Miten syntyi Arvoton

Maaliskuun lopussa ilmestynyt, uuden sarjan aloittava rikosromaani Arvoton on herättänyt lukijoissa monenlaisia tuntemuksia. Ajattelin avata kirjan taustoja ja kirjoitusprosessia hieman, sillä saamani palautteen mukaan tämä kirja on myös monen lukijan mielestä tärkeä. 

Uuden kirjan suunnittelu lähtee liikkeelle ideasta, joka voi olla hyvinkin pieni yksityiskohta. Ideat saan yleensä tositapahtumista, mutta myös paikoista. Hauduttelen ideansiementä pitkään, jopa pari vuotta. 

Arvoton sai alkunsa uutisesta, jossa kerrottiin rannalta löytyneestä ei kantaväestöön kuuluvan ihmisen päästä. Pyörittelin aihetta pitkään omassa mielessäni, minulle oli selvää että halusin kirjoittaa siitä, mutten tiennyt miten aihetta lähestyisin.

Elimme pahinta pandemian aikaa, kun uutisiin nousivat vierastyövoiman ahtaat asuinolot ja koronatartunnat. Siinä ohessa tuli ilmi moninainen riisto ja hyväksikäyttö, jopa orjatyön teettäminen. Aasiasta ja Afrikasta tulleita paremman elämän etsijöitä haastateltiin, he antoivat kasvot tälle ajankohtaiselle ilmiölle. 

Samoihin aikoihin Portugaliin haettiin jatkuvasti suomenkielistä työvoimaa asiakaspalvelutehtäviin. Palkka on noin kaksinkertainen kansalliseen minimipalkkaan nähden, lisäksi heille tarjotaan muita etuja.

Aloin miettiä tätä ristiriitaa. Miksi toisia pidetään arvokkaampina, miksei toisten työpanosta arvosteta?

Paloittelusurma ja eriarvoisuus loksahtivat mielessäni kohdalleen.

Yksi tapahtumapaikoista, Apúlian ranta. 

Aloitin tarinan luonnostelun 1.9.2021. Ihan ensiksi päätin lähettää Rui Santosin viljelemään viiniä ja aloittaa uuden sarjan uudella päähenkilöllä Nelson Monteirolla. Halusin hänestä edeltäjäänsä vanhemman ja rosoisemman. Nelson on eronnut ja asuu puutarhaa ja kanoja hoitavan isänsä kanssa, hänellä on rotweilerinpuolikas Gaia, jonka esikuva torkkuu parhaillaan ulkona pihallamme. Nelson potee unettomuutta kuten minäkin, mutta hän käsittelee sitä eri tavalla. Alaiset eivät halua hyväksyä pääkaupungista lennähtänyttä uutta esimiestään, Nelsonin on voitettava heidän luottamuksensa, mutta se ei käy helposti. Nelsonin hahmo tulee avautumaan lukijoille sarjan mittaan, säästin jotain tuleviinkin osiin.

Seuraavaksi tein taustatutkimusta, luin uutisartikkeleita, tutkin maahanmuuttotilastoja ja eri etnisiä ryhmiä, kävin tapahtumapaikoilla. Yksi tarinan keskeisistä hahmoista on suomalainen Emilia, mutta minun oli päätettävä mistä maasta tulisi toinen päähahmoista. Erinäisten selvitysten jälkeen päädyin Bangladeshiin.

Punainen ovi ja kukkaruukut
Ribeirassa päätyivät Arvottomaan.  

Kirjoitustyö Arvottoman parissa eteni ripeästi, ja raakaversio valmistui 34 kirjoituspäivän jälkeen lokakuun puolivälissä 2021, jolloin sanamäärä oli reilu puolet lopullisesta sanamäärästä. Tapoihini kuuluu kirjoittaa tarinan juoni auki nopeassa tahdissa, näin langanpäät pysyvät paremmin hallinnassa. Tekstin muokkaukseen meneekin huomattavan paljon enemmän aikaa. Teen useamman editointikierroksen, joiden aikana syvennän henkilöhahmoja, lisään yksityiskohtia ja miljöökuvauksia ja teen tarvittavia tarkistuksia kontaktieni kautta. Arvottomaan sain tärkeää tietoa muun muassa eräältä Suomessa asuvalta bangladeshilaisnaiselta. 

Aivan lopuksi hion tekstiä ja sanamuotoja lause lauseelta, myös tulosteen avulla.

Arvottoman kanssa kävi niin, että mitä pidemmälle sitä kirjoitin, sitä tärkeämmältä sen teema alkoi tuntua. Minulle tuli palava tarve nostaa esiin epäkohta, joka aika ajoin nousee uutisotsikoihin mutta unohtuu sitten. Mikään ei tunnu muuttuvan, yhtenä syynä pidän päätöksentekijöiden välinpitämättömyyttä EU:ssa.

Arvottomassa sivutaan myös muun muassa tehoruoantuotantoa. Eikö se olekin yksi syy miksi halpaa työvoimaa tarvitaan? 

Raakaversion valmistuttua tein välittömästi tiiviin editointikierroksen, minkä jälkeen laitoin käsikirjoituksen hautumaan pariksi kuukaudeksi. Helmikuussa 2022 solmin Arvottomasta kustannussopimuksen Otavan kanssa. Samassa yhteydessä sain rakentavia kommentteja käsikirjoitukseen ja ehdotuksia sen parantamiseksi. Editointityö jatkui välittömästi, kaikkiaan tein 8 versiota ja työstin käsikirjoitusta 143 päivänä ennen varsinaista kustannustoimitusta. Kirja ilmestyi 23.3.2023, noin puolitoista vuotta siitä kun olin alkanut sitä hahmotella muistikirjaani.

Pala Portugalin historiaa:
Arvottomassa kerrotaan myös
carguejeiras-naisista.

Kirjoitustyön loppuvaiheilla satuin Porton metrossa bangladeshilaismiehen viereen, ja ryhdyimme juttusille. Hän oli tyytyväinen työhönsä, hänellä oli portugalilainen työnantaja, asunto ravintolan yhteydessä, ateriat työn puolesta ja hän sai palkkaa yli minimipalkan. Vapaapäivinään hän kertoi käyvänsä tutustumassa eri paikkoihin. Hämmennyin, kun hän alkoi kesken jutustelun selata puhelintaan.

Pian hän näytti minulle videota lapsestaan, joka oli syntynyt viikkoa aikaisemmin Bangladeshissa. 

Tämä liikuttava tositarina ja monta muuta vastaavaa minitarinaa päätyi jossain muodossa Arvottomaan. 

Kotiani vastapäätä olevaan taloon avattiin toukokuussa hostelli. Sen yläkerta on täynnä kerrossänkyjä, löysin kuvia Bookingin sivuilta. Osa asiakkaista kävelee paikalle rinkka selässään, mutta ylivoimaisesti enemmän on nuoria aasialaisia, afrikkalaisia tai eteläamerikkalaisia miehiä. Ja ei, he eivät ole matkalla Santiagoon.  

Toivoisin lukijoiden tarttuvan Arvottomaan, haluaisin heidän suovan ajatuksen niille lukemattomille ihmisille, jotka tekevät työtä jota emme näe, mutta jonka tekemättä jättämisen huomaisimme kyllä hyvin pian.

He ovat sen arvoisia.

Mutkia matkassa

 Kahden Suomessa vietetyn viikon jälkeen olen jälleen kotona, kiitos Lufthansan. Monet lentoyhtiöt ovat peruneet lentojaan, lentokentilläkin on ollut käsittämättömän ruuhkaista matkustajamäärien räjähdettyä käsiin. Viimesyksyisen KLM:n sähläyksen jälkeen en edes harkinnut lentäväni sillä yhtiöllä, vaikka aikataulut olisivat olleet miellyttävämmät.

Lufthansa saa minulta kuitenkin kymmenen pistettä ja papukaijamerkin. Mennen tullen lentoaikataulut pitivät, tosin tänä aamuna oli Münchenissä pistettävä juoksuksi, kun vaihtoaikaa oli vain neljäkymmentä minuuttia ja terminaalia piti vaihtaa. Olin lähes varma, etten ehdi lennolle ja ettei matkalaukku ainakaan tule perille Portoon. Tuli se. Tosin lento lähti tunnin myöhässä Portossa vallinneen sumun vuoksi.

Paikasta toiseen siirtyminen ei ole aina niin suoraviivaista kuin odottaisi. Kun aloin valmistella käyntiä Porvoossa huomasin Onnibussin vallanneen vuorot. Menolipun ostin netistä, kaikki hyvin, mutten tiennyt milloin pääsisin palaamaan Helsinkiin. Päivän päätteeksi tähtäsin Uudenmaan ELY-keskuksen liikennöimään vuoroon, mutta järkytyin, kun kuljettaja ilmoitti ettei matkaa voi maksaa käteisellä eikä kortilla. Hän päästi minut varmaan säälistä kyytiin ja aloin kännykällä hankkia lippua. Maksu piti vahvistaa verkkopankin kautta, onneksi tunnukset olivat mukana. Käsittämätöntä toimintaa!

Mutkien kautta sujui myös Töölöstä paluu ensimmäisenä lauantaina, sillä Mannerheimintie oli suljettu ja raitiovaunut ajoivat poikkeusreittiä Puolustusvoimien paraatin vuoksi. Tankit vyöryivät Helsingin kaduilla, ei mitenkään miellyttävä näky. Jäin seuraamaan kunnes sotilasajoneuvot olivat kerääntyneet Olympiastadionin edustalle, lähdin sitten etsimään kasin ratikan pysäkkiä. Alkoi sataa kaatamalla. Jotkut Rakkaista Lukijoista ehkä muistavat, että ikkunoiden pesun lisäksi vihaan kastumista muualla kuin suihkussa. Litisevin kengin kävelin pari kilometriä ennen kuin pääsin loppumatkan ratikan kyydissä.

Viime lauantaina olin Kouvolan Dekkaripäivillä Kustannus Aarnin Pasi Luhtaniemen haastateltavana. Kiperiäkin kysymyksiä, mutta oli mukavaa olla pitkästä aikaa elävän yleisön edessä. Se on kuin lataisi akkuihin virtaa. Oli upeaa nähdä livenä Pasi, jonka tunnen Tarinavirran työryhmästä. Tapasin myös yhden idoleistani, hykerryttäviä tarinoita kirjoittavan Antti Tuomaisen, ja sain tilaisuuden vaihtaa ajatuksia hänen kanssaan.

Niin mikä ihmeen Tarinavirta? Käy kurkkaamassa täältä!

Tilaisuuden jälkeen minulla oli kyyti takaisin Helsinkiin. ”Chauffeurin” gps meni kuitenkin sekaisin, eikä hän löytänyt Kaupungintalolle. Kysyin neuvoa paikalle osuneelta Bolt-kuskilta, joka ystävällisesti tarjoutui viemään minut sinne missä kyytini odotti. Myönnän, epäröin vahvasti hypätä tuntemattoman matkaan, tein sen silti, sen verran nuutunut olin siinä vaiheessa päivää. Kun sain kuulla bolttaajan olevan Venäjältä, näin jo sieluni silmillä miten minua kuskattiin korpeen ja omaisille satelisi lunnasvaatimuksia. Ennakkoluuloni saivat vallan.

Ihan turhaan. Pari minuuttia myöhemmin hän tipautti minut sovittuun paikkaan ja jatkoi matkaansa.

Monenlaisia mutkia oli siis reissussa, sen sijaan kirjailijan urallani mutkat näyttävät ainakin tällä hetkellä oienneen. Tein talvella seuraavasta (seitsemännestä) rikosromaanistani sopimuksen Otavan kanssa, samalla aloitan uuden sarjan. Ensi vuoden puolella ilmestyy myös ensimmäinen romanttinen viihderomaanini Karistolta. Voiko enempää toivoa? Voi tietenkin, mutta otetaan yksi vaihe kerrallaan.

Viimeiset pari viikkoa ovat olleet niin ohjelmantäyteisiä, etten ole ehtinyt kirjoittaa. Odotan malttamattomana sukeltamista takaisin tarinoiden maailmaan, olen itsekin vasta tutustumassa uusiin henkilöhahmoihini, ja tämän tauon aikana minulla on ollut ikävä heitä. 

Portugalissa on helteistä. Maissi kasvaa kohisten, kolean kevään jälkeen voi vihdoin nakata villasukat nurkkaan ja antaa varpaiden nauttia auringosta. Matkalaukku on vielä purkamatta, keittiökin imuroimatta, mutta kaikki tulee tehtyä, vähitellen, kuten kirjatkin kirjoitetaan.

