Vasikat iltakävelyllä

Täplikäs lilja.

Ei vielä voi kesäksi kutsua tätä vuodenaikaa, jolloin kukat ovat roihahtaneet kukoistamaan, pääskyset kiitävät pitkin laitumia, siivet hipoen heinänhuippuja, ja kärpäset pörisevät lemmenleikeissä, sisiliskot sujahtelevat pihamuurilla. Pihasammakoita olen jäänyt kaipaamaan; niitä ei ole näkynyt elävinä eikä kuolleina. Ehkä ne lymyilevät jossain kosteassa paikassa, passionhedelmäpuskan alla tai vihreinä ryppäinä rehottavien sitruunamelassien seassa, ja ryömivät sieltä ihmisten ilmoille yön pimeydessä ja kosteudessa.

Välillä paistaa, välillä sataa, melkein aina tuulee. Sade tekee hyvää, paitsi heille jotka ovat heinätöissä. Heinät alkaa kuitenkin olla jo korjattu, ja peltoja muokataan maissin haltuun. Tämän tästä ilmassa lehahtaa navetoiden ikioma parfyymi, joskus siihen sekoittuu savunhaju. Heti kun on kuivaa, jossain päin roihahtaa. Jollei mikään muu niin oksasavottojen tuotokset.

Päivät ovat pidenneet niin, että käydessämme illallispöytään on vielä valoisaa. Vasikat ovat silloin vielä ulkona laitumella, missä ne päivän mittaan nyhtävät heinää märehdinnän ja päiväunien välissä. Ne pitävät auringosta, loikoilevat laitumella hännät laiskasti liehuen, hätistäen loitommalle liian kärkkäitä kärpäsiä. Leuat eivät lepää koskaan. Ne jauhavat väsymättä.

Iiris lähdössä lentoon.

Yhtenä iltana lopettelimme illallista, ja Carlos lähti hakemaan laitumella olevat vasikat yöksi aitaukseen. Ei mennyt kuin hetki, kun hän säntäsi takaisin olohuoneeseen. ”Äkkiä! Vasikat juoksevat pitkin peltoa!”

Hyppäsin pinkkeihin saappaisiini, tempaisin oven vierestä lähimmän luudan ja lähdin juoksemaan. Juoksin rakennusten viertä, pihatietä hedelmätarhalle, sieltä traktoripolulle, kiertäen sähköpaimenen vartioimat laidunalueet. Juoksin niin lujaa kuin kintuista lähti. Näin miten ylempänä pellolla pölysi; se oli samana päivänä kynnetty ja kylvetty maissia, ja vasikat jolkottivat siellä illan hämärissä. Carlos juoksi niiden perässä hätistäen niitä aitausta kohti; hän oli juossut laidunten poikki, kun tiesi ettei sähköpaimen ollut päällä. Minä tulin toiselta sivulta ja huidoin luutaani. Saimme ohjattua vasikat maahan tallotun sähköpaimenen yli ja aitaukseen. Huh.

Jos monisatakiloinen eläin pääsee pitkälle omille teilleen, on sitä lähes mahdoton saada enää kiinni. Nyt karkulaisia oli kolme, mutta ne pysyttelivät yhdessä, ja olivat jo palailemassa kotiin päin silloin kun niiden karkureissu huomattiin. 

Ne olivat vain lähteneet iltakävelylle todetakseen sen, ettei ruoho ole vihreämpää aidan toisella puolella, ei ainakaan silloin kun siellä ei vielä kasva mitään. 

Ahkeran Liisan nimikkokukka. 

Juoksulenkin aikana sain varmaan aikamoisen adrenaliinisykäyksen. Olin ihan varma, että pohkeet olisivat maitohapoilla seuraavana päivänä, sillä rytmihäiriölääke pitää sykkeen yleensä matalana. Nyt ei. En edes hengästynyt pahemmin. Vain pakaroissa tuntui se, että oli tullut käytettyä lihaksia vähän tehokkaammin kuin yleensä. Maalla eläminen ja hyötyliikunta taitaa tehdä aika hyvää.

Pari viikkoa sitten tullut koiranpentu on kotiutunut. Se on aikamoinen termiitti ja riiviö kun sille päälle sattuu, mutta on hellyttävää katsoa kun se leikkii tai nukkuu. Kerran kohkatessaan se katkaisi kyntensä, se sattui niin että pidin sitä sylissä kunnes se nukahti. Paria tuntia myöhemmin pipi oli jo parantunut ja sit mentiin taas. Gaiankin pitää päästä välillä syliin. Tosin se on niin iso, että vain sen etutassut mahtuvat kyytiin. 

Tein vihdoin ison päätöksen: laitan Järvenpään asunnon myyntiin. Vaikka Suomeen vielä palaisinkin, en halua siihen enää asumaan. Jos siis ketä kiinnostaa valoisa ja avara rivitalokaksio, niin ottakaahan yhteyttä.

