syvissä vesissä, joten kevennetäänpä vähän tunnelmia sillä se sopii niin mainiosti tämän päivän ilmaan. Yöllä satoi pitkään ja hartaasti, ensimmäisen kerran kunnolla sitten kesäkuun alun. Aamulla taivas kuitenkin selkeni kirpakan pohjoistuulen myötä, ja ilma on nyt raikas ja pölyistä puhdas. Aaah!

Sateen huuhdeltua pölyt pois tietää se kuitenkin yhtä ikävää asiaa: en voi enää millään tekosyyllä lykätä ikkunoiden pesua. Nyt niistä tosin näkee jopa läpi, mutta kesäiset kärpäsenkakat olisi hyvä kuitenkin putsata pois. Ei vaan oikein nappaa tämä inhokkihommien listaykkönen. Mieluummin putsaisin vaikka talon kaikki kolme kylpyhuonetta, mutta kun se tuli tehtyä viimeksi lauantaina, niin ei nyt taas kehtaa. Kun toisilla on personal trainerit kuntoilun harrastamiseen, niin minä tarvitsisin sellaisen ikkunoiden pesemiseen.  Tiedän, aloittamisen kynnys on se korkein. Pitäisi ehkä huijata itseään: ”pesenpäs nyt vain tuon viiruisimman ikkunan tuosta ja loput sitten joku toinen päivä”, ja vauhtiin päästyäni en enää osaisikaan lopettaa. Niin on käynyt aiemminkin.

Ei kymmenkunta pari-ikkunaa ja kolme lasiovea mikään ylivoimainen urakka ole, varsinkin kun tuplaikkunoita ei tarvitse avata ja niiden ristikotkin on kätevästi laitettu lasien väliin eivätkä ne ikkunat ole edes isoja kun tämähän on vanha maalaistalo ja ikkuna-aukot on puhkottu puolimetriseen kiviseinään. Kyllähän minä vielä ne ikkunat pesisinkin, mutta ne karmit... ja kiviset ikkunalaudat sisä- ja ulkopuolella... ja ikkunoiden ympärykset. Äääh!

Sillä välin kun yritän psyykata itseäni tähän ikävään mutta tarpeelliseen askareeseen, voin tarinoida jotain muuta. Voin kertoa esimerkiksi siitä, miten eräänä päivänä paikalle tupsahti mies, joka kertoi olevansa sukua, ”serkku”, primo. Portugalin kielessähän ja kulttuurissa serkku on paljon laajempi käsite kuin suomessa ja Suomessa. Carlosilla on vain yksi setä eikä yhtään tätiä tai enoa, mutta serkkuja putkahtelee silti vastaan joka kadunkulmassa. Serkuksi käy kutakuinkin kuka vaan joka on edes kaukaista sukua.

Tehdessämme kolme vuotta sitten talossa remonttia kävimme kahvilla paikallisessa kahvilassa. Sen omistaja tuli kertomaan olevansa Carlosin serkku. Selitti vielä mitä kautta. Ihmeellistä oli tietenkin se, mistä hän Carlosin tunsi. Olimmehan paikalla ensimmäistä kertaa.

Muutama päivä sitten olimme toisessa kahvilassa, ja samaan pöytään istahti isokokoinen mies, joka näytti tutulta. Muistin myöhemmin, että kävin kerran ihmettelemässä lypsyrobottia hänen navetassaan ja sain hänen vaimoltaan kurpitsan, josta tein ylimakeaa hilloa. No, kahvilasta lähdettyämme Carlos kertoi miehen olevan hänen serkkunsa. Ajoimme sillä hetkellä kahden kylän välistä tietä pitkin. ”Tuossa talossa ja tuossa asuu äidin serkkuja”, Carlos mainitsi. Heistä joku olikin juuri ojentamassa isoa kurpitsaa portin yli jollekulle toiselle. Pari päivää myöhemmin kävimme maatalousmessuille. Arvasitte oikein: lisää serkkuja käveli vastaan. Välistä ennen kuin Carlos ehtii sanoa, kysyn jo valmiiksi: ”É o teu primo, onko hän serkkusi?” Jos pitäisi laskea kaikki serkut jotka olen tässä neljän vuoden aikana ohimennenkin nähnyt, eivät riittäisi sormet eivätkä varpaatkaan.

