Kerroin marraskuussa ensimmäisestä tälle tilalle syntyneestä
vasikkavauvasta (voit lukea jutun täältä), joka nyt on hyvää
vauhtia kasvamassa isoksi. Huomasin silloin valkoisen, kauniin Lindan katselevan
unelmoiden pientä vasikkaa. Silloin emme vielä tienneet, että sekin oli
raskaana. Vai onko oikea termi tiineenä? Huomasimme sen vasta pari kuukautta sitten kun sen utareet alkoivat selvästi kasvaa.
Pari viikkoa sitten Lindan masu alkoi jo pyöristyä kovasti
ja utareet paisua. Carlos piti sitä tarkkaan silmällä, ja viime perjantaina
odotus päättyi, kun hän huomasi syntymässä olevan vasikan etusorkkien pistävän
Lindan perästä ulos. Kun parin tunnin jälkeen synnytys ei ollut juurikaan
edistynyt, Carlosin piti ryhtyä kätilöksi. Se on hänelle tuttua puuhaa niiltä
ajoilta, jolloin hänellä oli lypsykarjaa toisella tilalla.
Linda ei hevin päästänyt ketään lähelleen, joten se piti
sitoa sarvistaan. Minä pitelin köysiä kun Carlos alkoi auttaa vasikkaa
päivänvaloon. Onneksi olin nähnyt englantilaisessa First time farmers
-ohjelmassa miten se tapahtuu, mutta silti pelkäsin. Sitä, että Linda
riuhtaisee irti otteestani ja vahingoittaa Carlosia ja sitä, että vasikka ei
selviä. "Minusta ei ole tähän. En ole syntynyt enkä kasvanut tällaiseen elämään", ajattelin itsekseni ja tiukensin otetta köydestä, vaikka mieli teki juosta karkuun.
Kun vasikka lopulta saatiin ulos, pidättelin henkeä. Hetken
kuluttua tämä märkä, veltto karvakasa nosti päätään ja töräytti vaimeasti
”mööö!” Silloin uskalsin jo vähän hymyillä. En ole ikinä aiemmin ollut mukana minkään elollisen olennon syntymässä. Sehän oli aivan mahtavaa!
Lindan olisi nyt pitänyt nousta jaloilleen ja
alkaa nuolla pienokaista puhtaaksi. Se ei kuitenkaan kiinnittänyt siihen mitään
huomiota.
Pelko palasi. Hylkäisikö Linda vastasyntyneen pienokaisensa?
Carlos kantoi isokokoisen vasikan sisälle navettaan ja siirsimme
Lindankin sinne, mikä ei ollut helppo tehtävä. Sen sijaan että se olisi alkanut
nyt nuolla vasikkavauvaansa puhtaaksi ja lämpimäksi, se vain hamuili sen
lämmikkeeksi laitettuja olkia. Vähän ajan kuluttua Linda kuitenkin alkoi hoksata mitä emon
tehtäviin kuuluu, ja pieni vasikka sai ensimmäiset hellät nuolaisut. Me
huokaisimme helpotuksesta ja lähdimme käymään merenrannalla.
Oli kuitenkin aikaista juhlia. Alkuillasta Carlos totesi, että
Linda vielä ponnistelee, ja jotain muuta kuin jälkeisiä. Hän kutsui paikalle
eläinlääkärin. Tämä saapui ikuisuudelta tuntuvan tunnin kuluttua ja tutki ja
hoiti Lindaa. Vasikkavauva sai elämänsä ensimmäisen maitoaterian, lypsettynä
tosin. Ravitsevan emonmaidon mukana tulee ensimmäisinä päivinä tärkeitä
vastustuskykyä auttavia aineksia.
Kaiken piti olla ihan hyvin, mutta kun Carlos hätäisesti
syödyn myöhäisen illallisen jälkeen meni katsomaan, oli Linda, meidän kaunis
Lindamme, lentänyt lehmien taivaaseen. Se oli käynyt maaten vasikkavauvansa
viereen, kuin suojatakseen ja lämmittääkseen sitä viimeiseen asti.
”Näin käy joskus”, Carlos totesi hiljaa.
Irtioton piti tietää minulle huoletonta ja vapaata elämää.
Toisin kävi. Luonto puuttui peliin, ja määräsi Irtioton kulkemaan oikean elämän
uomaan, sellaiseen, jossa virran mukana vastaan tulee myös huolia, suruja,
menetyksiä ja epäonnistumisia. "O que não mata engorda", mikä ei tapa, lihottaa, kuuluu portugalilainen sanonta. Tätä menoa minusta tulee vielä tosi lihava.
Lindan menetys oli meille myös iso taloudellinen tappio.
Nämä rotunaudat ovat arvokkaita eläimiä. Tehtyyn investointiin pitää laskea
tietysti myös ruoka sen vuoden ajalta, mitä Linda ehti meillä olla, jälkeläiset, jotka sillä jäi tuottamatta ja se mitä siitä olisi elinkaaren
lopussa lopulta saatu. Tämä on kylmää matematiikkaa. Se ei laimenna menetyksen
aiheuttamaa surua, joka on emotionaalista, ei taloudellista.
”Sehän oli vain lehmä”, joku voi nyt hyvin todeta. Niinpä.
Seuraapa sen kasvamista ja kehittymistä vuoden ajan, vie sille joka päivä
ruokaa kahdesti päivässä, katso että sillä on kaikki hyvin, juttele sille ja
tuijottele sen valtaviin kauniisiin silmiin, näe miten se pelkää vaikka sitä yritetään auttaa. Tule sitten sanomaan, että se oli
vain lehmä.
Lindan tullessa meille minulla oli tapana nojailla aitauksen
reunaan ja tuijottaa Lindaa lumoutuneena. Se oli kaunein koskaan näkemäni
lehmä.
”Se jätti meille
kuitenkin virkeän vasikan”, Carlos lohdutti minua, kun Linda oli
viety pois. Orvoksi jäänyt tyttövasikka on nyt pulloruokinnassa, se ei ole
oppinut vielä juomaan astiasta. Se saa kahdesti päivässä emonmaidonvastiketta,
jonka se ahmii valtavalla halulla. Ruokinta ei silti ole helppoa. Se tunkee
itsensä Carlosin jalkojen väliin, pullo pistetään suuhun, mutta se rimpuilee ja
osa menee huti. Maitonsa saatuaan se imee sormiani, rannettani,
naapurikarsinassa olevan sonnivasikan karvatupsuja, huojuu hatarilla sorkillaan
ja haukottelee. Ensimmäinen viikko on sen selviytymisen kannalta kriittisin.
Jos sille antaa liikaa maitoa, se voi saada ripulin ja kuolla. Ilman emon
lämpöä se voi saada keuhkokuumeen ja kuolla. Se pääsee ulos navetasta vasta
kesällä. Olen sydän syrjälläni kun katson sitä, pelkään ja toivon ja pidätän
hengitystä ja toivon taas.
”Se on kaunis”, totesi Carlos yhtenä päivänä. Niin on. Se
tulee emoonsa, kauniiseen Lindaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti