Karkaileva inspiraatio ja kännikana

Tuijottelen ulos kirjoitushuoneeni ikkunasta ja yritän kalastella taivaan sinen seasta inspiraatiota tähän päivitykseen. Oikeastaan tekisi mieli mennä ulos aurinkoon, rapsutella koiria ja neuloa. Kuopia vähän kukkapenkkiä ja istuttaa ruukussa esikasvanut passionköynnös jonnekin sopivaan paikkaan. Miksi en tee sitä? Olenhan vapaa ja päätän itse tekemisistäni ja missä aikataulussa ne teen. Kukaan ei velvoita kirjoittamaan blogia, varsinkaan ilman aihetta.

Ei, paitsi kun tiedän tilastoista että kävijöitä on päivittäin ja tiedän että joillekin aurinkoiset kuulumiset täältä kaukaa ovat viikon piristys. Kyllä se vähän velvoittaa.

Takki on kai vähän tyhjä. Täytin viime viikolla vuosia, ensimmäinen numero vaihtui ja toiseksi tuli nolla. Löysin naamasta heti läjän ryppyjä lisää, missä lie piileskelleet tähän asti, ikänäköisen näkö kun on armeliaan valikoiva. Sydänkin rytisteli yöllä pitkästä aikaa ja kauan odottamanani syntymäpäivänä olin niin väsynyt, että lounaan jälkeen piti käydä pitkäkseen suunnitellun valokuvausretken sijaan. Ikä heitti märän rätin silmille ja laulaa lällätti.

Illalla sentään lähdimme ulos syömään, kahdestaan. Se olikin ensimmäinen kerta neljään vuoteen. Olin jo unohtanut miltä tuntuu keskustella kaksistaan ja odottaa valmista ruokaa pöytään viiniä siemaillen. Se on kuulkaa luksusta!

Lauantaina kylään tuli muutama suomalaisystävä. Kieltäydyin pitämästä niitä syntymäpäiväjuhlina, tein silti suklaakakun ja pistin päälle muun kuin arkimekon. Istuimme ja keskustelimme ja söimme pihalla hämärän tuloon saakka, varttia vieraiden lähdön jälkeen alkoi sataa kaatamalla. Aika loistava ajoitus.

Katson taas ikkunasta ulos ja yritän saada inspiraation hännänpäästä kiinni, kuten viime viikolla kahmaisin karanneen kanan pyrstöstä vaikka se yritti pyristellä pakoon. Vanharouva oli aamuvarhain lämmittänyt itselleen leipämössöä ja jätti sen syömättä. Vein sen kanoille, ihmettelin vain vahvaa hiivan hajua. Kun loppupäivästä menin viemään lisää ruokaa, oli yksi kanoista ottanut siivet alleen ja lentänyt aitauksesta pois ja muut juoksivat ympäriinsä kuin päättömät. Löytyihän se karkulainen, ei ollut ehtinyt maissipellon sokkeloihin vielä.

Illalla kopatessani jääkaapista valkoviinitölkkiä ruuanlaittoon totesin, että se on melkein samanlainen kuin vieressä nököttänyt maitotölkki. Vihreitä molemmat. Päässäni välähti hoksauksen kirkas valo. Vanharouva oli varmaan maidon sijasta laittanut leivän sekaan valkoviiniä. Ilmankos se ei ollut maistunut hänelle, mutta maistui kyllä kanoille. Niistä tuli kännikanoja.

Seuraavana päivänä ne olivat aika hiljaisia. Kai niiden pieniä kananaivoja kivisti.

En saa inspiraatiosta nyt otetta, joten lähden pihalle kuopsuttamaan kukkapenkkiä tai neulomaan joululahjasukkaa tai tekemään jotain yleishyödyllistä. Jutun kuvituksena tällä kertaa heinäsirkka. Näitä singahtelee nyt pitkin poikin kun kävelen traktoripolulla hakemassa kanoille apilaa. Ja pihalla.

Mukavaa alkavaa viikonloppua, rakkaat lukijat!

Serkkuja siellä, serkkuja täällä

Viime päivityksessä liikuimme aika syvissä vesissä, joten kevennetäänpä vähän tunnelmia sillä se sopii niin mainiosti tämän päivän ilmaan. Yöllä satoi pitkään ja hartaasti, ensimmäisen kerran kunnolla sitten kesäkuun alun. Aamulla taivas kuitenkin selkeni kirpakan pohjoistuulen myötä, ja ilma on nyt raikas ja pölyistä puhdas. Aaah!

Sateen huuhdeltua pölyt pois tietää se kuitenkin yhtä ikävää asiaa: en voi enää millään tekosyyllä lykätä ikkunoiden pesua. Nyt niistä tosin näkee jopa läpi, mutta kesäiset kärpäsenkakat olisi hyvä kuitenkin putsata pois. Ei vaan oikein nappaa tämä inhokkihommien listaykkönen. Mieluummin putsaisin vaikka talon kaikki kolme kylpyhuonetta, mutta kun se tuli tehtyä viimeksi lauantaina, niin ei nyt taas kehtaa. Kun toisilla on personal trainerit kuntoilun harrastamiseen, niin minä tarvitsisin sellaisen ikkunoiden pesemiseen.  Tiedän, aloittamisen kynnys on se korkein. Pitäisi ehkä huijata itseään: ”pesenpäs nyt vain tuon viiruisimman ikkunan tuosta ja loput sitten joku toinen päivä”, ja vauhtiin päästyäni en enää osaisikaan lopettaa. Niin on käynyt aiemminkin.