Sen sijaan vanhanrouvan muistisairas serkku, joka ennen kävi aina lauantaisin kyläilemässä täällä, tuskin enää tulee. Häntä etsittiin yhtenä aamuna, kun hän ei ollut valmiina odottamassa vanhainkodin päiväkerhon kuljetusta. Vanhus löytyi lopulta muutaman kilometrin päästä, naapurikylästä, kävelemässä pitkin maantietä pyjamaisillaan. Nyt hän ei enää siis pärjää yksin kotona.

Vanhallerouvalle tämä on tietenkin surullista, sillä muistisairaastakin serkusta oli seuraa sen kerran viikossa. Siksi eräänä päivänä paikalle tupsahtanut tuntematon serkku oli varsin tervetullut kyläilemään, ja vanhukset tarinoivat pitkään. Mies kertoi kasvaneensa tässä talossa kasvattilapsena (vaikka on oikeastikin sukua isoisien kautta) karattuaan omien vanhempiensa luota. Ennen vanhaan täällä oli väkeä paljon enemmän. Mieheltä puuttui toinen silmä ja kuulo toisesta korvasta, mutta silti tämä varmaan jo yhdeksääkymppiä kolkutteleva sitkeä sissi pyöräili tänne naapurikylältä.

Oikeastaan, nyt kun ajattelen häntä ja vähän muitakin, niin turhaan minä kitisen jostain ikkunanpesusta. Sen kun otan ja pesen ne. 

Heti huomenna, amanhã. Tai ylihuomenna, depois de amanhã.

Kuvissa ikkunoita eri puolilta Portugalia. 

Aaltoilua

Elämä on aalto. Se kulkee osana valtavaa, ääretöntä kokonaisuutta ylös, alas, ylös, alas, harjalla ollessaan näkee horisonttiin, pohjalle painuttuaan pyrkii taas ylös, pian, viipymättä, koska aallonpohjassa ei ole hyvä olla. Rinnalla kulkee muita aaltoja, ne sivuavat toisiaan, koskettavat, jatkavat matkaansa, ehkä unohtavat, ehkä muistavat. Osan ollessa harjalla on muiden oltava alhossa, sillä elämä, kuten meri, on harvoin tyyni. Se ei kuulu sen luonteeseen. Sen kuuluu olla liikkeessä, se ei voi jäädä paikoilleen. 

Jotkut aallot karkaavat kauemmas. Sinne, missä valtameret yhtyvät, sillä meriä ei voi erottaa toisistaan, niillä ei ole alkua, ei loppua, ei päätepistettä. Ne koostuvat miljoonista, miljoonista, miljoonista aalloista, mahtavista mainingeista, liplattavista laineista, tutisuttavista tyrskyistä. Yksi aalto ei tee merta, aalto yksin ei kulje minnekään, se tarvitsee muita, ne tarvitsevat toisiaan. 

Nämä kauemmas kantautuneet aallot kulkevat joskus muiden vieminä, ne sekoittuvat joukkoon, sulautuvat, sopeutuvat, mutta ovat silti sisimmässään vähän erilaisia, muualta tulleita. Ne katselevat kaikkea toisin silmin, huomaavat sen mikä muilta, ikänsä sillä merellä kelluneilta aalloilta jää huomaamatta, imevät siitä kaikesta vaikutteita ja voimaa. Ne yrittävät sulautua massaan, liittyä osaksi kokonaisuutta, silti kantavat mukanaan viestin sieltä mistä ovat tulleet. Ne ovat niitä erilaisia aaltoja, niitä, jotka kurkkivat harjalla ollessaan horisonttiin nähdäkseen mikä siellä odottaa; niitä, jotka kurkottavat kohti aurinkoa; niitä, jotka asettavat itselleen päämääriä ja pyrkivät niihin parhaansa mukaan.

Aikansa merellä kuljettuaan aalto lähestyy vääjäämättä rantaa. Jotkut aallot ovat rantaa lähestyessään vahvoja maininkeja, vaahtopäitä, tyrskyjä, niitä, jotka läjähtävät rantaan niin että tanner tömisee ja satunnainen katselija huudahtaa ”vau!”. Siinä on pelonsekaista kunnioitusta, pelkoa enemmän kuitenkin kunnioitusta aallon voimaa kohtaan, sitä miten se lennättää miljoonia vesitimantteja ilman halki, miten se kuorruttaa rantahiekan vaahdolla, miten se ärjyy ja karjuu, vaatii ansaitsemaansa huomiota.

Aalto ei kuole eikä lakkaa olemasta. Se vetäytyy näyttämöltä, kiittää ja kumartaa, kerää voimansa ja palaa taas, uudestaan, uudestaan, vetäytyy vielä ja matkaa kohti uutta tuntematonta.

Tänään on kulunut neljä vuotta siitä, kun suuntasin kohti Irtiottoa. Taakse jäivät perhe, ystävät, koti ja työpaikka. Kannattiko se? Neljään vuoteen on mahtunut kaikkea sitä mitä elämään mahtuu eli sitten missä tahansa, mutta vaakakupissa on kuitenkin enemmän positiivisia asioita kuin entisessä elämässä. Vapautta lähdin hakemaan, sen sain ja siitä osittain luovuin. Kun en voi kulkea ihan kuten ennen, Vilan kaupungissa yksin asuessani, voin keskittyä enemmän muuhun tekemiseen. Portugalissa tunnen yhä olevani kotonani, omalla merelläni. Äskettäisen Suomen matkan jälkeen kaipaan kuitenkin siellä olevaa perhettä ja ystäviä enemmän kuin koskaan. Olen aallon alhokohdassa keskellä ei enää niin vierasta merta, pyrin ylös, ylös jotta näkisin taas horisonttiin, näkisin tavoitteeni ja pystyisin ponnistelemaan sitä kohti. En halua lillua muiden vietävänä, en räpiköidä vailla suuntaa. En halua olla se voimakas aalto joka pistää maan tömisemään ja ihmiset tutisemaan. En halua olla sekään aalto, joka taittuu rantaan laiskana ja raukeana, välinpitämättömänä. Haluan olla se aalto, joka lähestyy rantaa rauhallisena ja määrätietoisena, sellainen aalto, jonka kyytiin uimari tai surffari voi heittäytyä luottavaisena; haluan kantaa hänet rantaan, kutittaa sisuksia ja jalkapohjia, saada iloitsemaan ja nauttimaan, antaa suolaisten pärskeiden sivellä ja vilvoittavan veden hivellä. Haluan jättää jäljen muistiin, muiston merestä ja auringosta, hiekasta varpaiden välissä ja lokin kiljaisusta, kesäpäivästä, elämästä.

Sellainen aalto haluan olla. 

Omistan tämän kirjoituksen kalastajanakin toimineelle Eero-enolleni, joka siirtyi toisille apajille viime viikolla, sekä isäni pikkuserkulle ja rakkaalle ystävälle Olli Aallolle, entiselle merenkulkijalle, joka hänkin seilailee nyt muita meriä. Aaltoina sivusimme toisiamme vain ohimennen, mutta riittävästi kuitenkin jättämään muistiin jäljen. 

Vain muutaman tatin tähden

Viikko Suomessa kului kuten vain viikko entisessä kotimaassa voi kulua; hirvittävän nopeasti. Tuntui kuin olisin kulkenut tunnelissa, johon mukaan putkahti välillä perhettä, välillä ystäviä, kunnes saavuin tunnelin päähän ja olin ennen aamukuutta täyteenahdettuine laukkuineni Helsinki-Vantaan lentokentällä yksin.

Kahdesti ehdin silti sienestämään, sillä Suomesta kantautuneet hurjat tattisatouutiset vaikuttivat suuresti matka-ajankohtaan. Aika moneen asiaan voin olla hulluna, mutta erityisesti olen sitä sienestykseen. Kun rantauduin Lissabonin iki-inhottavalta yölennolta (puhallettava tyyny oli kyllä avuksi unensaannissa ja TAPin tarjoama ruoka oli hyvää) majapaikkaani Helsingissä noin kello viisi aamulla, menin pariksi tunniksi nukkumaan. Heräilin, söin valmiiksi katetun aamiaisen (joskus minuakin hemmotellaan), katselin ulos tihkusateen hämärtämään aamuun ja ehdotin josko lähdettäisiin metsään.

