maanantai 23. toukokuuta 2016

Kolmiodraamaa karjatilalla

S. Pedro taisi reilu viikko sitten kallistaa korvansa valitusvirrelleni. Tuskin olin saanut blogipäivityksen julkaistua, kun taivas alkoi selkenemään ja pilvet karkasivat kauas. Pesin pyykkiä, raivasin loput kasvimaasta ja leikkasin nurmikon.

Siirsimme samana iltana myös talven navetassa viettäneet nuoret sonnivasikat ulos laitumelle. Ne olivat aluksi ihmeissään, sitten innoissaan. Hyvällä ilmalla ne nauttivat ulkonaolosta täysillä. Siirto osoittautui kuitenkin kohtalokkaaksi yhdelle niistä. Telmiessään muiden kanssa sunnuntaina (sonnit ottavat toisistaan mittaa koko ajan ja yrittävät myös nousta toistensa selkään, ne ovat kuin hormonimyrskyiset teini-ikäiset) se loukkasi yhden sorkistaan niin pahoin, ettei se enää päässyt nousemaan jaloilleen. Eläinlääkäri määräsi sen lopetettavaksi. Koska se ei päässyt kävelemään, piti asia hoitaa täällä tilalla. Onneksi tällaisia tilanteita varten on olemassa selvät toimintatavat ja tahot, jotka huolehtivat kaikesta. Toisin sanoen paikalle kutsuttiin teurastaja.

Tällaista tapahtuu. En vaan ole tottunut siihen enkä koskaan varmaan totukaan. Kun muutaman tunnin odotimme miestä paikalle, mietin omassa mielessäni että parasta olisi myydä kaikki pois ja alkaa tehdä jotain muuta. Tänä vuonna meillä on ollut matkassa huonoa onnea, ja sietokykyä vastoinkäymisissä on koeteltu. Kaksi lohtua tässä tapauksessa kuitenkin oli; eläimellä ei alun jälkeen näyttänyt olevan kovia kipuja, se söi ja joi hyvällä halulla, tosin makuultaan, ja koska se oli muuten terve, taloudellinen menetys rajoittui lähinnä kuljetuskustannuksiin. Kuukauden kuluttua se olisi joka tapauksessa lähtenyt samaan paikkaan kuin mihin se nyt vietiin.

Miestä – siis teurastajaa, matadouro – odotellessa vein vanhanrouvan naapuriin pois jaloista, ja itse linnottauduin ompeluhuoneeseen, talon äärimmäiseen päätyyn. Laulatin Singeriä hirveällä vimmalla, sillä en halunnut kuulla mitään laitumen puolelta, vaikkei mitään kuultavaa tainnut loppujen lopuksi ollakaan. Niin nopeasti kaikki hoitui. Ikkunasta näin miehen kuitenkin ajavan paikalle - hänellä oli kovat, karaistuneet kasvot. Turha tunteilu oli karissut niistä pois.

Bruno ja muhkea kaulaheltta.
Raskasta kaikki oli kuitenkin Carlosille, joka joutui junailemaan kaiken, hoitamaan paperityöt, olemaan läsnä ja lopuksi vielä lastaamaan eläimen traktorilla kuljetusautoon. Karjankasvattajan elämä ei ole huoletonta oljenkorren imeskelyä. Elo maatilalla on saanut suhtautumaan ihan eri tavalla lautaselle joskus harvakseltaan päätyvään pihviin.

Nuorten sonnien ilmaantuminen laitumelle sai Brunon pois tolaltaan. Sehän on lauman kiistaton kingi, mahtisonni. Aita erottaa uroksia toisistaan, joten ne eivät pääse kosketusetäisyydelle. Päiväsaikaan kaikki on suhteellisen rauhallista, mutta öisin Bruno alkaa mylvinnän. Ensin se murisee, murisee ja urisee, sitten se mylvii kuin astmaattinen hyeena niin, että pieni laaksomme kaikuu. Naapurit ovat tästä varmasti aivan ilahtuneita kuin mekin. Mieleni tekee heittää sitä kengällä tai muulla sopivalla välineellä.

