lauantai 8. helmikuuta 2020

Paluu maan pinnalle

Kahdeksastoista tammikuuta pidetty Totuuden portaiden julkistustilaisuus oli mahtavan onnistunut! Ensimmäisiä tulijoita ehdin tervehtiä, sitten katselin vain onnesta ymmyrkäisenä kun väkeä lappasi lisää Rikhardinkadun kirjaston lukusaliin. Istumapaikat eivät olleet riittää, mutta onneksi salissa oli lisäksi taittotuoleja. Yleisön joukossa oli monia yllätyksiä ja pitkänkin matkan takaa tulleita. Tilaisuus on samalla kohtauspaikka niin sukulaisille kuin entisille työ- ja koulukavereille. Kiitos kaikille paikan päälle saapuneille! 

Trubaduuriystävä Chrisu Österberg avasi tilaisuuden tunnelmallisella Lissaboniin sijoittuvalla laulullaan, minkä jälkeen kirjailija Jouko Sirola – edesmenneen äitini naapuri ja ensimmäinen henk.koht. tapaamani kirjailija – teki mainioita kysymyksiä haastattelussaan. Myös yleisö esitti kysymyksiä, yllättävin oli kymmenvuotiaan kummipojan kysymys siitä, milloin kirjoitan lastenkirjan. Öö, luonnos on olemassa, pöytälaatikossa.

Signeerausjono oli pitkä, vain pikaiset kuulumiset ehti vaihtaa tuttujen kanssa. Onneksi nimeni on lyhyt, jos monta kymmentä kertaa olisi pitänyt kirjoittaa vaikkapa Kirsi-Annikki Leväperä-Takametsä, olisi viimeisiin kirjoihin tullut pelkkää suoraa viivaa, korkeintaan loivaa mutkaa.

Kiitos vielä Jouko Sirolalle haastattelusta, Chrisu Österbergille musiikista, Marita Vianderille tarjoilun hoitamisesta ja kaikille muille jotka edesautoitte tilaisuuden onnistumista!

Vielä muutama päivä julkkareiden jälkeen kuljin pää ja jalat jossain ohuissa yläpilvissä. Se oli kivaa, mutta ei se tietenkään voi ikuisesti jatkua. Paluu maan pinnalle alkoi kun kotona kävin käsiksi arjen askareisiin eli siivoamiseen ja pyykkäämiseen. Olisi niin kiva jos koti olisi samassa kunnossa sinne palatessa kuin mitä se oli sieltä lähtiessä, mutten voi odottaa kaikkien jähmettyvän paikoilleen poissaoloni ajaksi. Sen verran realisti olen myös, etten oleta kenenkään tekevän viikkosiivousta silloin kun olen muualla. Meillä on jokaisella omat tehtävämme tässä talossa. No, vanharouva on saanut niistä vapautuksen. Koirat huolehtivat murujen nuohoamisesta keittiössä ja Kisu verenpaineeni kurissa pitämisestä. Luin joskus jostain että karvaisen otuksen silittäminen laskee verenpainetta ja toden totta, viikko sitten perhelääkäri mittasi normaalit lukemat. Epäilen kyllä mittarivikaa.   

Matkan jälkeen jatkuivat myös suomen tunnit ja nyt olen saanut toisenkin oppilaan, ja keväälle on tiedossa muutama opaskeikka ja matka Baseliin. Olen jatkanut myös viidennen Portugali-dekkarin työstöä Kisun seurassa samalla kuin Totuuden portaista alkaa tipahdella kommentteja ja arvioita. Jännittää, mutta ei enää niin paljon kuin ensimmäisten kirjojen ilmestyttyä. 

Tuskailen ajan riittävyyden kanssa. Olisi paljon luettavaa odottamassa, paljon kasvivärjättyjä lankoja neulottavana ja kankaita ommeltavaksi kaikkien normiaskareiden lisäksi. Nukkuakin pitäisi, mutta uni usein kaartaa minut kaukaa. Onko kyse orastavasta stressistä vai tekemisen innosta, en osaa vielä sanoa.

Sen tiedän, että pidän siitä mitä teen, ja olen suunnattoman onnellinen siitä ettei minun tarvitse räytyä sellaisessa työssä jossa en viihdy. Valintoja, onnenkantamoisia, mitä lie, ilmaiseksi ei ole mikään tullut eikä ilman kovaa työtä. Ja näin aion jatkaa, en toisinkaan osaa olla. 

2 kommenttia:

  1. Hei. Kuulostaa, että olet päässyt oman elämäsi ohjaimiin ja kutonut itsesi näköisen verkon ympärillesi. Minäkin kudon ahkerasti ja pidän blogia Barcelonassa. Ehkä saan enemmän rohkeutta kirjoittamiseen jonain päivänä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei, olisit linkannut blogisi! Tsemppiä ja rohkeutta kirjoituksiin!

      Poista