Lähdettiin. Vanha sienipaikkani Järvenpään ja Sipoon välimaastossa tarjosi antimiaan tälläkin kerralla. Vielä Suomessa, Järvenpäässä asuessani ajoin sinne toisinaan polkupyörällä. Tasan kymmenen kilometriä. Vastatuuleen. Rämmin metsässä muutaman tunnin, eväätkin söin yleensä siirtyessäni sieniapajalta toiselle, ja päivän päättyessä poljin täyden korin ja parin kassin kanssa takaisin kotiin. Taas vastatuuleen. On se kumma.

Nytkin sammalen seassa kurkisteli keltaisia vahveroita, vaaleita orakkaita, mustatorvisieniä (englanniksi trumpet of death eli kuoleman trumpetti), ja löytyi toki tattejakin. Ei niin paljoa kuin olin odottanut, mutta kuivattavaksi asti kuitenkin.

Lentokoneessa vietetyn yön jälkeen lenkki metsän poimuilevassa maastossa ja sen päälle sauna voimistivat väsymystä teholla, jota ei saa millään kuntosalilla. Kahden tunnin aikaero ei tuntunut missään, kun illalla painoin päätä tyynyyn. Krooh. Ja pyyyh.

Lomailuksi ei reissua voinut kutsua. Vilkkaimpana päivänä oli tapaamiset klo 10.10, 11.30, 14.00 ja 16.00, ja siinä välissä kävin vielä verotoimistossa jonottamassa, turhaan tosin. Tunnin odotuksen jälkeen edelläni oli yhä yli 40 ihmistä, ja päätin selvittää asiani puhelimitse. Pankkiin sentään oli varattu aika, joka loppui kesken. Asunnon myytyäni jäljelle jäi nimittäin pieni pesämuna, jolle pitäisi löytää sopiva hautomo.

Sekoilin kertaalleen päivämäärissäkin ja luulin paluulennon olevan tiistaina. Se olikin keskiviikkona. Vau,  yksi ”budjetoimaton” extrapäivä! Mitä siihen järjestäisi?

Sipoinen sienimetsä kutsui taas. Viikkoa aiemmin kolutut metsänreunat olivat lykkineet ylös lisää sieniä. Kantarelleja, mustatorvisieniä, niitä tattejakin. Voimat alkoivat loppua kesken, mutta yksi metsänreuna oli vielä käymättä. Josko se putkottaisi täynnään herkullisia tatteja kuten parhaimpina vuosina? Rämmimme viimeisillä voimilla ryteikön poikki. Vain muutaman tatin tähden, sillä sen enempää sieltä ei löytynyt. Mutta kaikkinensa, kun sain sieniä sienestyskumppaniltakin, on niitä säännöstellen käytettynä nyt parin vuoden tarpeisiin. Näkisittepä muikean ilmeeni! 

Kirjoitan tätä seuraavaa lentoa odotellessa Frankfurtin kentällä. Jossain lentokentän kilometrihihnoilla tietään seuraavaan lentokoneeseen etsivä matkalaukkuni on nyt siis puolillaan sieniä ja pari rasiaa on käsimatkatavarassakin. Carlos illalla soittaessaan (niin, facebookin kautta voi soittaa kännykällä maasta toiseen ilman puhelumaksuja) kysyi: ”São cogumelos mágicos, que fazem rir?”, ovatko ne taikasieniä, jotka saavat nauramaan.

Yhteen aikaan ainakin Lissabonissa oli liikkeitä, joissa myytiin erilaisia sieniä joista ei ollut tarkoitus laittaa keittoa eikä kastiketta, vaan ihan vaan pää sekaisin. Sittemmin kaupat on taidettu sulkea kun asiakkaita alkoi kupsahdella. On kai vaikea tietää milloin sienten kanssa vetää överiksi.