Ei kymmenkunta pari-ikkunaa ja kolme lasiovea mikään ylivoimainen urakka ole, varsinkin kun tuplaikkunoita ei tarvitse avata ja niiden ristikotkin on kätevästi laitettu lasien väliin eivätkä ne ikkunat ole edes isoja kun tämähän on vanha maalaistalo ja ikkuna-aukot on puhkottu puolimetriseen kiviseinään. Kyllähän minä vielä ne ikkunat pesisinkin, mutta ne karmit... ja kiviset ikkunalaudat sisä- ja ulkopuolella... ja ikkunoiden ympärykset. Äääh!

Sillä välin kun yritän psyykata itseäni tähän ikävään mutta tarpeelliseen askareeseen, voin tarinoida jotain muuta. Voin kertoa esimerkiksi siitä, miten eräänä päivänä paikalle tupsahti mies, joka kertoi olevansa sukua, ”serkku”, primo. Portugalin kielessähän ja kulttuurissa serkku on paljon laajempi käsite kuin suomessa ja Suomessa. Carlosilla on vain yksi setä eikä yhtään tätiä tai enoa, mutta serkkuja putkahtelee silti vastaan joka kadunkulmassa. Serkuksi käy kutakuinkin kuka vaan joka on edes kaukaista sukua.

Tehdessämme kolme vuotta sitten talossa remonttia kävimme kahvilla paikallisessa kahvilassa. Sen omistaja tuli kertomaan olevansa Carlosin serkku. Selitti vielä mitä kautta. Ihmeellistä oli tietenkin se, mistä hän Carlosin tunsi. Olimmehan paikalla ensimmäistä kertaa.

Muutama päivä sitten olimme toisessa kahvilassa, ja samaan pöytään istahti isokokoinen mies, joka näytti tutulta. Muistin myöhemmin, että kävin kerran ihmettelemässä lypsyrobottia hänen navetassaan ja sain hänen vaimoltaan kurpitsan, josta tein ylimakeaa hilloa. No, kahvilasta lähdettyämme Carlos kertoi miehen olevan hänen serkkunsa. Ajoimme sillä hetkellä kahden kylän välistä tietä pitkin. ”Tuossa talossa ja tuossa asuu äidin serkkuja”, Carlos mainitsi. Heistä joku olikin juuri ojentamassa isoa kurpitsaa portin yli jollekulle toiselle. Pari päivää myöhemmin kävimme maatalousmessuille. Arvasitte oikein: lisää serkkuja käveli vastaan. Välistä ennen kuin Carlos ehtii sanoa, kysyn jo valmiiksi: ”É o teu primo, onko hän serkkusi?” Jos pitäisi laskea kaikki serkut jotka olen tässä neljän vuoden aikana ohimennenkin nähnyt, eivät riittäisi sormet eivätkä varpaatkaan.

Sen sijaan vanhanrouvan muistisairas serkku, joka ennen kävi aina lauantaisin kyläilemässä täällä, tuskin enää tulee. Häntä etsittiin yhtenä aamuna, kun hän ei ollut valmiina odottamassa vanhainkodin päiväkerhon kuljetusta. Vanhus löytyi lopulta muutaman kilometrin päästä, naapurikylästä, kävelemässä pitkin maantietä pyjamaisillaan. Nyt hän ei enää siis pärjää yksin kotona.

Vanhallerouvalle tämä on tietenkin surullista, sillä muistisairaastakin serkusta oli seuraa sen kerran viikossa. Siksi eräänä päivänä paikalle tupsahtanut tuntematon serkku oli varsin tervetullut kyläilemään, ja vanhukset tarinoivat pitkään. Mies kertoi kasvaneensa tässä talossa kasvattilapsena (vaikka on oikeastikin sukua isoisien kautta) karattuaan omien vanhempiensa luota. Ennen vanhaan täällä oli väkeä paljon enemmän. Mieheltä puuttui toinen silmä ja kuulo toisesta korvasta, mutta silti tämä varmaan jo yhdeksääkymppiä kolkutteleva sitkeä sissi pyöräili tänne naapurikylältä.

Oikeastaan, nyt kun ajattelen häntä ja vähän muitakin, niin turhaan minä kitisen jostain ikkunanpesusta. Sen kun otan ja pesen ne. 

Heti huomenna, amanhã. Tai ylihuomenna, depois de amanhã.

Kuvissa ikkunoita eri puolilta Portugalia. 

Aaltoilua

Elämä on aalto. Se kulkee osana valtavaa, ääretöntä kokonaisuutta ylös, alas, ylös, alas, harjalla ollessaan näkee horisonttiin, pohjalle painuttuaan pyrkii taas ylös, pian, viipymättä, koska aallonpohjassa ei ole hyvä olla. Rinnalla kulkee muita aaltoja, ne sivuavat toisiaan, koskettavat, jatkavat matkaansa, ehkä unohtavat, ehkä muistavat. Osan ollessa harjalla on muiden oltava alhossa, sillä elämä, kuten meri, on harvoin tyyni. Se ei kuulu sen luonteeseen. Sen kuuluu olla liikkeessä, se ei voi jäädä paikoilleen. 

Jotkut aallot karkaavat kauemmas. Sinne, missä valtameret yhtyvät, sillä meriä ei voi erottaa toisistaan, niillä ei ole alkua, ei loppua, ei päätepistettä. Ne koostuvat miljoonista, miljoonista, miljoonista aalloista, mahtavista mainingeista, liplattavista laineista, tutisuttavista tyrskyistä. Yksi aalto ei tee merta, aalto yksin ei kulje minnekään, se tarvitsee muita, ne tarvitsevat toisiaan. 

Nämä kauemmas kantautuneet aallot kulkevat joskus muiden vieminä, ne sekoittuvat joukkoon, sulautuvat, sopeutuvat, mutta ovat silti sisimmässään vähän erilaisia, muualta tulleita. Ne katselevat kaikkea toisin silmin, huomaavat sen mikä muilta, ikänsä sillä merellä kelluneilta aalloilta jää huomaamatta, imevät siitä kaikesta vaikutteita ja voimaa. Ne yrittävät sulautua massaan, liittyä osaksi kokonaisuutta, silti kantavat mukanaan viestin sieltä mistä ovat tulleet. Ne ovat niitä erilaisia aaltoja, niitä, jotka kurkkivat harjalla ollessaan horisonttiin nähdäkseen mikä siellä odottaa; niitä, jotka kurkottavat kohti aurinkoa; niitä, jotka asettavat itselleen päämääriä ja pyrkivät niihin parhaansa mukaan.

Aikansa merellä kuljettuaan aalto lähestyy vääjäämättä rantaa. Jotkut aallot ovat rantaa lähestyessään vahvoja maininkeja, vaahtopäitä, tyrskyjä, niitä, jotka läjähtävät rantaan niin että tanner tömisee ja satunnainen katselija huudahtaa ”vau!”. Siinä on pelonsekaista kunnioitusta, pelkoa enemmän kuitenkin kunnioitusta aallon voimaa kohtaan, sitä miten se lennättää miljoonia vesitimantteja ilman halki, miten se kuorruttaa rantahiekan vaahdolla, miten se ärjyy ja karjuu, vaatii ansaitsemaansa huomiota.

Aalto ei kuole eikä lakkaa olemasta. Se vetäytyy näyttämöltä, kiittää ja kumartaa, kerää voimansa ja palaa taas, uudestaan, uudestaan, vetäytyy vielä ja matkaa kohti uutta tuntematonta.

Tänään on kulunut neljä vuotta siitä, kun suuntasin kohti Irtiottoa. Taakse jäivät perhe, ystävät, koti ja työpaikka. Kannattiko se? Neljään vuoteen on mahtunut kaikkea sitä mitä elämään mahtuu eli sitten missä tahansa, mutta vaakakupissa on kuitenkin enemmän positiivisia asioita kuin entisessä elämässä. Vapautta lähdin hakemaan, sen sain ja siitä osittain luovuin. Kun en voi kulkea ihan kuten ennen, Vilan kaupungissa yksin asuessani, voin keskittyä enemmän muuhun tekemiseen. Portugalissa tunnen yhä olevani kotonani, omalla merelläni. Äskettäisen Suomen matkan jälkeen kaipaan kuitenkin siellä olevaa perhettä ja ystäviä enemmän kuin koskaan. Olen aallon alhokohdassa keskellä ei enää niin vierasta merta, pyrin ylös, ylös jotta näkisin taas horisonttiin, näkisin tavoitteeni ja pystyisin ponnistelemaan sitä kohti. En halua lillua muiden vietävänä, en räpiköidä vailla suuntaa. En halua olla se voimakas aalto joka pistää maan tömisemään ja ihmiset tutisemaan. En halua olla sekään aalto, joka taittuu rantaan laiskana ja raukeana, välinpitämättömänä. Haluan olla se aalto, joka lähestyy rantaa rauhallisena ja määrätietoisena, sellainen aalto, jonka kyytiin uimari tai surffari voi heittäytyä luottavaisena; haluan kantaa hänet rantaan, kutittaa sisuksia ja jalkapohjia, saada iloitsemaan ja nauttimaan, antaa suolaisten pärskeiden sivellä ja vilvoittavan veden hivellä. Haluan jättää jäljen muistiin, muiston merestä ja auringosta, hiekasta varpaiden välissä ja lokin kiljaisusta, kesäpäivästä, elämästä.

Sellainen aalto haluan olla. 

Omistan tämän kirjoituksen kalastajanakin toimineelle Eero-enolleni, joka siirtyi toisille apajille viime viikolla, sekä isäni pikkuserkulle ja rakkaalle ystävälle Olli Aallolle, entiselle merenkulkijalle, joka hänkin seilailee nyt muita meriä. Aaltoina sivusimme toisiamme vain ohimennen, mutta riittävästi kuitenkin jättämään muistiin jäljen. 

Vain muutaman tatin tähden

Viikko Suomessa kului kuten vain viikko entisessä kotimaassa voi kulua; hirvittävän nopeasti. Tuntui kuin olisin kulkenut tunnelissa, johon mukaan putkahti välillä perhettä, välillä ystäviä, kunnes saavuin tunnelin päähän ja olin ennen aamukuutta täyteenahdettuine laukkuineni Helsinki-Vantaan lentokentällä yksin.

Kahdesti ehdin silti sienestämään, sillä Suomesta kantautuneet hurjat tattisatouutiset vaikuttivat suuresti matka-ajankohtaan. Aika moneen asiaan voin olla hulluna, mutta erityisesti olen sitä sienestykseen. Kun rantauduin Lissabonin iki-inhottavalta yölennolta (puhallettava tyyny oli kyllä avuksi unensaannissa ja TAPin tarjoama ruoka oli hyvää) majapaikkaani Helsingissä noin kello viisi aamulla, menin pariksi tunniksi nukkumaan. Heräilin, söin valmiiksi katetun aamiaisen (joskus minuakin hemmotellaan), katselin ulos tihkusateen hämärtämään aamuun ja ehdotin josko lähdettäisiin metsään.

Lähdettiin. Vanha sienipaikkani Järvenpään ja Sipoon välimaastossa tarjosi antimiaan tälläkin kerralla. Vielä Suomessa, Järvenpäässä asuessani ajoin sinne toisinaan polkupyörällä. Tasan kymmenen kilometriä. Vastatuuleen. Rämmin metsässä muutaman tunnin, eväätkin söin yleensä siirtyessäni sieniapajalta toiselle, ja päivän päättyessä poljin täyden korin ja parin kassin kanssa takaisin kotiin. Taas vastatuuleen. On se kumma.

Nytkin sammalen seassa kurkisteli keltaisia vahveroita, vaaleita orakkaita, mustatorvisieniä (englanniksi trumpet of death eli kuoleman trumpetti), ja löytyi toki tattejakin. Ei niin paljoa kuin olin odottanut, mutta kuivattavaksi asti kuitenkin.

Lentokoneessa vietetyn yön jälkeen lenkki metsän poimuilevassa maastossa ja sen päälle sauna voimistivat väsymystä teholla, jota ei saa millään kuntosalilla. Kahden tunnin aikaero ei tuntunut missään, kun illalla painoin päätä tyynyyn. Krooh. Ja pyyyh.

Lomailuksi ei reissua voinut kutsua. Vilkkaimpana päivänä oli tapaamiset klo 10.10, 11.30, 14.00 ja 16.00, ja siinä välissä kävin vielä verotoimistossa jonottamassa, turhaan tosin. Tunnin odotuksen jälkeen edelläni oli yhä yli 40 ihmistä, ja päätin selvittää asiani puhelimitse. Pankkiin sentään oli varattu aika, joka loppui kesken. Asunnon myytyäni jäljelle jäi nimittäin pieni pesämuna, jolle pitäisi löytää sopiva hautomo.

Sekoilin kertaalleen päivämäärissäkin ja luulin paluulennon olevan tiistaina. Se olikin keskiviikkona. Vau,  yksi ”budjetoimaton” extrapäivä! Mitä siihen järjestäisi?

Sipoinen sienimetsä kutsui taas. Viikkoa aiemmin kolutut metsänreunat olivat lykkineet ylös lisää sieniä. Kantarelleja, mustatorvisieniä, niitä tattejakin. Voimat alkoivat loppua kesken, mutta yksi metsänreuna oli vielä käymättä. Josko se putkottaisi täynnään herkullisia tatteja kuten parhaimpina vuosina? Rämmimme viimeisillä voimilla ryteikön poikki. Vain muutaman tatin tähden, sillä sen enempää sieltä ei löytynyt. Mutta kaikkinensa, kun sain sieniä sienestyskumppaniltakin, on niitä säännöstellen käytettynä nyt parin vuoden tarpeisiin. Näkisittepä muikean ilmeeni! 

Kirjoitan tätä seuraavaa lentoa odotellessa Frankfurtin kentällä. Jossain lentokentän kilometrihihnoilla tietään seuraavaan lentokoneeseen etsivä matkalaukkuni on nyt siis puolillaan sieniä ja pari rasiaa on käsimatkatavarassakin. Carlos illalla soittaessaan (niin, facebookin kautta voi soittaa kännykällä maasta toiseen ilman puhelumaksuja) kysyi: ”São cogumelos mágicos, que fazem rir?”, ovatko ne taikasieniä, jotka saavat nauramaan.

Yhteen aikaan ainakin Lissabonissa oli liikkeitä, joissa myytiin erilaisia sieniä joista ei ollut tarkoitus laittaa keittoa eikä kastiketta, vaan ihan vaan pää sekaisin. Sittemmin kaupat on taidettu sulkea kun asiakkaita alkoi kupsahdella. On kai vaikea tietää milloin sienten kanssa vetää överiksi.

”São cogumelos que fazem sorrir”, vastasin Carlosille, ne ovat sieniä jotka saavat hymyilemään. Koska ovat niin hyviä. Katsotaan millaiset ilmeet on illalla kun paistan tuoreita kantarelleja. Saattavat olla muikeita. 

Porton kentällä tullimies pysäytti minut. Kääk! Vaikkei sienissäni ollut mitään laitonta, voisi tullilaboratoriolla mennä tovi sitä varmistaessa ja sen aikaa könöttäisin kai putkassa. Tullimies kysyi mistä olin lähtenyt matkaan. Kiiruhdin kertomaan, että Helsingistä, Suomesta, Finlândia. 

Sain jatkaa matkaa ja kipitin niin lujaa kuin korkokengistä lähti, ennen kuin laukusta ulostunkeva kuivattujen tattien haju saavuttaisi tullimiehen sieraimet. 

Vaikka Suomi-viikkoon sisältyikin paljon löytämisen riemua, kävin läpi myös sen koko tunneskaalan, jonka ulkosuomalainen entisessä kotimaassaan kohtaa. Liikuttavia hetkiä oli monta. En käy niitä läpi, ne ovat niin henkilökohtaisia eikä pelkästään minulle, mutta tämän voin kertoa: sain ennakkoon syntymäpäivälahjaksi lipun ja matkan Minnesota Orchestran konserttiin Lahden Sibeliustalossa. Upeasti soittavaa orkesteria johti Osmo Vänskä ja solistina oli viulisti Pekka Kuusisto. Niin, juuri hän, joka yhteislaulatti hiljattain yleisöä The Royal Albert Hallissa karjalaisen kansanlaulun tahtiin. Tällä kertaa hänen ylimääräinen kappaleensa ei naurattanut. Emigrantin silmäkulmissa kimalteli kyyneleet kun hän soitti harkitun hienoisen epävireisesti melankolisen ruotsalaisen kansanlaulun ”Vi sålde våra hemman”, tunnettu myös nimellä Emigrantvisan.

Se vaan jotenkin kolahti omalla kohdalla. En väitä että 1800-luvulla nälkää pakenevien ruotsalaisten tai suomalaistenkaan maastamaastamuuttajien ja itseni välillä olisi yhtäläisyyksiä. Paitsi yksi. Kaikki me olemme lähteneet etsimään parempaa elämää. He ravintoa ruumiille, minä sielulle. 

Laulu soi päässä yhä. 

Savun seassa

Elokuun alkuun ehdimme, ennen kuin ne kunnolla alkoivat. Metsäpalot. Viime viikonlopun helteinen sää kirvoitti useita tulipaloja, ja tälläkin hetkellä roihuaa yli 500 paloa eri puolilla Portugalia. Sunnuntai-iltana savu alkoi harmaannuttaa taivasta meilläkin päin ja laskevasta auringosta tuli surullisen hehkuva pallo. Lähin laaja palo on tiettävästi Barcelosin alueella, 30-40 kilometrin päässä. Tuulen kaukaa kantama savu kirvelee silmissä ja sieraimissa, vaikkei hajua juuri tunnekaan. Siihen on nyt tottunut, nenä turtunut.

Meillä ei ole lämpömittaria, mutta kännykän sääsovellus näyttää tälle kylälle enää 29 astetta. Savu on hämärtänyt auringon eikä paahde ulotu maanpinnalle asti niin voimakkaana. Lämpöä on silti ihan riittävästi, että tarkenee kevyissä vaatteissa silloinkin kun ei tarvitse tehdä mitään fyysistä työtä. Vihdoinkin voin istua tietokoneella pidemmän jakson ilman että jalat ja kädet kohmettuvat. Nyt ne vaan hiostuvat. Fyysisessä työssä tai ulkona ollessa hiki nousee heti pintaan nahkeuttamaan ihoa. Riittää kun kävelee pihan poikki pyykkinaruille, tosin nyt ei tarvitse pyykkiä pestä. Niihin vain tarttuisi savun haju.

En mene tarkemmin metsäpaloihin, niistä olen kirjoittanut jo aiemmin (lue täältä). Savunsekaisissa tunnelmissa valmistaudun Suomen matkaan. Odotan sitä harvinaisen malttamattomana. Olisiko niin, että kun asunnon myytyäni ei ole enää sitä veroviranomaisen määrittelemää ”kiinteää sidettä” Suomeen, sinne menee kuin ulkomaille, ihan oikealle lomalle? Ei tarvitse huolehtia uuden vuokralaisen hankkimisesta, ei tavaroiden karsimisesta ja pakkaamisesta, ei kodinkoneiden toimivuudesta ja asunnon ties mistä kolhuista, elämisen jäljistä. Minun tarvitsee käydä vain pankissa ja verotoimistossa ja lopun ajasta saan viettää perheen ja ystävien kanssa ja käydä sienimetsässä. Se on luksusta.

Ennen matkaa vanharouva harjoittelee aamu- ja iltatoimista suoriutumista yksin. Kurkin raollaan olevan kylpyhuoneen oven takaa miten kaikki sujuu. Hyvin sujuu kun vähän auttaa alkuun. Muistisairasta vanhusta pitäisi kannustaa olemaan mahdollisimman itsenäinen, vaikka usein siitä tulee luistettua kun on helpompaa olla vieressä avittamassa kuin korjailla asioita jälkikäteen. 

Opettelen yhä vaan olemaan suvaitsevampi silloin kun asiat eivät mene mieleiselläni tavalla. Se on välillä vaikea paikka. Käytetyt sukat tai kengät ruokapöydällä, meloninkuoret keittiön lattialla, likainen lautanen astiankuivaustelineessä tai rikkaruohojen mukana nypityt kukantaimet eivät ole niin vakavia asioita, mutta kontrollifriikille ne takaavat verenpaineen kohoamisesta johtavan kivistyksen ohimoilla. Voi verisuoniparkani, miten teitä säästäisin? 

Haen vastapainoa niillä tavoilla jotka olen havainnut hyviksi. Neulon, virkkaan, koukkuan, ompelen, teen mitä tahansa käsityötä saadakseni aivoni lullaamaan toistuvien liikkeiden ja syntyvien silmukoiden tahdissa. Ajatukset keinuvat kuin kehdossa, ees taas, ees taas, pingotus ohimoilla laukeaa ja löydän hymyn taas. Kaikkein parasta on tarkastella valmista työtä, oli se sitten käsityö, kirjoitus, kunnostettu huonekalu tai mikä vaan. Se on aina saavutus, vaikka pieni olisikin, ja saavuttaminen on tekemisen polttoainetta. Se motivoi tekemään lisää ja saavuttamaan lisää. Siihen jää koukkuun. Luovassa työssä parasta on se, että jokainen valmis työ on saavutus. Eivät ne kaikki ole hyviä ja onnistuneita. Kaikki työt eivät ikinä edes valmistu. Jotkut jäävät marinoitumaan nurkkiin viikoiksi, kuukausiksi, vuosiksi. Niihin yrittää tarttua uudestaan, vaikka hampaat vetäytyisivät irveen, mutta epämieluinen työ jää melkein aina kesken. Sen hautaa kaikessa hiljaisuudessa syvimpään laatikkoon, vetäisee sen äärellä pienen henkisen ruksin kuin ristinmerkin ja sallii itsensä unohtaa sen. Luovaa työtä ei voi pakottaa. Tai voi, mutta se näkyy lopputuloksessa. Väkinäisyyden vaistoaa. 

Savu leimaa tätä päivää, varmaan huomistakin. Lentokoneet nousevat savuiselle taivaalle Porton kentältä, nyt kuuluu enää vain ääni, mitään ei näy. Tarkkailen työhuoneen ikkunasta maisemaa; huojuvia maissipeltoja, sankkaa metsää niiden takana, kuivettunutta laidunta, jolla naudat puhkuvat kuumuudesta. Tällainen helle on normaalia, tarkistin Carlosilta, ja juuri tällaista osasin täällä odottaa. Kuumaa ja kuivaa. Vain savu ei kuulunut siihen mielikuvaan. Siihen nyt totutellaan. 

Kakofoniaa kotikadulla

Kotikylässä on juhlittu. Vuosittaiset kyläjuhlat, jotka järjestetään kylän suojeluspyhimyksen kunniaksi ja joilla kerätään rahaa pienen kirkon kunnostukseen, kestivät toista viikkoa ja pitivät ohjelmassaan muun muassa fado-illan, tv:stäkin tutun laulajattaren Maria Lisboan konsertin, kansantanssi ranchoa ja ihan itsestäänselvyytenä cortejon, kulkueen, jossa kannettiin pyhimyspatsasta paikasta toiseen. Fado-illassa kävimme, kävelimme kirkolle täältä kylän äärimmäiseltä laidalta lämpimässä illassa. Väkeä oli paljon kuuntelemassa tuikituntemattomia fado-tähtiä, mutta vielä enemmän oli populaa seuraamassa Maria Lisboan esitystä. ”Onko tämä pimbaa vai ranchoa?” kysyin Carlosilta kun en musiikin tyylilajista saanut selvää. ”É música popular”, hän arveli. Minusta se kuulosti suomeksi sanottuna renkutukselta. Parin kappaleen jälkeen tuli kuin tilauksesta vilu, ja saatoimme palata puoliväliin matkaa jätetylle autolle ja kotiin.

Ranchon jätimme suosiolla väliin. Ei silti, sitä on kyllä hauska katsella ja varsinkin kuunnella, tanssijat keikkuvat puolelta toiselle kädet kohotettuina, sen täytyy olla hurjan raskasta, lauluväen kailottaessa niin kovaa kuin kurkusta lähtee toistaen aina samaa sävelkulkua, vuoroin miehet, vuoroin naiset. Haitari raikaa siinä taustalla. Kannattaa käydä seuraamassa esitystä jos joskus on tilaisuus. 

Me kuitenkin, kuten sanottu, jätimme sen väliin. Tarkoitus oli lähteä illallisen jälkeen, vanhanrouvan mentyä nukkumaan, Vila do Conden käsityömarkkinoille, mutta suunnitelmiin tuli muutos. Eräs sonneista järjesti itselleen vähän toisenlaiset länget; se oli tunkenut päänsä heiniä pitelevään metallikehikkoon. Se oli riuhtaissut sen kiinnikkeistään ja kulki pitkin laidunta takoen kehikkoa maahan. Aidan toisella puolella Bruno koki asemansa lauman kinginä uhatuksi, kun toisella oli nyt niin mahtavat ja erikoiset ”sarvet”, että se mölisteli ja pöllytteli maata koko kahdeksansataakiloisen mahtisonnin uhollaan. Carlos yritti lähestyä länget pukenutta sonnia, minä juoksin hakemaan sisältä puhelimen siltä varalta jos tarvitaan ambulanssia. Ei sonnille, vaan sarvesta mahdollisesti saavalle Carlosille. Pelotti ihan oikeasti. Almaa lukuun ottamatta nämä naudat eivät suinkaan ole kesyjä paijattavia pikkulehmiä.

Länkinen sonni ei kuitenkaan päästänyt lähelleen. Carlos päätti antaa sen väsyä yön yli. Yöstä tuli aika levoton, vaikka naudat hiljalleen rauhoittuivatkin yöpuulle ja niin mekin. Aamusta Carlos lassosi sonnin kiinni sen syödessä, ja sai kiskaistua kehikon pois. Sonni ilahtui vapautumisestaan niin että kolisteli takasorkkiaan yhteen.

Minullekin on koittanut uudenlainen vapaus. Järvenpään asunto on myyty ja uusi omistaja otti sen tänään haltuunsa. Asuntolaina on maksettu pois, olen velaton mutta myös taloton nainen. Vaikken saanutkaan toivomaani hintaa, meni kaikki muutoin nappiin; vuokralaiset luovuttivat asunnon eilen. Itse en ole paikan päällä käynyt, asiat ovat hoituneet mm. ystävän avustuksella, kiitos siitä.

Tuntuu kuin olisin päässyt eroon kinttuun tarrautuneesta pallosta. Rivitaloasunnon vuokraaminen matkan päästä ei ole huoletonta, varsinkin kun asukkaat ovat vaihtuneet vuoden välein. Samaa tahtia myyntiprosessin edetessä minut valtasi kuitenkin haikeus. Kiinteää sidettä Suomeen, kuten veroviranomainen asian muotoilee, ei enää ole. Se ei kuitenkaan ole haikeaa. Haikeaa on se, että perhe ja ystävät ovat siellä ja minä täällä ja varmaan pysynkin täällä. Mahdoinko koskaan itsekään uskoa niin käyvän? En totta puhuen tiedä. Se pieni takaportti on nyt kuitenkin pistetty tällä erää säppiin.

Kotikyläksi on nyt valikoitunut paikka, jossa on siis juhlittu. Eri tilaisuuksien aluista ja lopuista on kuulutettu raketein. Kuin myös parilla naapurikylällä. Yhtenä aamuna kahdeksan aikaan kuulosti siltä, että olimme kylien välisen rakettitaistelun ristitulessa. Pauketta ja pamauksia kuului joka puolelta. Yritin kuvitella itseni sodan keskelle, mutta se oli vaikeaa. Täällä on niin rauhallista, yleensä. Ei hiljaista, mutta rauhallista.

Eilen olin lounaan jälkeen keittiössä, kun talon eteen pysähtyi linja-auto. Iso linja-auto. Se pörräsi siinä aikansa ja jatkoi matkaa purettuaan kyydistään kokonaisen vaskiorkesterin, joka viritteli soittimiaan hyvinkin epävireiseen tahtiin. Tööt tööt ja tuut tuut, sekaan vähän rumpujen päristelyä ja monenmoisen puhaltimen piipitystä ja paapatusta. Mitä he täällä syrjäisellä kylätiellä tekivät? Tulivat tietenkin aloittamaan kirkolle suuntautuvan kulkueensa naapurimme, juhlatoimikunnan puheenjohtajan talon edestä.  Parin kilometrin matkan he marssivat soittaen kyläjuhlien päätökseen, ja tämä musiikki helli ainakin minun korviani paljon enemmän kuin se "popular".

Naapuri tarjosi päivän päätteeksi illallisen juhlajärjestelyihin osallistuneille. Autoja oli pysäköity kadun pituudelta molempiin suuntiin lähimpiin risteyksiin saakka, kyse ei siis ollut ihan pienestä ryhmästä. Juhlien päättyessä siitä tiedotettiin koko tälle ja parille naapurikylälle mahtavan ilotulituksen voimin. Olin jo sängyssä lukemassa, onneksi en nukkunut, sillä herääminen siihen meteliin olisi varmasti, ainakin ilman lääkitystä, laukaissut rytmihäiriökohtauksen. Läksin alakertaan. Naudat säntäilivät aitauksissaan paniikissa, onneksi eivät rynnistäneet sähköpaimenista läpi maissipellolle. ”Isso é demais, tämä on jo vähän liikaa”, sanoin Carlosille kerätessäni täriseviä koiria syliini rauhoittumaan.  Kylkiluita ravisteleva meteli oli varmasti samaa luokkaa kuin stadionkonsertissa aivan isoimman ämyrin edessä.  Erään auton hälytinkin pamahti soimaan. 

Paljon mieluummin kuuntelen sitä kakofoniaa, jota lähitienoon kukot pitävät aamunsarastuksen aikaan. Heräilen aina viiden aikoihin, kun uni kaikkoaa kauas. En tiedä mihin tai miksi herään, mutta tätä tapaa olen orjallisesti noudattanut jo parin-kolmenkymmenen vuoden ajan aikavyöhykkeestä riippumatta. Menen makuuhuoneen yhteydessä olevaan kylpyhuoneeseen, istun siellä itsekseni ja avoimesta ikkunasta kuuntelen toisilleen täydellisessä epäjärjestyksessä kiekuvia kukkoja, nousuveden aikaan myös kaukaisen meren kohinaa. Ne ovat rauhan ääniä. Orastavan aamun ja rauhan. Kylä on hiljaisimmillaan jalkapalloturnauksen loppuottelun aikaan ja silloin kun kaikki muut, kukkoja ja minua ja leipää jakavaa leipuria lukuun ottamatta nukkuvat. 

Santiagon pyhiinvaellusta käsittelevä artikkelini julkaistaan näillä näkymin ensi lauantain Ilta-Sanomissa, Plus-liitteessä. Kannattaa kopata lehti siis kaupasta mukaan jos Suomessa sattuu olemaan. Artikkelia kootessa iski itseenikin into lähteä vaeltamaan. Ehkä vielä jonain päivänä. 

Vilan viikkotorilla

En ole pitkään aikaan käynyt Vila do Conden perjantaitorilla, mutta tänään kävin. Portugalilainen viikkotori on pikemminkin markkinat, vain hattarat puuttuvat, ainakin Vilassa. Myytävänä on lähes kaikkea mitä kotona tarvitaan: elintarvikkeita, kasveja, kankaita, lankoja ja käsityötarvikkeita, vaatteita ja jalkineita, työkaluja, huonekaluja, kanantappotötteröitä, valjaita hevosille, röykkiöittän sukkia ja tohveleita, mattoja, peitteitä. Eläimiä Vilan torilla ei myydä, joten kanat, kanit ja ankat joutuu hakemaan muualta.

Toripäivä kerää kaupunkiin kävijöitä lähikyliä myöten. Viikon vihannekset ja hedelmät – ne, joita ei itse kasvateta – ostetaan kerralla, salaatintaimet kasvimaalle, uusi matto makuuhuoneeseen, virkkauslankaa pyyhkeenreunaan tulevaa pitsiä varten ja uusi, ruudullinen liiviessu vanhan puhkikuluneen tilalle. Vaatteiden päälle puettava liiviessuhan on portugalilaisemännän virka-asu, ja se on nimenomaan ruudullinen ja yleensä aika hempeän värinen.   

Monet hoitavat samalla kaupunkireissulla myös muut asiat, käyvät apteekissa, pankissa, verotoimistossa, tietenkin kahvilassa tapaamassa tuttuja. Torin vieressä olevan apteekin edessä istuu aina sama vanha mies, jonka jalat ovat epämuodostuneet. Hän pystyy kävelemään, mutta hyvin vaivalloisesti, ja eläke on varmaan olemattoman pieni. Välillä sujautan hänelle käteen euron. Jokaisesta myymästäni Milmanda-laukustahan annan euron suoraan jollekulle rahaa pyytävälle. Toripäivä on hyvä päivä jakaa näitä euroja. 

Monet torimyyjistä, varsinkin vaatekauppiaat, ovat paikallista vähemmistökansanosaa, josta portugaliksi käytetään nimitystä cigano, suomeksi romani. He ovat tummia, mustahiuksisia, kauniita ja komeita. Naimisissa oleva nainen pukeutuu mustiin, hame on pitkä ja yleensä huivi päässä. Miehillä on joskus pitkät hiukset ja musta puku lierihattuineen. He, eivätkä vain he, käyvät kauppaa äänekkäästi, torilla onkin melkoinen meteli kun myyjät huutavat tarjouksiaan megafoneilla. Maailmanlopunmeininkiä, olisi isäni ehkä todennut tästä näystä.