Yksi nuori naarasvasikka piti taas siirtää navettaan turvaan. Se on vielä pienikokoinen, mutta sonnien mielestä varmaan aivan hemaiseva, ja ne olisivat yrittäneet nousta sen selkään mahdollisesti ikävin seurauksin. Laitumella ollessaan se hengaili erään nuoren sonninalun kanssa – ne söivät yhdessä, nukkuivat kylki kyljessä ja märehtivät vieri vieressä. Bruno heittäytyi mustasukkaiseksi ja alkoi esitellä sarviaan aidan toisella puolella ja miten niillä saa maata möyhennettyä, komean kokoinen kaulaheltta liikkeestä lainehtien. Kun nuoripari makoili omalla puolellaan, Bruno kävi maaten muutaman metrin päähän aidan toiselle puolelle ja vahti niitä. Ilmassa oli kolmiodraaman aineksia.

Syksyllä syntynyttä loikituttaa aina vaan.
Nyt melkein kokonaan musta nautaneito – vain hännänpää ja takasorkat ovat valkoiset – on päivät yksin navetassa ja pitää välillä aika kovaa meteliä. Sillä on tietysti ikävä poikaystäväänsä. Ja laidunta. Kunhan se vähän vielä kasvaa, se pääsee takaisin muiden luo ja sukua jatkamaan.

Viikko oli suorastaan kiireinen. Olen painanut menemään aamusta iltaan ja välillä juossut katsomassa mitä vanharouva puuhaa kun on ollut joko epäilyttävän hiljaista tai sitten on kuulunut epämääräistä kolinaa ja muuta melua. Vesihanat jäävät välillä auki, joskus katutasossa oleva ikkuna tai joku porteista. Periaatteessa koirien pitäisi estää asiattomien sisäänpääsy, mutta... jos juoksen katsomassa joka kerta kun ne mökäävät pihalla, en muuta ehtisi tehdäkään. Viimeksi tunkeilijan virkaa erään puskan alla toimitti jättikokoinen rupikonna, joka ei ollut kovin mielissään saamastaan haukkuvasta huomiosta.

Lauantaina päivän päätteeksi istahdin pihalle viinilasi kätösessä enkä tehnyt mitään. En yhtään mitään. Oli pilvistä mutta tyyntä, ihan siis lämmintä. Vanhaarouvaa viihdytti hänen serkkunsa olohuoneessa, Carlos oli kahvilassa kavereidensa kanssa. Sain olla ihan yksin ja omassa rauhassa. No, mitä nyt koirat vuorotellen kävivät kiehnaamassa kyljessä.

Unikko uinuu sateen jälkeen. 
En ole läheskään niin sosiaalinen kuin portugalilaiset (yleensä) ovat. Yksinolo on suorastaan nautinto ja luksusta, jota ei ihan joka päivälle heru. Silti on kivaa kun aamulla vierustoveri herätessään hymyilee kun näkee minut.

Viikonlopun Ilta-Sanomien Plus-liitteessä oli Lissabonista tekemäni artikkeli. Olen pitkään yrittänyt saada juttujani läpi Suomessa, joten tuntuu hyvältä kun vihdoin onnistuin siinä. Se innostaa jatkamaan. Työn alla on muitakin juttuja. Ei Irtiotossa rannalla makoilla. 

torstai 12. toukokuuta 2016

Voi São Pedro, minkä teit

Viime viikon alkupuolella paistattelimme päivää kesäisissä tunnelmissa. Lämpötila nousi lähelle 30 astetta, siis lukemiin, jolloin alan tuntea oloni suht koht mukavan lämpimäksi. Vaatetusta sai vihdoin keventää ja varpaat viuhahtaa auringossa. 

Keskiviikkona meille toimitettiin uusi pesukone, ja pistin ensimmäisen koneellisen pyörimään jo ennen kuin kuljetusfirman auton takavalot olivat häipyneet näkyvistä. Olihan meille ehtinyt kertyä pestävää pienoisen pyykkivuoren verran.

Uutuuttaan tuoksuvan koneen lingotessa oodia puhtaan pyykin ilolle 1300 kierrosta/minuutti lukemilla, puhalteli S. Pedro pilviä taivaankannen peitoksi  vähintään vastaavalla innolla. Pisarat pilvissä pidättelivät vielä hengitystään, mutta torstaista lähtien ne ovat loikkineet maata kohti kuin miljoonat, miljoonat, ja taas miljoonat minikokoiset laskuvarjohyppääjät.

Kahdeksan päivää sitten pestyt pyykit ovat yhä kuivumassa pihakatoksen alla.