Auringon alla

Istun koneeni ääressä ja katselen ikkunasta näkyvää vihreää maisemaa, päättäväisenä kirjoittamaan blogipäivityksen. Edellisestä on vierähtänyt vuosi. Ei siksi, etteikö olisi tapahtunut mitään. Mitään mullistavaa ei olekaan. Elämä mennä nitkuttaa eteenpäin kuin rasvausta kaipaava rengas rattaissa. Kaikillahan se on sellaista nyt, on ollut jo pari vuotta. En nyt mainitse sitä yhtä k-kirjaimella alkavaa nimeä, en jaksa enää kuulla tai ajatella sitä. Et varmaan sinäkään, Rakas Lukija.

Normaali Irtioton päivitysten kirjoittaminen edellyttää tietynlaista mielentilaa. Sellaista eteeristä ja seesteistä, jolloin omat vähemmät mukavat tunnelmat ja ajatukset väkisinkin kellahtavat toisinpäin, myönteisiksi. Tosiasiahan on se, että arki voi olla kuluttavaa jopa Irtiotossa. Aina on jotain siivottavaa. Koirat metelöivät. Kisu on kateissa. Pyykkejä ei saa kuiviksi. Vanharouva... huokaus. Etenevään muistisairauteen liittyy vainoharhaisuuden hetkiä ja agressivisuutta. Vaikka kuinka tolkuttaa itselleen että kyseessä on sairaus, ei se riitä. Kamelin selkä on pahasti notkollaan. 

Kirjoittaminen on pakopaikkani. Valtasin yläkerrasta yhden huoneen työhuoneeksi, näköala kadulle ja pelloille ja laitumelle ilta-auringon puolelle. Viihdyn täällä siihen saakka, kunnes alamme laittaa illallista. Kisu pitää usein seuraa. Illallisen jälkeen se häiritsee neulomistani käymällä pötköttämään syliini. En aja sitä pois. 

Työstän parhaillaan seitsemättä rikosromaaniani. Seitsemättä! Kuudes ilmestyi muutama päivä sitten ja on jo lukijoiden kätösissä. Katumuksen kallion kirjoittaminen oli paikoin kivikkoinen tie, mutta maaliin päästiin, kiitos kustannustoimittajan ja koelukijoiden. Julkkareita ei ole tänä vuonna edes virtuaalisina, mutta saatan jonain päivänä pitää Live-lähetyksen Facebookissa kirjailijasivullani. Ilmoitan siitä kyllä etukäteen siellä. 

Viikko sitten esitin Carlosille, että haluaisin mennä jonain päivänä meren rantaan katsomaan auringonlaskua. Lauantaina loppupäivästä hän tuli työhuoneeseeni ja sanoi, että lähdetään. Otin kameran mukaan. Kirjailijana minun pitäisi tietysti osata kuvailla miltä tuntuu katsella kun hehkuva aurinko koskettaa horisonttia. Kun tuntee seesteistä rauhaa, kun sisin pakahtuu, kun päivän päättyessä haikeuden sijaan tuntee toivoa ja uskoa, voimaa. Sen muutaman hetken ajan, kun aurinko vajoaa horisontin taa, kaikki tuntuu mahdolliselta, kaikki tiet ovat avoimia, arkikin aika kivaa. 

Kuulen laitumen portin kitisevän. Karja on ruokittu. Ehkä lähdemme taas rannalle? 

  

Erilaiset julkkarit

 
Uusin rikosromaanini Häpeän aukio, Portugali-dekkarien viides osa ilmestyi kaksi viikkoa sitten. Jännityksellä aloin odottaa miten otetaan vastaan teos, jonka koen itselleni läheiseksi eri tavalla kuin aiemmat. Sen kirjoittaminen oli monisyinen prosessi, jossa oli mukana monenlaisia tuntemuksia. Kirjoitin myös aiheesta, jota olen pyöritellyt mielessäni pitkään: keski-ikäisen naisen alkoholismista. Aihe, josta kukaan ei halua puhua.

Ensimmäisten kommenttien perusteella tarinan Mafalda on herättänyt hyvinkin ristiriitaisia tuntemuksia. Se oli tarkoituskin. Kukaan ihminen, ei edes kirjan fiktiivinen hahmo, ole oikeasti mustavalkoinen, joko hyvä tai paha. Ihminen on kokemustensa ja tekojensa ja valintojensa summa, ja sen sijaan että tuijottaisimme rappiotilassa olevaa ihmistä tuomiten, meidän pitäisi yrittää nähdä syvemmälle ja ymmärtää, että jotain on tapahtunut kun ihminen on päätynyt siihen tilaan. Inhon sijaan voisimme tuntea hitusen myötätuntoa, niin maailmasta voisi tulla hivenen verran parempi paikka. Ei kukaan pienenä lapsena päätä, että ”sitku mä tuun isoks mä haluun olla alkkis”. Kukaan ei ole täydellinen, yhdellä on enemmän tahdonvoimaa kuin toisella, enemmän onnea, enemmän mahdollisuuksia, enemmän läheisten tukea, enemmän eväitä elämään. Yritetään muistaa se kun seuraavan kerran kohtaamme jonkun ”Mafaldan”.  

Ensimmäisenä Häpeän aukion ehti arvioimaan Kirjojen kuisketta -blogi (katso täältä), seuraavana Helsingin Sanomat (katso täältä). Varsinkin jälkimmäinen arvostelu sai aikaan onnitteluviesten tulvan ja selvän ryntäyksen kirjastovarauksiin ainakin Helsingin alueella. Hämmentävää. Ihanaa. 

Viimeisen vuoden aikana ollaan vietetty erilaista pääsiäistä, juhannusta ja joulua. Nyt pidettiin erilaiset julkkarit, kun kirjanjulkistamistilaisuus oli virtuaalisesti Porton ja Porvoon välillä kirjailija Jaana Lehtiön haastatellessa minua. Ensimmäinen kerta, kun olin julkkareissa villasukat jalassa! Tallenteen voi yhä katsoa täältä. Facebookissa tallenne on kerännyt yli 2200 katselukertaa, tai ainakin vilkaisua. 

Työt jatkuvat, niin kirjoittaminen kuin siihen liittyvä oheistoiminta. Koska lukijatapaamisia ei voi järjestää paikan päällä, tehdään niitä verkon kautta. Lukupiiri- ym. vierailuja on ollut ja lisää on tulossa, tekniset sovellukset siihen on olemassa. Varsinkin pienessä ryhmässä on mukava kertoa kirjoista ja kirjoittamisesta ja vastata kysymyksiin. Näistä kohtaamisista saa ihan yhtälailla uutta energiaa ja intoa kirjoittamiseen kuin lähitapaamisistakin. Korona on ja jatkuu vielä tovin, mukaudutaan siihen.

Häpeän aukion voi tilata Into Kustannuksesta, ostaa kirjakaupasta tai lainata kirjastosta. E- ja äänikirjat ovat saatavilla suoratoistopalveluissa. 

Päiväni murmelina

Tavallista pidemmältä tuntunut vuosi lähestyy hiljalleen kohti loppuaan. Vuodenajat ovat vaihtuneet, mutta päivät sujuneet pitkälti samoin rutiinein, niin toistensa kaltaisina, että olen joskus ajatellut eläväni elokuvaa Päiväni murmelina. Samat asiat toistuvat päivästä toiseen: aamutoimet, koirien riehunta kun laitan niille ruokaa, se kun ne ajavat kissan palmupuuhun, vanhanrouvan valitus kylmästä (oli vuodenaika mikä hyvänsä), lounaan jälkeinen vetäytyminen yläkertaan kirjoittamaan, illallinen, nukkumaan meneminen. Joka päivä samat puuhat samaan kellonaikaan samoin saatesanoin.

Päivittäisten rutiinien toistuminen ei johdu edes koronasta. Elämä vain on tällaista. Arkea. Ennen sitä katkaisivat matkat ja lukijatapaamiset, tutustumiset uusiin paikkoihin ja ihmisiin. Nyt viikon ja kuukauden kohokohdat ovat melko matalia ja isommat huiput jotain sellaista, mikä ennen oli aivan tavallista. Jos pääsen käymään Portossa päiväseltään, palaa kotiin virkistynyt ja innostunut Anu. Parin tunnin kävely rannalla kameran kanssa yhtenä päivänä teki minusta ihan uuden ihmisen. Ilon repiminen pienistä asioista korostuu nyt entisestään, ja sekin, että täytyy tehdä niitä asioita joista tulee hyvä olo. Värjään kasveilla lankaa, neulon sukkia, myyn niitä tutuille ja laitan osan hinnasta hyvään tarkoitukseen, vähäosaisten ruoka-apuun eli Banco Alimentariin. Viime vuonna kertyi ostoskärryllisen edestä ruokaa, tänä vuonna toivottavasti vähintään saman verran. Tarve ainakin on suurempi. 

Kirjoitan parhaillaan kuudetta rikosromaaniani. Muutin työskentelyaikatauluani, jotta voisin hyödyntää päivänvalon ajan muuhun tekemiseen, kuten käsitöihin ja kodin askareisiin. Ryhdyn kirjoittamaan loppuiltapäivästä ennen kuin alkaa hämärtää ja jatkan koneen naputusta melkein siihen asti kunnes on aika laittaa illallista. Ehdin sohvannurkkaan Carlosin seuraan vasta lähempänä iltakymmentä. Törmäämme toisiimme pitkin päivää, olemme ainakin läsnä ja lähettyvillä, vaikka molemmilla on omat tekemisensä. 

Kun elämä pyörii pitkälti kotipiirissä, on mahdollisuus hidastaa ja karsia turhaa hötkyilyä. Miettiä mikä on oleellista, olla kiitollinen terveydestä ja jokaisesta päivästä. Harmituksen hetkiä on ja toisinaan ne ovat todella mustia, mutta ne menevät ohi. Odotan. Jonain päivänä olemme jälleen vapaampia. Jonain päivänä pelko väistyy ja antaa tilaa toivolle. Jonain päivänä voimme taas halata ystäviä ja läheisiä ja itkemme siitä ilosta. Odotan tämän murmelin talviunen päättymistä ja uuden kevään alkamista. 

Lomatunnelmia

Olen lomalla kirjoittamisesta. Viides rikosromaanini on koelukukierroksella, ja sen kustannustoimitus jatkuu elokuun alussa. Jouten en tietenkään osaa olla, eli olen tehnyt maalausremonttia sekä ylä- että alakerrassa.

Loma näkyy lähinnä siinä miten käytän luppoajat. Eräänäkin aamuna istuin aamuteen ajan pihalla neulomassa. Yleensähän syön aamujugurtin ja -murot seisaaltani samalla kun laitan edellisen illan astiat kaappiin, annan ruokaa koirille (ja kissalle, jos hän suvaitsee ilmaantua patéelleen), pistän pesukoneen pyörimään, kastelen janoisimmat pihakasvit, putsaan jääkaapin ja pakastimen ovet maitotahroista, pistän lankoja värjäytymään. Teemukillisen aikana samat askareet jatkuvat, mutta saatan välillä piipahtaa viemässä roskat tai imuroimassa jonkin tilan tai huuhtelemassa värjätyt langat naapurin vesialtaalla, missä vielä juoksee vettä.  

Istuminen paikallaan teemukillisen ajan tuntui hurmaavalta. Koirat kävivät vuoron perään kerjäämässä rapsutuksia, kissa nökötti nurmikolla silmät kiinni ja odotti kai että varpunen tipahtaisi koivet ojossa kuonon eteen. Tätä pitäisi tehdä useammin, ajattelin. Edes kerran viikossa. Edes sunnuntaiaamuisin. Kuka minua muka estää?

”Sinun pitää koko ajan suorittaa”, sanoi perheystävä, kun kerroin neulovani samalla kun juttelemme Whatsappin kautta. Totta varmaan. ”Olet hyperaktiivi”, väittää Carlos, jota taitaa välillä harmittaa kun en pysähdy hetkeksikään, paitsi kirjoittaessani. Olen supernainen, joka sunnuntailounaaksi tekee kolme pellillistä pizzaa from scratch, siinä sivussa melko työlään kuivakakun ja tähtianiksella maustetun vaniljakastikkeen, lopuksi vielä pyöräyttää syömisen ohessa pari pellillistä sämpylöitä muiden pyöritellessä silmiään. Onhan se rasittavaa katsella. Vuorosunnuntaisin sentään haetaan valmis ruoka marketista. Sitä odotellessa haahuilen keittiössä ja ihmettelen mihin sitä ryhtyisi. Pesaisen sitten vaikka alakerran kylpyhuoneen. Ja jos virtaa ja aikaa riittää, jatkan yläkerrassa.

Mutta lomalla olen, ja yhtenä iltapäivänä istuin pihan perällä ihan vain neulomassa odotellessani maalin kuivumista. ”Minä olen lomalla”, hihkaisin Carlosille, joka tuli hakemaan jotain työkalua pihakatoksen alta. Hän hymyili rohkaisevasti. Ajatteli varmaan, ettei tuo kauaa tuossa pysy. Pöh. Kyllä minä osaan relata, eräänäkin iltana menin riippumattoon lukemaan. Vieläpä lastenkirjaa. Olin siinä niin kauan kunnes tuli kylmä ja aika ryhtyä illallisen laittoon. Puoli tuntia tai jotain.  