Näin ne elämän askeleet otetaan, yksi kerrallaan. Vaan ei ole vielä jalka laskeutunut takaisin maahan, kun on seuraava askel jo alkamassa. Välillä mennään verkkaisemmin, välillä juosten, mutta aina mennään, ei junnata paikoillaan. 

Kaksi varjoa

Meille tuli yllätysvauva. Tarkoitan tietenkin koiravauvaa. Vuokralaisemme pikkukoira sai kaksi kuukautta sitten kaksi pentua, joista sisukkaampi jäi henkiin. Isäkandidaatteja oli kolme; leskirouvan Bolinho, erään naapurin Bobbie sekä nimetön naamiouros (tumma muutoin, mutta silmillä on vaalea ”naamio”), joka reilun kilometrin päässä istuu päivät pitkät kotitalonsa portaalla, autojen viuhuessa kuonon edestä ohi. Gaia kertaalleen ärisi viimeksi mainitun tiehensä. Pennun värityksestä päätellen tämä isäehdokas oli kyllä jo muutenkin poistumassa paikalta ja vieläpä tyytyväisenä.

Päivää ennen meille muuttoa pentu oli kadonnut vuokralaisen pihalta, hedelmätarhan vierestä. Vuokralainen arvasi heti, että se on ryöstetty. Kyllä, luitte oikein. Emo johdatteli vuokralaisen voron jäljille, ja pentu löytyikin parinsadan metrin päästä, lievästi kehitysvammaisen nuorukaisen kotoa, mummon sylistä. Kuulinkin sitten sen uikutuksen meille asti. En tiedä montako koiraa heillä on ennestään, mutta yöllä haukkuessaan se kuulostaa varsinaiselta koirakuorolta. 

Pennun piti alun perin mennä naapuriin, mutta parin viime viikon aikana alkoi kuulostaa siltä, ettei sitä haluttukaan antaa sinne jo ennestään neljän koiran sekaan. Niinpä vuokralainen sanoi Carlosille, että jos haluamme pennun, saamme sen, täällä sillä olisi hyvät oltavat ja Gaia saisi leikkikaverin. Kävimme siis perjantai-iltana hakemassa sen uuteen kotiin, hedelmätarhan puoleisen portin tälle puolelle.

Yhtäkkiä huomaan syöväni hätäistä aamiaista emonikävää itkevä koiravauva käsivarrellani, moppaavani lammikkoa lattialta ja kerääväni pyykkejä narulta niin kuin olisin aina tehnyt ne yhdellä kädellä. Samalla mietin, että miten voin taata pienokaiselle turvallisen olon.

Että mitäh?

Päivää myöhemmin huomaan hauduttaneeni teepannussa pelkkää vettä. Juoksen hätäisesti vessaan, ja sillä välillä pentu juoksee pihan poikki hedelmätarhan portille, jonka toisella puolella emo raapii maata ja uikuttaa. Teen parin ensimmäisen päivän aikana ainakin kymmenkunta reissua portille ja takaisin hakemaan pennun. Matkaa on ehkä 30 metriä suuntaansa. Kyllä se pienestä spurttiharjoituksesta käy. 

Lounaan jälkeen pentu saa ruokaa ja suljen sen vähäksi aikaa lavandariaan päiväunille. Se on siellä ihan hissukseen. Kohta käyn ovenraosta kurkkimassa nukkuuko se vielä. Mielessä vilahtaa itkuhälyttimen hankinta.

Siis mitäh?

Aluksi tuntui siltä, etten muuta ehdi tekemään kuin kaitsemaan koiria. Tietokoneen ääreen pääsin vasta illallisen jälkeen, koirien nuokkuessa olohuoneen lattialle laitettujen vanhojen kylpyhuonemattojen päällä, vaihtaen välillä paikkoja keskenään. Päivän päätteeksi suorastaan upposin sänkyyn, aivan rättipoikkipuhkiväsyneenä.

Gaia, rottweilerinpuolikas, oli alussa tietenkin mustasukkainen. Otin ihan asiakseni tehdä sen kanssa meidän omia juttuja silloin kun pentu on päiväunilla; käyskentelemme traktoripolulla keräämässä villikukkia, haemme kanoille ruohoa tai viemme roskat. Rapsuttelen sitä kaikessa rauhassa. Se on meidän laatuaikaa.

Gaia on yhtäkkiä kiinnostunut äitini lähettämistä puruleluista ja pihalta löytyneestä pallosta. Koirat jakavat kiinnostuksen, ja aina samaan leluun samaan aikaan. Ei sen tarvitse olla edes lelu. Tikunpätkä tai pulunhöyhen riittää, ja siitä sitten kinastellaan. Eilen avoimesta olohuoneen ovesta tultiin kirmaten sisään, pentu edellä kuollut hiiri suussa, Gaia jahdaten perässä. Kyllä on tytöillä huvit.

