Pääskysen päivä

Lyhyt, silti pitkältä tuntunut helmikuu on päivää vaille valmis lentämään kuiden taivaaseen. Sinne, minne muutkin kuukaudet pujahtavat ajan tullessa täyteen. Ne jättävät jälkensä, omat merkkinsä, mieleen, muistiin, ihoon ja kehoon. Aika kuluu.

Olen turhautunut. Työni ja tekemiseni ei kanna hedelmää, ei ainakaan siinä tahdissa kuin haluaisin. En edes tee tarpeeksi paljon, omasta mielestäni, en ainakaan sellaista mikä näkyisi pankkitilillä positiivisen etumerkin kanssa. Ei minulla hätää ole, ei vielä. Mutta kun aika kuluu, ja iso osa siitä kuluu toissijaisiin asioihin.

Yhtenä iltana olin niin väsynyt, että tiskattuamme illallisastiat ja laitettuamme vanhanrouvan nukkumaan lysähdin sohvalle ja pistin kädet ristiin. Carlos melkein säikähti harvinaista näkyä. ”Etkö sinä tee mitään?” hän ihmetteli. ”Ei tee mieli”, vastasin. Kutimet odottivat toisen sohvan nurkassa, ja omatunto soimasi. Koko ajan pitäisi muka tehdä jotain, mutta aina ei pysty.

Kun asuin Suomessa, elin sitku-elämää: sitku on viikonloppu tai loma tai pääsen eläkkeelle, elämä alkaa. Sitku muutin Portugaliin, vaihdoin nytku-elämään. Elin tätä päivää täysin siemauksin.

Nyt olen taas vähitellen valahtanut sitku-elämään: sitku meillä on rahaa tehdään sitä ja tätä, korjataan talon julkisivu, laitetaan kylpyhuoneeseen uusi amme, ostan oman auton ja sen myötä liikkumisvapauden. Sitku jäämme kaksistaan, elämä vähän rauhoittuu. Sitku jäämme eläkkeelle vietämme ainakin talvet Brasilian lämmössä. Sitku, sitku.

Purin tätä hyvälle ystävälle, ja hän vastasi näin: ” Onkohan se Anu niin, että kaikki teollistuneiden maiden ihmiset ovat enemmän tai vähemmän sitku-ihmisiä. Onko hyvinvoinnin lisääntyminen tehnyt enemmän odotuksia ja siitä tulee se sitku. Tuntuu, että ihmiset aina odottaa jotain, eskarin alkua, koulun alkua, koulun päättymistä, töihin pääsyä, sen oikean löytymistä, siitä eroon pääsyä, töistä pääsyä, lomia, matkoja, eläkkeelle pääsyä. Sä olet tehnyt paljon enemmän kun muut välttääksesi sitä.”

Nytkusta tulee ihan liian helposti sitku. Se johtuu elämän realiteeteista. Kaikkea ei voi kontrolloida, kaikki ei mene oman mielen mukaan. Kohtalo oikuttelee ja heittelee. Sopeudu tai kuole.

Sopeutuakseen täytyy löytää tasapaino. Sitkusta ei pääse kokonaan eroon, mutta elämään voi hakea nytku-hetkiä. Ne pitää löytää, kaivaa kiven alta päivänvaloon, ottaa ne kämmenelleen ja kohdella kuin kukkaa. Nytku aurinko paistaa, menen ulos neulomaan, pesen vihdoin koiran nuoleman keittiön lattian, käyn kuvaamassa magnolioita ja kedon kukkia. Nytku ei ole mitään isompaa kirjoitustyötä työn alla teen pienempiä, annan ajatusten virrata, sillä niiden pahin tuke on sitku. Ja nytku, jos siltä tuntuu, istahdan aurinkoiselle seinustalle ja olen hetken tekemättä mitään, sillä olen niin onnekas, että minulla on tilaisuus niin tehdä.

Vein tänään aurinkoisena päivänä, torireissulta palattuani, petivaatteet narulle tuulettumaan. Katsahdin ylös siniselle taivaalle. Näin pääskysen, joka ponnisteli navakassa etelätuulessa. Kevään ensiairut, tiedustelija, joka tutkii joko tänne voi tulla sankemmin joukoin. Otsaryppyni oikeni ja olo keveni. Taas alkaa yksi talvi olla takanapäin, helmikuu on päivää vaille valmis siirtymään helmikuiden historiaan. Aika kuluu, oli sitten nytku tai sitku. Aika kuluu, eikä elämää tarvitse aina ottaa niin kauhean vakavasti. 

Ensi viikolla teen nytku-matkan Espanjaan. Muutaman päivän kiertomatka junalla ja linja-autolla ennen paluuta Portugaliin. Sillä nytkulla jaksa sitkua taas pitkän aikaa. 

Follow my blog with Bloglovin

Kotikylän karnevaalit

Kaksi morsianta.

Kaikki tietävät Rion karnevaalit, joissa sambakoulut käyvät kilpaa värikkäin asustein ja tanssivin osallistujin. Karnevaaleja vietetään kuitenkin läpi katolilaisen maailman, sillä juhlalla on uskonnollinen tausta. Karnevaalien jälkeen alkaa pääsiäiseen asti kestävä paasto. Noin niin kuin periaatteessa.

Portugalissa karnevaalit huipentuvat sunnuntaihin ja tiistaihin, jolloin Suomessa vietetään laskiaista. Monessa kaupungissa, pienessä ja suuressa, järjestetään kulkueita. Sambakoulujen lisäksi/sijasta paikalliset koulut, tanssiryhmät, yhdistykset jne. järjestävät lava-auton ja pukeutuvat jonkin teeman mukaan, usein kritisoiden satiirin keinoin ajankohtaisia aiheita.