”São cogumelos que fazem sorrir”, vastasin Carlosille, ne ovat sieniä jotka saavat hymyilemään. Koska ovat niin hyviä. Katsotaan millaiset ilmeet on illalla kun paistan tuoreita kantarelleja. Saattavat olla muikeita. 

Porton kentällä tullimies pysäytti minut. Kääk! Vaikkei sienissäni ollut mitään laitonta, voisi tullilaboratoriolla mennä tovi sitä varmistaessa ja sen aikaa könöttäisin kai putkassa. Tullimies kysyi mistä olin lähtenyt matkaan. Kiiruhdin kertomaan, että Helsingistä, Suomesta, Finlândia. 

Sain jatkaa matkaa ja kipitin niin lujaa kuin korkokengistä lähti, ennen kuin laukusta ulostunkeva kuivattujen tattien haju saavuttaisi tullimiehen sieraimet. 

Vaikka Suomi-viikkoon sisältyikin paljon löytämisen riemua, kävin läpi myös sen koko tunneskaalan, jonka ulkosuomalainen entisessä kotimaassaan kohtaa. Liikuttavia hetkiä oli monta. En käy niitä läpi, ne ovat niin henkilökohtaisia eikä pelkästään minulle, mutta tämän voin kertoa: sain ennakkoon syntymäpäivälahjaksi lipun ja matkan Minnesota Orchestran konserttiin Lahden Sibeliustalossa. Upeasti soittavaa orkesteria johti Osmo Vänskä ja solistina oli viulisti Pekka Kuusisto. Niin, juuri hän, joka yhteislaulatti hiljattain yleisöä The Royal Albert Hallissa karjalaisen kansanlaulun tahtiin. Tällä kertaa hänen ylimääräinen kappaleensa ei naurattanut. Emigrantin silmäkulmissa kimalteli kyyneleet kun hän soitti harkitun hienoisen epävireisesti melankolisen ruotsalaisen kansanlaulun ”Vi sålde våra hemman”, tunnettu myös nimellä Emigrantvisan.

Se vaan jotenkin kolahti omalla kohdalla. En väitä että 1800-luvulla nälkää pakenevien ruotsalaisten tai suomalaistenkaan maastamaastamuuttajien ja itseni välillä olisi yhtäläisyyksiä. Paitsi yksi. Kaikki me olemme lähteneet etsimään parempaa elämää. He ravintoa ruumiille, minä sielulle. 

Laulu soi päässä yhä. 

Savun seassa

Elokuun alkuun ehdimme, ennen kuin ne kunnolla alkoivat. Metsäpalot. Viime viikonlopun helteinen sää kirvoitti useita tulipaloja, ja tälläkin hetkellä roihuaa yli 500 paloa eri puolilla Portugalia. Sunnuntai-iltana savu alkoi harmaannuttaa taivasta meilläkin päin ja laskevasta auringosta tuli surullisen hehkuva pallo. Lähin laaja palo on tiettävästi Barcelosin alueella, 30-40 kilometrin päässä. Tuulen kaukaa kantama savu kirvelee silmissä ja sieraimissa, vaikkei hajua juuri tunnekaan. Siihen on nyt tottunut, nenä turtunut.

Meillä ei ole lämpömittaria, mutta kännykän sääsovellus näyttää tälle kylälle enää 29 astetta. Savu on hämärtänyt auringon eikä paahde ulotu maanpinnalle asti niin voimakkaana. Lämpöä on silti ihan riittävästi, että tarkenee kevyissä vaatteissa silloinkin kun ei tarvitse tehdä mitään fyysistä työtä. Vihdoinkin voin istua tietokoneella pidemmän jakson ilman että jalat ja kädet kohmettuvat. Nyt ne vaan hiostuvat. Fyysisessä työssä tai ulkona ollessa hiki nousee heti pintaan nahkeuttamaan ihoa. Riittää kun kävelee pihan poikki pyykkinaruille, tosin nyt ei tarvitse pyykkiä pestä. Niihin vain tarttuisi savun haju.

En mene tarkemmin metsäpaloihin, niistä olen kirjoittanut jo aiemmin (lue täältä). Savunsekaisissa tunnelmissa valmistaudun Suomen matkaan. Odotan sitä harvinaisen malttamattomana. Olisiko niin, että kun asunnon myytyäni ei ole enää sitä veroviranomaisen määrittelemää ”kiinteää sidettä” Suomeen, sinne menee kuin ulkomaille, ihan oikealle lomalle? Ei tarvitse huolehtia uuden vuokralaisen hankkimisesta, ei tavaroiden karsimisesta ja pakkaamisesta, ei kodinkoneiden toimivuudesta ja asunnon ties mistä kolhuista, elämisen jäljistä. Minun tarvitsee käydä vain pankissa ja verotoimistossa ja lopun ajasta saan viettää perheen ja ystävien kanssa ja käydä sienimetsässä. Se on luksusta.

Ennen matkaa vanharouva harjoittelee aamu- ja iltatoimista suoriutumista yksin. Kurkin raollaan olevan kylpyhuoneen oven takaa miten kaikki sujuu. Hyvin sujuu kun vähän auttaa alkuun. Muistisairasta vanhusta pitäisi kannustaa olemaan mahdollisimman itsenäinen, vaikka usein siitä tulee luistettua kun on helpompaa olla vieressä avittamassa kuin korjailla asioita jälkikäteen. 

Opettelen yhä vaan olemaan suvaitsevampi silloin kun asiat eivät mene mieleiselläni tavalla. Se on välillä vaikea paikka. Käytetyt sukat tai kengät ruokapöydällä, meloninkuoret keittiön lattialla, likainen lautanen astiankuivaustelineessä tai rikkaruohojen mukana nypityt kukantaimet eivät ole niin vakavia asioita, mutta kontrollifriikille ne takaavat verenpaineen kohoamisesta johtavan kivistyksen ohimoilla. Voi verisuoniparkani, miten teitä säästäisin? 

Haen vastapainoa niillä tavoilla jotka olen havainnut hyviksi. Neulon, virkkaan, koukkuan, ompelen, teen mitä tahansa käsityötä saadakseni aivoni lullaamaan toistuvien liikkeiden ja syntyvien silmukoiden tahdissa. Ajatukset keinuvat kuin kehdossa, ees taas, ees taas, pingotus ohimoilla laukeaa ja löydän hymyn taas. Kaikkein parasta on tarkastella valmista työtä, oli se sitten käsityö, kirjoitus, kunnostettu huonekalu tai mikä vaan. Se on aina saavutus, vaikka pieni olisikin, ja saavuttaminen on tekemisen polttoainetta. Se motivoi tekemään lisää ja saavuttamaan lisää. Siihen jää koukkuun. Luovassa työssä parasta on se, että jokainen valmis työ on saavutus. Eivät ne kaikki ole hyviä ja onnistuneita. Kaikki työt eivät ikinä edes valmistu. Jotkut jäävät marinoitumaan nurkkiin viikoiksi, kuukausiksi, vuosiksi. Niihin yrittää tarttua uudestaan, vaikka hampaat vetäytyisivät irveen, mutta epämieluinen työ jää melkein aina kesken. Sen hautaa kaikessa hiljaisuudessa syvimpään laatikkoon, vetäisee sen äärellä pienen henkisen ruksin kuin ristinmerkin ja sallii itsensä unohtaa sen. Luovaa työtä ei voi pakottaa. Tai voi, mutta se näkyy lopputuloksessa. Väkinäisyyden vaistoaa. 

Savu leimaa tätä päivää, varmaan huomistakin. Lentokoneet nousevat savuiselle taivaalle Porton kentältä, nyt kuuluu enää vain ääni, mitään ei näy. Tarkkailen työhuoneen ikkunasta maisemaa; huojuvia maissipeltoja, sankkaa metsää niiden takana, kuivettunutta laidunta, jolla naudat puhkuvat kuumuudesta. Tällainen helle on normaalia, tarkistin Carlosilta, ja juuri tällaista osasin täällä odottaa. Kuumaa ja kuivaa. Vain savu ei kuulunut siihen mielikuvaan. Siihen nyt totutellaan.