Kuinka usein unisukat pitää vaihtaa (iltasatu aikuisille)

Uutistenlukijan lause jäi kesken, kun nainen napsautti television sammuksiin. Hän nousi sohvalta huokaisten, käveli makuuhuoneeseen ja riisuutui, ripusti työvaatteet siististi henkariin jonka pisti roikkumaan vaatekaapin ovennupista. Hän istuutui sängynlaidalle ja kaivoi tyynyn alta yöpuvun.

Nallekuvioinen pyjama oli jo pesun tarpeessa, mutta nainen päätti pitää sitä vielä yhden yön. Ei hän yöllä nukkuessaan kuitenkaan huomaisi sen tunkkaista tuoksua. Huomenna sitten, lauantaina, voisi vaihtaa lakanat, käydä saunassa ja pukea puhtaan pyjaman. Keittää kamomillateetä ja katsoa Iltalypsyn.

Nainen kaivautui peiton alle, kietoi sen tiukasti ympärilleen ja yritti saada olonsa lämpimäksi. Mielessä mylläsivät tuhannet työasiat, ne mitä viikon aikana oli saanut tehtyä ja ne mitä oli vielä tekemättä, odottamassa maanantaina. Hän nukahti levottomaan uneen, pyörien kyljeltä toiselle, kykenemättä asettautumaan aloilleen.

Keskellä yötä ja syvintä unta nainen heräsi siihen, kun vilu värisytti hänen kehoaan. Peitto oli pudonnut puoliksi lattialle jättäen jalat paljaiksi. Varpaat tuntuivat jäisiltä. Nainen kiskaisi peiton takaisin päälleen ja muisti äidiltä joululahjaksi saadut unisukat. Hän napsautti yöpöydällä olevan lampun päälle ja alkoi silmät sirrillään kaivaa laatikostosta sukkia, löysi ne ja kiskaisi ne jalkaansa.

Muutaman minuutin kuluttua jalat olivat lämmenneet, ja vilunväristykset hellittivät. Hiljalleen lihasjännitys laukesi, ja nainen makasi sängyllään jäsenet raskaina, kuin ne olisi täytetty hiekalla. Hän nukahti ja nukkui syvää unta aamuun asti.

Niin hyvin hän nukkui, että alkoi joka yö käyttää unisukkia. Niiden hyväilevä lämpö tuntui leviävän koko kehoon. Unetkin tuntuivat pehmeämmiltä, pumpuliin pakatuilta, ja valoisilta. Aamuisin hän heräsi levänneenä ja virkeänä ja jaksoi kahlata läpi kamalien työpäivien.

Pari viikkoa myöhemmin, perjantai-iltana, nainen istui jälleen sängyn laidalla ja veti pyjamaa ylleen. Hän oli aivan uuvuksissa ikävän työviikon jälkeen. Kymmenen tunnin työpäivät eivät olleet edes pahinta. Hän oli joutunut tekemään asioita, jotka törmäsivät kolahtaen hänen omien arvojensa kanssa, ja harkitsi irtisanoutumista. Niin ei voisi tehdä niin ennen kuin olisi uusi työpaikka tiedossa, tai hän jäisi yhtä tuuliajolle kuin ne ihmiset, jotka oli vasten tahtoaan joutunut irtisanomaan. Ei kai kukaan järkevä ihminen tyhjän päälle hyppää?

Nainen huokaisi ja tuijotti unisukkia, joita piteli käsissään. Ne olivat pinkit, possunpunaiset suorastaan. Miten ihmeessä äiti oli saattanut antaa nelikymppiselle tyttärelleen vaaleanpunaiset pörrösukat? Niiden varsissa oli molemmin puolin valkoiset lampaat. Nainen nuuhkaisi sukkia. Ne olivat olleet käytössä joka yö jo kaksi viikkoa, mutta tuoksuivat yhtä raikkailta kuin silloin, kun hän oli ottanut ne esiin joulupaketista laventelisaippuan kera. Hentoinen laventelintuoksu tuntui niissä vielä nytkin. Ihmeellistä. Nainen nuuhkaisi pyjamaansa. Se haisi hikiselle, kostealle. Huomenna pitäisi taas vaihtaa lakanat ja pyjama. Kuinka usein unisukat pitää vaihtaa? nainen mietti ja tuijotti sukkia. Jos ne pesisi lakanoiden kanssa, värjäisivätkö pinkit sukat vaaleat lakanat? Menettäisivätkö lampaat hohtavan valkoisen värinsä?

