Koulut ovat päässeet alkamaan Portugalissakin. Kolmen
kuukauden pituinen kesäloma on tältä vuodelta ohi, ja oppilaat ja opettajat
ovat palanneet penkkejä lämmittämään pienen polemiikin saattelemina. Luokkakokoja
ollaan suurentamassa ja pieniä kouluja lakkautetaan, ja koulutettuja opettajia
on kerta kaikkiaan liian paljon. Monilla on työsopimus vain lukukaudeksi
kerrallaan. Kaikille ei riitä töitä, ja jotkut joutuvat menemään töihin
käsittämättömän kauas. TV:ssä haastateltiin opettajaa, jonka päivittäinen
työmatka on yli 200 km – suuntaansa. Puolet noin 1500 euron bruttopalkasta
menee matkakuluihin. Eikä tarjotusta työpaikasta voi kieltäytyä, koska silloin
ei ole oikeutettu työttömyyskorvaukseen tai valtion tukiin. Jotkut vuokraavat
kalustetun asunnon tai huoneen työpaikkakunnalta, mutta perheellisille tilanne
on vaikea. Opettajat ovat järjestäneet useita mielenosoituksia työpaikkojen
vähentämistä vastaan. Tuskin kukaan on eri mieltä siinä, etteikö koulutus olisi
väärä säästökohde.
Portugalissa oppivelvollisuus kestää nykyään 18-vuotiaaksi
saakka. Hyvässä lykyssä sen jälkeen pääsee yliopistoon – jos pisteet riittävät
ja vanhemmilla on varaa kustantaa opiskelu. Täällä ei tunneta sellaista
opintotukijärjestelmää kuin mitä Suomessa on. Vanhemmat kustantavat lastensa
koulutarvikkeet ja oppikirjat ekaluokasta lähtien. Monilapsiselle perheelle se
on iso kustannus, vaikka koulut käyttävätkin samoja oppikirjoja useamman vuoden
peräkkäin. Vasta nyt talouskriisin myötä on alkanut tulla käytettyjen
koulukirjojen kauppapaikkoja. Ennen käytetyn kirjan käyttäminen oli jotenkin
hävettävää. Nykyään se on monissa perheissä pakon sanelemaa.
Ne asiat, joita Suomessa pidetään niin itsestään selvinä,
ettei niille usein ymmärretä antaa arvoa – ilmainen koulu, koulukirjat,
kouluruoka – ovat täällä kaukaisia hyvinvointivaltion tunnusmerkkejä. Harva suomalainen tuskin tulee edes ajatelleeksi sitä, että muualla Euroopassa perusasiat, kuten koulutus, on järjestetty eri tavalla. EU yritti taannoin yhtenäistää myyntiin kelpaavien kurkkujen käyryyttä, mutta eriarvoisuutta on monissa
tärkeämmissä asioissa. Välillä tuntuu siltä, että EU:n virkamiehet tuhertavat
turhien pienten asioiden parissa. Eivät kai isompiin uskalla kajota?
Suomen koulutusjärjestelmää arvostetaan täällä. Eipä tänne
asti kantautuvissa uutisissa ja reportaaseissa juuri tuoda esille niitä
negatiivisia puolia, kuten koulukiusaamista ja kouluampumisia. Eivät ne toki
koulutusjärjestelmän syytä ole, vaan kaiketi yhteiskunnan oireilua tai jopa ”normaali”
tapa olla tekemisissä toisten kanssa. Omilta yläasteajoilta, kahdelta
viimeiseltä vuodelta, muistuu mieleen päivittäinen lievä kiusaaminen, jonka
kohteeksi jouduin asuttuani vuoden ulkomailla, toisin sanoen Siperiassa.