TV-kamera seuraa tapahtumia herkeämättä vankilan portilla.

Tänä vuonna suosituimpia teemoja olivat Évoran vankilan selli 44 ja sen asukas José Sócrates, tutkintavankeudessa oleva Portugalin entinen pääministeri, ja päivystyspoliklinikoiden tolkuttomat odotusajat. Kotikylällä muistettiin myös Nigerian venepakolaisia ja papin edessä aamenta halajavia naispariskuntia.

Kävin katsomassa kahta kulkuetta; pienen Angeirasin kalastajakylän kulkuetta sunnuntaina ja oman kotikylän kulkuetta tiistaina. Molempia saapui katsomaan sankka väkijoukko. Karnevaalikulkueet ovat yksi vuoden kohokohdista, oli katolilainen tai ei, mutta pukeutua saa vaikkei kulkueeseen osallistuisikaan. Karnevaalit antavat miehelle mahdollisuuden pukeutua naiseksi ja päinvastoin, lapsille tilaisuuden olla supersankari tai prinsessa. Saa olla ihan mitä  haluaa.

Karjankuljetusauto. Takana istui kaksi
hemaisevaa "neitoa".

Tiistai-iltana kävimme paikallisessa kahvilassa, jonka parkkipaikalla järjestettiin naamiaiskilpailu. Väkeä oli kylmässä helmikuisessa viimassa niin tungokseen asti, etteivät naamioituneet (os mascarados) olleet mahtua sekaan. Aluksi tunnelma oli kuin sateisena juhannuksena kokon sytyttämistä odotellessa; kaiuttimista kaikaavasta reippaasta sambasta huolimatta ihmiset seisoivat paikoillaan tuijottaen tyhjyyteen, puhumatta toisilleen. Hiljalleen kylmä kuitenkin nujersi jähmeyden, pakottaen väen liikkumaan musiikin tahtiin ihan vain lämmitelläkseen.

Suomessa vastaavassa tapahtumassa olisi tapahtumapaikalle pystytetty kaljateltta tai kaksi, mutta karnevaalit on perhejuhla; oluet sai hakea kahvilasta jos halusi.

Seurasimme jonkin aikaa kun kilpaileva naamioitunut toisensa jälkeen kapusi esiintymislavalle tuomariston arvioitavaksi: smurffit, Kippari-Kalle, Tuhkimo kaksijalkaisen hevosen vetämässä kurpitsavaunussa, Mäkkärin hampurilainen, ranskalaiset perunat ja kokis – kaikki ihmisen kokoisia – osallistujat olivat todella nähneet vaivaa asujensa ja rekvisiittansa kanssa. Kierrätys näytti olevan in, sillä asuissa näkyi niin sipsipusseja kuin vesikanikan korkkeja ja cd-levyjä.

"Paluu menneisyyteen." Naapurin leskirouva on kitaraa soittava herra.

Harmi, kun en ottanut kameraa mukaan. Ensi vuonna sitten.

Lähdimme kotiin siinä vaiheessa kun kilpailu oli ehkä puolivälissä, sillä jaloista alkoi mennä tunto. Olimme vielä hereillä kun juhlat päättyivät rakettien paukkeeseen ja Entrudon polttamiseen tapahtumapaikan viereen kootussa olkikokossa. Juhla kuin juhla, näköjään ne aina päättyvät liekkeihin.

Yritin selittää muun muassa naapureille, miten Suomessa juhlitaan karnevaaliaikaan laskemalla lumista mäkeä alas muovisella läpyskällä, syömällä kuivatuista herneistä tehtyä keittoa ja hillolla ja kermavaahdolla täytettyjä pullia. Luulenpa, että siitä ymmärrettiin yhtä vähän kuin minä Entrudosta. En siis osaa selittää mitä sekään tarkoittaa.

Grillikipsa leikittelee sanoilla.

Parisen viikkoa kestänyt juhlakausi on siis ohi. Istun kirjoittamassa ja kuuntelen työn ääniä; kadun toisella puolella on jo toista vuotta rakennettu taloa kuin Iisakin kirkkoa. Ain laulain työtäs tee tuntuu olevan yhden rakennusmiehen motto, sillä harva se aamu kaikaa kansanlaulu kapealla kadulla kilpaa sirkkelin ja uutteran takomisen kanssa. Aamulla herään päivän sarastaessa ja kuuntelen pikkulintujen sirkutusta kiivipuissa, mietin ja suunnittelen tulevan päivän tekemisiä kun uni on jo kaikonnut. Ilman kelloakin tiedän milloin se on käynyt kuusi, sillä lentokoneet alkavat lähteä liikkeelle läheiseltä Porton lentokentältä. Kuulen milloin rakennusmiehet saapuvat paikalle, leskirouvan kukko herättää kanat, milloin koulubussi hakee naapurin tytöt kouluun, laitumella vasikka huomauttaa haluavansa heinää. Elämän ääniä. Nämä ovat näitä pikkukylän elämän ääniä.

Ei nimi naista pahenna

Kolme Lissabonin maamerkkiä: löytöretkeilijöiden muistomerkki, Ponte
de 25 abril eli 25.4. silta, ja pienenpienenä oikealla Christo Rein patsas.