On tietenkin tärkeää välillä pysähtyä ja olla tekemättä mitään. Antaa ajatuksille tilaa syntyä ja kasvaa. Tai olla ajattelematta mitään. Katsella kuunsirppiä, nukkuvaa kissaa, maissin kasvamista tai tomaattien kypsymistä. Kuunnella pöllön huutoa yössä, sammakoiden kurnutusta, hiljaisuutta – ihanaa, täyteläistä hiljaisuutta. Ottaa hetkiä sieltä täältä ja tallentaa ne, sillä niistä hetkistä voi ammentaa voimia sitten kun on tarpeen.

Loma jatkuu. Ehkä jonain päivänä repäisen ja otan kissan kanssa päiväunet. Seuraavaksi tartun kuitenkin taas maalitelaan. 

Kuvissa kukkia ja ahkeria ötököitä. 

Neiti Aika

Silloin kun olin lapsi, ennen kännykkäaikaa ja digitaalisia televisioita tai tietokoneita, soitettiin lankapuhelimella (sellaisella, jossa oli pyöritettävä numerokiekko) tiettyyn numeroon jos haluttiin tarkka kellonaika. Nauhoitettu naisen ääni kertoi sen. Kuka muistaa Neiti Ajan? Edellä mainituista teknisistä välineistä huolimatta häntä ei ole hyllytetty, vaan hän on yhä olemassa.

Muistin Neiti Ajan, kun mietin miten aika ei tahdo riittää kaikkeen mihin sen pitäisi. Miten sitä nuorempana sai aikaiseksi kaikenlaista ilman minkäänlaista vaivaa, villapuseron neuloin viikossa, leivoin, poimin, säilöin, kaikki täyspäivätyön ja tunnin työmatkojen ohella. Nyt turaan sitä sun tätä eikä mikään tule valmiiksi. Väitän, että tunnit ja minuutit ovat lyhentyneet ja käytän ne tehottomammin. Minusta on tullut hidas, ei silleen nautiskelevalla tavalla vaan yksinkertaisesti siksi, kun en enää osaa hosua. Enkä jaksa. Vanha väsyy.

Rytmitän päivää, kaikelle on oma slottinsa. Aamupäivällä siivousta putsausta pyykkäystä kastelua kitkemistä tai vaihtoehtoisesti lankojen värjäystä. Lounaan jälkeen kirjoittamista kirjeenvaihdon ynnä muiden tietokoneella tehtävien asioiden hoitamista suomen opetusta. Hups, kello on melkein kuusi. Koirien kanssa pikainen lenkki ja suihku. Sitten melkein pitääkin jo alkaa laittaa ruokaa tai ainakin käydä hedelmätarhalla viemässä kompostipussi. Illallisesta selvittyämme ja tiskattuamme kello on puoli kymmenen. Siinä on sitten aikaa harrastaa jotain. Jos vielä jaksaa.

Haluaisin soittaa Neiti Ajalle ja kysyä mihin aika oikein katoaa. Mihin sekunnit ja minuutit menevät, mitä niille tapahtuu, miksei niistä voi pitää kiinni. Jemmaako niitä joku joka maailmanlopun hetkellä pistää huutokaupan pystyyn ja myy jatkoaikaa niille joilla on varaa sitä ostaa. Minne hukattu aika valuu. Viemäriinkö. Saisiko sitä jollain konstilla takaisin, mielellään puhtaana, kiitos.

Odotat varmasti minulta tähän kohtaan jotain syvällistä viisautta, Rakas Lukija. Joudun tuottamaan sinulle pettymyksen. En ole yhtään sen viisaampi kuin Neiti Aika, joka vain latelee kellonaikoja välittämättä siitä että aika kuluu, sekunti toisensa jälkeen poksahtaa puhki ja haihtuu kuin saippuakupla, sillä erotuksella ettei niistä jää märkää länttiä todisteeksi siitä että ne olivat olemassa. Ajan ajattelu alkaa ahdistaa. Elämässä pääsee kuulemma vähemmällä jos ei pohdi liikoja. Siinä on vielä opettelemista, mutta onhan siihen, kuten kaikkeen muuhunkin, koko loppuelämä aikaa.