Auringon välillä yrittäessä näyttäytyä olen kipittänyt kiikuttamaan pyykit pihan perälle kuivumaan. Aika kohtapuoliin olen saanut taas kipittää hakemaan ne pois. Alan tietää miltä tuntuu heilurista, joka heijuu isoisän seinäkellossa yläkerran porrastasanteen seinällä. Se oli pitkään seisoksissa, kunnes ilmeisesti navakka läpiveto avasi seinäkellon oven, ja Carlos tönäisi heiluria. Kello lähti käyntiin ja tikitteli monta päivää ja monta yötä vetämättä. Eestaas, eestaas, eestaas, ihan kuin minä pyykkieni kanssa. 

Yhden tai kahden päivän päivän sade on aina taivaan – tai S. Pedron – lahja luonnolle, mutta viikko yhtäkyytiä alkaa jo käydä kenen tahansa hermoille. Alma-vasikka ei pääse näillä ilmoilla ulos laitumelle. Sillä on tylsää yksin. Kaiken lisäksi se ei saa enää maitoa, ei sormella eikä ilman. Se alkaa olla jo iso tyttö ja eväät ovat sen mukaiset.

Laidun on aikamoista mutavelliä eikä ruoho jaksa kasvaa. Uutta ei pääse kylvämään ennen kuin maa kuivuu. Sinne ei ole traktorilla asiaa. Naapuripellolla isäntä alkoi niittää talven aikana pitkäksi rehahtanutta heinää, mutta heitti homman kesken puolivälissä kun kone hajosi. Nyt maassa lojuu sateessa mätänevää heinää. Sato on pilalla.

Omalla isolla pellollamme, joka on vuokrattuna, oli vuosi sitten tähän aikaan maissi jo itänyt. Nyt se kasvaa vielä heinää. On niin märkää, ettei isolla puimurilla pääse pellolle ja vaikka pääsisikin, ei niitetty heinä kuivu. Tänä vuonna maissisato korjataan siis myöhään ainakin näillä pelloilla. Laskeskelen riittääkö meillä viime vuoden maissit kahdelle kanalle, ennen kuin pääsee keräämään uusia tähkiä puimurin jäljiltä. Jyviä on jäljellä vielä yksi saavillinen ja melkein täysi säkillinen. Saa niitä toki kaupastakin, joten eivät kanamme nälkäisiksi jää.

En muista tällaista sadejaksoa koko viime talvelta, tosin muistini voi olla valikoiva. Jotkut asiat haluaa mieluummin unohtaa. Tähän aikaan vuodesta ihmiset käyvät yeensä jo rannalla, nyt sinne tuskin menee edes satunnainen kalastaja. Vaikeaa on iloa repiä sateisesta säästä silloin kun ei montaa asiaa tekemään päästä. Kasvimaa odottaa, nurmikko rehottaa, onnellisia ovat vain etanat, kotilot ja sammakot.

Sadesäällä on kuitenkin hyvää aikaa tehdä sisätöitä. Paitsi siivota. Ei huvita. Onneksi kukaan ei valita jos lattialta löytyy roskia ja villakoiria. Imuroin kyllä, mutta kylpyhuoneiden pesu saa odottaa päivää kuivaa ja aitoa intoa tarttua lava-tudoon, yleispesuaineeseen. Olen siinä iässä ja elämäntilanteessa, että saan jättää jotain odottamaan myöhempää motivaatiota, jollei just nyt tee mieli. Sitten kun siivousintoa taas löytyy, pyörin kyllä täällä tornadon lailla.

Käyttöä on ollut siis niin tieto- kuin ompelukoneelle. Aloitan aamukymmeneltä ja lopetan seitsemältä, välissä vanhanrouvan aamutoimet, ruokatauko ja kanalassa käynti. Onnea on vapaus valita aikataulunsa, tietyissä puitteissa. Pikkaisen on tulostakin tuottanut tämä aherrus, mutta siitä toiste.

Tätä kirjoittaessa taivas selkeni aavistuksen verran. Kuuliko S. Pedro valitusvirteni? Kävikö hänellä sääliksi? Vein pyykit, taas kerran, narulle kuivumaan, mutta veikkaan että kohta pääsen taas juosten hakemaan niitä katoksen alle kuivaan. Huomisesta iltapäivästä lähtien on kuitenkin luvattu ujon auringon, sol tímido, puskevan säteitään pilvien halki. 

Sitä odotellessa. 