Kävin silmälääkärissä. Tervehtiessäni vastaanottovirkailijaa hän totesi: “A Anu”. Mikä helpotus, ettei tarvinnut alkaa kaivamaan passia esille kertoakseni nimeni.

Istuuduin odottamaan. Hetken kuluttua toinen vastaanottoapulainen ilmestyi ovenpieleen ja tavasi paperistaan nimeni, tervehti ja kysyi hymyillen lausuiko hän nimen oikein. Kehuin, että hyvin meni. Hilkka Huhta-Hämäläinen olisi varmasti vastaanottovirkailijan painajainen. En ole vielä huomannut, että Portugalissa osattaisiin lausua h-kirjain. Sitä ei vaan ole äänteenä olemassa.

Toisella kertaa perhelääkäri kysyi minulta vastaanoton päätteeksi mistä olen kotoisin. Minäkin kysyin mistä hän on, sillä en nimestä enkä aksentista osannut varmuudella päätellä. Hän kertoi olevansa Venäjältä. Olin nimen perusteella veikannut jotain Afrikan maata. Ehkä Portugalissa käytetään venäläisissä nimissä erilaista translitterointia kuin Suomessa. Nauraen totesimme olevamme naapureita. Siis entisiä.

Tietokonetarvikeliikkeessä tilasin ulkoista kovalevyä, ja myyjä kysyi olenko Suomesta, kun sukunimessä on kaksi koota. Piti heti udella mistä hän sen tiesi.

Kolumbuksen patsas, Funchal, Madeira.

K-kirjain on portugalin kielessä tuontitavaraa ihan kuten g, d, f jne. suomen kielessä. Taskusanakirja hyppää suoraan i:llä alkavista sanoista ällällä alkaviin. Niin harvinainen on k (laus. ”kapa”), että on trendikästä kirjoittaa c:n sijasta k; ravintolan nimenä voi olla Kopu de vinho (lasi, copo) ja ruokalistalla voi olla täkäläisiä tapaksia, petiskos (petiscos). Kouluaikoina Suomessa oli jotenkin coolia (port. fixe, laus. fish), kun rokkibändissä soittava nuorukainen esitti nimekseen Marco c:llä, vaikka kaikki kyllä arvelivat sen olevan oikeasti k. Portugalissakin on paljon enemmän fixe kirjoittaa sama nimi k:lla kuin c:llä. Erottuu paremmin massasta.

Suomessa asuessani ja työskennellessäni sukunimeä joutui tavaamaan monta kertaa. Ei sillä väliä, jos vain jätti soittopyyntöä, mutta sähköpostiosoitteessa p:n pitää olla p eikä b, k-kirjaimia kaksi eikä yksi c ja yksi k. Minusta tehtiin välillä väkisinkin ulkomaalainen. Sen kerran kun nimi oli ihan painettuna paikallislehdessä, taisin suorittaa ala-asteella uimakandin merkin tai muuta vastaavaa, oli sukunimi sentään oikein. Etunimeksi oli kuitenkin keksitty Ann.

Portugalissa monet kutsuvat minua Anaksi, se on käännös Anusta. Etunimen yhteydessä käytetään usein määräistä artikkelia, joten vanharouva saattaa todeta vaikka ”A Ana parece cansada”, Ana näyttää väsyneeltä. Se, että koen välillä olevani suurennuslasin alla, on sitten toinen juttu. Koitan aivastella lankapölyt sieraimista salaa, etten saa tietää olevani vilustunut, constipada.

Kathleen Kucheran värikylläinen taideteos.

Antiikkimarkkinoilla silmiin osui kerran tutun kirjailijan tuttu kirja. Nimi vain oli vähän vieras; Júlio Verne ja A volta ao mundo em oitenta dias (Matka maailman ympäri 80 päivässä). Tokihan suomalaisetkin ovat harrastaneet nimikäännöksiä. Kristoffer Kolumbus tunnetaan paremmin nimellä Cristovão Colom Portugalissa, missä hän asui muutaman vuoden ajan. Moniko tietää, että hänen alkuperäisen nimensä oli (tiettävästi) Cristoforo Colombo? Lienee moni Amerikkaan muuttanut suomalainenkin muuttanut nimensä helpommin ymmärrettäväksi. Äiden ja öiden pilkut kannattaa tiputtaa heti alkajaisiksi.

Olenkin onnellinen siitä, kun nimeni on mitä on. Portugalissa se menee kertatavaamisella oikein ja se osataan lausua, joten kun paikallisessa terveyskeskuksessa venäläislääkäri kutsuu minua ratisevan kovaäänisen kautta, osaan heti sännätä ylös ja kipittää lääkärin luo.

Kävin tällä viikolla Lissabonissa. Olin Bookshop Bivarissa newyorkilaisen (kuten hän itse painottaa) Kathleen Kucheran taidenäyttelyn avajaisissa ja poimin samalla omat valokuvani sieltä mukaani. Kathleenin maalaukset ja piirrokset ovat yhtä räiskyvän värikkäitä kuin taiteilija itsekin. Kannattaa käydä katsomassa jos Lissabonissa päin liikkuu, näyttely on avoinna huhtikuulle saakka. Kirjakaupasta löytää samalla matkalukemista englanniksi.

Yksi viime viikon aikaansaannoksia oli valokuvablogin perustaminen. Se löytyy täältä. Vähäiset tekstipätkät ovat englanniksi. 

São Pedro de Alcântaran puisto, Lissabon.