Biologian tunnilla kerrottiin kerran saksanhirvestä. Sen jälkeen sain lisänimen
’siperianhirvi’. Kuulostaa hauskalta? Varmaan niiden nimittelijöiden mielestä
se olikin. En juuri korvaa lotkauttanut kun koulun käytävillä huudettiin perään, se
oli niin ”normaalia”. Kyllä siinä nuoren tytön nahka sai lisää paksuutta. Nyt jälkikäteen ajateltuna olisi tietysti ollut kivempi
käydä koulua, jos kaikki olisivat olleet sopuisasti keskenään, kunnioittaen toisiaan niin kuin sivistyneeseen kanssakäymiseen kuuluu. Miksi ihmeessä se
on niin vaikeaa? Miksi on niin vaikeaa laskea kyynärpäitä alas ja antaa toiselle tilaa olla sellainen kuin on? Kaiken hyvinvoinnin keskellä suomalaiset eivät ole kovin suvaitsevaista kansaa. Jos nyt vähän yleistetään. Jokaiselle tekisi hyvää välillä tehdä tutkimusmatka oman napapiirinsä ulkopuolelle.
Siperia tuli muutenkin nyt mieleen, kun sain viestiä senaikaiselta koulukaverilta. Yli kaksikymmentä vuotta on vierähtänyt siitä, kun viimeksi vaihdettiin kuulumisia. Pieni suomalaisyhteisö oli silloin aikoinaan tiivis, mutta kotimaahan paluun jälkeen hajauduimme eri puolille Suomea.
Elämä jatkuu täällä tasaisen rauhallisena. Lauantai-iltana
kävimme Vila do Conden maatalousmessuilla. Kyllä, illalla, illallisen jälkeen. Messut
olivat auki puoleenyöhön saakka. Muun muassa paikalliset osuuskunnat, tuottajat
ja metsästysseurat esittelivät toimintaansa. Paikalle tuodussa leivinuunissa paistettiin
chouriço-makkaralla täytettyjä leipiä. Yleisö sai ihmetellä valtavan kokoisia
lehmiä ja silitellä vuohia, jotka huom. olivat paljon hoikempia kuin ”meidän”
vuohet. Yksi yleisön suosikeista oli vastasyntynyt villisianpentu, vai onko se
porsas? Se hoiperteli sinnikkäästi neljällä sorkallaan napanuoran pätkä roikkuen, pahnoilla lepäävän emonsa vierellä, ja keräsi
ihastuneita huudahduksia. Paikallisille viljelijöille messut ovat sosiaalinen tapahtuma. Siellä tavattiin tuttuja ja vaihdettiin
kuulumisia.
Viime päivinä olemme todistaneet erikoista näytöstä –
auringonlaskun aikaan sadat pääskyset ovat kokoontuneet ruokailemaan
maissipellon ylle. Niiden lennossa ei ole mitään varpusparven kurinalaista ryhmäkoreografiaa,
vaan ne liitelevät taivaalla sikin sokin, oman mielensä mukaan, tehden yksi toisensa jälkeen syöksysukelluksen alas ötökkäparan turmioksi, ja viilettävät vauhdilla pellon yllä
maissiruokojen kärkiä hipoen. Niiden näön ja reaktionopeuden täytyy olla huippuluokkaa,
sillä illan hämärässäkään ne eivät törmää toisiinsa. 
Tiedämme kyllä, mitä pääskysten kokoontuminen tarkoittaa. Vaikka
päivät ovat edelleen lämpimiä, on kesä päättymässä täälläkin. Pääskyset tankkaavat
ravintoa ja keräävät voimia ennen kuin suuntaavat etelään. Pohjois-Portugali ei
ole niille tarpeeksi etelässä. Haikeana katselen niiden lentonäytöstä sillä
tiedän, että minä päivänä tahansa se on tämän kesän viimeinen. Rantakahviloita
puretaan, telttoja pistetään pakettiin ja keltapaitaiset hengenpelastajat
katoavat rannoilta vähin äänin. Syksy hiipii hiljalleen, varkain, sumuisine aamuineen,
kellastuvine lehtineen ja sateisine päivineen. Aallot kurkottavat rannalle, huuhtoakseen viimeisen auringonpalvojan jalanjäljet, ja kohta ranta on jälleen vain "minun" ja muutaman kalastajan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti