Kielipuolesta höpöttäjäksi

Eräs ystävä kysyi minulta vinkkejä portugalin kielen opiskeluun ennen kuin hän jatkaa kansalaisopiston kurssilla. Hän halusi tietää mihin kannattaisi keskittyä ensi alkuun, sanastoon, kirjoittamiseen, luetun vai puhutun ymmärtämiseen. On tietenkin yksilöllistä miten kukakin oppii uutta kieltä, mutta tässä koottuna omia konstejani, joilla pääsin kieliopintojen alkuun. 

Aloin opiskella portugalia tilanteessa, jossa olin päättänyt lähteä Portugaliin vuoden vuorotteluvapaalle kuuden kuukauden kuluttua. Aikaa oli siis rajoitetusti. Ilmoittauduin Helsingin Aikuisopiston alkeiskurssille, jossa erinomainen professora Maria antoi hyvät eväät portugalin alkeisiin vaativan Lusomania-kirjan ja oheismateriaalin avulla. Vapaa-aikana opiskelin omin päin: etsin netistä lyhyitä artikkeleita, luin niitä vaikken ymmärtänyt puoliakaan, mutta aina sanan sieltä ja toisen täältä pystyi päättelemään. Merkkasin nämä sanat, katsoin joitakin sanoja sanakirjasta ja luin tekstiä uudestaan, kunnes se pikkuhiljaa alkoi avautua. Kolmessa kuukaudessa opin ymmärtämään luettua tekstiä. Espanjan, ranskan ja englannin opinnot taustalla tietysti auttoivat osaltaan sanojen päättelemisessä.

Yritin etsiä netistä myös uutisartikkeleita tai vastaavia, joissa puhuttaisiin selkeästi. Ainoa mitä kohtuuhelposti löytyi oli jalkapallopelien jälkikommentointia ja reiki-selostuksia. Puhutun kuunteleminen jäi siis vähiin. Pitkään ihmettelin sitäkin miksi eräskin kommentoija jatkuvasti hoki ”poish, poish”. Sittemmin opin, että pois on sellainen pikkuinen täytesana. Niin kuin niin. Se on hyvä vastaus silloin kun ei tiedä mitä muuta sanoisi. Käytän sitä paljon.

Sanaston kartuttaminen heti alkuunsa on tärkeää. Kielen käyttämiseen nimittäin tarvitaan sanoja, muuten joutuu huitomaan käsillä tai olemaan mykkänä. Keräsin nettiartikkeleista niitä sanoja, jotka olin päätellyt asiayhteyden kautta ja jotka tuntuivat suht hyödyllisiltä. Leikkasin läjän pieniä paperilappuja, joiden toiselle puolelle kirjoitin sanan portugaliksi ja toiselle suomeksi. Kävin lappupinkkaa läpi pyöräillessäni kuntopyörällä, syödessäni ja telkkua katsellessani. Tuijotin portugalinkielistä sanaa ja yritin muistaa suomenkileisen vastineen. Jollen muistanut, lunttasin lapun toiselta puolelta. Kun joku sana tuntui tarttuneen mieleen, pistin ko. lapun sivuun. Viikon kuluttua kaivoin laput esiin ja kertasin. Se oli ihan puhdasta pänttäämistä, mutta eipä ne sanat itsestään päähän jää. Tällä tavalla kartuttamani sanasto oli tosin hiukan vinksahtanut, tiesin aika vaikeitakin sanoja, mutta perussanastossa oli säälittäviä aukkoja. Päätavoite oli kuitenkin saavutettu: pääsin sisälle kielen ja sanojen rakenteisiin, jolloin uusien sanojen omaksuminen helpottui.

Sanojen tai lauseiden kirjoittaminen ihan perinteisesti käsin kynällä paperille auttaa niiden painamisessa mieleen. Kannattaa siis kokeilla niinkin vanhanaikaista menetelmää kännykkäappsien sijaan/lisäksi. Se auttaa myös perusverbien taivutusmuotojen opettelussa. Eu sou, tu és, ele/ela é, nós somos, vocês são, eles são... Minä olen jne. Olla-verbin kanssa onkin välillä hilpeää; niitä on kaksi, ser ja estar, erilaisiin käyttötarkoituksiin. Eu estou, tu estás, ele/ela está, nós estamos, vocês estão, eles/elas estão... Minä olen jne.  

Verbien aikamuodoista olen joskus jo aiemmin todennut, etten mene niihin sen syvemmälle täällä blogissa. Se on aivan oma, kummallinen maailmansa, kuin salaseura, jonka jäseneksi ei koskaan voi päästä.

Portugalin kielessä vaikeinta on puhutun ymmärtäminen lähinnä nasaaliäänteiden ja suljettujen ja avointen vokaalien vuoksi. Niin ja erilaisten suhuäänteiden vuoksi. Samasta syystä portugalilaisten on vaikea saada selvää kieltä opettelevan puheesta. Ässät menevät riemukkaasti sekaisin. Esimerkiksi Fajozes-nimisen kylän nimessä on kolme erilaista suhuäännettä. Onneksi en asu siellä vaan Giãossa, jossa on vain yksi suhu- ja yksi nasaaliäänne. Jopa bussikuski ymmärtää kun kerron minne haluan matkustaa. Puheen ymmärtämiseen ja omaan ääntämiseen en keksi muuta konstia kuin kuunnella tarkkaan ja yrittää toistaa. Uutislähetyksistä tai saippuasarjoista on hyvä aloittaa, ja tietenkin käytännön arkielämästä. 

Ääntämykseen vaikuttaa myös sanojen painotus – jos painottaa väärää tavua, ei sanaa välttämättä ymmärretä. Otetaan esimerkiksi kopiota tarkoittava sana cópia. Yleensä paino on toiseksi viimeisellä tavulla, jolloin em. sana lausuttaisiin [kopiia]. O-kirjaimen päällä on kuitenkin painotuksen merkiksi hipsu, jonka nimeä en nyt muista, ja sana lausutaan [koopia]. Ne hipsut kirjainten päällä eivät siis ole pelkkiä koristeita, ja kieltä opettelevaa ne ohjaavat painotuksissa oikeaan suuntaan. 

Portugalin sanojen suvut, maskuliini ja feminiini, ovat myös suomalaiselle hiukan outoja. Pääsääntöisesti o:lla päättyvät sanat ovat maskuliineja ja a:lla feminiinejä, mutta poikkeuksia on kuten myös sanoja, jotka päättyvät johonkin muuhun kirjaimeen. Substantiivin yhteydessä oleva adjektiivi taipuu pääsanansa suvun mukaisesti, esimerkiksi um carro preto, musta auto. Suvut on vain opeteltava tai tehtävä kuten minä teen; jos en juuri sillä hetkellä muista sanan sukua, mumisen viimeisen kirjaimen. Täydestä menee. Mumisevat täällä kaikki muutkin.

Sitten kun alkoi olla hiukan sanastoa hallussa ja olin paikan päällä Portugalissa, oli aika alkaa käyttää kieltä. Kaupoissa, kahviloissa, juna-asemalla, tietä kysymällä, netissä chattailemalla jne. Pienin askelin ja tuppisuuni avaten aina kun oli pienikin tilaisuus. Höpötin (ja höpötän yhä) ventovieraiden kanssa. Ei kukaan pahastu siitä, päinvastoin. Päätin, että puhun vaikken lausetta aloittaessani ole varma tiedänkö kaikkia tarpeellisia sanoja. Opettelin selittämään. Samoin aloin pyytämään selittämään kun vastaan tuli sana, jota en ymmärtänyt. Se on vieläkin arkipäivää. Sanavarastoni on yhä nolon suppea, kehitys on tyssähtänyt. Taidanpa taas leikellä nipun paperilappuja...

Kuvissa kännynäpsyjä kaksikielisistä koirista. Ymmärtävät sekä portugalia että suomea, mutta vain silloin kun se niille sopii. Ne eivät "ymmärrä" esimerkiksi komentoa "Pois sieltä pellolta!". 

Munanainen ja Ruohomies

Nykyajan cowboy surffaa älypuhelimella. 

Ennen muuttoaan tähän taloon ja tälle kylälle Carlos oli asunut koko elämänsä toisella kylällä, merenrannalla. Hän tuntee siellä kaikki ja kaikki tuntevat hänet. Sama pätee vanhaanrouvaan, vaikka hän onkin tässä talossa kasvanut. Sen ajan ja paluumuuton välillä ehti kuitenkin tapahtua sukupolvenvaihdos eikä kadulla enää kävele vanhoja tuttuja vastaan kuin harvakseltaan.

Ken on heistä kaikkein kaunein...? 

Olemme hiljalleen tutustuneet lähitienoon ihmisiin. Aluksi naapureihin, sitten piiri on hitaasti laajentunut. Emme välttämättä tiedä ihmisten nimiä, ja vaikka tietäisimmekin, viittaamme heihin sillä asialla, mistä he ovat tuttuja. Yksi ensimmäisistä uusista tuttavuuksista oli Mulher de ovos, Munanainen, joka oli olohuoneen ikkunasta käytävän munakauppamme ainoa asiakas niihin aikoihin kun meillä oli vielä kuusi kanaa. Muutaman kuukauden tuttavuuden jälkeen hän esittäytyi ja kertoi nimekseen Daniela eli Néla, mutta silti kun hän kauppareissuillamme tulee joskus kadulla vastaan, puhumme hänestä Munanaisena kun vilkutamme hänelle autosta käsin.

Kerran laitumenpuoleiselle portille kolkutteli mies, jota en ollut koskaan nähnyt, mutta arvasin heti kenestä oli kyse. Carlos oli ohimennen maininnut haluavansa hakea ruohoa, mutta ei ollut tavoittanut miestä kotoaan. Pian tämä iäkkään äitinsa kanssa kahdestaan asuva vanhapoika tulikin ilmoittamaan, että ruohoa on saatavilla. Siitä hän on saanut lisänimen Homem de Erva, Ruohomies. Hän kertoi lastanneensa kaksi paalia, niitä jättiläismuurahaisenmunia, tiedättehän, Carlosin paikalle viemään peräkärryyn.

Naudat pitävät tästä ruohosta tai heinästä, kummin päin vaan. Ilmeisesti Caseiron, vuokralaisemme tytär tai joku muu lähistöllä asuva tykkää vähän toisenlaisesta. Tänne tullessamme ihmettelimme kun pihalla tuntui toisinaan poltetun ruohon hajua. No, sylttytehdas on lähellä mutta olkoon, peace and love. Ei siitä ole häiriötä kellekään. 

Nyt on muodissa raidallinen vesikampaus. 

Kammataas vielä tuo häntä kun on niin sotkussa...

Viimeisimpiä tuttavuuksia on lähitilaa miehensä kanssa pitävä nainen, jolta käyn lauantaisin ostamassa vihanneksia. Toissapäivän ostokset, viisi porkkanaa, kaksi isoa coração de boi eli häränsydän-pihvitomaattia, nippu pitkiä, ohuita papuja sekä muutama sitruuna, joita Mulher de Legumes eli Vihannesnainen ei edes punninnut, maksoi kaksi euroa.  Voimme tietysti alkaa heristelemään sormea ja puhumaan veroista ja kuiteista, mutta annetaan poliisin ensin selvittää minne jotkut portugalilaispankit tärväsivät miljardeja euroja ja ketkä ovat ottaneet lahjuksia vastaan ja ketkä niitä ovat tarjonneet. Ja veroviranomainen voisi ensi alkuun ratsata vaikka toreja ja kiinakauppoja ja vuokratuloja joista ei kirjoiteta kuitteja, ennen kuin siirtyvät tutkimaan näitä pieniä sivubusineksiä. Vihannesnaisella ja hänen miehellään (O Marido da Mulher de Legumes) on kaksi lasta ja muutama lehmä. Ei heillä erityisen leveästi elellä. Iltaisinkin syövät pelkkää keittoa ja leipää, kertoi Vihannesnainen kerran.

Vahva tahto vie vaikka läpi harmaan puun.
Muttei sen ympäri. 

Heinäkuu soljuu hiljalleen eteenpäin Irtiotossakin. Aamuinen sumu on muuttunut poutapilvien kautta ohueksi yläpilveksi. Maissi huojuu tuulessa, kastelulaite heittää vettä päälle, parin levottoman yön jälkeen on taas saatu nukuttua kun emostaan vieroitettu kahdeksan kuukauden ikäinen sonnivasikka on vihdoin lakannut ulisemasta. Kaikki mikä saa vettä kasvaa kohisten, kaikki muu kuivuu ja kuolee tai vetäytyy lepotilaan. Maantiellä vaelletaan peräkanaa Santiagoon, päivänsini vyöryy pellonlaidalla hyökyaallon lailla, pyykit lepattavat, pääskyset viuhtovat halki taivaan, vieno savunhaju luikertelee sieraimiin. Jossain palaa.  Kylä toisensa jälkeen juhlii, virittää valot pääkadulle, kaiuttimista raikaa pimba, ilmassa tuoksahtaa uppoöljyssä paistetut farturat ja kauneuskilpailuun osallistuvia nautoja kammataan edustuskuntoon. Kesä on kaikkea tätä ja paljon muuta. Aah!  

********

Ja sitten vielä pari pikkupätkää elokuussa ilmestyvästä rikosromaanista Huomenna sinä kuolet. 

Siitä oli keskusteltu kahvilassa eräänä päivänä. Miten puhe olikaan kääntynyt jääkiekkoon? Joku taisi puhua Suomesta? Miksi? Johtuiko se suomalaisnaisen murhasta, joka ei ollut jäänyt kylällä noteeraamatta. Kahvikupposten ja pelikorttien äärellä tentattiin, mitä kukakin tiesi Suomesta. ”Se on kaukana Pohjoisessa.” ”Jääkarhut kävelevät kadulla.” ”Ihmiset ovat kylmiä ja epäkohteliaita.” Tähän maanviljelijä esitti vastalauseensa, muistellen edesmennyttä naapuriaan lämmöllä, josta hänen vaimonsa olisi sopinut olla huolissaan. ”Siellä tehtiin ennen maailman parhaat matkapuhelimet, ei tehdä enää.” ”Siellä syödään paskalta näyttävää ruokaa pääsiäisenä”, oli joku lukenut netistä hyvänä vitsinä, eikä kukaan ottanut häntä todesta, vaan kaikki nauraa röhöttivät älyttömälle väitteelle. ”Ne eivät halunneet antaa Portugalille lisärahoitusta, mokomatkin…” Tämä keräsi myöntyvää murahtelua pienen pyöreän pöydän äärellä. ”Siellä on maailman kauneimmat naiset”, hihkaisi sentään joku tunnelman keventämiseksi. ”Niin on”, myönsi maanviljelijä antaumuksella.

***

Lobo Calado kaivoi paljain käsin pehmeää, kuohkeaa multaa, kunnes osui johonkin kovaan. Hän sai siitä otteen ja veti sen esille. – Mitä ihmettä? Hänen kädessään oli luu, mutta hän ei ollut riittävän perehtynyt selkärangallisten anatomiaan tietääkseen, minkä luu se oli. Luu oli kuitenkin tuore, se oli valkea, ja sitä oli kaluttu äskettäin, mitä todisti myös Rockyn tyytyväinen ilme ja heiluva häntä. Se yritti napata luusta kiinni, mutta turhaan.

Tilaa kirja Myllylahdelta (tulossa verkkokauppaan) tai kysy kirjakaupasta tai kirjastosta, tulossa myöe e-kirjana. 

Harvat hanskoja pukee (jatkoa tosilyhyelle portugalin kielen epämääräiselle oppimäärälle)

Katu tyhjä, jalkapallo-ottelu menossa? 

Irtiotossa on ollut taas aika tapahtumaköyhää. Mitä nyt Portugali voitti jalkapallon Euroopan mestaruuden, jota myös kadun toisella puolella naapurissa juhlittiin yötä myöten ja hyvinkin äänekkäästi. Koska tietämykseni (ja kiinnostukseni) jalkapallosta rajoittuu siihen, että siinä potkitaan palloa ja yritetään saada se maaliksi kutsuttuun verkkohäkkyrään, en mene aiheeseen sen syvemmälle.

Sen sijaan voidaan hetken verran ihmetellä portugalin kielen logiikkaa, tai pikemminkin sen puutetta. Mietitäänpä vaikka nyt pukeutumista. Housuista käytetään sanaa calças, jalkineet ovat calçado, yksikössä vaikka niitä olisi pari. Kun vetäisen kengän jalkaan eu calço um sapato. Kahdelle jalalle tarvitaan tietenkin dois sapatos. Loogisesti ajateltuna, kun housut ovat calças, pitäisi housuja kiskaistaessa jalkaan sanoa eu calço as calças, mutta eihän se tietenkään mene niin. Vaihtarinakaan homma ei toimi, eli en sapato as calças. Verbiksi hyppää yhtäkkiä vestir, eli eu visto as calças. No miksi se taipuu noin, johtuu vaan kielen ominaisuuksista, vai pitäisikö sanoa omituisuuksista.

Luulin aikoinaan oppineeni yhdellä iskulla kaksi verbiä kun päättelin loogisesti että kun vestir on pukea, niin vaatteiden pois ottamisen täytyy kaiken järjen mukaan olla desvestir, sillä des-alkuliite kääntää tekemisen päinvastaiseksi. Ainakin joissakin tapauksissa. Ei tässä. Muistaakseni minulla oli siinä tilanteessa enää sukka jalassa ja toista pitelin kädessä, kun minulle kerrottiin että riisuutua ei ole desvestir vaan despir. Sitä en olisi kyllä ikuna arvannut. Ainoa verbi jota vähän sinne päin tiesin oli cuspir, joka tarkoittaa sylkemistä. Eikä sitä ole tullut pahemmin harrastettua ja hiukan tulikin ihmeteltyä miksi näin epätarpeellinen verbi oli otettu taivutusesimerkiksi portugalin kielen oppikirjaan. Olisivat laittaneet siihen vaikka sen despir-verbin, niin olisi sekin tullut opittua varhaisemmassa vaiheessa eikä jo paljaana olleen kantapään kautta.

Välillä on olo kuin tällä.

Viivytään vielä hetki jalkojen suunnalla. Sukat ovat meias, jolla sanalla on toki muitakin merkityksiä. Meia-noite ei nimittäin tarkoita sukkayötä eikä edes yösukkaa vaan keskiyötä. Vaihdetaan loppuun a:n tilalle o, ja saadaankin jo ihan eri sana, meio. Sillä vasta onkin useita merkityksiä: keino, väline, puolikas jne. Pujoteltaessa sukkia jalkaan käytetään jo tutuksi tullutta calçar-verbiä, jota käytetään muuten myös silloin kun vedetään käsineet, luvas, kätösiin. Eli eu calço as luvas nas mãos. Portugalissa tämä on  kuitenkin suhteellisen tarpeeton fraasi, sillä harvat hanskoja käyttävät, edes talvella. Liekö latinoiden kuuman veren ja aineenvaihdunnan ansiota, mutta näppejä, dedos, ei niin herkästi palella. Toisin kuin esim. minulla. Ihan by the way jaloissakin on dedos eli varpaat. 