Ostan puuvillaiset virkkauslangat aina samalta mieheltä, tänään hän kertoi kyseisiä lankoja valmistaneen tehtaan lopettaneen toimintansa (harmi!). Enimmän osan vihanneksista ja hedelmistä haen nuorelta naiselta, jolla on asiakkaita jonoksi asti. Valkosipulit noukin mukaan kojusta, jossa niitä myydään neljä eurolla. Saa itse valita mitkä neljä. Joka kerta ostan samalta leipäkauppiaalta patongin, jolla on pituutta melkein pesäpallomailan verran ja paksuutta tuplasti. Se maksaa euron. Ennen, Vilassa asuessani, ostin leikkokukkia eräältä vanhalta rouvalta. Hän tervehtii yhä iloisesti kun kävelen ohi, "bom dia!". Ajan mittaan naamat tulevat tutuiksi.

Torin tunnelma on vilkas ja eloisa, käsinkosketeltava. Pressuilla katetut myyntikojut pullistelevat tavaraa, tarpeellista tai vähemmän, vaakojen kalibroinnista on saattanut kulua kotvanen, kassakuitin saa joskus, virallisemman paperilapun, fatura, pitäisi irrota pyytämällä, tosin silloin kun kuitin kirjoittaminen tuli pyydettäessä pakolliseksi veronkierron hillitsemiseksi, vetosivat jotkut torimyyjät lukutaidottomuuteensa. Kaikki on – myyjän mukaan ainakin – huippulaatuista, kestävää ja ennen kaikkea halpaa. Aina on oikea aika istuttaa mitä tahansa myytävänä olevia taimia, kananmunat ovat tuoreita ja onnesta hihkuvien kanojen pyöräyttämiä, myyränloukun käyttöön ohjeistetaan mutta ei kerrota onnistumisen (epä)todennäköisyyttä.

Jos olen jostain saanut sutta tai sekundaa, en samalle myyjälle palaa. Asiakas päättää jaloillaan. Sinne, missä saan hyvää palvelua eikä ketään oman arvonsa tuntevaa emäntää päästetä etuilemaan ohi ulkomaalaishissukan palaan. Hyvien kauppiaiden kojujen ympärillä käy vilinä. Kauppiaat eivät ole keskenään kilpailijoita; jos jollakulla ei ole juuri sitä mitä asiakas tahtoo, kysytään naapurikojun kollegalta. Vaihtorahojakin lainataan tarvittaessa toisilta. 

Moni tekee hyvää tiliä, kauppa käy, mutta raskasta työtä se on kiertää kaupungista toiseen, pystyttää päivän ajaksi pressukatokset, pöydät, purkaa tavarat esille ja päivän päätteeksi pakata ne taas auton kyytiin. Lounas nautitaan mukaan pakatuista eväistä, ehkä retkikeittimellä lämmitettynä, jossain myyntipaikan perukoilla tavaroiden takana. Pieneen retkipöytään katetaan ruoka ja pullo viiniä. Siihen näkyyn en ole tottunut vieläkään, en tiedä miksi. 

Tänään torilla oli huomattavasti enemmän poliiseja kuin viimeksi käydessäni. He liikkuivat keltaisissa huomioliiveissään kahden tai kolmen hengen partioissa, hampaisiin asti varustettuina. En usko että kyse on pelkästään vilkkaasta lomakaudesta, sillä torilla on paljon väkeä aina hyvällä säällä oli kesä tai talvi. Euroopan viimeaikaiset tapahtumat heijastuvat varmasti tännekin.

Pääsin aamulla Vilaan Carlosin kyydissä, sillä hän meni verotoimistoon hoitamaan äitinsä asioita. Jäin kyydistä torin kulmilla ja näin ensimmäiset kolme poliisia keskustelemassa keskenään torin sisäänkäynnin luona. Katua ylitti samalla eräs nuori romaninainen kantaen olallaan isoa pahvilaatikkoa täynnä tekstiilejä. Kuorman päältä tippui keskelle ajokaistaa pyyhe tai jotain. Poliisit lopettivat puhumisen ja seisoivat tumput suorina tuijottamassa. Heidän vieressään seisonut vanha mies osoitti maahan pudonnutta rättiä poliiseille, kai kehotuksena nostaa se ylös. Nuori romanineito taakkansa alla oli hädissään, ja koska paikalla olleet neljä miestä eivät edes sormea heilauttaneet, kiiruhdin nostamaan pyyhkeen takaisin kuormaan, ja tyttö kiitti ja väläytti kauniin, ystävällisen hymyn. Mieleen iski salaman lailla, että en ole varmaan koskaan nähnyt romanin hymyilevän. He ovat, ainakin meidän muukalaisten suuntaan, varsin vakavia ihmisiä. Heti perään ihmetytti miesten passiivisuus auttaa naista hädässä. Siinä oli jotain epäportugalilaista. 

Samat hedelmät ja vihannekset saisi kaupastakin, tarjouksesta jopa edullisemmin, mutta silti ne on hauskempi ostaa torilta. Siinä on Sitä Jotakin. Siellä saa kaupan päälle sen aidon toritunnelman. 

Nyt pitäisi tietysti olla laittaa kuvia Vilan viikkotorilta. Ei ole, pahoittelen. Kamera ei lähtenyt mukaan tälle retkelle, eivätkä varsinkaan ciganot pidä valokuvatuksi joutumisesta. Tuskin tykkäävät poliisitkaan. Kuvissa siis taas jotain arkistoista kaivettua. Ovat sentään Vilasta.