Ison ja pienen koiran painiottelu näyttää rajulta leikiltä, mutta oletan että ne ottavat selvää siitä kumpi on pomo. Kyllä niistä vielä hyvät kaverit tulee kunhan pieni sisupussi kasvaa ja aikuistuu, mutta kahta asiaa ne eivät varmaan tule jakamaan; ruokakuppia ja petiä.

Iltaisin laitan koirat pihan puolelle nukkumaan, Gaian kylpyhuoneeseensa ja pennun lavandariaan. Pentu yrittää kyllä ängetä Gaian sänkyyn, mutta tämä murisee määrätietoisesti ilmoittaakseen, että se haluaa nukkua yksin.

Tänään, melkein viikko sen jälkeen kun pentu (vielä vailla nimeä) meille muutti, otti se ison edistysaskeleen. Gaia tuli keittiönovesta sisään, ja ovi painui sen perässä kiinni. Pentu jäi yksin pihalle. Seurasin ikkunasta kun se kierteli kukkapenkin laitaa, kävi nuuhkimassa Gaian tyhjää ruokakuppia, juoksi takaisin nurmikolle, käveli vesikupille ja keittiönoven viereen, mihin se jäi istumaan ja maisemia katselemaan. Hiivin yläkertaan. Hetken kuluttua kuulin uikutusta. Menin kiireesti katsomaan onko pentu hedelmätarhan portilla emoa kutsumassa.

Ei. Se oli keittiönoven takana ja halusi tulla sisälle.

Jos Gaia ennen seurasi varjona perässäni niin, että se välillä astui tohvelieni kannoille, niin nyt minulla on omani lisäksi kaksi varjoa; iso tumma ja pieni vaalea. Yhdessä viemme pyykit kuivumaan, illallisastiat olohuoneeseen, haemme ompeluhuoneesta lisää lankaa. Isot ja pienet tassut rapisevat perässäni, astuvat kantapäilleni, pyörivät jaloissani.

Oi voi. Ja minä kun olin ajatellut, että Gaiakin vähän itsenäistyisi ja lakkaisi seuraamasta minua kuin hai laivaa.  

Kell onni on

Kävin eilen keskustelun, joka pisti minut miettimään sitä, onko onnellisuuden tavoittelu meissä sisäänrakennettu ominaisuus. Lähtökohtaisestihan ajatellaan, että kaikki pyrkivät onnelliseen, tasapainoiseen elämään. Sen saavuttamiseksi vaihdetaan työpaikkaa, kumppania, kotimaata, tai harrastetaan golfia, käsitöitä, uskontoa, musiikkia tai mitä vaan mistä saa hyvän olon, endorfiineja, onnellisuushormoneja aivoihin.

Mutta entä jos ihminen onkin pohjavireeltään melankolinen? Jos ei tavoittelekaan onnellisuutta, vaan kokee surumielisyyden tutummaksi? Väitän, että hyvän olon tuntemuksia voi syntyä surullisuudestakin. Ei se ole paha asia. Se on tapa hallita elämäänsä ja käsitellä asioita. Se on samalla omaan itseensä tutustumista, sillä melankolinen ihminen viettää todennäköisesti paljon aikaa itsekseen ja viihtyy niin, ja käyttää enemmän aikaa pohtimiseen kuin hellurei-nyt-mä-taas-meen -ihminen. Pohtiminen on tie henkiseen kehittymiseen. Mutta ei sitä kaikkien tarvitse tavoitella. Erilaisuus on sallittua ja suotavaa.

Miksi meille sitten joka tuutista toitotetaan onnen tärkeyttä? Olisiko se siksi, koska kehittyneessä maassa perustarpeet on tyydytetty? Jos elää sodan ja pelon keskellä, on ihan yhdentekevää, saako ihminen toteuttaa itseään vaikkapa maalaamalla kukkatauluja. Oleellisempaa on saada ruokaa, vettä, lämpöä ja tuntea olonsa turvalliseksi. Maslow määritteli tarvehierarkian, ja, yllätys yllätys, sitä hyödynnetään markkinoinnin kohdistamisessa (lähde: Wikipedia). Onnellisuus myy, sitä voi ostaa. Se on luksusta, johon kaikilla ei ole varaa. Muka.

Työyhteisössä kohtasi usein kilpailua kurjuudesta. Kenellä on eniten töitä, paskimmat tehtävät, keljuin pomo ja nipottavimmat asiakkaat. Marttyyrit kekoavat päälaelleen orjantappurakruunuja siinä missä narsistit laakerinlehtiseppeleitä. Valitus jatkuu vapaa-ajalla: kenen mies/vaimo ei tee muuta kuin töitä, jättää haisevat sukat lojumaan, lukee illat pitkät pelkkiä naistenlehtiä eikä koskaan tyhjennä tiskikonetta. Jollei muuten meinaa olla tarpeeksi kurjaa niin aina voi keksiä jotain. Pisteet kotiin vienyt valittaja saa mahtavan fiiliksen; ”my life sucks enemmän kuin kenenkään muun, jeee!”.