Pieni kyynel tipahti lampaalle, ja nainen hämmästyi tajutessaan sen pudonneen hänen omasta silmästään. Ei hänellä ollut tapana vetistellä. Hän oli vaan väsynyt. Ja yksinäinen. Väsynyt olemaan yksinäinen.

Hän veti sukat jalkaan ja paksun peiton leukaan asti. Jalat olivat jo lämpimät, pehmeiden sukkien piirittämät. Silmät painuivat ja hän alkoi katsoa uniteatterin tarjoamaa esitystä. Se vei hänet aurinkoiselle hiekkarannalle, missä lokit eivät kiljuneet vaan kutsuivat kauniisti, ja vesi ulapalla välkkyi kuin jättikokoinen timantti. 

Kesä tuli, mutta nainen jatkoi unisukkien käyttöä. Hän piti niitä iltaisin kädessään, sängyn laidalla istuessaan, katseli ja nuuhki niitä. Vieläkään hän ei ollut pessyt niitä, ja ne olivat yhä kuin uudet. Joskus hän kuvitteli kuulevansa lampaiden vaimeaa määintää, mutta todennäköisesti se ei tullut sukista vaan ulkoa, missä ihmiset kävelyttivät koiriaan kadulla, ja saattoivat joskus puhua jotain. Ainakin se oli paljon järkevämpi selitys.

Joskus sukat tuntuivat karkailevan. Yhtenä aamuna hän löysi toisen sukan puolitangosta jalassaan ja toisen lattialta, hiipimässä ovea kohti kuin se olisi yrittänyt livistää. Nainen nappasi sen sormiinsa ja hähätti voitonriemuisena. Hän ei sukistaan luopuisi.

Joskus hän saattoi jutellakin niille jotain. Sukille, tai lampaille niissä. Joskus, kun hän oli oikein väsynyt, saattoi kyynel tai parikin tipahtaa, mutta sukat imivät ne pian näkymättömiin, peitellen tapahtunutta, hänen häpeäänsä. Sitä hän tunsi, ja riittämättömyyttä siitä, ettei kyennyt selviytymään työstään ilman henkisiä haavoja. Hänen pitäisi olla vahvempi. Mistä saisin lisää voimia? hän kysyi lampailta. Bäää, ne vastasivat.

Kai hänen pitäisi itse keksiä ratkaisu ongelmiinsa.

Oli taas talvi, ja unisukat olivat tarpeen, sillä vain niiden avulla nainen sai nukuttua yönsä. Hän tuntui olevan riippuvainen niistä, ei vain niiden tarjoamasta lämmöstä ja lempeistä unista, vaan siitä hetkestä ennen nukkumaanmenoa, jolloin hän piteli niitä käsissään ja katseli lampaita, yhä yhtä vitivalkoisia kuin sinä päivänä kun hän otti sukat käyttöön. Se hetki erotti arjen unesta, arjen, joka tuntui joskus liian raa’alta ollakseen totta. Elämäähän se vain oli, ja työtä, mutta joskus se tuntui imevän hänet tyhjiin, ontoksi, jättäen jäljelle pelkän hauraan kuoren, joka voisi rapsahtaa rikki pelkästä henkäyksestä.

Kuinka usein unisukat pitää vaihtaa? mietti nainen jälleen kerran. Hän nuuhkaisi sukkia, joita ei ollut pessyt vuoteen. Yhä niissä tuntui hentoinen laventelintuoksu, pinkki väri oli yhtä kirkas kuin ennenkin, eivätkä ne olleet nyppyyntyneet tai nukkaantuneet, ei sisältä eikä ulkopuolelta. Vuoden käytön jälkeen ne olivat uudenveroiset.

”Järjetön kysymys”, nainen nauroi ääneen itselleen. ”Unisukat pitää vaihtaa sitten kun ne tulevat likaisiksi.”

Hän kiskaisi sukat jalkaan, huokaisi hyvillään ja kaivautui peiton alle, nukahti. Sukat siivittivät unta, lennättivät hänet pumpulisten pilvien päälle auringonpaisteeseen, maailmaan jossa asiat olivat toisin, paremmin.

Aamulla nainen heräsi ja katsoi ulos, ensilumi oli satanut, pihan poikki kulki jäniksen jäljet. Kaikki oli puhdasta ja valkoista, viatonta.

”Kyllä tämä taas tästä”, nainen ajatteli ja lähti puskemaan kohti uutta päivää.