Hivuttaudutaanpa sitten vähän ylemmäs. Jos yläruumista halutaan peitellä ja halutaanhan toki, paitsi rannalla, laitetaan päälle camisola tai camisa tai jopa casaco. Jälkimmäinen ei tarkoita kasakkaa vaan takkia. Kasakka on cossaco, jotta nytpä tiedätte senkin, rakkaat lukijat. Casaco-sanaa käytetään monenlaisista takeista, lähtien villatakeista ja päättyen päällystakkeihin, joille mainosihmiset ovat tosin keksineet muitakin hauskoja termejä (mm. sobretudo eli kaikenpäälle).  En millään meinaa sisäistää niitä kaikkia, enkä muuten myös sitäkään minkä tyyppinen paita on camisola ja millainen on camisa. Vanharouva on joskus nauraa hörähtänyt kun olen käyttänyt väärää sanaa. Minähän autan häntä pukeutumaan aamuisin ja vaihtamaan yöpaitaan iltaisin. Jos tarjoan camisolaa  ja kädessä onkin camisa, tai päinvastoin, niin kai se aika hassua on. Sen verran olen nyt päässyt asiasta jyvälle, että yöpaita on camisa de noite ja moni muukin yläruumiin verhoamiseen tarkoitettu vaatekappale tottelee kutsumanimeä camisola. Veikkaan siis, että camisa  on jonkinlainen paitapusero tai kauluspaita. Näihin törmää täällä harvemmin tähän aikaan vuodessa, joskin talvella maanviljelijän työasuun kuuluu kauluspaita. Onneksi minun ei odoteta silittävän niitä, sillä se jäisi kyllä tekemättä. Paitojen silitys on kotitöiden inhokkilistalla nro 2. Ykkösenähän komeilee ikkunoiden pesu, kuten joskus olen paljastanut.

Englantia puhuva voisi pitää tätä hassuna.

No mutta palataan asiaan ja noustaan vielä ihan huipulle, nimittäin nyt kesäpäivänä voi aurinko ottaa kupoliin. Laitetaanpa siis sen suojaksi um chapéu tai um boné. Ensin mainittu on hattu ja toinen on lakki, vaikkapa lippalakki. Kuten tarkkasilmäinen nyt huomaa, sanat on napattu ranskan kielestä. Sieltä on myös peräisin naisten rintavarustuksen kannattelemiseen käytettävä soutien. Sille parina on alusvaateosastolla yleensä cuecas, sana on havaintojeni mukaan sama oli kyseessä sitten miesten tai naisen alkkarit ja viimeksi viime viikolla tällaisia vaatekappaleita kaupassa tarkastelin.

Sohaistaanko vielä vähän ruumiinosia? Joo, sohaistaan vaan! Päässä kun oltiin niin se on portugaliksi cabeça. Sanaa käytetään, kuten suomenkin kielessä, myös muissa yhteyksissä kuin silloin kun puhutaan hartioiden välissä olevasta suht tärkeästä ulokkeesta. Esimerkiksi kokonainen valkosipuli on uma cabeça de alho, mutta valkosipulinkynnet ovatkin dentes eli hampaita. Kasvien yhteydessä käytetään muitakin ruumiinosia. Ihmettelin kerran kovasti kun vanharouva kertoi antaneensa vuokralaiselle sydämen, um coração. Mistä hän sen oli repinyt, tuumin hiukset, cabelo, pystyssä ja hiukan huolissani. No, kasvimaalta tietenkin. Opin tämän myötä että couve coração on eräänlainen pieni keräkaali. Nyt meinasin kirjoittaa peräkaali, onneksi huomasin. Huh. Oikeinkirjoituksen tarkistus Wordissa ei vieläkään toimi. Perästä käytetään muuten termejä rabo (tarkoittaa myös häntää) ja traseiro (tarkoittaa myös esim. talon takapuolta, ”takana olevaa”). Kumpi niistä sitten on nätimpi tapa ilmaista tämä tuikitarpeellinen ruumiinosa ja kumpi vähemmän nätti, niin enpä ole ihan varma mutta veikkaisin että traseiro on hiukan nätimpi, koska Carlos on sen sanan minulle opettanut.

Caroça, paimenen työasu
ennen vanhaan. Kuva Viana do
Castelon asumuseosta.

Kasveista piti kuitenkin kirjoittaa, ja tämän myötä palaammekin sitten samaan paikkaan josta aloitimme, nimittäin jalkoihin, pés.  Kun kerron torikauppiaalle haluavani salaatintaimia, hän kysyy ”quantos pés”, montako ”jalkaa” laitetaan. Tusinan saa yleensä eurolla ja ne kasvavat syöntikokoon kuukaudessa. Näin hieman aiheen ohi voin mainita, että kesäisin salaatti lounaana maistuu mainiosti, tosin vain siihen rajaan saakka, kunnes se alkaa närästää. Tänä kesänä on päästy jo näin pitkälle, mutta eilen illalla mutustelin sitten kesän ensimmäisen refluksiin tarkoitetun tabletin. Ei siitä kyllä kauheasti ollut apua kun vatsaa, estômago¸yöllä korvensi. 

Kuvissa näkymiä Viana do Castelosta, täältä vähän vielä pohjoiseen. 

Kärpästen herra?

Varoitus: tämä päivitys ei sovellu erittäin herkille luonteille eikä erittäin eläinrakkaille.

Muutama päivä sitten lämpömittari alkoi vihdoin kurotella kolmenkymmenen asteen lukemia. Pitkään vaivanneet sateet ja sumut väistyivät, ja aurinko pääsi tervehtimään meitä oikein kädestä pitäen.

Tuli oikea kesä – ja kärpäset.

Kun auringon noustua aamulla laskeutuu nukkuvan poskelle isosilmäinen ötökkä, se ihan kirjaimellisesti ottaa päähän.  Ärsyttävä kärpänen etsii sopivaa paikkaa, pörähtelee, härnää. Lopulta se iskee ilkeät leukansa nahkaan kiinni. Niin, nämä täkäläiset kärpäset purevat. Ja pinkovat pakoon, kun äkäinen käsi lähestyy, vain palatakseen hetken kuluttua takaisin kiusaamaan uneliasta uhriaan.

Maatilalla kun asutaan ja lantakakkuja leipovia nautoja laiduntaa talon vieressä, on ihan selvää että kärpäsiä lentelee tienoolla sankoin joukoin. Ja kun talossa asuu yksi tuuletushullu, joka aukoo muiden sulkemia ovia ja ikkunoita, päätyy kärpäsiä sisällekin asukkaiden riesaksi.

Kun emme kemikaaleista kauheasti pidä, hankimme tuttua ja turvallista kärpäspaperia. Sitä pistettiin pariin paikkaan roikkumaan surraajille julmaksi ansaksi. Olihan siitä vähän apua. Mutta kärpäsiä tuli ja tulvi yhä ovista ja ikkunoista, kirjaimellisesti. Seuraavaksi oli pakko turvautua vanhaan tuttuun Raidiin. Yhtenä päivänä peittelin keittiössä hedelmät ja kuivumassa olleet astiat ja annoin palaa. Pistin koirat pihalle ja suihkutin Raidia hampaat irvessä, laitoin oven takanani kiinni ja lähdin itsekin evakkoon.

Reilun tunnin kuluttua menin katsomaan, odottaen näkeväni kärpäset koivet oikosenaan kohti kattoa. Eikä mitä. Ne pörrätä törmäilivät ikkunan luona. Niillä näytti olevan bileet menossa. Suorastaan orgiat, tiedättehän miten kaksi kärpästä saa lätkäistyä yhdellä iskulla? Ihan kuin nämä kärpäset olisivat olleet humalassa tai pilvessä tai jotain. 

Raid antoi niille vain kivat kicksit. Ihan uskomattomia nämä täkäläiset kärpäset. Ne ovat varmaan naudanlannan karaisemat.

Sen Raid sai kuitenkin aikaan, että juhlivien kärpästen refleksit olivat hidastuneet. Siirryin seuraavaan menetelmään: märkä pyyhe. Kiersin sen pamppumaisen tiukaksi ja aloin mäiskiä murhanhimoinen kiilto silmissäni. Näin itseni vilaukselta mikroaaltouunikaapin kippioven peilistä ja säikähdin. Jatkoin mäiskimistä vielä innokkaammin. Kun partykärpänen laskeutui lepäämään ikkunaluukulle, annoin mäjähtää. Kun toinen kiinnittyi kaapin oveen, heilahti taas pyyhepamppu. Sätkivät kärpäsenraadot viimeistelin talouspaperin palasella. Oli ihan voittajan fiilis. Kun Carlos tuli paikalle, kerroin ylpeänä listineeni enemmän kärpäsiä kuin Raid. Sain palkkioksi kehuja ja makupalan (lasillisen olutta).

Silti kärpäsiä oli keittiössä yhä yli siedettävän tason. Palasimme jälleen perinteiseen menetelmään. Carlos ripusti ikkunan eteen luiskan tahmaista kärpäspaperia. ”Kun tulen suihkusta takaisin, on siinä jo puolentusinaa kärpästä”, hän lupasi.

Varttia myöhemmin paperissa keikkui kolme kärpästä. Pitkin iltaa niitä istahti siihen muutama lisää. Varsinainen yllätys odotti kuitenkin aamulla, kun menin keittiöön. Ikkunan eteen ripustettu liimapaperi osoittautui oikeaksi kärpäsrysäksi, sillä se oli mustanaan siivekkäitä kiusankappaleita. Jos sitä olisi ollut, olisimme poksauttaneet kuohuviinipullon auki ja juhlineet voittoa.

Nyt keittiössä on ihmeellisen rauhallista. Ei kuulu pörräämistä, ei viuhahtele jatkuvasti jokin nenän edessä eikä tarraa leukojaan pohkeeseen kiinni. Aaah… rauha maassa. Oviaukkoon on nyt viritetty keveä verho, joka aluksi piti koiratkin ulkona ja taloon on hankittu myös kärpäslätkä. Sillä tehdään kierros olohuoneessa ennen illallista, ja ruokailurauha on taattu.  

Lopuksi vähän ötökkäsanastoa:

kärpänen – uma mosca

hyttynen – um mosquito

hämähäkki – uma aranha [aranja]

kirppu – uma pulga

torakka – uma barata (barata tarkoittaa myös halpaa)

ötökkä – um bicho

Kuvissa ötököitä, bichos. 

Etova muttei epämiellyttävä

Joskus opetellessa vierasta kieltä joutuu myös oppimaan ajattelemaan asioita ihan uudella tavalla. Verbien aikamuotoja käytetään eri tavalla, suomalaisen sijamuotoviidakon sijaan rämmitään harvemmassa prepositiopöheikössä, sanojen merkityksissä voi olla vivahde-eroja, joista sanakirja ei hiisku mitään. Myös se, että oppii kieltä käytännön arjessa, johtaa välillä väärintulkintoihin. Auta ei sekään, että arvailee sanoja vähän sinnepäin tai yrittää johtaa niitä kielestä jonka taitaa paremmin, vaikkapa englannista. Metsään menee ja usein, mutta joskus sieltäkin löytää oikean polun.

Oma suosikkini on sanojen johtaminen englannista. Kyllähän portugalin ja englannin sanoissa on tiettyä samankaltaisuutta. Otetaan esimerkiksi vaikka visible/visível, necessary/necessário, station/estação, bulletin/boletim, electricity/electricidade ja niin edelleen. Ihan sukulaiskieliksi voisi luulla. Metsikön puolelle hurahdetaan tietenkin silloin, kun päättely menee pieleen. Hiekka ei ole sande (engl. sand) vaan areia, ja sande tarkoittaa sämpylästä tehtyä voileipää. Lanche (engl. lunch) ei tarkoita lounasta vaan sen ja illallisen välissä nautittavaa välipalaa. Postikaan ei ole posto (yksi pôr/laittaa-verbin muodoista) vaan correio. Faca (engl. face) ei ole kasvot vaan veitsi. Kasvot on cara, sama sana tarkoittaa kallista, joten laulajatar Cheristä voidaan todeta, että hänellä on ”cara cara”, kalliit kasvot.

Masennusta, depressão, sairastava ihminen, pessoa, ei ole muuten depressada vaan deprimida, ja voidakseen paremmin hän popsii pillereitä, comprimidos. Lääkettä on myös medicamento tai remédio, ja niitä annetaan rotillekin. Rotanmyrkkyä, remédio de ratos, nauttinut jyrsijä on pian entinen jyrsijä. Rato ei kuitenkaan tarkoita rottaa vaan hiirtä. Rotta on ratazana. Hyi!

Kun syödä on comer ja juoda on beber, voisi kuvitella että syömäkelpoinen ruoka on comável (vert. visível, suitável jne.). Ei ole, kuten sain kuulla tarjoillessani Carlosille aikoinaan Vilassa jotain kokkaamaani ruokaa ja kysyessäni: ”É comável, onko se syötävää?”. ”Não, é comestível”, kuului peitellyn huvittunut vastaus. Sana comável on kuitenkin vakiintunut päivittäiseen sanastoomme. ”A língua muda, kieli muuttuu”, totesin kerran ja myhäilin salaa.

Joitakin sanoja olen saanut takoa päähäni ennen kuin ne ovat jääneet sinne. Kupista käytin pitkän aikaa sanaa copo (lasi) enkä chavenaa. En tiedä mitä eroa on liinoilla ja pyyhkeillä (pano, toalha). Molempia käytetään käsien kuivaamiseen, pöydän pyyhkimiseen ja pöydän peittämiseen. On kerta kaikkiaan käsittämätöntä että muhkeasta nojatuolista käytetään samaa sanaa kuin sohvasta, sofá. Joka muuten on maskuliini vaikka päättyykin a:han. Mutta kun yhtenä iltana levittelin uutta käsivoidetta käsiini ja päivittelin sen voimakasta tuoksua, olin tipahtaa sängyn laidalta hämmennyksestä kun Carlos haisteli käsiäni ja totesi: ”É enjoativo, mas não é desagradável, se on etovaa, muttei epämiellyttävää”. Totta kai. Ei etovan tarvitse olla epämiellyttävää, eihän? Juu ei. 

Sanakirja kääntää sanan enjoativo ”kuvottava, inhottava”. Sanaa käytetään mm. liian makeasta tai rasvaisesta ruuasta ja vahvoista hajuista.

Portugalia puhuttaessa kohteliaisuus kuuluu kuvaan. Kun Carlos ensimmäisen kerran ruokapöydässä pyysi minulta palvelusta ”Fazes-me um favor, por favor, tekisitkö minulle palveluksen” melkein anteeksipyytävästi, suorastaan säikähdin. Mitä nyt? Pitäisikö minun laittaa puseron ylänappi kiinni? ”Passa-me o sal, por favor, ojentaisitko minulle suolan," hän vain pyysi. Sama toistuu kun vaikkapa keittiön tv pitää sulkea saatuamme ruuan valmiiksi ja siirtyessämme olohuoneen puolelle syömään tai kun vieressäni olevaan pöytälamppuun tarvitsee sytyttää valo. Pitkin päivää teen pieniä palveluksia. Tehdään niitä minullekin, tosin en ole vielä omaksunut tätä ylikohteliasta tapaa pyytää niitä.

Kun aikoinaan aloin opiskella portugalia Helsingin Aikuisopistossa, luokka suorastaan kohahti kun se kuuli käytettävän termiä ”por favor”. Sehän on espanjaa! huudahti joku. Niin on. Ja portugalia. Torakka ei muuten silti ole portugaliksi cucaracha vaan barata (se on myös halpa), auto ei ole coche vaan carro ja koira ei ole perro vaan cão.

Iso ero on silläkin mille tavulle painonsa asettaa. Yleensä sanojen paino on toiseksi viimeisellä tavulla, poikkeuksista ilmoitetaan pienellä ´-hipsulla, paitsi jos sana on poikkeuksellinen (esim. fácil, helppo, paino toiseksi viimeisellä eli ensimmäisellä tavulla ja silti siinä on hipsu). Väärin painotettua sanaa ei välttämättä ymmärretä ollenkaan. Carlos kyllä osaa jo tulkita minua vaikka teeskenteleekin tiedotonta kun sanon vaikkapa copia enkä cópia (kopio), mutta vieraiden ihmisten kanssa joutuu välillä haeskelemaan mitä tavua painottaa. 

Verbeissä painotukset menevät eri lailla. Ei mennä siihen tällä kertaa. Ehkä tässä oli jo tarpeeksi sulateltavaa, digerir (ei digestir, vaikka ruuansulatus onkin digestão)? 

Kuvissa kaakeleita, azulejos, sillä harva asia on niin Portugalille ominainen kuin kaakelein päällystetty talo. 

Selkärangassa kaksi kieltä

Olin viime viikolla niin tuohtunut teleoperaattorin vaihdosta, että unohdin ihan täysin kertoa miten tarinailta Bookshop Bivarissa meni. Se oli nimittäin todella mukava ilta. Kyllä, ääni värisi kun aloitin lukemaan englanninkielistä lyhyttarinaa, mutta sain kursittua itseni kasaan, ja sen jälkeen sujui ihan hyvin. Paikalla oli väkeä tuvantäydeltä ja montaa eri kansallisuutta, myös suomalaisia, tietenkin. Trubaduuri Chrisu Österberg loi tunnelmaa laulullaan ja soitollaan, ilmassa tuntui glögin mausteinen tuoksu. Ohikulkijat kurkkivat uteliaina kirjakaupan isoista näyteikkunoista pimeässä illassa.

Paikalla oli myös eräs vähän vanhempi nainen, joka heti tultuaan vetäisi selkäänsä perhosensiivet. Jännä sattuma, sillä tarinassanikin oli perhonen. Sattumaa tietenkin myös se, että hänellä oli sama nimi kuin työn alla olevan kirjoituksen päähenkilöllä. Elämä on täynnä tarkoituksettomia sattumia. Nainen antoi Chrisulle ja minulle pienet sileät kivet, joihin oli maalattu kiinaksi nimemme ja minun kiveeni myös tarinankertojaa tarkoittava sana, en tiedä mitä Chrisun kivessä oli. Hän pyysi meiltä nimikirjoitukset tapahtumamainokseen. Yritin keksiä jonkin fiksun viestin siihen ja tunsin itseni melkein rokkitähdeksi. Kuulin sittemmin, että tämä eksentrinen nainen on vakiovieras kirjakaupassa. 

Olin ajatellut viipyä Lissabonissa parikin päivää, mutta jonkinasteinen väsymys iski, ja lähdin junalla kotia kohti jo ennen puoltapäivää. Aika tiukille tosin meni; olin Orienten asemalaiturilla 4 minuuttia ennen kuin juna kurvasi paikalle. Kotiin saavuin illansuussa ja heti arjen askareiden pariin vaikka sunnuntai olikin.

Tällä viikolla on ainakin toistaiseksi viimeinen suomentunti. Oppilaani muuttaa ensi viikolla Suomeen. Mieli on vähän haikea, vaikka välillä on ollutkin vaikea keksiä opetusmateriaalia, eikä kieliopetus Skypen kautta ole aina ihan helppoa. On ollut kuitenkin jännä seurata oppilaan kehitystä sekä tarkastella omaa äidinkieltään ihan eri näkökulmasta ja nähdä sen monimuotoisuus. Usein oppilas on kysynyt ”Miksi sanotaan näin eikä näin?” ja itsekin on saanut miettiä että tosiaan, miksi? Ehkä tiettyjen sijamuotojen käytölle tietyissä yhteyksissä ja tiettyjen verbien ohella on olemassa loogiset selitykset, mutta kun on oppinut kielen ns. naturellisti (ihan oma termini) eli kuulemalla ja toistamalla sanoja ja puhetta vauvasta lähtien, ne selitykset ovat piilossa jossain selkärangan uumenissa. Toisin sanoen niistä ei ole harmainta hajua.

Selkärankaan mahtuu useampi kuin yksi kieli. Kun ennen englanti oli toinen vahva kieleni, nyt on portugali kiilannut ohi. Ei siksi, että puhuisin sitä täydellisesti ja virheettömästi, kaukana siitä, mutta se on arjen käyttökieli. Koirille puhun enimmäkseen suomea, ja aika paljon niille juttelenkin. Siihenkin sekaan on alkanut pujahtaa portugalia: ”vamos á cozinha”, kun on tarkoitus siirtyä porukalla olohuoneesta keittiöön; ”anda!”, kun jompikumpi jää keittiön ja olohuoneen väliselle porrastasanteelle tien tukkeeksi; ”siiimmm, siiimmm” kun annan Batatinhalle vatsahierontaa, joka saa välillä villin koiran rauhoittumaan.

Kun tänä aamuna heräsin, ensimmäiset sanat Carlosille olivat: ”Bom dia. Olipa outoja unia.” Huomasin puhuvani suomea ja lisäsin heti perään ”que sonhos esquesitos”. Unien kielestä en tiedä. Niissä ei puhuta paljoa. Ne ovat välillä vähän kuin Kaurismäen elokuvia. Aki Kaurismäestä illalla juttelimmekin ennen unen tuloa. Hänestä, Sibeliuksesta ja Lasse Virénistä. Siis kuuluisista suomalaisista. Mistä te muut juttelette illalla unta odotellessa, kumppaneidenne, itsenne tai lemmikkienne kanssa? Olisi kiva tietää.

Sitten pakollinen säätiedotus. Olin aamuyöstä hereillä, kun yhtäkkiä tuuli alkoi ujeltaa ikkunaraoista ja ilmanpaineen suorastaan tunsi. Meni muutama sekunti, ja ikkunoihin alkoi räiskiä rakeita, graniz tai saraiva. Rankka kuuro kesti vain pari minuuttia, ja sitten maailma taas hiljeni. Vähän myöhemmin ilmiö uusiutui salaman, raio tai relâmpago, kera. Tänään ilma lienee muutamaa astetta eilistä kylmempi, nenämittarilla arvioiden, sillä lämpömittaria meillä ei ole muuten kuin netistä katsomalla. Välillä paistaa hetken, välillä taivas roikauttaa sade- tai raekuuron. Serra da Estrelan vuoristossa satoi ensilumi. Pyykinpesusta on turha haaveilla muutamaan päivään. Tämä on talvea, inverno. Eilisaamuna kun Carlos availi ikkunaluukkuja ja näin harmaan taivaan, vetäisin peittoa takaisin korville ja kysyin voisinko palata asiaan parin viikon kuluttua.

Vaikkei sisällä kylmä olekaan, odotan iltaa. Takkaan laitetaan tuli, joulumäntyyn sytytetään valot, koirat rauhoittuvat nukkumaan, toinen ruokapöydän alle, toinen takan eteen, välillä vaihtavat paikkaa ja tulevat jalkojen juureen. Kun sanat, suomenkieliset, alkavat hyppiä tietokoneen ruudulta silmilleni ja käsivarsista katoaa veri, pistän koneen kiinni ja tartun kutimiin. Talvi on tällaista: uneliasta, pitkästyttävää, hiljaista, rauhallista, pimeää. Silti ei ole varaa pysähtyä, ei jäädä sänkyyn odottamaan paisteista päivää, ei akkuja latailla eikä laiskotella. Päivät pitenevät jo, pimeä aika vähenee, kevät lähenee. 

Kuvat otettu 366 päivää sitten Angeirasin kalastajakylässä. Ja mitäpä muutakaan kalastajakylässä olisi kuin kalastusvekottimia. Ja suojeluspyhimys, tietenkin. 

Ripaus Kafkaa

Monet asiat Portugalissa sujuvat hyvin. Suorastaan helposti. Verotoimistossa vähän tökkii, tietenkin, missäpä maassa ei, mutta asioinnit postissa, pankissa, melkein missä vaan hoituvat jouhevasti ja hymy huulilla.

Koska aloitan kirjoituksen näin, aion tietenkin kertoa poikkeuksesta, tuhrusta tässä pikaisesti maalaamassani pittoreskissa kuvassa. Kävimme nimittäin eilen lopettamassa teleoperaattorin kanssa kaksi vuotta sitten tehdyn sopimuksen. Päätä särki vielä illalla. Johtui varmaan verenpaineen äkillisestä kohoamisesta.

Aloitetaanpas ihan alusta. Kun muutin maalle, siirsin jo Vilassa olleen nettiliittymän tänne. Sen lisäksi minulla oli toiselta operaattorilta pre paid -matkapuhelin.  Pikkuhiljaa aloimme laskeskelemaan puhelinkulujamme, molempien nettimaksuja ja sitä, että satelliittikanavoitakin olisi kiva olla neljän kansallisen televisiokanavan lisäksi. Siispä kun yhtenä joulukuisena iltana nettioperaattorini ovelta ovelle kulkeva myyntitykki kolkutti ovelle (ei soittanut ovikelloa, onnekas lurjus, sitähän emme olisi kuulleet koska se ei toimi), olimme jo aika kypsää viljaa. Vähän neuvotteluita, laskentatehtäviä, selvityksiä, ja paukautimme sopimuksen voimaan x eurolla. Sopimus tehtiin minun nimiini sillä joskus, esimerkiksi verotoimistossa, on kätevää voida todistaa asuinosoitteensa laskun avulla.

Viikkoa myöhemmin soitettiin ja kerrottiin, että oli tapahtunut jokin virhe. Todellinen sopimushinta olisikin 10 euroa sovittua korkeampi. Supisimme nopeasti puhelimen vieressä keskenämme ja arvioimme, että tulee se sittenkin edullisemmaksi kuin nykyiset erilliset netti- ja puhelinsopimukset, tai ainakin siis kun niitä satelliittikanavia oli luvassa, ja kiinteä lankaliittymä, jolla voisi soitella Suomeenkin joskus keskellä yötä.

Teleoperaattorin asentaja tuli ja pyörähti piuhat ja lautaset ja modeemit sun muut vekottimet sijoilleen tornadomaisella tehokkuudella. Kiipesi katolle ja kiinnitti satelliittilautasen savupiippuun, asensi telkkarin oheen oudon mustan laatikon ja kanavat kohdilleen, siirsi nettimodeemin työhuoneesta olohuoneeseen (langaton yhteys ei riitä pitkän talon läpi) ja siinä sivussa rapsutti koiraa ja jutteli mukavia. Olimme tosi tyytyväisiä. Minäkin olin liki haltioissani sitten kun joltain kanavalta nro 768 tai sinne päin löytyi Midsomerin murhat. On se vaan joskus ihanaa antaa korvien levähtää ja kuunnella kunnon brittienglantia.

Asetuimme siis taloksi härveliemme kanssa. Joskus tosin netti äksyili, ja kovalla sateella televisio menee pimeäksi. Aika pian totesimme myös, ettei mm. keittiössä ole matkapuhelinverkkoa. Eikä työhuoneessa. Minun puhelimella ei myöskään olohuoneessa, mutta yläterassilla kuuluu sentään jotain kun vaan seisoo juuri oikeassa kohdassa kasvot kirkolle päin.

Sittemmin sekä täkäläisille ystävilleni että Carlosille on tullut tutuksi se, ettei minuun saa puhelimitse yhteyttä. En kanna sitä mukana. Ei kannata. Kuljen jatkuvasti kuitenkin keittiössä, tai olen työhuoneessa, missä saa kyllä yhden pylvään verran verkkoa kun asettaa puhelimen ikkunalaudalle näyttöpuoli itään päin.  Senkin kerran kun sähköt menivät poikki, ja olin juuri saanut itseni saippuoitua suihkussa, olisi pitänyt loikkia pelkkään pyyhkeeseen kietoutuneena kadulle soittamaan Carlosilta ohjeita sähkötaulun suhteen. Soitin sisältä eteisaulasta, enkä saanut mitään selvää. Odotin siis jokseenkin liukkaana hänen kotiinpaluutaan, että pääsin jatkamaan suihkua. Vesi kun sekä lämpiää että kulkee sähkön voimalla.

Olimme siis jokseenkin tyytyväisiä tai tyytymättömiä, mielialasta riippuen, tekemäämme sopimukseen. Se oli kuitenkin kahdeksi vuodeksi, joten hammasta purren piti rämpiä voimassaolokausi loppuun. Siitäkin huolimatta, ettei se meille ilmoitettu summa z sekään riittänyt, vaan laskut ovat jatkuvasti olleet melkein parikymppiä sen yli. Ties mitä lisää ja sälää.

Joulun alla, maksaessani viimeisintä laskua, tarkistin sopimuskauden päättymispäivän, ja marssimme sitten ostoskeskuksessa käytävän toiselle puolelle kilpailijan pakeille. Paperit tehtiin 25 euroa pienemmällä summalla kuin mitä laskuissa nyt on ollut. Eiköhän siihen räpsäytetä vielä jotain veroja yms. kivaa päälle. 

Takaisin käytävän toiselle puolelle irtisanomaan vanha sopimus. ”Boa tarde, queria acabar este contrato, haluaisin lopettaa tämän sopimuksen”, sanoin operaattorin nuorelle työntekijälle. Hän naputteli tietokonettaan ja tarttui puhelimeen. Meille valkeni karmea totuus. Sopimuksen irtisanominen ei ole yksinkertainen ilmoitusasia operaattorin omassa liikkeessä. Ei. Piti soittaa johonkin paikkaan asian vahvistamiseksi. Tässä vaiheessa pyörittelin vaivihkaa silmiäni. Odotimme vartin verran, että joku vastaisi puheluun. Sitten meidän oli pakko lähteä kotiin, missä vanharouva viluissaan oli ladannut takkaan pari halkoa ja etsi tulitikkuja.

Joulun jälkeen suuntasimme toiveikkaina takaisin operaattorin pakeille. ”Queria acabar este contrato”, toistin nyt eri myyjälle. ”Terminar, lopettaa?” hän kysyi. Nyökkäsin. Seurasi taas naputtelua ja uusi puhelu. Viidentoista minuutin jälkeen sisälläni asuva kärsimätön pikkuhirviö heräsi, ja aloin ihmetellä miksi operaattorilla on henkilökuntaa soittamaan meille jopa viisi kertaa päivässä (ai niin, tätä riesaa en vielä maininnutkaan) kysyäkseen samoja asioita, joihin oli saatettu samana päivänä jo vastata, mutta nyt ei ole henkilökuntaa vastaamaan puheluihin kun asiakas haluaa päättää sopimuksen. Odotettuamme vielä melkein toisen vartin myyjänkin kärsivällisyys loppui ja hän sanoi, ettei voi jonottaa pidempään. Hän neuvoi meitä menemään toiseen liikkeeseen, siellä asia hoituisi nopeammin. Palasimme kotiin, missä viluinen vanharouva oli laittamassa takkaan pihan perältä löytämiään risuja.

Eilen siis suuntasimme kyseiseen liikkeeseen, jossa norkoili paljonkin väkeä. Silti jonotuslapun numeron mukaan edelläni oli vain neljä asiakasta. Pian valkeni taas karmea totuus. Vuoroni tultua selitin vielä kerran ”Queria terminar (sillä nyt luulin oppineeni oikean sanan) este contrato”. ”Cancelar?” kysyi myyjä. Joo, ihan mitä vaan. Seurasi taas naputtelua. ”No niin, kaikki puhelimemme ovat nyt varattuja”, selitti myyjä. Meinasin lentää pyllylleni. Kaikki teleoperaattorin liikkeessä norkoilevat ihmiset odottivat siis puhelimeen pääsyä. Ja niitä oli siellä vitriinit täynnä. Myyjä ehdotti, että käymme välillä kaupassa ja palaamme sitten. Niin teimme ja siinä samalla uhosin Carlosille, että vaikka lupaisivat hinnanalennusta, olen nyt niin kyrsiintynyt, chateada, että haluan lopettaa sopimuksen joka tapauksessa.

Kului puolisen tuntia ennen kuin Carlos sai luurin käteensä ja pääsi kertomaan että haluamme lopettaa sopimuksen. Kuuntelin vieressä. ”Sim, sim…. sim sim…” ja sitä rataa. Hän toisti, että haluaa lopettaa sopimuksen. Lisää simmittelyä. Hän laski luurin korvaltaan, kuulin, miten se suolsi rätisevää odotusmusiikkia. ”Hän tarkistaa onko lasku maksettu.” Kädessäni oli lasku ja kuitti sen maksusta, paikalla ollut myyjä olisi voinut todeta asian yhdellä vilkaisulla. Viiden minuutin kuluttua seurasi lisää puhetta. ”Niin, mutta me haluamme lopettaa sopimuksen, mi senhora”, nyt alkoi Carlosinkin ääneen sujahtaa kärsimättömyyttä. Minä pyörittelin vieressä silmiäni väsyksiin asti. "Olemme tämän sopimuksen vankeja", totesin vieressä seisovalle asiakkaalle, joka nyökytteli päätään myötätuntoisesti. Lisää odotusmusiikkia. Ehkä virkailija vastasi siinä välissä toiseen puheluun. Vai liekö kysynyt esimieheltään luvan sopimuksen päättämiseen, kun oli jo tarpeeksi asiakasta rääkännyt? Kun hän palasi linjoille, oli asia vihdoin selvä. Tai pitäisi olla. Postissa pitäisi tulla vielä vahvistus siitä, minä päivänä yhteydet pistetään poikki. Myyjänuorukainen kätteli meitä kuin onnitellakseen onnistuneesta suorituksesta. Juoksimme äkkiä autolle, missä autoajelulle mukaan halunnut vanharouva odotteli viluissaan. Aurinkoon jättämämme auto oli jo varjossa. 

Kun Suomessa lakkautin nettiliittymäni, asia hoitui yhdellä nopealla puhelinsoitolla. 

Eipä minulla tällä kertaa tämän enempää. Joulu meni, uusi vuosi tulee, joten Onnellista Vuotta 2016 kaikille teille, rakkaat lukijat!

Kuvissa satunnaisia näpsäyksiä traktoripolun laidalta. 

Ei nimi naista pahenna, vaikka olisi nakuna

"Ruoho, mä rakastan sua!"

Kirjoittelin viime viikolla vähän siitä, että odotin Suomesta pakettia, pektiiniä ja Elmexiä. No, loppuviikosta kärsivällisyyteni loppui ja lähdin käymään Carlosin kyydissä lähikylän postitoimistossa. Se ei oikeastaan ole oikea postitoimisto, vaan kunnantalolla oleva postipiste. Selitin asiani virkailijalle, joka aluksi levitteli käsiään, mutta kysyi sitten etunimeäni ja lähti tutkimaan huoneen perällä olevia hyllyjä, kaivoi sieltä ison paketin ja vilkaisi minua kysyvästi: ”Anjush?” tai jokin muu intialaiselta vaikuttava nimi, mikä nyt ei sinänsä mennyt niin pahasti pieleen sillä myös Anu on Intiassa käytetty nimi. Puistelin päätäni ja toistin ”Anu, aa en uu”. Virkailija kaiveli paketteja lisää, ja löysi lopulta huolella teipatun käärön jossa oli nimeni ja osoitteeni. Jipii!

Pienten muodollisuuksien jälkeen pääsin pakettini kanssa palaamaan kotiin. Tällä välin posteljooni oli käynyt tuikkaamassa postilaatikkoon saapumisilmoituksen ko. paketista. Päähäni ei vielä tänä päivänäkään mahdu se, että saapumisilmoitus jätettiin postilaatikkoon lähestulkoon samalla minuutilla (lapussa oli kellonaika) kun noudin paketin postista. Jokin ei nyt täsmää.

Käännetty etunimi. 

Posteljooni oli tehnyt minusta Anan (ks. kuva). Häntä lienee nolottanut kirjoittaa nimi kuten paketissa oli, lieneekö luullut virheeksi, sillä Anu täkäläisittäin lausuttuna [a nuu] tarkoittaa alastomana olemista, a nu. Useimmat, kuten vanharouvakin, kutsuvatkin minua kotoisammin Anaksi. Vain naapurin leskirouva (Fátima) kutsuu minua oikealla nimellä, ja kun hän huutelee sitä kadun poikki, on se jotenkin hilpeää.

Kuten viime viikolla mainitsin, Ana on yksi yleisimmistä naisten etunimistä. Miehillä kärkikolmikko on havaintojeni mukaan Antonio, Paulo ja Carlos. Eräs tuntemistani Pauloista selitti kerran nimensä yleisyydeksi sen, että niihin aikoihin kun hän ja muutama tuhat muu Paulo syntyi, vieraili samanniminen paavi Portugalissa. Olisikohan hän ollut paavi Paavali tiesmonesko? No, joka tapauksessa paavin mukaan sai nimensä moni poikalapsi. Tällä hetkellä kuumin nimi poikavauvalle onkin varmaan Francisco. Nykyinen paavi, Papa Chico, on Portugalissa todella suosittu, minäkin fanitan häntä, enkä ole edes katolilainen.

"Äh! Älä ota kuvaa!"

Vauvoista tuli mieleen, että suomen oppilaani piti kovin ihmeellisenä sitä, ettei suomalaisvauvoille anneta nimeä heti syntymän yhteydessä, kuten Portugalissa. Selitin, että vauvat saavat henkilötunnuksen, numerosarjan, esim. 281015+5821. Kutsutaanko niitä siis sillä? Sanoin, etten tiedä. Minulla kun ei ole asiasta omakohtaista kokemusta. Tai siis on, mutta siltä ajalta en muista mitään. Olin niin pieni vielä. 

Nyt kun nimet tulivat puheeksi, niin kerronpa vähän sukunimistäkin. Ensinnäkin Portugalissa lapsi saa sukunimen molempien vanhempiensa mukaan, parhaassa tapauksessa kaksin kappalein. Sukunimiä voi olla siis jopa neljä, ja etunimien perässä niiden latelusta tulee väistämättä mieleen se kun Prinsessa Diana luetteli Prinssi Charlesin (portugaliksi muuten Carlos) lukuisia nimiä alttarilla vuonna 1981. Kun Suomessa virallisissa yhteyksissä ihmiset aakkostetaan sukunimen mukaan, Portugalissa nimi alkaa etunimestä, jatkuu toisella nimellä ja sitten sukunimillä. Nimilistat, ajanvaraukset jne. ovat siinä järjestyksessä, ja esim. lääkäri kutsuu potilaitaan koko nimellä etunimestä alkaen ja pitelee samalla peukkuja, ettei odotushuoneessa satu istumaan kahta täysin samannimistä. Mikä ei yli kymmenen miljoonan ihmisen populaatiossa olisi mitenkään mahdotonta, ottaen huomioon nimivalikoiman jokseenkin suppean laajuuden.

"Katotaaks kummal on kovempi pää?"

Sukunimiin on usein haettu inspiraatiota luonnosta. On puita: Castanheira (kastanjapuu), Pereira (päärynäpuu), Oliveira (oliivipuu), Carvalho (tammi). Jos ei ole osattu valita mieleistä puuta, on sukunimeksi saatu yksinkertaisesti vaan Ramos (oksat). Eläinkuntaakaan ei ole unohdettu: on Coelho (kani), Raposo (miespuolinen kettu), Pinto (kananpoika), Carneiro (lammas) ja niin edelleen. Yleisin sukunimi on Silva (karhunvatukka), hyvänä kakkosena Santos (pyhimykset) [lähde: Wikipedia]. Uskonto on muutoinkin edustettuna sukunimissä: Cruz (risti), Jesus (Jeesus), Anjos (enkelit) ja Nascimento (syntymä). Muita aika tavallisia sukunimiä ovat Wikipedian listan mukaan myös Leite (maito), Neto (lastenlapsi/poika), Leal (uskollinen), Reis (kuninkaat) ja Neves (lumet). Portugalilainen ei juurikaan mieti, mitä sukunimi sanana tarkoittaa. Kieltä oppivalle se on paljon hauskempaa.

"Nuuh!"

Odotan muuten Suomesta vielä toista postipakettia, alunaa lankojen värjäykseen. Siksi yhtenä päivänä olin etuovella passissa kun posteljooni (nimeltään muuten Antonio, mikäs muukaan) hurautti moottoripyörällään katua pitkin, sillä halusin a) kertoa hänelle, että kun nimelläni tulee paketti, se on tähän meidän taloon eikä naapuriin b) että ovikello on rikki, voisiko hän töötätä tms. Ihmettelin samalla sitä mysteeriä, että miten edellisen paketin saapumisilmoitus ilmestyi postilaatikkoon samalla hetkellä kun hain pakettia postista. Sille ei löytynyt luonnollista selitystä. Posteljooni totesi sitten, että minulla on ”um nome esquesito”, ihmeellinen nimi (se Ana, jonka hän oli lappuseen raapustanut?), eikä tällä kertaa tuijotellut villasukkiani eikä edes vaaleanpunaisia tohveleitani, joista toisessa on isovarpaan kohdalla reikä. Minä puolestani yritin painaa mieleeni posteljoonin kasvot, kuten yleensä vieraiden ihmisten kanssa teen, joskin turhaan, sillä todennäköisesti en tunnistaisi häntä jos kaikki lähikylien posteljoonit pistettäisiin tunnistusriviin ja sieltä pitäisi poimia se oikea. Muistan vain, että hänellä oli ohutsankaiset silmälasit, kypärä päässä ja yllään postilaitos CTT:n harmaa liivi punaisin logoin ja heijastimin ja allaan moottoripyörä, jossa iso CTT:n postilaukku, ja parta oli ajeltu tod.näk. samana aamuna. Voisin hyvin väittää, että miehen silmät olivat ruskeat, mutta näin olettamalla erehtymisen todennäköisyys on tässä maassa aika pieni. 

"Etkö sä oo ennen lehmää nähny? Mokoma kaupunkilaisplikka!"

Kauan matkallaan viipyneen postipaketin löytymisen lisäksi ei viimeisen viikon aikana ole tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista. Vain säätilassa on tapahtunut muutos, ja vettä on tullut monena päivänä. Eilen taivaalta ropsahti raekuuro, joka jäähdytti ilmaa selvästi. Villasukat ovat nyt oikeasti tarpeen. Tästä eteenpäin, daqui para frente, ilma kylmenee kylmenemistään, sataa, on kosteaa, tuulee, on koleaa, mutta välillä saamme nauttia auringon huikeasta valosta ja sen talvellakin tarjoamasta lämmöstä. 

Talvi tekee siis tuloaan tänne Pohjois-Portugalinkin perukoille. 

Kuvissa karjaa, joka pääsi uudelleenkylvetylle laitumelle. 

Kun taskuvaras kirjeen toi

Olen odotellut Suomesta pientä pakettia, mm. pektiiniä hillonvalmistukseen, sitä kun ei Portugalista tahdo löytyä. Pektiiniä saa Suomessa apteekeista jauheena. Johtuisiko jauheisesta aineesta, kun paketti viipyy matkallaan? Nuuhkivatko tullipoliisin koirat sitä hämillään nyt? Tuhauttelevat kuonollaan ja toteavat vieraaksi aineeksi? Pussit kuskataan tullilaboratorioon, ja siellä tutkijat tutkivat valkoisen jauheen koostumusta yhtä hämillään?

Viikko sitten luulin paketin jo tulevan, kun kuulin posteljoonin pysäyttävän moottoripyöränsä talon edessä. Ennen vanhaan posteljooni aina tööttäsi kun halusi asukkaan tulevan ovelle (tai ikkunaan), mutta nyt ei. Mies on tainnut vaihtua, en ole ihan varma, ensinnäkin minulla on olematon kasvomuisti ja toiseksi miehen kypärän alta on vähän vaikea muutenkin saada kasvoista selvää. No, posteljooni pysähtyi siis pääovelle ja soitti varmaan ovikelloa, joka ei toimi. Ihan kätevää silloin, kun kiertävät satelliittikanavamyyjät tai uskontoa kaupittelevat tai muut vastaavat rimpauttelevat sitä. Olemme autuaan tietämättömiä. Harmillista silloin, kun ovella on posteljooni, joka ei tykkää tööttäillä.

Posteljooni kurvasi siis paikalle moottoripyörällään, ja koska odotin pakettia, ryntäsin ikkunaan (olin yläkerrassa kirjoituspöytäni ääressä) ja huusin miehelle tulevani alas. Kipitin raput alas pääovelle, ja mies vilautti minulle ruskeaa kuplapussikuorta, "Tämä on senhoralle". Ilahduin ja kuittasin paketin, pistin pyynnöstä vielä nimenselvennyksen (allekirjoituksestani ei saa mitään selvää, minusta olisi siis voinut tulla aika hyvä lääkäri). Postimies tuntui tuijottavan joko vaaleanpunakirjavia villasukkiani tai vaaleanpunaisia tohveleita, joista toisessa on reikä. Kieltämättä oli lämmin päivä, mutta paikallaan istuessa alkaa herkästi viluttaa. Väitän, että posteljoonilla itselläänkin oli sukat jalassa. No, ihmetyksestä toivuttuaan mies jatkoi matkaansa ja minä lykkäsin oven kiinni ja olin avaamassa pakettia, kun aloin ihmetellä sen keveyttä. Pektiini ei paljoa paina, mutta samassa paketissa piti tulla myös tuubi Elmex-hammastahnaa. Sitäkään ei saa Portugalista, ei ainakaan niistä kaupoista mistä olen etsinyt, ja kun olen käyttänyt sitä lapsesta asti, en nyt enää osaa vaihtaa merkkiä. Pelkään, että hampaat hajoavat jos lakkaan nyt tässä vaiheessa käyttämästä sitä. 

No, vasta nyt katsoin tarkemmin mitä kuoreen oli kirjoitettu vastaanottajaksi. "Maria Jotain Jotain ja Jotain". Portugalissahan joka toisen naisen etunimi on Ana ja niiden loppujen Maria, kuten meidänkin vanhallarouvalla. Moni käyttääkin toista nimeään, kuten meidän vanharouva, joka käyttää samaa nimeä kuin naapurin leskirouva, Fátima. Ja koska Portugalissa vanhempaa tai vierasta ihmistä puhutellaan kolmannessa persoonassa ja käytetään etunimeä (yleensä sen yhteydessä vielä dona tai senhora, jos on naisesta kyse), niin välillä pitää käyttää luovuutta kun keskustelen yhden Fátiman kanssa toisesta. Joskus viittaan vanhaanrouvaan sanomalla ”A nossa Fátima”, meidän Fátimamme, mutta siinä on se riski että hänen kaimansa luulee minun puhuvan Fátiman pyhimyksestä, A Nossa Senhora de Fátimasta. Tosin miksi hänestä puhuisin, en nyt keksi, kun en ole katolinen enkä enää edes luterilainen. Fátima on muuten yksi katolilaisen maailman merkittävimmistä pyhiinvaelluskohteista, mutta ko. maailman ulkopuolella paljon vähemmän tunnettu kuin Santiago de Compostela. Tiet molempiin vievät tästä läheltä, tosin vastakkaisiin suuntiin. Siniset nuolet opastavat Fátimaan ja keltaiset Santiago de Compostelaan. Ihan näin vain sivuhuomiona. 

No, minulla oli siis käsissäni se kuplapussi ja tavailin käsin kirjoitettua nimeä, kun hoksasin sen kuuluvan vuokralaisemme vaimolle. Hänkin käyttää toista nimeään eikä sitä Mariaa. Posteljooni oli erehtynyt talosta, eikä ole ainoa. Talo on niin pitkä, että kadun toisella puolella on samalla matkalla kolme taloa, joten jotkut luulevat että tässäkin talossa on duas casas, kaksi taloa tai asuntoa. Eräänlainen paritalo siis. Vuokralaisten talo, tilan entinen työntekijöiden asunto, sijaitsee hedelmätarhan puolella, mutta postilaatikko on meidän talomme nurkalla. Ihan siis ymmärrettävä erhe posteljoonilta. Ja ei, ei talomme ole mitenkään älyttömän suuri. Siinä on kadunviertä pitkin vaan peräjälkeen autokatos, työhuone, pitkä keittiö, eteisaula ja olohuone. Kertyyhän siitä muutama metri seinää.

No, lähdin siis kiireen vilkkaa kiikuttamaan kirjeen sinne minne se kuuluu ja selitin vuokralaiselle asian: ”A carteirista jätti kirjeen vaimollenne vahingossa meille.” Palasin kotiin ja jatkoin normaalitouhujani. Illalla kerroin tapauksesta Carlosille. Miksi? No siksi, koska täällä tapahtuu kerta kaikkiaan niin vähän, että väärään osoitteeseen jaettu kirje on niin iso tapaus, että se ansaitsisi palstatilaa kylän paikallislehdessä, jos sillä sellainen olisi. Television uutislähetyksissäkin raportoidaan jonninjoutavammista asioista. Toiseksi siksi, että yritän opetella paikallista rupattelun jaloa taitoa, joka suomalaiselle ei ole kovin luontaista, paitsi jos on kotoisin Savosta. Täällä, jos näkee vähintään kaksi ihmistä samassa pöydässä kahvilassa, suut käyvät ja kielet vatkaavat (as línguas batem) väsymättä. En käsitä mistä ihmiset voivat puhua niin paljon. Kerran päätin ottaa selvää, kun näin Vilan perjantaimarkkinoilla kahden poliisin (miehen) käveleskelevän rauhallisesti ja partioivan väkijoukossa. Jo heidän läsnäolonsa saa minut vähän löysäämään otetta käsilaukusta enkä pitele sitä hampaat irvessä. No, toinen poliiseista selitti jotain toiselle antaumuksella, joka taskuvarkaisiin kohdistettuna saisi nämä luikkimaan kiireen vilkkaa käpälämäkeen ja pysymään siellä. Hivuttauduin poliisien vanaveteen korvat höröllä. Mistä he oikein keskustelivat? No, ei liene kovin vaikeaa arvata. Jalkapallosta, tietenkin. Toinen selitti toiselle jotain peliä, potku potkulta nähtävästi. Kädet viuhuivat sanojen saatteeksi. Pamppu oli sentään turvallisesti vyötetty vyötäisille. 

Koitetaanpas olla nyt eksymättä aiheesta. Missä me olimmekaan? Ai niin, illallispöydässä, ja olin kertomassa, että "A carteirista jätti tänne vuokralaisen vaimolle tarkoitetun kirjeen". No, Carlosin kulmakarvat alkoivat hyppiä tavalla, josta tajusin pian itse tehneeni virheen. ”Posteljooni, posteljooni, carteirista….” Äh! Olisin voinut lyödä kämmenellä otsaan, mutta pitelin haarukkaa, eikä silloin sovi sohia silmien tienoille. ”O Carteiro?” kokeilin kysyvästi. Carlos nyökkäsi, kulmakarvat rauhoittuvat ja laskeutuivat takaisin paikoilleen.

Carteirista viittaa sanaan carteira, lompakko. Ja se tarkoittaa taskuvarasta. Carteiro viittaa sanaan carta, kirje, ja on siis postinkantaja. Se, että sana carteirista on feminiini, ei tarkoita sitä, että kaikki taskuvarkaat täällä olisivat naisia. Jotkut ammattinimikkeet vain ovat feminiinejä, kuten äsken kohtaamamme policias, poliisit.

Vuokralaisen ystävällinen hymy alkoi sieluni silmissä muuttua peitellyn huvittuneeksi. Veikkaan, että miehellä oli illallispöydässä muutakin kerrottavaa kuin se, että vaimon kirje oli jätetty päätaloon. Kuten esimerkiksi se, miten talon omituinen ulkomaalainen emäntä oli väittänyt, että kirjeen oli tuonut taskuvaras.

Näin voi käydä kun kotikieli on jotain muuta kuin äidinkieli, eikä sitä kunnolla vielä hallitse. Ja jos nyt olen joskus kirjoittanut jostain näin tyhjästä aiheesta, niin kertokaa toki, sillä en itse enää muista. Henk.koht. luulen, että tällä kertaa ylitin (tai alitin?) itseni.

Kivaa viikon jatkoa, rakkaat lukijat! Kuvissa muuten postiluukkuja, mitäs muutakaan. 

Kieli solmussa

Espanjaa ymmärtää hyvin portugalinkin pohjalta:
"Hyvä kahvi ei muuta elämää, mutta tekee
siitä paljon virkistävämmän."
Ei kuulosta kovin hyvältä suomeksi.
Madrid.

Opin jälleen kerran kantapään kautta, ettei asioita kannata suunnitella liikaa. Tai siis periaatteessa olisin voinut oppia, sillä jos en tähän ikään mennessä ole vielä sitä sisäistänyt, niin ehkei sitä tule tapahtumaankaan.

No, joka tapauksessa. Viikko sitten asetin tavoitteeksi, että sunnuntaihin mennessä on kasvimaa käännetty ja lannoitettu ihan oikealla naudanlannalla ja kompostilla, ja sinne istutettu torilta ostetut taimet. Aloitin leikkaamalla sirpillä rikkaruohoja, jotka kuskasin naapurin leskirouvan kääpiövuohien, ankkojen ja kanojen ruuaksi. En löytänyt kuokkaa, joten ihan supisuomalaisella sisulla ja pienellä haralla raaputin pienen osan kasvimaata puhtaaksi rikkakasvien juurista. Siinä vaiheessa alkoi keuhkoissa tuntua pientä rohinaa.

Seuraavana päivänä yskin jo täysillä, ja olo oli kuin olisi kulkenut jonkinlaisen nuijintavekottimen läpi. Ihoa särki, mutta se helpottui särkylääkkeellä. Kasvimaalle ei ole kuitenkaan asiaa ennen kuin yskä on talttunut, sillä yhdestä keuhkokuumeesta opin sen läksyn ettei tuulen kanssa pelleillä. Ja täällä tuulee.

Palasin tänään aamupalan jälkeen sänkyyn, ja Carlos tuli seurakseni vietyään eläimille ruokaa. ”Dedä on dugossa”, totesin hänelle erään yskänkohtauksen päätteeksi. ”Laita sitä spraytä”, hän ehdotti, viitaten sieraimet suorastaan auki räjäyttävään aineeseen, jota hän toi apteekista edellisen flunssan aikoihin. ”Kohta”, vastasin. ”Haluan maksimoida helpotuksen.”

Tässä liikkeessä asiointi sujui espanjan ja portugalin yhdistelmällä.
Madrid.

Keskustelimme hetken siitä, onko ”maksimoida” portugaliksi maximar (kuten sanoin) vain maximisar (kuten sitten opin). Arvailen sanoja välillä summamutikassa sillä tiedän, että opettajani oikaisee virheet. Tosin välillä hän pistää minut arvuuttelemaan niin kauan kunnes osun oikeaan. ”Kyllä sinä osaat kun vain vähän yrität”, hän kannustaa.

Portugalilaisten rakastamaa diminutiivia olen ainakin oppinut käyttämään. ”Esta coisinha que se usa para…” (se pikku juttu millä voi tehdä...) on hyvin kätevä tapa välttää käyttämästä sanaa josta ei ole harmainta hajua, oli sitten kyse porakoneesta, korkinavaajasta tai vaikkapa kastelukannusta. Aiemmin käyttämäni coisa on muuttunut coisinhaksi ihan huomaamatta. Mistäköhän se on tarttunut?

Puhun suomea päivittäin. Koiran kanssa. Se vastailee omalla kielellään. Olen huomannut, että pikkuhiljaa alkaa senkin kanssa livahtaa portugalinkielisiä sanoja suuhun. Ja aina kun menemme ulos, menemme ”ulosh”.

Seinäraapustuksia, Salamanca.

Alan siis olla sellaisessa kielisolmussa, ettei paraskaan merimies osaisi sellaista tehdä saati avata. Kirjoittaminen ja lukeminen ovat tehokkaimpia tapoja tarrata kiinni äidinkieleen. Roikunkin kiinni siinä kynsin ja hampain, sillä sanat täytyy hallita. Suomeksi en voi selitellä ”se pikku juttu jolla tehdään pikku reikiä” kun kirjaan ohjetta vaikkapa pienen hyllyn tekemiseen.

Kielen unohtaa jollei sitä käytä. Vieraideni kanssa Carlos on kaivellut muististaan aiemmin osaamaansa englantia. Onneksi hän ei kaivellut sitä aikoinaan minun kanssani, sillä silloin minulta olisi saattanut jäädä portugali oppimatta.

Kyllä iso osa kuulluista asioista menee silti yhä huti. Vanhanrouvan puheet usein, samoin tv-uutiset. Molemmat kertaavat menneitä tapahtumia, joita en ihan heti osaa liittää mihinkään konkreettiseen. Vierasta kieltä on paljon helpompi ymmärtää silloin kun aihetta voi käsin kosketella. Kun tehdään ruokaa, pilkotaan porkkanoita ja perunoita ja keitetään ne, tai kun käydään ostoksilla, ostetaan lihaa ja kalaa ja wc-paperia. Helppo juttu. Kun Brysselissä keskustellaan lainavakuuksista ja koroista ja talousnäkymistä on se yhtä hepreaa kuin olisi joku marsilainen höpöttämässä sikäläisistä tapahtumista; minkä sävyinen vihreä nahka on muodissa juuri nyt, ja kuinka on keksitty uusi menetelmä tehdä vettä vetyhypsuperoksalidoimalla avaruuspölyä.

Ilmiselvä E.T. Joan Mirón maalaus
Reina Sofian taidemuseossa Madridissa.

Kun en nyt täällä petin pohjalla voi juuri muuta tehdä kuin kirjoittaa ja suunnitella, ja olen nyt tältä päivältä juttuni melkein kirjoittanut, suunnittelen mitä teen sitten jos joskus kasvan isoksi. Ja jos ne suunnitelmat menevät poskelleen ei se haittaa, sillä niiden toteutuminen ylipäätänsä on aika epätodennäköistä, koska tuskin tästä isommaksi koskaan kasvan.

Taidanpa seuraavaksi mitata lämmön… tuntuu vähän siltä. 

Kuvissa vielä välähdyksiä Espanjan kierrokselta.