Ristiriita tulee tietenkin siitä, että päällepäin pitäisi näyttää menestyvältä ja onnelliselta, mutta sillä on hintansa; se kurjuus josta valitetaan. Kell onni on se onnen kätkeköön – niinhän meille pienenä opetettiin.

Totesin hiljattain eräälle ystävälle, etten usko että kukaan voi olla jatkuvalla syötöllä onnellinen. Ei edes tarvitse olla. Riittää, jos sitä on sopivassa suhteessa keljumpien hetkien seassa. Mitä enempi sen parempi, tietenkin. Ihmisestä sitten riippuu, mikä on riittävästi voidakseen todeta olevansa onnellinen.

Voiko onnellisuuteen turtua? Väitän, että voi, jos onnentunteita haetaan ulkoisista asioista; tavaroista, hienosta autosta tai luksuslomista. Silloin jää onnenkoukkuun, mikään ei tunnu enää oikein missään ja annostusta pitää lisätä saman endorfiinimäärän tuottamiseksi, ja sitten ollaankin pitkällä ja kalliilla tiellä.

Jos sen sijaan onnellisuus kumpuaa jostain ihmisen sisältä, on se osa ihmistä itseään. Siihen ei tarvita uutta autoa, ei Rolexia ranteeseen. Ihminen on tasapainossa itsensä ja ympäristönsä kanssa, eikä onnellisuus keinu siinä kiikun kaakun riippuen siitä, millaisia onnellisuudenlähteitä on tarjolla. 

Tuttu valokuvaaja sanoi kerran, että valokuvaus on tapa nähdä asioita. Nähdä se oleellinen, ehkä jotain mitä muut eivät näe, eivät ainakaan ilman sitä valokuvaajan oivallusta. Sama pätee onnellisuuteen. Se on tapa nähdä elämän osasia, löytää se oleellinen, viipyä hyvissä hetkissä ja hypellä läpi huonompien. Lähes kaikilla asioilla on kaksi puolta. Positiivisesti tarkasteleva ihminen näkee sen hyvän puolen. Tällä tavalla huononkin asian voi kääntää hyväksi, mikä vahvistaa onnellisuuden tunnetta ja antaa eväitä selviytyä siitä huonommasta puolesta.

Tähän voi tietoisesti opetella. Voi siis opetella olemaan onnellinen, jos niin haluaa. Edellyttää se tietenkin perustarpeiden täyttymistä ja joko sitä, että hyväksyy ne olosuhteet missä on tai hakee niihin muutosta. Ei onni ihan itsestään tule, ei tipahda taivaasta. Joskus sen saavuttaakseen pitää tehdä vaikeita ratkaisuja ja rämpiä läpi aikamoisten soiden.

Kannattaako onnellisuuteen sitten pyrkiä? No, sanoisin, että onnellisena oleminen on paljon terveellisempää kuin märehtiminen ja murehtiminen. Ja sitä paitsi paljon kivempaa. 

Kuvissa kukkia entisen kodin pihalta. 

Kevään merkkejä

Parin lämpimän jakson jälkeen on viime päivinä ollut vaihteeksi koleaa. Kevät viivyttelee tuloaan, mutta joulun jälkeisten pakkasten nuivettamat valkoiset kallat nostavat jo päätään valkoisina täplinä peltojen pientareilla. Hedelmätarhassa kukkivat luumut ja persikat, mutta omenat ja päärynät vielä aristelevat. Talon viereiseltä pellolta niitettiin ensimmäinen heinäsato; vielä se saa kasvaa lisää toukokuulle saakka. Ensimmäiset kärpäset lentelevät avoimista ikkunoista sisään, jäävät pörräämään keskelle huonetta kuin ihmeissään heräämisestään. 

Kevään merkkejä on ilmassa. 

Valvoin yöllä pari tuntia miettien niitä, näitä. Aamulla olinkin sitten unta täynnä (cheia de sono), ja Carlosin lähtiessä aamutöihin painoin minä silmäni tyynynpieleen pimeään ja taisin torkahtaa. Horteen läpi olin kuulevinani kurkien kailotusta. Se on tuttu ääni Porvoossa vietetyn lapsuuden ajoilta, asuinhan lähellä Ruskiksen luonnonsuojelualuetta; jokisuistoa, joka on tuhansien muuttolintujen levähdyspaikka keväät, syksyt.

Kuuntelin aikani ulkoa kuuluvaa honotusta. Mielikuvitus teki tepposet, tiesin kyllä. Jossain aivopoimujen kätköissä majaillut muistikuva ponnisteli ylös ja ilmoille, muuntaen kuultua joksikin tutuksi. Nousin ylös ja avasin ikkunan. ”Kurkeni” oli kiivipuussa kumppanin perään kukerteleva kyyhky. Ei sen kummempaa.

Carlos sai lauantaina kutsun illalliselle. Kaveriporukka laittelee silloin tällöin yhdessä ruokaa, syö, juo ja parantaa maailmaa. Ruokalistalla oli tällä kertaa puluja, joita joku oli metsästänyt. Ai voiko puluja syödä? Riippuu varmaan siitä miten ne valmistetaan. Nämä uppopaistettiin öljyssä, ja olivat kuulemma ihan sitkeitä ja mustia. Niiden sulkien ja höyhentenkin poistossa oli kuulemma ollut aika urakka. Veikkaan, että ensi kerralla miehet laittavat ruuakseen jotain muuta.

Kotona laittelin vanhallerouvalle ja itselleni tatti-pekonipastaa, ja Carlosin pojalle popcornia odottamaan kotiinpaluuta, sillä jotenkin arvasin, ettei hänelle pulut maistu. Vanhanrouvan mentyä nukkumaan sammutin television ja sytytin kynttilän, istuuduin sohvannurkkaan virkkaamaan, unisen Gaian ynistessä tyytyväisenä jalkojeni juuressa – ja nautin omasta rauhasta. Olen onnekas kun osaan olla yksin. Vanharouva ei osaa. Gaia-koirallakin se tekee tiukkaa. 

Vanhanrouvan muisti tuntuu vähän kohentuneen mutta ymmärryskyky vähentyneen. Olemme hänen kanssaan aika lujilla, pakko myöntää. Tänne muuttaessani taisin yliarvioida kärsivällisyyteni. Omalääkäri tarjosi minulle rauhoittavia lääkkeitä. Kiitin ja kieltäydyin. 

Elämä etenee sykäyksittäin, vuodenaika kerrallaan. Omat suunnitelmat ja tavoitteet asetetaan kvartaali kerrallaan kuin parhaassakin pörssiyhtiössä. Mitä tänä kesänä pitää saada aikaan, entäpä vielä ennen sitä, kevään aikana? Millä on kiire, mikä voi odottaa, mitä ei tarvitse tehdä? Maalaistalo on ikuisuusprojekti, ihan kuten itse elämäkin. Kun yhden kantin saat kuntoon, pitää jo aloittaa kohentamaan toista. Elämä kuluttaa mutta myös kasvattaa, jälkiä jättämättä se ei päästä käsistään ketään. 

Päivät ovat pidenneet aimo harppauksen alkuvuodesta. Valo valaa voimaa ja virtaa. Pihalla näkee touhuta illallisaikaan asti ja tekemistä riittääkin. Maalla ei juuri ole aikaa pysähtyä ennen kuin illallisen jälkeen cevada-kupillisen parissa. Ei mene enää kauaa kun voimme taas kiivetä yläterassille mukiemme kanssa, kurkkimaan käykö naapurin leskirouvan kosiskelija vielä pälyilemässä katuvalon alla, katselemaan tähtitaivasta ja ohi kiitäviä lepakoita. Talvi on onnellisesti takanapäin, kesän parhaat palat edessäpäin. Sitä ennen vielä kiihkeä kylvö- ja istutusaika, ja pian pääsee taas kummastelemaan kasvun ihmettä. 

Omenankukat kuvattu 20.4.2014. 

Kieli solmussa

Espanjaa ymmärtää hyvin portugalinkin pohjalta:
"Hyvä kahvi ei muuta elämää, mutta tekee
siitä paljon virkistävämmän."
Ei kuulosta kovin hyvältä suomeksi.
Madrid.

Opin jälleen kerran kantapään kautta, ettei asioita kannata suunnitella liikaa. Tai siis periaatteessa olisin voinut oppia, sillä jos en tähän ikään mennessä ole vielä sitä sisäistänyt, niin ehkei sitä tule tapahtumaankaan.

No, joka tapauksessa. Viikko sitten asetin tavoitteeksi, että sunnuntaihin mennessä on kasvimaa käännetty ja lannoitettu ihan oikealla naudanlannalla ja kompostilla, ja sinne istutettu torilta ostetut taimet. Aloitin leikkaamalla sirpillä rikkaruohoja, jotka kuskasin naapurin leskirouvan kääpiövuohien, ankkojen ja kanojen ruuaksi. En löytänyt kuokkaa, joten ihan supisuomalaisella sisulla ja pienellä haralla raaputin pienen osan kasvimaata puhtaaksi rikkakasvien juurista. Siinä vaiheessa alkoi keuhkoissa tuntua pientä rohinaa.

Seuraavana päivänä yskin jo täysillä, ja olo oli kuin olisi kulkenut jonkinlaisen nuijintavekottimen läpi. Ihoa särki, mutta se helpottui särkylääkkeellä. Kasvimaalle ei ole kuitenkaan asiaa ennen kuin yskä on talttunut, sillä yhdestä keuhkokuumeesta opin sen läksyn ettei tuulen kanssa pelleillä. Ja täällä tuulee.

Palasin tänään aamupalan jälkeen sänkyyn, ja Carlos tuli seurakseni vietyään eläimille ruokaa. ”Dedä on dugossa”, totesin hänelle erään yskänkohtauksen päätteeksi. ”Laita sitä spraytä”, hän ehdotti, viitaten sieraimet suorastaan auki räjäyttävään aineeseen, jota hän toi apteekista edellisen flunssan aikoihin. ”Kohta”, vastasin. ”Haluan maksimoida helpotuksen.”

Tässä liikkeessä asiointi sujui espanjan ja portugalin yhdistelmällä.
Madrid.

Keskustelimme hetken siitä, onko ”maksimoida” portugaliksi maximar (kuten sanoin) vain maximisar (kuten sitten opin). Arvailen sanoja välillä summamutikassa sillä tiedän, että opettajani oikaisee virheet. Tosin välillä hän pistää minut arvuuttelemaan niin kauan kunnes osun oikeaan. ”Kyllä sinä osaat kun vain vähän yrität”, hän kannustaa.

Portugalilaisten rakastamaa diminutiivia olen ainakin oppinut käyttämään. ”Esta coisinha que se usa para…” (se pikku juttu millä voi tehdä...) on hyvin kätevä tapa välttää käyttämästä sanaa josta ei ole harmainta hajua, oli sitten kyse porakoneesta, korkinavaajasta tai vaikkapa kastelukannusta. Aiemmin käyttämäni coisa on muuttunut coisinhaksi ihan huomaamatta. Mistäköhän se on tarttunut?

Puhun suomea päivittäin. Koiran kanssa. Se vastailee omalla kielellään. Olen huomannut, että pikkuhiljaa alkaa senkin kanssa livahtaa portugalinkielisiä sanoja suuhun. Ja aina kun menemme ulos, menemme ”ulosh”.

Seinäraapustuksia, Salamanca.

Alan siis olla sellaisessa kielisolmussa, ettei paraskaan merimies osaisi sellaista tehdä saati avata. Kirjoittaminen ja lukeminen ovat tehokkaimpia tapoja tarrata kiinni äidinkieleen. Roikunkin kiinni siinä kynsin ja hampain, sillä sanat täytyy hallita. Suomeksi en voi selitellä ”se pikku juttu jolla tehdään pikku reikiä” kun kirjaan ohjetta vaikkapa pienen hyllyn tekemiseen.

Kielen unohtaa jollei sitä käytä. Vieraideni kanssa Carlos on kaivellut muististaan aiemmin osaamaansa englantia. Onneksi hän ei kaivellut sitä aikoinaan minun kanssani, sillä silloin minulta olisi saattanut jäädä portugali oppimatta.

Kyllä iso osa kuulluista asioista menee silti yhä huti. Vanhanrouvan puheet usein, samoin tv-uutiset. Molemmat kertaavat menneitä tapahtumia, joita en ihan heti osaa liittää mihinkään konkreettiseen. Vierasta kieltä on paljon helpompi ymmärtää silloin kun aihetta voi käsin kosketella. Kun tehdään ruokaa, pilkotaan porkkanoita ja perunoita ja keitetään ne, tai kun käydään ostoksilla, ostetaan lihaa ja kalaa ja wc-paperia. Helppo juttu. Kun Brysselissä keskustellaan lainavakuuksista ja koroista ja talousnäkymistä on se yhtä hepreaa kuin olisi joku marsilainen höpöttämässä sikäläisistä tapahtumista; minkä sävyinen vihreä nahka on muodissa juuri nyt, ja kuinka on keksitty uusi menetelmä tehdä vettä vetyhypsuperoksalidoimalla avaruuspölyä.

Ilmiselvä E.T. Joan Mirón maalaus
Reina Sofian taidemuseossa Madridissa.

Kun en nyt täällä petin pohjalla voi juuri muuta tehdä kuin kirjoittaa ja suunnitella, ja olen nyt tältä päivältä juttuni melkein kirjoittanut, suunnittelen mitä teen sitten jos joskus kasvan isoksi. Ja jos ne suunnitelmat menevät poskelleen ei se haittaa, sillä niiden toteutuminen ylipäätänsä on aika epätodennäköistä, koska tuskin tästä isommaksi koskaan kasvan.

Taidanpa seuraavaksi mitata lämmön… tuntuu vähän siltä. 

Kuvissa vielä välähdyksiä Espanjan kierrokselta.

Juna kulkee ja tie vie

Näin läheltä en ole nähnyt lunta pariin vuoteen.

Blogin päivityksessä on ollut pitkähkö tauko – anteeksi, rakkaat lukijat. Olin pienellä Espanjan kiertomatkalla. Nähtyä tuli Madrid, Toledo, Burgos ja Salamanca, vielä viimeisenä helmenä Portugalin puolella Guarda, 1000 metrin korkeudessa sijaitseva vanha, vanha kaupunki. Matkaa taitettiin Suomesta tulleen matkakumppanin kanssa junalla ja linja-autolla maisemia katsellen, huikeimpana niistä reitti Guardasta Coimbraan, jolloin juna kulki keltaisenaan kukkivien mimosametsiköiden halki, osan matkasta villinä virtaavan joen varrella, rataa varten kaivettuja solia myöten, ylittäen kapeaa siltaa pitkin kaksi laaksoa madellen hitaasti, niin hitaasti, että pisti miettimään mahtoiko veturinkuljettajaa pelottaa.

Juna ylittää siltaa, nopeusrajoitus 10 km/h.

Salamancan ja Guardan välin kuljimme bussilla. Ennen rajalle saapumista auto pysähtyi puoleksi tunniksi, kaiketi kuljettajan lakisääteinen paussi. Taukopaikassa oli ravintola ja kauppa, ja mennessämme kahville tuli mieleen vanhat lännenelokuvat. Katoksen alla varjossa norkoili väkeä, ja sisällä ravintolassa baaritiskiin nojasi joukko miehiä, joiden päät kääntyivät yhtä aikaa tuijottamaan kun kaksi, ei nyt enää niin nuorta naista käveli sisään. Olin kuulevani jostain Hyvien, pahojen ja rumien tunnussävelmän. Ehkä kuvittelin, ehkä en.

Rajamuodollisuudet oli hoidettu nopeasti. Linja-auto pysähtyi rajalla, sisälle marssi tuiman näköinen mursuviiksinen tullimies tai poliisi, mikä lie, ja katsoi kaikkien passit. Sitten jatkettiin taas matkaa.

Tabernan isäntäpariskunta ja toinen
aamun aikaisista asiakkaista.

Guardassa kävimme vielä ennen junalle ja kotimatkalle lähtöä kävelemässä vanhassa kaupunginosassa. Erään talon edustalla kurkisteli iäkäs mies kuin saluunanluukkujen takaa ja kysyi mistä päin olemme. Sanoin, että Suomesta (Finlândia). ”Aah, Holânda” (Hollanti), mies huudahti ilahtuneena ja kutsui meidät peremmälle juomaan pienet lasilliset. Huomasimme olevamme pienessä punaisella sisustetussa tabernassa, Benfica-jalkapallojoukkueen kannattajien kantapaikassa. Vanhus veti meille jakkarat pöydän alta ja köpötteli tiskin taakse kaatamaan lasilliset Ginjaa, täkäläistä oliivinnäköisillä marjoilla maustettua viinaa. Hän kertoi, kun kysyimme, pyörittäneensä tavernaa 52 vuoden ajan, eikä siellä ole mitään muutettu sinä aikana. Aika oli pysähtynyt, mutta vanhus ei, ja hän osoitti tehokkuutensa houkutella asiakkaita pieneen, ulospäin huomaamattomaan kuppilaansa.

Salamancan katedraalipari, jos oikein muistan...

Salamanca oli eloisa, valokuvauksellinen kaupunki, yliopistokaupunki ja se kyllä katukuvassa näkyi. Paikka oli paljon eläväisempi kuin Burgos, joka houkuttelee lähinnä Santiago de Compostelaan matkaavia pyhiinvaeltajia, joita ei ehkä yöelämä liiemmin kiinnosta. Molemmissa kaupungeissa isot, ylenpalttisesti koristellut katedraalit. Niiden jälkeen Guardan katedraali oli hyvin koruton, mutta ehkä juuri siksi vaikuttavampi.

En ole varmaan koskaan nähnyt niin isoja rakennuksia kuin Madridissa. En ole suurkaupunkifani. Madrid jättikin minut hiukan kylmäksi. Kaunis, siisti kaupunki, mutta parissa päivässä oleellinen oli nähty. Toledo sen sijaan oli mielenkiintoinen. Ainakin sellaisen silmissä, joka pitää kivimuureista, torneista ja kapeista kujista.

Vievätkö kaikki tiet Roomaan?
Roomalaisten rakentama tie Toledossa.

Matkalle lähtiessäni olin jokseenkin stressaantunut, mutta maisemanvaihto ja kameran käyttö on ihmeellistä terapiaa. Räiskyttelin omaani pahemmin kuin japanilaiset turistit.

Matkakumppanini tuli vielä pariksi päiväksi kyläilemään, tänään saattelin hänet lentokentälle. Arki alkaa taas, ja listaan hoidettavia asioita. Yhtenä akuuteimpana on päättää mitä teen Järvenpään asunnolle kun vuokralaiset muuttavat toukokuun lopussa pois. Kristallipallo oli taas kiva.

Viime viikkoon mahtui yksi pettymyskin. Toukokuulle sovittu työkeikka peruuntui, ja tuli jälleen sellainen olo, että mistään ei tule mitään. Hanskoja ei saa kuitenkaan heittää tiskiin. Pitää mennä niin kuin tabernan paappa, sitkeästi, sitkeästi, ja hymyillä ei saa unohtaa. Tie vie minne vie, pysyttele sillä, sillä se on sinun tiesi, ei kenenkään muun.


P.S. Käykäähän vilkaisemassa valokuvablogia PhotosAlma. Sinne tulossa lisää matkan aikana napattuja otoksia. 

Pääskysen päivä

Lyhyt, silti pitkältä tuntunut helmikuu on päivää vaille valmis lentämään kuiden taivaaseen. Sinne, minne muutkin kuukaudet pujahtavat ajan tullessa täyteen. Ne jättävät jälkensä, omat merkkinsä, mieleen, muistiin, ihoon ja kehoon. Aika kuluu.

Olen turhautunut. Työni ja tekemiseni ei kanna hedelmää, ei ainakaan siinä tahdissa kuin haluaisin. En edes tee tarpeeksi paljon, omasta mielestäni, en ainakaan sellaista mikä näkyisi pankkitilillä positiivisen etumerkin kanssa. Ei minulla hätää ole, ei vielä. Mutta kun aika kuluu, ja iso osa siitä kuluu toissijaisiin asioihin.

Yhtenä iltana olin niin väsynyt, että tiskattuamme illallisastiat ja laitettuamme vanhanrouvan nukkumaan lysähdin sohvalle ja pistin kädet ristiin. Carlos melkein säikähti harvinaista näkyä. ”Etkö sinä tee mitään?” hän ihmetteli. ”Ei tee mieli”, vastasin. Kutimet odottivat toisen sohvan nurkassa, ja omatunto soimasi. Koko ajan pitäisi muka tehdä jotain, mutta aina ei pysty.

Kun asuin Suomessa, elin sitku-elämää: sitku on viikonloppu tai loma tai pääsen eläkkeelle, elämä alkaa. Sitku muutin Portugaliin, vaihdoin nytku-elämään. Elin tätä päivää täysin siemauksin.

Nyt olen taas vähitellen valahtanut sitku-elämään: sitku meillä on rahaa tehdään sitä ja tätä, korjataan talon julkisivu, laitetaan kylpyhuoneeseen uusi amme, ostan oman auton ja sen myötä liikkumisvapauden. Sitku jäämme kaksistaan, elämä vähän rauhoittuu. Sitku jäämme eläkkeelle vietämme ainakin talvet Brasilian lämmössä. Sitku, sitku.

Purin tätä hyvälle ystävälle, ja hän vastasi näin: ” Onkohan se Anu niin, että kaikki teollistuneiden maiden ihmiset ovat enemmän tai vähemmän sitku-ihmisiä. Onko hyvinvoinnin lisääntyminen tehnyt enemmän odotuksia ja siitä tulee se sitku. Tuntuu, että ihmiset aina odottaa jotain, eskarin alkua, koulun alkua, koulun päättymistä, töihin pääsyä, sen oikean löytymistä, siitä eroon pääsyä, töistä pääsyä, lomia, matkoja, eläkkeelle pääsyä. Sä olet tehnyt paljon enemmän kun muut välttääksesi sitä.”

Nytkusta tulee ihan liian helposti sitku. Se johtuu elämän realiteeteista. Kaikkea ei voi kontrolloida, kaikki ei mene oman mielen mukaan. Kohtalo oikuttelee ja heittelee. Sopeudu tai kuole.

Sopeutuakseen täytyy löytää tasapaino. Sitkusta ei pääse kokonaan eroon, mutta elämään voi hakea nytku-hetkiä. Ne pitää löytää, kaivaa kiven alta päivänvaloon, ottaa ne kämmenelleen ja kohdella kuin kukkaa. Nytku aurinko paistaa, menen ulos neulomaan, pesen vihdoin koiran nuoleman keittiön lattian, käyn kuvaamassa magnolioita ja kedon kukkia. Nytku ei ole mitään isompaa kirjoitustyötä työn alla teen pienempiä, annan ajatusten virrata, sillä niiden pahin tuke on sitku. Ja nytku, jos siltä tuntuu, istahdan aurinkoiselle seinustalle ja olen hetken tekemättä mitään, sillä olen niin onnekas, että minulla on tilaisuus niin tehdä.

Vein tänään aurinkoisena päivänä, torireissulta palattuani, petivaatteet narulle tuulettumaan. Katsahdin ylös siniselle taivaalle. Näin pääskysen, joka ponnisteli navakassa etelätuulessa. Kevään ensiairut, tiedustelija, joka tutkii joko tänne voi tulla sankemmin joukoin. Otsaryppyni oikeni ja olo keveni. Taas alkaa yksi talvi olla takanapäin, helmikuu on päivää vaille valmis siirtymään helmikuiden historiaan. Aika kuluu, oli sitten nytku tai sitku. Aika kuluu, eikä elämää tarvitse aina ottaa niin kauhean vakavasti. 

Ensi viikolla teen nytku-matkan Espanjaan. Muutaman päivän kiertomatka junalla ja linja-autolla ennen paluuta Portugaliin. Sillä nytkulla jaksa sitkua taas pitkän aikaa. 

Follow my blog with Bloglovin