Kuvituksena sateisia katuja Santiago de Compostelasta. Sopii jotenkin sanallisesti maalaamaani kuvaan. 

keskiviikko 4. toukokuuta 2016

Huonosti käyttäytyvät koirat

Arvaa kumpi on pomo?
Jo nuorena haaveilin talosta maalla, parista lapsesta, farmari-Volvosta ja parista koirasta pyörimässä jaloissa. Aika hyvin haaveeni ovat toteutuneet Irtioton myötä. Tosin talo maalla on Portugalissa ja lasten sijasta meille on siunaantunut hieman toisenlainen iltatähti vanhanrouvan muodossa, Volvon tilalla autokatoksessa nököttää Saab ja rapainen Rellu, mutta ne koirat on, ne ovat juuri niin kuin olin kuvitellut.

Tai ainakin melkein. Haavekuvien koirat olivat tottelevaisia ja rauhallisia, ei keskenään riehuvia ja syliin hyppiviä mökääjiä. Aamuisin ne kisaavat siitä, kumpi ehtii luokseni ensin pyrkimään syliin, ja toiseksi tullut häädetään paikalta hampaat irvessä. Mustasukkaisuus leimaa näitä narttuja.

Vahtikoiran lakisääteinen lepotauko. 
Ruokailujen ajaksi koirat varaavat paikat pöydän alla, ja ruokailijat joutuvat sovittelemaan jalkansa sinne minne saavat ne mahtumaan. Joskus niille syntyy kinaa siitä, kumpi pääsee likemmäs emännän tai isännän jalkoja. Välillä koirat pitää pistää pihan puolelle rähisemään keskenään.

Illalla, ollessamme olohuoneessa, Batatinha kipittää usein pihaoven luo ja katsoo merkitsevästi. Nyt olen oppinut, mitä se katse merkitsee. Ensin luulin sen tarkoittavan sitä, että se haluaa ulos pissalle. Erehdyin. Kun menen avaamaan sille oven, se seisoo hievahtamatta ja tuijottaa minua, eikä mene ulos. Suljen oven, ja se haukahtaa. Avaan oven, ja taas se vaan tuijottaa. Tätä leikkiä voisi jatkaa pidempäänkin, mutta minua alkaa kyllästyttää. Menen ulos ja pistän oven perässäni kiinni. Kumarrun vielä niin, ettei Batatinha näe minua ovi-ikkunasta. Menee noin viisi sekuntia, kun koira hyppää ovea vasten. Avaan oven ja vihdoin se juoksee ulos. Livahdan itse sisälle, ja se jää ulos haukkumaan harmissaan.

Se haluaa leikkikaverin.

Minuutin kuluttua se ilmestyy keittiön oven kautta olohuoneen ja eteisaulan väliselle ovelle. Vinkuu ja raapii. Jätän taas kesken sen mitä olin tekemässä ja päästän sen sisälle.
Sitten se haluaa taas ulos. Äh.

Härmän häjyt tuloo, rosmot tutiskoon! 
”Minusta on tullut koiraportsari”, sanon Carlosille. ”Mitäs juokset päästämässä niitä sisään ja ulos”, hän vastaa tyynesti.

Gaia on paljon rauhallisempi kuin Batatinha, onhan sillä jo ikääkin enemmän. Kuinka paljon, emme tiedä. Sehän on löydetty kadulta hylättynä. Tapoja sillä kuitenkin on, ainakin silloin kun sen pieni rikoskumppani ei houkuttele sitä pahoille teille. Leikkikaluksi on keksitty milloin mikäkin kenkä tai varvastossu, milloin muovinen kukkaruukku, milloin tuulen maahan lennättämä hanska tai lippis, jota sitten retuutetaan yhdessä pitkin pihaa. Melkein kaikki, minkä ympärille saa hampaat, saa hampaanjäljet. Nukkumaan mennessä Batatinhalla pitää aina olla jotain purtavaa. Niiden makuuhuoneen virkaa toimittavassa vessassa on käsienpesuallas täynnä kaikkea roinaa, mitä olen niiden pedeistä löytänyt: kaluttuja maissintähkiä, letkunpätkiä, lasten lelusanko, naruja, sähköjohtoja, lisää kenkiä ja hanskoja. Maatilalla kun väkisinkin pyörii nurkissa sitä sun tätä sälää ja koirat jemmaavat niitä kuin oravat tammenterhoja.

"Ei kai mun tarvii tehdä nyt jotain?"
Tiedän, minun olisi pitänyt kouluttaa Batatinha paremmin. Sen sijaan olen yrittänyt kouluttaa vanhaarouvaa: leipää ei saa syytää koirille, por favor. Batatinhalla ei mennyt pitkä tovi sen oppimiseen, että kun se hyppää leipä kädessään kulkevaa vanhaarouvaa päin, se saa palkinnokseen leivänpalan. Jonain päivänä voi käydä niin ikävästi, että se töytäisee vanhanrouvan kumoon. Olen kuitenkin aika voimaton näiden kahden itsepäisen kanssa. Molemmat tekevät niin kuin lystäävät.

Silloin kun kadulle päin olevia ikkunoita on auki, saattaa ohikulkeva kävelijä, mopoilija tai naukuva kissa saada koirat ryntäämään ikkunaan rajusti haukkuen. Seinät ikkunoiden alla ovat täynnään pieniä tassunjälkiä. Talvella koirat olivat vahtitoimessaan aktiivisempia, nyt ilmojen lämmettyä ne ovat selvästi laiskistuneet. Silti Batatinha ei koskaan väsy jahtaamaan ötököitä, lähinnä kärpäsiä. Se väijyy niitä kuin kissa ja hölmistyy, kun pörrääjä lentää pois. Se vaanii myös pikkulintuja, sammakoita, ampiaisia, hämähäkkejä ja sisiliskoja. Kaikkea mikä liikkuu ja mitä se ei kuitenkaan saa kiinni.

"Tahtoo syliin."
Taas.
Sunnuntaina lounaan jälkeen minua alkoi ramaisemaan. "Tekisi mieli laittaa pyyhe nurtsille ja ottaa päikkärit", sanoin Carlosille, ja sen verran impulsiivinen olen, että tein niin. Mielessä vilahti mielikuva siitä, että koirat käyvät makoilemaan vierelleni ja torkumme siinä idyllisesti kolmistaan. Erehdyin taas. Olin hädin tuskin päässyt maahan vatsalleni, kun kainalon alta tunki kasvoille kylmä, kostea kirsu ja innokkaasti lipova kieli. Ei tarvinne kertoa kenelle ne kuuluivat. 

Muutama päivä sitten pihalta kuului kovaa haukuntaa. Menin katsomaan. Batatinha raapi yhden kukkaruukun vierustaa. Nostin ruukun ylös, odottaen näkeväni pienen sisiliskon. Sen alta paljastui kuitenkin käärme, joka sihisi äkäisesti.

Paiskasin ruukun takaisin käärmeen päälle ja odotin Carlosia kotiin. Hän hoiteli käärmeen pois päiviltä. ”É cobra de leite”, se on maitokäärme, joka imee maitoa lehmien utareista yöllä kun ne nukkuvat.

Puistattavaa.

Batatinha oli ansainnut kehuja valppaudellaan. Sen kerran kun Gaia, roteva rottweilerinpuolikas, havaitsi hedelmätarhan portilla käärmeen, se juoksi häntä koipien välissä ja uikuttaen kotiin ja piiloutui pelosta täristen taakseni.

Kumpi on pomo, osa 2.
Pari päivää sitten olin yläkerrassa, kun keittiöstä alkoi kuulua raivokasta haukuntaa. Juoksin katsomaan ja näin seinän vierellä luikertelevan käärmeen kovasti pyrkimässä kohti eteisaulaa. Ei se mitenkään iso ollut (paitsi jälkeenpäin kun kerroin tapauksesta Carlosille, se oli ihan keskikokoisen kobran kokoinen), mutta aika ikävän näköinen. Pistin välioven kiinni, hyppäsin saappaisiin, juoksin hakemaan hanskat ja haravan ja tämän tarkemmin en käärmeen kohtaloa selosta. Yäk. Todennäköisesti käärmeitä on pihalla vielä lisääkin, mutta myrkyllisiä ne eivät ole. 

Batatinha ansaitsi tällä kertaa makupalan ja paljon rapsutuksia ja kehuja. Seuraavaksi toivon, että se nappaisi myyränretaleen, joka taas puskee multakumpuja pihanurmelle. Olkoonkin välillä villi ja riehakas, mutta kyllä se on paikkansa pöydän alla ansainnut. 

Pohjois-Portugalissakin on nyt suomalaisten kriteerien mukaan kesä. Lämpö hellii taas luita ja mieltä niin, että tekisi mieli ilosta laulaa. Jätän sen kuitenkin väliin. En halua naapureiden ihmettelevän mitä täällä kuorossa ulvotaan.