Alman Tino

Nuori uros (ei Tino) poseeraa kameralle.

Kirjoitin kolme vuotta sitten Almasta, jonka kaunis Linda-emo menehtyi poikimisen jälkeen (lue juttu täältä, jos pystyt). Ilman emonmaitoa Alman kasvu oli hidasta, vaikka se saikin pulloruokintana korviketta ja myöhemmin myös proteiinipitoista rehua perinteisen heinän ja ruohon lisäksi. Huolestuneena seurasin sen kehittymistä. Hyvissä ajoin Carlos eristi sen lauman uroksista, ettei se tulisi tiineeksi (liekö oikea termi) liian varhain kuten emonsa.

Pulloruokittu Alma on muita kesympi, jos sille ojentaa kätensä, se tulee lähemmäs ja lipaisee, kun muut naudat kavahtaisivat. Se antaa rapsuttaa sarviensa välistä. Se on perinyt emonsa kauniit piirteet ja kiharaisen turkin. Karjankasvatus ei ole kuitenkaan lemmikkien pitämistä. Naaraiden tehtävä on tuottaa jälkeläisiä, siitossonnia lukuun ottamatta muiden uroksien tie vie lautaselle. Se vain on niin. Jos kitukasvuinen Alma ei vahvistuisi ja kehittyisi, sillä olisi sama kohtalo.

Kamut: Tino ja sen veli.

Ajan mittaan Alma kasvoi, hitaasti, mutta sinnikkäästi. Se pääsi muun lauman joukkoon, ja muutama kuukausi sitten huomasin sen vatsan alkavan pullistua. En uskaltanut vielä huokaista helpotuksesta. Niin moni asia voi mennä pieleen, varsinkin kun on kyse ensipoikijasta. Kun Alman poikimisen aika läheni – sen näkee utareiden kasvamisesta – olimme Carlosin kanssa molemmat hermostuneita. Sujuisiko tällä kertaa kaikki hyvin? Henkisesti olin valmis lyömään hanskat tiskiin jos menettäisimme Almankin.

Kaikki sujui hyvin. Pari viikkoa sitten Carlos kipusi yläkertaan kertomaan, että vasikka oli syntynyt. Ihan yllättäen, ihan itsestään, ilman apuja. Pian se oli jo jaloillaan ja pyrki utareille. En uskaltanut ottaa niistä kuvia, olin vielä niin peloissani. Oli kylmää ja sateista, vasikkapolo tärisi vilusta. Vastasyntynyt voi saada keuhkokuumeen ja kuolla. Ensimmäiset pari viikkoa Alma poikasineen olikin yöajat ja tuulisimmat päivät sisällä navetassa.

Kasvivärjätty sukkalanka.

Uusi tulokas näyttää ihan Tinolta. Tiedän, en saisi antaa sille nimeä enkä kiintyä siihen. Siitä ei voi tulla seuraavaa siitossonnia, se ei ole puhdasrotuinen minholainen nauta, joten sen elämän tarkoitus on se toinen vaihtoehto. Silti ilahduttaa katsella sitä loikkimassa Alman ympäri, pitkin laidunta, käyvän maate viikkoa nuoremman, silti isokokoisemman velipuolensa viereen. Kaverukset kulkevat kimpassa ja käyvät välillä emojensa luona aterioimassa.

On aina hyvä kun vasikat syntyvät keväällä. Niillä on koko pitkä kesä aikaa kasvaa ja vahvistua ennen talven sateita ja tuulia.

Tätä kirjoittaessa istun vaihteeksi Frankfurtin lentokentällä odottamassa jatkolentoa Helsinkiin ja mietin, miten yhteen ihmiselämään mahtuukin niin monenlaista osa-aluetta. On karjanhoitoa, opaskeikkoja, valokuvaamista, muistisairaasta vanhuksesta huolehtimista, kirjoittamista ja siitä puhumista, kaikenlaista touhuamista hillonkeitosta villalankojen värjäykseen ja sukkien neulomiseen. Entisessä elämässä oli hektinen toimistotyö ja vähäinen, väsynyt vapaa-aika, arkea pilkkoivat lomamatkat. Ei juuri muuta.

Jos voisin valita uudestaan, valitsisin samoin.

Pian pääsen jälleen puhumaan kirjoista ja kirjoittamisesta yleisön edessä. Kirjan ja ruusun päivänä, tiistaina 23.4. kerron uusimmasta kirjastani Syyllisyyden ranta seuraavissa paikoissa Helsingissä:

16.00 Akateeminen kirjakauppa (Pohjoisesplanadi 39) 

17.30 Sellon Suomalainen kirjakauppa

19.30 Rosebud (Kolmen sepän patsas) KELLONAIKA PÄIVITETTY

Ja keskiviikkona 24.4. klo 18 Kallion kirjasto. Suuri kiitos Innon aikaansaavalle väelle tilaisuuksien järjestämisestä!

Tervetuloa tutut ja tuntemattomat!

Kun mikään ei riitä

Bloggarikollega Italiasta purki mieltään siitä, että kokee olevansa kaikessa keskiverto, ettei tee mieli edes ryhtyä mihinkään kun tietää ettei ole siinä kovin hyvä. Sellaisia pahan päivän ajatuksia, kun mikään ei maistu miltään.

Kirjoitus kolahti omalla kohdalla, ja varmaan monen muunkin lukijan kohdalla. Tekisi mieli sanoa naisen, mutta näinä sukupuolineutraaliuden aikoina en taida uskaltaa etten saa miesten ja feministien vihoja ylleni. Meihin on iskostettu suorittamisen, pärjäämisen ja aina vain parempaan pyrkimisen vimma. Huhuu! Miksei saisi olla keskiverto jossain? Eikö riitä että yrittää olla edes jotain, että tekee parhaansa?

Esimerkki: jos lapsena olisin ajatellut ettei minusta kuitenkaan tule menestynyttä kaunoluistelijaa, en olisi vaivautunut opettelemaan luistelemaan ollenkaan. Mutta opettelin, ja se oli ihanaa niin kauan kuin sitä kesti. Yhteenkään kilpailuun eivät rahkeeni riittäneet, mutta opin tekemään muutaman pyörähdyksen piruetin, hyppäämään jotenkuten ja pysymään pystyssä yhden jalan varassa. Pieniä saavutuksia, pieniä onnistumisia. Niistä on elämä tehty. Ja niiden väliin mahtuu sitä tasapaksua punnertamista.

Omalta osaltani nämä asiat on tullut jo mietittyä halki poikki ja pinoon. Uskon, että ihminen kykenee melkein mihin vaan jos hänellä on joko riittävän suuri tarve tai tarpeeksi vahva motivaatio. Tietysti pitää ottaa huomioon realistiset resurssit, mutta tahtotila ratkaisee.

Itse painiskelen tätä nykyä riittämättömyyden tunteen kanssa. Se ulottuu niin kirjoittamiseen kuin kotioloihin. Alan hiljalleen nostaa käsiä pystyyn jälkimmäisen kanssa. En jaksa enkä ehdi siivota siinä tahdissa kuin pitäisi, ja villakoirat nurkissa murisevat viikko viikolta äänekkäämmin. Teen kauhean tunnustuksen: viime vuonna en pessyt olohuoneen ikkunoita kertaakaan, ja sen kyllä huomaa. Puunaamisessa ei tunnu olevan mitään mieltä; käännän hetkeksi selkäni, ja lattialla on taas leivänmuruja, koirien turkeista irronneita ja yhteen keräytyneitä karvoja, jääkaapin ovessa rasvainen sormenjälki.

Ongelma on omani. Ketään muuta täällä eivät sotkut häiritse, mutta minä satun pitämään siisteydestä, puhtaista lattioista ja raikkaasta tuoksusta. Pakolliset reissut stressaavat, kun tiedän että kotiin tullessa pitää heti alkaa siivoamaan. Taktikoin: lusmuilen imuroinnin kanssa ennen matkaa, teen sen vasta palattuani.

Ratkaisu olisi helppo: palkata siivooja. Niinhän muutkin tekevät. 6-7 eurolla per tunti saa jonkun hoitamaan likaisen työn, ehkä 6-8 tuntia viikossa riittäisi kun ottaa huomioon että osa ajasta uppoaisi vanhanrouvan kanssa rupatteluun. Siivoojan palkkaaminen olisi kuitenkin sama kuin myöntäisin oman riittämättömyyteni, sen, etten olekaan supernainen joka puunaa ja pyykkää ja siinä sivussa kirjoittaa rikosromaanin ja neuloo sukat ja harjaa koirat ja keittää mandariinihilloa. Kyllähän minun täytyy pystyä ja kyetä, olenhan sentään perusterve ja ”nuori” eikä tämä talo mitenkään mahdottoman kokoinen ole enkä koko päivää käyttäisi kuitenkaan kirjoittamiseen. 

Tokihan Carloskin joskus osallistuu talon sisäisiin töihin muutenkin kuin laittamalla ruokaa. Mutta ei joka viikko. 

Lykkään ratkaisua lupaamalla itselleni, että siivooja tulee taloon sitten kun (jos) ansaitsen kirjoittamisellani niin paljon, että se on perusteltua.  

Näissä tunnelmissa kaivan taas matkalaukkua esiin, vaikka vasta viime viikolla pistin sen komeroon palattuani Costa del Solilta. Maanantaina nokka kohti Lissabonia, Suomesta tulevan ystävän seuraksi pariksi päiväksi. Kamera lähtee mukaan.

Oheiset kuvat Torremolinosista, missä vietin muutaman aurinkoisen päivän. Oli virkistävä reissu sekin, ja mukavat tilaisuudet niin Torren Kymppipaikassa kuin Fuengirolan Suomelassa. Toivottavasti pääsen sinne vielä uudestaan!  

Ilmojen pitelyä

Iloitsin viime viikolla siitä, että olisin kerrankin kotona karnevaalien (Suomessa vietetään silloin laskiaista) aikaan, kun monena vuonna olen sattunut olemaan matkoilla silloin. Perinteisesti kotikylässämme on kulkue karnevaalitiistaina, ja kerran olen päässyt katsomaan sitä (katso kuvia täältä ja naapurikylän kulkueesta täältä!).

Ilo alkoi laimeta tiistain lähetessä ja säiden huonotessa. Kulkue päätettiin nimittäin siirtää ensi sunnuntaihin. Ei siinä mitään, mutta silloin olen etelän auringossa, Costa del Solilla.

Palattuani Suomesta helmikuun puolivälissä ilmat olivat keväisen ihanat. Sitten saimme niskaamme takatalven portugalilaisittain. Lunta ei sentään ole satanut, raekuuroja kyllä. Tuulee ja on niin koleaa, että Kisukin viihtyy sisällä koko päivän, kun aurinkoisina talvipäivinä se ottaa päikkärinsä pihalla jonkun puskan alla tai traktorissa. Annoin sen käyttöön kulahtaneen villatakin, se puree ja talloo sitä yläkerran työhuoneessa kunnes nukahtaa sen mutkaan. Välillä raottaa silmiään ja naukaisee, nousee ylös ja huojuu istuaallaan puoliunessa, haukottelee ja käy maate toiselle kyljelleen.

Vanharouva virkistyi säiden väliaikaisen lämpenemisen myötä ja valtasi jälleen olohuoneen. Kirjoituspaikkani siirtyi siis yläkertaan työpöydän ääreen, mutta tänään palasin lämpimien vällyjen kanssa takaisin sängylle, missä olen kirjoittanut melkein koko talven. On maaliskuu, minulla on jalassa kolmet villasukat, yllä yksi villapaita ja sen päällä villatakki, harteilla vielä keeppi. Kyllä takatalvessa tarkenee, se on vain varusteista kiinni!

On harmaata, maisema on riisuttu väreistä. Sadepisarat juoksevat pitkin ikkunalaseja ja vääristävät ulkona näkyvän maalaismaiseman. Tuulenpuuskat viheltävät ikkunoiden välisistä raoista, mutta puolen metrin paksuiset kiviseinät seisovat hiljaisina, hievahtamatta. Sateen ropinalta en erota aaltojen pauhua rantaan muutaman kilometrin päässä, sateen tauottua sen kyllä kuulee. Ehkä tämä on talven viimeinen myrsky, ehkä kevään ensimmäinen, en tiedä, olen vain varma siitä, että sateen jälkeen paistaa taas. Jo huomenna, ehkä vielä tänään. Meren suunnalla alkaa kirkastua. 

Lauantaina suuntaan siis Costa del Solille, missä käyn puhumassa Suomi-yhdistyksissä kirjoittamisesta, kirjoista ja irtiotosta. Fuengirolan Suomela-salissa tilaisuus pidetään maanantaina 11.3. klo 16.30 ja se on avoin kaikille kiinnostuneille. Torremolinosin Kymppipaikassa tavataan tiistaina 12.3. klo 12.00. Tervetuloa mukaan, ken lähettyvillä sattuu olemaan!

Kirjoittamiseen liittyviä kuulumisiani voi muuten seurata nyt Instagramissa: Anu_Patrakka. Tervetuloa seuraamaan!  

Costalle menon johdosta oheiset kuvat vuoden takaa Málagasta. 

Leijailua

Pino kirjoja odottaa noutajiaan. 

Olo on viime päivinä ollut kuin lumihiutaleella. Sellaisella, joka hiljalleen keinuen leijailee ennen kuin lätkähtää pehmeästi maahan ja liittyy muiden kaltaistensa joukkoon. On kevyt olo, luottavainen ja tulevaisuuteen kurkottava. Tosin kevään tullen lumihiutale sulaa ja päätyy mereen muiden vesipisaroiden kanssa. Minä en.

Lauantaina oli kolmannen rikosromaanini Syyllisyyden rannan julkistustilaisuus. Uhmaten Helsingin jäisiä ja sohjoisia katuja paikalle oli saapunut mukavasti väkeä. Myös tuttuja liki neljänkymmenen vuoden takaa, jolloin asuin Siperiassa: senaikainen koulukaverini, opettajani sekä myös isäni työtoveri, joka opetti minulle kitaransoittoa. Olin niin yllättynyt, että menin melkein mykäksi. Mukana oli myös syyskuiselta opaskeikalta tuttuja, sukulaisia, entisiä työkavereita, ystäviä ja muita ihania ihmisiä. Kiitos teille!

Julkkareissa. 

Viime viikko oli muutenkin vauhdikas. Haastattelut kolmeen lehteen, ystävätapaamisia, sairastelevan tädin luona vierailua, eilen vielä pieni haastattelu suorassa radiolähetyksessä YLE Suomessa. Kun ottaa huomioon, että kotosalla saattaa vierähtää pari viikkoa etten käy samalla kadulla olevaa maatilamyymälää tai roskasäiliötä pidemmällä, voi arvata että olen käynyt sellaisilla ylikierroksilla että yöunet ovat olleet levottomia. Varsinkin kun Suomessa on niin kuuma. Unisukkia ei ole tarvinnut.

Uunituoreesta kirjasta alkaa hiljalleen tipahdella palautetta. Piti ihan käydä kirjakaupoissa ihastelemassa miltä näyttää kun omaa kirjaa on myyntipöydällä vino pino. Tänään kävin toistamiseen, ostamassa kirjekuoria, ja ilokseni huomasin pinon vailtuneen. Myyntiä edesauttavat kustantajan markkinointiponnistukset. Onnea on kustantaja, joka panostaa markkinointiin. Nykyaikana se ei ole itsestäänselvyys, vaikka henkilökohtaisesti ihmettelen mitä itua on kustantaa kirja jolle ei haluta hankkia lukijoita. Hmm.

Myös äänikirjasta on tullut positiivista palautetta, vaikka aluksi hirvitti. Portugalinkielisten lausahdusten ja nimien ääntämysohjeista tuli nimittäin viisisivuinen lista. 

Helsingissä oli vielä alkuviikosta paljon lunta. 

Suomi-päivät ovat päättymässä, ja huomenna suuntaan kohti kotia ja keväisiä ilmoja. Innolla odotan pääsyä neljännen Rui Santos -dekkarin kimppuun, sillä viime viikolla sain siihen ensimmäiset kustannustoimittajan kommentit. Työstämistä on vielä paljon, mutta kuten varmaan olen muutamaan kertaan todennut, en minä työtä pelkää.

Pieni surun sirunen on varjostanut Suomessa vietettyä viikkoa. Kesy kanamme nimeltä Kana katosi jälkiä jättämättä. Carlos etsi sitä kaikkialta, muttei löytänyt edes höyheniä. Pohdimme  veikö Kanan kettu, kulkukoira vai petolintu? Tiesimme riskin, kun se vietti valitsemaansa vapaata elämää nautojen seassa turvallisemman kanojen aitauksen sijaan, mutta emme halunneet pakottaa sitä takaisin vankeuteen. Elämänsä viimeiset kuukaudet Kana oli aidosti onnellinen kana.

Kana (n. 2016-2019).

Juuri äsken kuulin rottweilerinpuolikas Gaian löytäneen Kanan höyheniä läheltä traktoripolkua. Asialla oli todennäköisesti ollut nälkäinen kanahaukka.

Viimeaikaisten uutisten valossa voi tuntua naurettavalta surra yhtä kanaa. Mutta Kanan tunsin, niitä muita en, ja olen myös äärettömän eläinrakas. Tunnen sympatiaa kanahaukkaakin kohtaan, vaikka mieluummin olisin suonut sen valinneen kohteekseen jonkun lähitienoon lukuisista puluista.

Lue Kanan elämästä täältä. 

Ristiriitaisissa tunnelmissa matkasin Suomeen, aivan vastaavissa lähden paluumatkalle. Elämä on. Laiffii. Ja sitten se jatkuu. 

Ensi kerralla erilaiset jutut. Millaiset, se on itsellenikin vielä arvoitus.

Tyhjiö

Kolmannen rikosromaanini Syyllisyyden ranta julkistustilaisuus lähestyy ja jännitys tiivistyy. Kirjaa on jo kaupoissa ja kirjastoissa, mutta itse en ole vielä pidellyt sitä käsissäni. Odotan sitä, kun saan avata sen, kuulen sen pienen narahduksen, jonka korkkaamaton kirja päästää, ja tunnen paperin ja painomusteen tuoksun. Lehteilen sitä, ja pieni ilmavirta leyhyää kasvoille. Silmäilen sitä, sanoja ja lauseita jotka ovat tulleet jostain sisältäni. Laitan sen kiinni ja lasken pöydälle ja ihmetellen katson sitä, kolmatta hengentuotostani.

Jännittää, millaista palautetta kirjasta alkaa tulla, tai tuleeko mitään palautetta. Saman kanssa painii moni kirjailija; kirja on ulkona maailmalla, mutta kukaan lukija ei kerro mitä mieltä siitä on. Pahinta on hiljaisuus. Kirjailijan nahoissa olevalle se tuntuu välinpitämättömyydeltä. Siltä, ettei kirja ole herättänyt minkäänlaisia ajatuksia tai tuntemuksia. Että se on vain otettu ja pureskeltu ja nielty pois tai vielä pahempaa, sylkäisty menemään kuin viimeiset arominsa antanut purukumi. Ja sen jälkeen unohdettu.

Kuka tahansa toivoo palautetta tekemästään työstä. Se kannustaa jatkamaan ja pyrkimään kohti vielä parempaa suoritusta. Palaute kertoo missä on onnistunut ja missä on mennyt pieleen. Se auttaa kehittymään.

Jos nyt näin kirjoitettuani saan seuraavasta kirjasta roppakaupalla kritiikkiä niin voin vain todeta että hah, itsepähän kerjäsin.

Kun käsikirjoituksen saa pois käsistään, iskee tyhjyyden tunne. Tarina on saatu ulos sisuksista, mutta se jätti jälkeensä tyhjiön. Yöllä herää eikä ole käsikirjoitusta pohdittavana ja alkaa miettiä aivan toissijaisia asioita. Kuten sitä mitä tekisi seuraavaksi käsityöksi, tai leipoisiko pikkuleipiä vai sämpylöitä, paistaakohan päivällä aurinko että voisi pestä keittiön lattian. Joskus alkaa miettiä vähän isompiakin asioita, ja niihin aamuyön pimeät tunnit ovat huono aika. Kaikki näyttää vähän synkemmältä kuin mitä oikeasti on.

Paras lääke tyhjiön täyttämiseen on alkaa kirjoittaa jotain uutta. Niinpä marraskuun lopussa kun Syyllisyyden ranta lähti taittoon ja oikolukuun jne., jatkoin neljännen Rui Santos -dekkarin kirjoittamista.  Helpotus oli kuitenkin vain väliaikainen, sillä viime sunnuntaina käsikirjoituksen ensimmäinen versio lähti kustannustoimittajalle kommentoitavaksi. Nyt jännään sitäkin, millaista palautetta siitä tulee ja millainen rutistus täytyy tehdä ennen kuin tarina on valmis.

Tyhjiöillä on kuitenkin taipumus täyttyä, ja kirjoittamiselta vapautuneen energian saa helposti uppoamaan matkavalmisteluihin. Kävin eilen vaateostoksilla. Ostin kokoa 40 olevan hameen, kun normaalisti käyttämäni 38 näytti pieneltä. Kotona sovitin hametta ja kyllä sai vetää niin vatsaa kuin pakaroita sisään, että makkarankuori mahtui päälle. Aamulla kävin vaihtamassa hameen ja ihmettelin myyjälle, että olenpa minä lihonut. Myyjä totesi: ”Olette katsonut italialaista kokoa. Portugalissa se vastaa kokoa 36.”

Ja minä kun olin jo alkanut suunnitella elämäni toista laihdutuskuuria. Helpotus oli niin valtaisa, että melkein jalat meni alta.

Näin ristiriitaisissa tunnelmissa suuntaan lauantaina kohti Helsinkiä. Harmaan sateen sijasta pääsen nauttimaan valkoisesta lumesta.

Loppuun vielä pieni makupala Syyllisyyden rannasta. Julkistustilaisuus siis lauantaina 9.2. klo 13.30 Rikhardinkadun kirjastossa (Lukusali 3. krs). Ilmoitus löytyy täältä. Tervetuloa!

Kuvissa Syyllisyyden rannan tapahtumapaikkoja.


*****

Aurinko tunkeutui sisään puoliksi avointen ikkunaluukkujen välisestä raosta. Sen valokiilassa leijaili miljoonia pölyhiukkasia. Ne kimalsivat kuin timantit, tanssivat ja ajoivat toisiaan takaa, mutta leijuivat vääjäämättä hiljalleen alaspäin, sillä niitä koskivat samat painovoiman lait kuin kaikkea materiaa maan päällä. 

Rafael heräsi, kun valokiila osui häntä silmiin. Hän siirsi päätään sivummalle tyynyllä ja raotti silmiään, leijui pienen hetken ajan pölyhiutaleen lailla siinä painottomassa tilassa, jossa ihminen on kun herää syvästä unesta eikä heti muista missä on. Todellisuus on nyrjähtänyt sijoiltaan, se sekoittuu muistojen ja unien muodostamaan verkkoon, ja ihmisen täytyy ponnistella saadakseen siitä taas otteen.

Luksuselämää

Pilkoin lauantai-iltana aineksia salaattia varten, kun keittiön loisteputken valossa huomasin käsieni, varsinkin vasemmanpuoleisen, sinertävän. En ollut edes huomannut niitä paleltavan. Olen niin tottunut siihen. 

Olemme viimeiset pari viikkoa saaneet nauttia kirkkaan aurinkoisista ja ennen kaikkea ihanan kuivista päivistä, mutta niiden myötä myös kylmistä öistä. Maa on aamulla kuurassa. Se koskee niin pihanurmikkoa kuin talon vierestä alkavia laitumia ja peltoja. Vielä puolenpäivän aikaan varjopaikoissa on valkeaa, vesi riitteessä hedelmätarhalla olevassa vesisäiliössä.

Oliivipuu tarkenee. 

Sängystä on vaikea päästä ylös. Kerään rohkeutta. Yksi, kaksi, kolme, NYT! Sen sijaan että nousisin, vedän flanellilakanaa nenän peitoksi. Carlos on noussut jo ajat sitten, hytissyt vaatteet päälleen ja lähtenyt keittiöön kolistelemaan aamiaistaan. Nautin aamun rauhallisuudesta, siitä, että voin suunnitella päivän kirjoituksia unen virkistämin aivoin. Ylös on kuitenkin päästävä, joten taktikoin: jätän aamuyöllä käymättä vessassa mutta hörpin silti pitkin yötä yöpöydällä olevaa jääkylmää vettä. Luonto ajaa tikanpojan puuhun ja keski-ikäisen naisen aamupissalle. Siitä on hyvä jatkaa.

Keittiössä hengitys höyryää. Ikkunoita aurinkoon on vain yksi ja sekin pieni, eivätkä koirat anna oven pysyä kiinni. Kumpikin vuorollaan ne rämäyttävät sen auki ja jäävät istumaan oven lähellä olevalle matolle ja katsovat ulos. Pistän oven kiinni, kohta se on taas auki. Suunnittelen ovipumpun hankintaa. Tai koiranmentävää luukkua.

Kohmeisia käsiä on hyvä lämmitellä puurokattilan päällä. Kunnes alkaa tuntua poltetta. Puuron hautuessa korjaan yön aikana kuivuneet (kylmät) astiat pois, annan koirille ja kissalle ruokaa, käyn viemässä pihan perällä olevalle pyykkinarulle jotain, ihan mitä vaan. Siellä aurinko paistaa niin kuumasti, että joskus pitää vähentää vaatekerroksia. Jos auringonpaisteessa voisi kirjoittaa, kirjoittaisin siellä.  

Vanhanrouvan voinnin heikennyttyä hän viihtyy omassa sängyssään siihen saakka kunnes illalla sytytämme takkaan tulen ja tuomme hänet alakertaan. Sen myötä kirjoituspaikkani on siirtynyt omalta vuoteelta olohuoneen sohvalle. Jokailtaisen lämmityksen ja etelään ja länteen olevien ikkunoiden ansiosta siellä vallitsee sentään jonkinlainen lämpö. Hengitys ei höyryä vaikka olisi juuri hörpännyt kuumaa teetä. Tein muuten teemukillekin villapaidan.

Mitäkö sitten kirjoitan? Neljättä Rui Santos -dekkaria. Ensimmäinen versio on loppusuoralla, ja pienen tarkistuskierroksen jälkeen se lähtee kuun lopussa kustannustoimittajalle ensimmäisiä kommentteja varten. Kirjoitan innolla Innolle. Joulunpyhien pakottama kirjoitustauko oli liki riipivä. En malta käydä missään, jollei ole aivan pakko, en ole blogillekaan uhrannut montaa ajatusta. On luksusta, kun saa keskittyä tekemiseensä näin täysipainoisesti. Mitä nyt kotityöt vähän häiritsevät – ja välillä kertyvät.

Vein maton tuulettumaan. Se oli vallattu ennen kuin ehdin selkäni kääntää. 

Ajattelen joskus, etten kestä tätä kylmyyttä lopun ikääni, mutta kun ajatus lakkaa luistamasta ja veri jähmettyy käsiin, otan koirat ja lähden peltotielle kävelylle, muutan mieleni. Kissa seuraa kulkuamme kattojen päältä. Koppaan hedelmätarhasta mukaan pari mandariinia ja mutustelen niitä kävellessä. Siinä vaiheessa iltapäivää aurinko on jo matalalla, hipoo melkein puiden latvoja. Varjot ovat pitkiä ja vahvoja, ruoho häikäisevän vihreää, sähköjohdoille kerääntyneet kottaraiset kikertelevät ja lähettyvillä bääkii vuohi. Kun päästän koirat vapaiksi, ne viilettävät kuin torpedot, pistävät jarrut pohjaan kun kirsussa tuntuu kiinnostava tuoksu. Se voi tulla myyrästä, sisiliskosta tai edellisenä päivänä lirautetusta koiran käyntikortista.

Tällaisina päivinä kylmyyden kestää. Aurinko kompensoi. Tuoreet luomuhedelmät kompensoivat. Mahdollisuus tehdä sitä mitä on aina halunnut tehdä kompensoi. Asiat ovat tasapainossa. Se on luksuselämää. 

Sitten kun saamme vettä pari viikkoa yhtä kyytiä, voin tietysti tulla toisiin ajatuksiin.

Lopuksi pieni maistiainen helmikuun alussa ilmestyvästä rikosromaanistani Syyllisyyden ranta. Julkistustilaisuus pidetään lauantaina 9.2. klo 13.30 alkaen Rikhardinkadun kirjaston lukusalissa (3. kerros) . Tervetuloa!

******

Oli laskuveden aika, meri vetäytyi rannalta paljastaen karikoita, joiden olemassaolosta tiesivät parhaiten kylän kalastajat. Pian veden vallasta vapautuneilla mustilla, limaisilla kallioilla tasapainoili simpukoiden kerääjiä pienet sangot käsissään. Heidän tummat siluettinsa piirtyivät vasten lämpimänkeltaisena hehkuvaa taivasta. Aurinko oli valumassa kohti horisonttia, se leimusi tulipallona, joka merta koskettaessaan jakautui kahdeksi puolikuun muotoiseksi osaksi. Oliko se kangastus vai heijastus? Kosteutta ilmassa ilman muuta. Se minkä tiesi todeksi näytti harhalta, vai oliko se päinvastoin? 

Rafael rauhoittui, hengitys tasaantui. Maailmassa oli niin paljon kauneutta, niin paljon hyvää joka salpasi hengen ja nosti ilmaan ja kannatteli. Miksi kaiken sen keskellä piti olla sellaista, joka veti pinnan alle ja hukutti?

Vapaa ja onnellinen Kana

"Emäntä tulee, nyt on kiire!"

Koko sen viisi vuotta, mitä olen tällä maatilalla nyt asunut, meillä on ollut vaihteleva määrä kanoja. Aluksi oli kuusi kanaa, jotka munivat yhteensä yhden munan päivässä (lue täältä). Näätä tai jokin tappoi kanoista viisi, ja kuusikon viimeinen sitkeä sissi menehtyi kesällä. Jäljelle jäänyt, myöhemmin hankittu kana vaikutti yksin jäätyään apealta ja haluttomalta, mutta päätimme ettemme enää hanki lisää kanoja sille seuraksi. Siihen nähden miten vähän ne munivat, on niistä paljon vaivaa ja huoltakin. Kanatkin vanhenevat ja sairastuvat, eikä meillä ole sisua lopettaa niitä. Jatkoin siis päivittäisiä käyntejä yksinäisen kanan luona ja seurasin huolestuneena sen apaattista olemusta.

Sitten kana päätti ottaa onnen omiin räpylöihinsä ja poistui aitauksesta.

Löysin sen eräänä aamuna hedelmätarhalta kuopsuttamassa maata. Se tuli luokseni epäröiden, ja ruokakippoa houkuttimena käyttäen sain sen kiinni ja palautin takaisin aitaukseen ihan sen oman turvallisuuden vuoksi. Sama toistui seuraavana aamuna, ja sitä seuraavana, kunnes lähdin käymään Algarvessa ja Carlos ilmoitti, että kana juoksee laitumella nautojen seassa eikä hän saa sitä kiinni.

”Mikä tässä on niin vaikeaa?” ihmettelin kun palasin reissulta, menin viemään kanalle ruokaa ja se kipitti laitumelta luokseni heltta iloisesti heiluen.

Totesimme turhaksi palauttaa kanaa takaisin aitaukseensa, sillä se ottaisi sieltä kuitenkin hatkat tavalla tai toisella. Kerran olin löytänut sen keikkumasta aitaverkossa niin ettei se päässyt eteen- eikä taaksepäin. Toisella kertaa se oli roikkunut verkossa toisesta koivestaan ties kuinka kauan. Ihme ettei se ollut loukannut itseään. Kana sai siis jäädä valitsemaansa vapauteen.

Kaksi kamua sävy sävyyn.

Sitä paitsi se oli innostunut munimaan. Haasteena oli vain löytää munat. Ensimmäinen pesäpaikka löytyi hedelmätarhalta kameliapuun alta, seuraavaksi munat oli pyöräytetty navetan vieressä, lähempänä laidunta. Sitten ilmat viilenivät eikä munia enää ilmaantunut.

"Kohta paijataan, jee!"

Olen täällä ollessa saanut tietää, että kanat ovat nirsoja munimaan. Joko on liian kuumaa, kylmää, märkää, pimeää tai on sulkasato tai muuta kiinnostavampaa tekemistä. Mikä tahansa (teko)syy kelpaa. Luulimme siis luonnollisesti, että talven tullen kanamme herkesi munimasta.

Kunnes Carlos löysi kiivipuiden alta uuden pesän ja sieltä tusinan munaa.

Kana, joka on saanut nimekseen Kana, pullauttaa sen kuuluisan munan päivässä. Taivaalta voi rätkättää rakeita ja rankkaa sadetta, tuuli saa tuuppia myrskylukemissa, mutta meidän Kana se vaan munii. Enemmän kuin mitä kolmen hengen talous ehtii syödä. Se on liittynyt osaksi nautalaumaa, ottaa päikkärit nuoren sonnin vieressä ja rientää vehreälle niitylle kun naudat päästetään laiduntamaan, vaikka se voisi mennä sinne yksinkin. Se nokkii ja kuopii sorkkien jauhamaa maata ja löytää sieltä hyönteisiä ja muuta kivaa. Sen elinympäristö ei todellakaan ole steriili vaan lantapöpöjä täynnä. Silti kana on terve vaikkakin laiha, ja silminnähden nauttii elostaan. Myös sen munien kuoret ovat vahvoja. Maissijauhon ja -jyvien lisäksi Kana saa pieniä herkkuja, kuten leivänkannikoita ja ruuantähteitä, sekä pienen päivittäisen paijauksen. Kun silitän sitä selästä, se polkee ensin koivillaan vimmatusti, sitten aukoo vähän siipiään ja kyykistyy. 

Tietenkin herkkujen vuoksi Kana kipittää luokseni kun näkee minut tai kun kutsun ”Kana Kanaa” ja seuraa minua kuin koira. Kun palaan koirien kanssa kävelyltä, se liittyy navetan luona seuraan ja jää närkästyneen näköisenä kotkottamaan portin taakse kun suljen sen Kanan nokan edestä. Talon ja laitumen vieressä kulkevalle tielle päin se ei ole koskaan pyrkinyt. Mitä se siellä? Ruoka ja seura on täällä. 

"Emäntä lähtee, äkkiä perään!"

Olemme Carlosin kanssa vaivihkaa alkaneet harkita vielä parin kanan hankkimista, sillä vanheneehan Kanakin.

Vapaan ja onnellisen Kanan munintainto sai minut pohtimaan, millä ihmeellä häkkikanat saadaan munimaan. Ravintoa lukuun ottamatta niiltä puuttuu kaikki se, mikä Kanan tekee onnelliseksi.

Sitä voimme kukin tykönämme miettiä kun seuraavan kerran syömme kananmunia.

Kana pääsi mukaan seuraavaan Rui Santos -dekkariin Syyllisyyden ranta. Miten – se selviää lukemalla kirja kun se alkuvuodesta ilmestyy!