Talvi alkaa hiljaa, tosi hiljaa, taittua kevään puolelle. Päivät ovat pidenneet, aurinko lämmittää kovasti silloin kun paistaa, linnut tsirpattavat puissa ja pensaissa kurkut kirjaimellisesti suorina, kevään ensimmäinen ja ehkä ainoaksi jäävä krookus kurkistelee ujona sitruunapuun alla. Magnoliat kukkivat ja hedelmätarhankin puissa rohkeimmat silmut pullistelevat. Kuten kerran totesin, talvi tulee ja talvi menee. Se on varmaa. 

Sydänkuvioisen rautakaiteen kautta toivotan teille, rakkaat lukijat, hyvää ystävänpäivää!

Odotellessa helpotuksen huokausta

Kun saa valmiiksi – ainakin jonkinlaiseen malliin – urakan, jota on tehnyt pitkään, liian pitkään, luulisi tuntevan helpotusta. Voitonriemua jopa. Saavutuksen iloa. Luulisi. Tuleekohan se joskus vähän jälkijunassa ?

Sain eilen romaanikäsikirjoituksen sille tolalle, että tarjosin sitä ensimmäiselle kustantajalle. Sieltä kuuluu joskus sitten jotain myönteistä tai kielteistä, en jää sitä miettimään sen enempää. Totta kai käsikirjoitusta pitää työstää vielä ja paljon, mutta runko on olemassa, sanankäänteet ja juonenväänteet. Sain sen nyt kuitenkin pois käsistä ja mielestä ainakin vähäksi aikaa. Olenko helpottunut? En. Pinna on kireällä kuin pirunviulu. Olen päiväkaupalla istunut kotona, koneen ääressä ja poissa sen luota, mutta suljettuna sateen takia, kirjoitusurakan takia, olohuoneessa vanhanrouvan kanssa, television pölöttäessä nurkassa.

Vanharouva leikkasi keittiössä leipää ja heitti palan lattialle, Gaia-koiralle, vaikka olen miljoona kertaa sanonut, että koiraa ei saa ruokkia sisällä. No, ainakin viisisataa kertaa. Koira on nyt oppinut kerjäämään aina kun joku syö leipää.  Joka tapauksessa pinnani paukahti ja yritin, jälleen kerran, saada vanhanrouvan ymmärtämään tämän pienenpienen asian. Turhaan. Tiedän sen olevan turhaa. Hän on tehnyt niin aina aiempien koirien kanssa ja tekee niin myös tämän kanssa. Meistä kahdesta olen minä se jäärempi, joka ei tahdo antaa periksi.

Koirakin istui koko ajan vinkumassa ja tuijottamassa joko minua tai ovea. Kun päästin sen ulos, kävi se istumaan ja tuijottamaan katoksen alle sateensuojaan, vain pyrkiäkseen minuutin kuluttua takaisin sisälle, missä se jatkoi vinkumistaan. Mitä se on vailla? Rapsutuksia, tietenkin. Ja lisää leipää. Ja liikuntaa.

Miten tässä nyt sitten rentoudutaan? Keitin meille, vanhallerouvalle ja itselleni, kello viiden teet ja istuuduin tekemään käsitöitä. Työn alla oleva tekele ei vaan oikein ota onnistuakseen. En oikein osaa enkä osaa myöskään päättää millä tavalla tekisin. Jos tekisi kaiken aina valmiiden ohjeiden mukaan, olisi selvät nuotit, mutta kun pitää kokeilla uusia juttuja, luoda omia malleja, kulkea omia polkuja. Sitten sitä neulotaan ja puretaan, tai virkataan ja puretaan, tai ommellaan ja puretaan. Elämä on yhtä tekemistä ja purkamista. Carlosille olen perustellut, että onpahan langat riittoisampia tällä tavalla. Selvää säästöä.

Ihan samanlaista oli käsikirjoituksen tekeminen. Kirjoitin ensimmäisen version, ja viimeisimmässä versiossa on varmaan vain alle puolet sitä tekstiä. Virtuaaliseen roskakoriin päätyi sivukaupalla kymmenen sormen voimin naputeltua tekstiä. Turhat rönsyt on leikattu pois, ja vastaavasti lisätty kuvauksia tapahtumapaikoista, ihmisistä ja näiden ajatuksista. Tekstin työstö oli puuduttavaa, lopulta suorastaan työlästä. Ei ollut ketään kertomassa mihin suuntaan korjauksia pitäisi tehdä. Pitäisi siis tuntua helpottavalta kun sitä ei tarvitse tällä erää enää tehdä.

Mutta illan tullen ja aamunkin, odottelin yhä milloin tulee se olo, että "jee!".

Sitä odotellessa kurkistetaanpa vähän mitä kylällä on tapahtunut. Automme hajosi yhtenä päivänä, juuri sinä päivänä kun olisi pitänyt lähteä hakemaan vettä naapurikylän lähteeltä. Automekaanikko-vuokralaisemme kömpiessä auton alle lähdin minä Gaian kanssa lähikauppaan hakemaan vesikanisteria, että pärjäisimme seuraavaan päivään.

Odottelin kaupassa aikani, ja lopulta kauppiasrouva raahautui paikalle baskeri päässä ja takki tiukasti napitettuna. Hän näytti surkealta, ja kun kysyin mikä vaivaa, hän kähisi olevansa keuhkokuumeessa, tai alkavassa sellaisessa, influenssan jälkitautina. Lääkäri oli kieltänyt puhumisen ja käskenyt lepäämään.

Sain vesikanisterini, mutta rouva katosi jonnekin kaupan takahuoneeseen. Jonkun tovin kuluttua hän palasi kantaen vähillä voimillaan painavaa pahvilaatikkoa, kaivoi sieltä kuohuviinipullon ja ojensi sen minulle. ”Joululahja”, hän rohisi.

En ollut käynyt kaupassa ennen joulua, enkä todellakaan odottanut joulumuistamista enää kuukautta myöhemmin, enkä varsinkaan kauppiaan ollessa siinä kunnossa missä hän oli. Myönnän, liikutuin sanattomaksi.

Seuraavana päivänä kauppias oli onneksi jo paljon paremman oloinen.  Antibiootit auttavat.

Kylällä on sauhunnut taas. Yhtenä päivänä paloi läheisen ekopisteen muovi- ja metallikeräyssäiliö. Tällä kertaa ei voi olla kyse kuumien tuhkien kippaamisesta, vaan näyttää vahvasti siltä, että täällä liikkuu pyromaani. Oli se sitten naapuruston nuorukainen tai joku muu. Kesän tullessa ei ole kivaa ajatella jonkun liikkuvan metsänlaidassa tulitikkujen kanssa. Talo on turvassa, metsästä en mene vakuuteen.

Eilispäivänä Carlos merkkaili keittiön seinällä olevaan kalenteriin jotain. Toinen vanhemmista vasikkaneidoista oli kuulemma vilkuillut sonnia sillä silmällä. Noin kolmen viikon kuluttua nähdään onko sonni hoitanut aviolliset velvollisuutensa. Tiesittekö, että lehmän kantoaika on sama kuin ihmisellä, 9 kuukautta? Toivon mukaan saamme siis pari syysvasikkavauvaa.

Nukuttuani levottoman yön yli huomaan, että olen jo aika valmis uusiin projekteihin. Tulossa on valokuvablogi, uusi käsikirjoitus hautuu mielessä, pientä matkaa on tiedossa ja vähän jotain muutakin. Rikkaruohojen alle kadonnut kasvimaakin pitää kaivaa keväällä esiin. Kun yhden urakan saa pois käsistään pitää heti haalia uutta tekemistä, pysähtyä ei saa. Sitähän voisi päästä vaikka laiskistumaan, voi kauhistus. 

Kuvissa katunäkymiä Portosta. Siellä on aina yhtä ihana käydä. Ensi viikolla suunta käy kuitenkin Lissaboniin. 

Elän, siis vanhenen

Parin viime vuoden aikana olen miettinyt paljon kuolemaa, elämää, vanhenemista ja työntekoa. Kuolemaa siksi, kun rakas isäni kuoli; elämää siksi, koska elän; vanhenemista siksi, koska elän samassa taloudessa muistisairaan ihmisen kanssa ja näen, miten vanheneminen voi tehdä kipeää; työntekoa kai siksi, koska olen suomalainen, ja se vaan on meillä selkärangassa.

Olenko tullut joihinkin johtopäätöksiin? Kyllä kai. Hyvässä skenaariossa elämme, teemme töitä, vanhenemme ja kuolemme. Ihannetapauksessa elämme täyteläistä elämää, teemme työtä josta pidämme ja jolla ansaitsemme riittävän toimeentulon, vanhenemme suhteellisen terveinä ja kuolemme nopeasti ja kivuttomasti, niin sanotusti saappaat jalassa. Vanheneminen on onni ja etuoikeus, jota ei kaikille suoda.

Silloin kun jokin asia mättää – ja aina silloin tällöinhän jokin asia mättää – muistan työtoverini ja ystäväni Matin sanat: ”Kun sairastaa syöpää, oppii asettamaan asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Katkennut pikkurillin kynsi ei oo enää mitään.”

Se oli vielä silloin kun Matti teki töitä työpaikalla. Sitten hän siirtyi tekemään työt kotona tulehdusvaaran vuoksi. Hän eli eristettynä muista ihmisistä, hoitojen vuoksi pimeässä, poissa päivänvalon ulottuvilta.

Matti kuoli asuessani Portugalissa ensimmäistä kertaa. Olin yrittänyt soittaa hänelle vielä paria viikkoa aiemmin käydessäni Suomessa, mutta hän ei enää vastannut puhelimeen. Hän oli saattohoidossa. Hän ei saanut vanhenemisen lahjaa.

Elämän ja kuoleman lisäksi uskon elämään kuoleman jälkeen. Ihmisen ruumis hajoaa ja muuttuu tomuksi tai tuhkaksi, mutta sielu jää elämään läheisten ihmisten mieliin. Hyvässä ja pahassa, mutta vahvemmin hyvässä.

Vanhanrouvan serkku kävi kyläilemässä yhtenä päivänä, ja saattelin dementoituneen vanhuksen päivän päätteeksi kotiinsa. Kiskaisin päälleni pitkän mustan takin ja Gaian hihnan päähän, ja lähdimme kävelemään kiviselle kadulle. Totesin leskivanhukselle, että olemme näköjään kaikki mustissa; niin hän, leski, kuin minä ja rottweilerinpuolikaskin. Vanhus hätkähti ja kysyi: ”Onko joku kuollut?” Rauhoittelin häntä.

Vanhus kertoi pukeutuvansa aina mustiin, koska hänellä oli hyvä mies. Kunnioituksesta kuollutta miestään kohtaan hän käyttää pelkästään mustaa koko oman loppuelämänsä.

Naapurin leskirouva ei pukeudu mustiin, vaikka kaikista puheista ja seitsemästä pojasta päätellen mies oli hänelle rakas. Hän pyöräilee kirkolle joka lauantai viedäkseen haudalle tuoreet, oman puutarhan kukat. Joka viikko, ja miehen kuolemasta on jo toistakymmentä vuotta. Se, ja lauantai-illan messu rytmittävät leskirouvan viikkoa. Niin ja vanhainkodin järjestämä uimahallireissu joka keskiviikko.

Kun olen seurannut vanhanrouvan ja hänen serkkunsa keskustelua, jossa samat aiheet toistuvat tiuhaan tahtiin, olen huomannut mitä vanhukset eniten kaipaavat: kaltaistaan seuraa. Sitä, että joku juttelee ja jaksaa kuunnella ne samat jutut moneen kertaan eikä välitä siitä, vaikka puolet asioista on uneksittuja tai kuviteltuja. Sitä, että on joku jonka kanssa voi jakaa vanhoja muisteloita. Minusta, vaikka kotona paljon olenkin, ei ole paljoa seuraa. Pelkkä läsnäolo ei riitä.

Väittäisinkin, että vanhainkoti ei aina ole huono vaihtoehto varsinkaan muistisairaalle vanhukselle. Kun perustarpeet ovat hoidossa, tulevat toissijaiset tarpeet: seura, huomion saaminen, menneiden muistelu. Kosketuksen laskisin perustarpeisiin. No, ainakin Portugalissa. Suomalaisethan ovat kosketuskammoista kansaa, kuten tutkija, yliopistonlehtori Taina Kinnusen tekemä tietokirja Vahvat yksin, heikot sylityksin esittää.

Löysin eilen päästäni ensimmäisen harmaan hiuksen. Se hohti ilta-auringon valossa ja tuntui karkealta sormien välissä. Aluksi ajattelin, että ”Apua! Mitä tälle tehdään? Nypinkö irti?” Sitten rauhoituin ja ymmärsin, että olen saavuttanut yhdenlaisen etapin. Minusta tulee vielä vanha, jos hyvin käy.  

Matti, jos eläisi ja kuulisi minun murehtivan harmaata hiusta, nauraa röhähtäisi ja mörähtäisi: ”Oo iloinen että sulla sentään on hiukset päässä.” 

Kuka vielä väittää, ettei ihminen jää elämään kuolemansa jälkeen? 

Unikuvia

Paikka auringossa.

 Näin hauskaa unta. Jotenkin absurdia. Olin käymässä Suomessa, ja halusin viedä kyläilypaikkaan pullon viiniä. Menin siis Alkoon. Siellä oli mahdoton ryysis. Kaupan seiniä kiersivät korkeat hyllyt, samoin keskellä pientä kauppaa oli yksi hyllykkö. Käytävät täynnä väkeä ja kassaparka jossain putiikin perukoilla.

Tutkin hyllyjä ja näin tuttuja viinejä niiltä ajoilta, jolloin elin vähän leveämpää elämää ja merkkitapahtumia juhlistettiin pikkaisen paremmalla viinillä. Unialkon viinien hinnat olivat alkaen 19,99. Etsin epätoivoisesti jotain edullisempaa. Kyykin keskellä ruuhkaa, mutta alahyllyjenkin viinit olivat ylähyllyjen hintaluokkaa.

Gaia ja vasikka tekevät tuttavuutta.

Lopulta sain kyynärpäätaktikoitua itseni kaupan kauimmaiseen nurkkaan. Sieltä löytyi kummallinen vanhanajan kortistokaappi. Jokaisen pienen laatikon kulmassa oli pieni kirjain ja laatikon rivasta roikkui langan päässä kortti, johon niin ikään oli painettu pieniä merkkejä. Kaapin yläreunaan oli teipattu ohje: ”Leikkaa saksilla haluamasi merkki”. Avasin yhtä laatikkoa, ja näin jonkun etiketin tapaisen.

Olin hikinen, väsynyt ja tuskastunut. Unessa ajattelin, että luojan kiitos, asun Portugalissa. Täällä viinin ostamista ei ole tehty turhan vaikeaksi.

Nauta näyttää kieltä.

Kuten kaikki tietävät, Portugalissa viiniä myydään supermarketeissa. Saako se ihmiset juomaan enemmän? Ehkä, jos totta puhutaan, mutta kulutus jakautuu tasaisemmin pitkin viikkoa. Viini on arkinen ruokajuoma. Tuskin se kuitenkaan alkoholismia aiheuttaa. Eiköhän siihen ole ihan muut syyt.

Sunnuntaisin lounaan jälkeen näkee kahvilassa joillakin miehillä brandylasit. Selvästi humalassa ei näe ketään, ei sunnuntaisin eikä lauantai-iltaisin. Päinvastoin, monella on olutkolpakon sijasta edessään pieni kupillinen kahvia tai pullollinen vettä. Olutkolpakotkin ovat useilla pieniä 20 cl:n fino-lasillisia, jotka paikassa kuin paikassa tarjoillaan pöytään. No, paitsi ostoskeskusten ravintolakeskittymissä.

Meno varmasti kiihtyy pikkutunneille mentäessä, en ole vaan itse ollut sitä koskaan näkemässä. Paitsi kerran juhannuksena, S. Joãon juhlinnassa.

Olisikohan suomalaisen kaljoittelukulttuurin yksi perussyy siinä, että olut tarjoillaan useimmiten puolen litran tuopeissa? Jos haluat vähemmän, saat silloinkin 33 cl:n pullollisen. Ja kun olut lämpenee ja latistuu äkkiä, on tuoppi kiskottava kitaan vauhdilla, ennen kuin se alkaa maistua väljähtyneeltä. Valvirassa voitaisiin seuraavaksi miettiä voisiko kaljakuppiloissa tehdä jotakin toisin. Virkamiehet voisivat tehdä opintomatkan jonnekin eteläisen Euroopan maahan. Vaikka Portugaliin. Tervetuloa!

Nauta nuolaisee ennen kuin tipahtaa. 

Näin eilen jotain muutakin erikoista kuin unta. Sänkyä pedatessani katselin ulos alas kotikatua pitkin. Lähimmän ekopisteen vieressä oli isot vetokärryt, roskasäiliön kansi oli auki ja naisenoloinen hahmo kiskoi sieltä jotain minkä heitti kadulle. Kuulin kolinaa. Tölkki toisensa jälkeen lensi kaaressa katukivetykselle.

Minä kierrätyskyttä olin jo avaamassa ikkunaa huutaakseni keuhkojeni pohjasta: ”Hei siellä, älkää heitelkö roskia!”, kun paikalle ilmestyi toinen hahmo, joka alkoi polkea tölkkejä.

Ai niin. Olemme Portugalissa. Etäiset hahmot tonkivat roskasäiliöstä metallia, jonka joku (lukutaidoton tai välinpitämätön?) oli pistänyt sinne eikä vieressä nököttävään muovin ja metallin keräyssäiliöön. Hahmot eivät tehneet sitä ekologisuuttaan vaan pienen lisätienestin toivossa. Romumetallista maksetaan. Joillekin sekin vähä tulee tarpeeseen.

Muutama päivä sitten roskasäiliö oli ilmiliekeissä. Ei mennyt montaa tuntia kun kunnan miehet olivat siivonneet paikan ja uusi säiliö tuotu tilalle. Spekuloimme Carlosin kanssa palon syytä, emmekä varmasti olleet kadun ainoat. Minä veikkasin jonkun kippaamia kuumia tuhkia, Carlos naapuruston nuorukaista, jonka oli nähnyt yhtenä päivänä polkemassa lasisäiliön viereen jätettyjä ikkunaruutuja rikki. Paikka on nyt täynnä lasinsiruja, ja jostain syystä kunnan miehet eivät ole siivonneet niitä pois.

Rapsutusjono iltalypsyn aikoihin.
Vaikkei mitään lypsettävää olekaan.

Käyn usein päivän päätteeksi Gaia-koiran kanssa viemässä roskat ja kierrätettävät. Pitää olla varovainen, eikä pelkästään lasinsirujen takia. Tässä yhtenä päivänä em. nuorukainen ohitti minut pyörällä ja jäi norkoilemaan roskasäiliöiden vieressä olevan hylätyn talon liepeille. Kun tulin Gaian kanssa roskapusseineni paikalle, hän alkoi esittää tappouhkauksia koiralle. Ehkä minullekin, en kuullut kunnolla. En tietenkään ottanut uhkauksia tosissani, mutta sen verran hermostuin, että ilmoitin pojalle jokseenkin painokkain äänensävyin, että jos hän vielä kerran puhuu niin, otan yhteyttä poliisiin. Hän pyysi anteeksi.

Pariin otteeseen olemme joutuneet pyytämään kyseistä nuorukaista poistumaan mailtamme. Hän yritti lähennellä minua, väijyi muurin takana ja ilmaantui paikalle heti kun Carlos hurautti autolla asioille ja minä olin muurien ja rakennusten suojaaman sisäpiha-alueen ulkopuolella kiivejä poimimassa tai kitkemässä jotain. Se oli aika ahdistavaa. Aloin käydä traktoripolulla kävelyllä vain silloin kun Carlos on kotona. Vara ei venettä kaada.  

Aamuvenytyksiä.

Kun Gaia ei roskisreissua seuranneena päivänä vielä lounasaikaan mennessä ollut kömpinyt huoneestaan, vaikka se yleensä joka aamu käy toivottamassa hyvät huomenet kun kuulee minun keittävän aamuteetä, aloin huolestua. Menin katsomaan sitä. Se nousi sängystään haukotellen ja venytellen nautinnollisesti.

Sitä vaan laiskotti.

Elämä maalla on siis jännitystä täynnä. Ilmankos näen niin omituisia unia. 

Kuvissa arkisia tilanteita. 

Vapaus ja vastuu

"Ilman pelkoa."

En ole kirjoituksissani kovin paljoa ottanut kantaa ajankohtaisiin asioihin, jollei oteta huomioon jouluja ja pääsiäisiä ynnä muita vakiotapahtumia. Irtiotto on saanut olla myös lukijalle lintukoto, missä kaukana on kavala maailma.

Joskus kaukainen maailma rynnii kuitenkin kotikoloon kaikilla kanavilla. Televisiossa, sanomalehdissä, Internetin uutisissa, facebookissa, sähköposteissa. Silmiä ei ole tarkoituskaan ummistaa, ei korvia peittää eikä ajatuksia tukahduttaa. Ei kaikki mitä maailmalla tapahtuu kosketa. Tähän ikään mennessä on jo aika turtunut. Jotkut asiat pistävät kuitenkin miettimään syitä ja seurauksia, ja motiiveja ihmisen tekojen takana. Se että niitä ymmärtää ei tarkoita sitä, että ne hyväksyisi. Jotkut asiat menevät sen rajan yli.  

"Vapaat aivot."

Kuivien viikkojen jälkeen tervetulleen sateen ropinan sijaan kirjoitankin vapaudesta. Sananvapaudesta, uskonvapaudesta, vapaudesta kulkea kadulla, valita ammattinsa ja elämänkumppaninsa, kuunnella ja lukea sitä mitä haluaa, vapaudesta kokoontua, äänestää tai olla äänestämättä. Ihmisen vapaus ja oikeudet kulkevat käsi kädessä. Kun kajoaa niistä yhteen, koskee väkisinkin myös toiseen.

Vapauden mukana tulee vastuu ja velvollisuus. Vastuu omasta itsestään ja valinnoistaan, sanoistaan ja teoistaan, ja velvollisuus kunnioittaa muita ihmisiä ja heidän valintojaan, heidän etnistä taustaansa, uskontoa, kieltä ja ruokavaliota. Heidän erilaisuuttaan.

Valitettavasti kunnioitus toista ihmistä ja tämän henkeä kohtaan ei ole koskaan ihmiskunnan historiassa ollut kovin korkeassa kurssissa. Ei ollut silloin kun kristittyjä heitettiin leijonien eteen, ei silloin kun katolisen kirkon inkvisitio kidutti ja poltti harhaoppisia elävältä, ei silloinkaan kun orjia laivattiin Amerikkaan eikä edes nykyajan hikipajoissa Kiinassa, joissa lapset ja aikuiset tekevät tuotteita länsimaisille markkinoille orjuuteen verrattavissa oloissa. Natsit vainosivat juutalaisia, juutalaiset vainoavat palestiinalaisia, amerikkalaiset muslimeja ja muslimit länsimaalaisia, ja niin edelleen. Voisin jatkaa listaa, mutta varmaan ymmärsitte jo mistä on kyse; kunnioituksen puutteesta.

Ihminen lentää kuuhun, siirtää sydämiä, kommunikoi langattomasti maapallon toiselle puolelle ja tekee juomavettä paskasta. Miksei ihminen osaa kunnioittaa toista ihmistä? Mikä siinä on niin vaikeaa? Eikö sen oppiminen sisälly koti- tai koulukasvatukseen, eikö se kuulu omaan kulttuuriin? Eikö se olekaan selkärankaan rakennettu itsestäänselvyys? Työelämässä ollessani ajattelin, että kunnioitus pitää ansaita. Nyt pidän sitä yhtenä ihmisen perusoikeuksista. 

Ihmisen motivaattoreista suurimmat ovat uskonto, raha ja rakkaus. Niiden nimissä puhutaan kauniita sanoja ja tehdään hirmutekoja. Pahimmillaan ne sokaisevat, ja ihminen menettää niin harkintakykynsä kuin oikeellisuudentajunsa, mutta ennen kaikkea kunnioituksen toista ihmistä kohtaan. Omasta itsestä, omista tarpeista ja toiveista tulee oman maailman napa ja kaikkein tärkein asia, ja muut ihmiset on lupa survoa jalkoihinsa. Kaikki on sallittua sodassa, rakkaudessa ja rahan hankkimisessa – niinhän se meni?

Terrorismi on vain yksi nykyaikana käytetyistä tavoista riistää ihmisen vapaus itsekkäiden tavoitteiden saavuttamiseksi. Terrorismi on kauhun kylvämistä. Kauhun piinaamat ihmiset eivät tietenkään pysty kunnioittamaan sen aiheuttajaa sen enempää kuin terroristi uhrejaan. He tuntevat vain pelkoa, ja pelko vie ihmiseltä vapauden. Heistä tulee vankeja omassa elämässään. 

Öljy-yhtiöt imevät maapallon tyhjiin.

Veikkaan, ei, en veikkaa vaan tiedän ilman kristallipalloakin, että maailmasta ei sodat ja terrorismi lopu niin kauan kuin maan pinnalla harjoitetaan uskontoja ja öljynporausta. Niin kauan itsekkäät motiivit ajavat ihmistä tekoihin, joissa toisen ihmisen kunnioitus unohtuu tai sillä ei ole merkitystä. Sinä päivänä kun suurvaltojen päättäjät, valtauskontojen, ääriliikkeiden ja globaalien yritysten johtajat ovat valmiita istuutumaan saman pöydän ääreen toisiaan kunnioittaen, voidaan alkaa haaveilla rauhasta. Ei taida ihan heti tapahtua. Käynnissä on sellainen pahan kierre, että siitä ulospääsy näyttää mahdottomalta. 

Pitääkö meidän siis nostaa kädet pystyyn ja antautua epätoivoisen tilanteen edessä? Ei tietenkään. Mitä meidän sitten pitäisi tehdä? Sen kun tietäisin, saisin takuuvarmasti Nobelin rauhanpalkinnon. Voidaan itse kukin aloittaa kuitenkin omalta tontiltamme: kunnioitetaan toinen toistamme. Annetaan jokaisen olla oma itsensä ja elää omaa elämäänsä. Ei kajota toistemme vapauteen.  

"Asuntoja, maata, vapautta, terveyttä,
koulutusta, leipää, rauhaa, itsenäisyyttä."

Aloittaessani Irtiotto-blogin tarkoituksenani oli kertoa Portugalista ja elämänmenosta täällä. Joskus vähän harhailen aiheesta. Niin voi käydä kun on tilaa ajatella ja olla luova. Se sallittaneen.

Kuvissa graffiteja Lissabonista ja Portosta. Ilmaisunvapautta on käytetty koko kerrostalon mitalla.