Kaunis Linda

Kerroin marraskuussa ensimmäisestä tälle tilalle syntyneestä vasikkavauvasta (voit lukea jutun täältä), joka nyt on hyvää vauhtia kasvamassa isoksi. Huomasin silloin valkoisen, kauniin Lindan katselevan unelmoiden pientä vasikkaa. Silloin emme vielä tienneet, että sekin oli raskaana. Vai onko oikea termi tiineenä? Huomasimme sen vasta pari kuukautta sitten kun sen utareet alkoivat selvästi kasvaa. 

Pari viikkoa sitten Lindan masu alkoi jo pyöristyä kovasti ja utareet paisua. Carlos piti sitä tarkkaan silmällä, ja viime perjantaina odotus päättyi, kun hän huomasi syntymässä olevan vasikan etusorkkien pistävän Lindan perästä ulos. Kun parin tunnin jälkeen synnytys ei ollut juurikaan edistynyt, Carlosin piti ryhtyä kätilöksi. Se on hänelle tuttua puuhaa niiltä ajoilta, jolloin hänellä oli lypsykarjaa toisella tilalla.

Linda ei hevin päästänyt ketään lähelleen, joten se piti sitoa sarvistaan. Minä pitelin köysiä kun Carlos alkoi auttaa vasikkaa päivänvaloon. Onneksi olin nähnyt englantilaisessa First time farmers -ohjelmassa miten se tapahtuu, mutta silti pelkäsin. Sitä, että Linda riuhtaisee irti otteestani ja vahingoittaa Carlosia ja sitä, että vasikka ei selviä. "Minusta ei ole tähän. En ole syntynyt enkä kasvanut tällaiseen elämään", ajattelin itsekseni ja tiukensin otetta köydestä, vaikka mieli teki juosta karkuun. 

Kun vasikka lopulta saatiin ulos, pidättelin henkeä. Hetken kuluttua tämä märkä, veltto karvakasa nosti päätään ja töräytti vaimeasti ”mööö!” Silloin uskalsin jo vähän hymyillä. En ole ikinä aiemmin ollut mukana minkään elollisen olennon syntymässä. Sehän oli aivan mahtavaa! 

Lindan olisi nyt pitänyt nousta jaloilleen ja alkaa nuolla pienokaista puhtaaksi. Se ei kuitenkaan kiinnittänyt siihen mitään huomiota.

Pelko palasi. Hylkäisikö Linda vastasyntyneen pienokaisensa?

Carlos kantoi isokokoisen vasikan sisälle navettaan ja siirsimme Lindankin sinne, mikä ei ollut helppo tehtävä. Sen sijaan että se olisi alkanut nyt nuolla vasikkavauvaansa puhtaaksi ja lämpimäksi, se vain hamuili sen lämmikkeeksi laitettuja olkia. Vähän ajan kuluttua Linda kuitenkin alkoi hoksata mitä emon tehtäviin kuuluu, ja pieni vasikka sai ensimmäiset hellät nuolaisut. Me huokaisimme helpotuksesta ja lähdimme käymään merenrannalla.

Oli kuitenkin aikaista juhlia. Alkuillasta Carlos totesi, että Linda vielä ponnistelee, ja jotain muuta kuin jälkeisiä. Hän kutsui paikalle eläinlääkärin. Tämä saapui ikuisuudelta tuntuvan tunnin kuluttua ja tutki ja hoiti Lindaa. Vasikkavauva sai elämänsä ensimmäisen maitoaterian, lypsettynä tosin. Ravitsevan emonmaidon mukana tulee ensimmäisinä päivinä tärkeitä vastustuskykyä auttavia aineksia.

Kaiken piti olla ihan hyvin, mutta kun Carlos hätäisesti syödyn myöhäisen illallisen jälkeen meni katsomaan, oli Linda, meidän kaunis Lindamme, lentänyt lehmien taivaaseen. Se oli käynyt maaten vasikkavauvansa viereen, kuin suojatakseen ja lämmittääkseen sitä viimeiseen asti.

”Näin käy joskus”, Carlos totesi hiljaa.

Irtioton piti tietää minulle huoletonta ja vapaata elämää. Toisin kävi. Luonto puuttui peliin, ja määräsi Irtioton kulkemaan oikean elämän uomaan, sellaiseen, jossa virran mukana vastaan tulee myös huolia, suruja, menetyksiä ja epäonnistumisia. "O que não mata engorda", mikä ei tapa, lihottaa, kuuluu portugalilainen sanonta. Tätä menoa minusta tulee vielä tosi lihava. 

Lindan menetys oli meille myös iso taloudellinen tappio. Nämä rotunaudat ovat arvokkaita eläimiä. Tehtyyn investointiin pitää laskea tietysti myös ruoka sen vuoden ajalta, mitä Linda ehti meillä olla,  jälkeläiset, jotka sillä jäi tuottamatta ja se mitä siitä olisi elinkaaren lopussa lopulta saatu. Tämä on kylmää matematiikkaa. Se ei laimenna menetyksen aiheuttamaa surua, joka on emotionaalista, ei taloudellista. 

”Sehän oli vain lehmä”, joku voi nyt hyvin todeta. Niinpä. Seuraapa sen kasvamista ja kehittymistä vuoden ajan, vie sille joka päivä ruokaa kahdesti päivässä, katso että sillä on kaikki hyvin, juttele sille ja tuijottele sen valtaviin kauniisiin silmiin, näe miten se pelkää vaikka sitä yritetään auttaa. Tule sitten sanomaan, että se oli vain lehmä.

Lindan tullessa meille minulla oli tapana nojailla aitauksen reunaan ja tuijottaa Lindaa lumoutuneena. Se oli kaunein koskaan näkemäni lehmä. 

 ”Se jätti meille kuitenkin virkeän vasikan”, Carlos lohdutti minua, kun Linda oli viety pois. Orvoksi jäänyt tyttövasikka on nyt pulloruokinnassa, se ei ole oppinut vielä juomaan astiasta. Se saa kahdesti päivässä emonmaidonvastiketta, jonka se ahmii valtavalla halulla. Ruokinta ei silti ole helppoa. Se tunkee itsensä Carlosin jalkojen väliin, pullo pistetään suuhun, mutta se rimpuilee ja osa menee huti. Maitonsa saatuaan se imee sormiani, rannettani, naapurikarsinassa olevan sonnivasikan karvatupsuja, huojuu hatarilla sorkillaan ja haukottelee. Ensimmäinen viikko on sen selviytymisen kannalta kriittisin. Jos sille antaa liikaa maitoa, se voi saada ripulin ja kuolla. Ilman emon lämpöä se voi saada keuhkokuumeen ja kuolla. Se pääsee ulos navetasta vasta kesällä. Olen sydän syrjälläni kun katson sitä, pelkään ja toivon ja pidätän hengitystä ja toivon taas. 

”Se on kaunis”, totesi Carlos yhtenä päivänä. Niin on. Se tulee emoonsa, kauniiseen Lindaan.