perjantai 22. heinäkuuta 2016

Vilan viikkotorilla

En ole pitkään aikaan käynyt Vila do Conden perjantaitorilla, mutta tänään kävin. Portugalilainen viikkotori on pikemminkin markkinat, vain hattarat puuttuvat, ainakin Vilassa. Myytävänä on lähes kaikkea mitä kotona tarvitaan: elintarvikkeita, kasveja, kankaita, lankoja ja käsityötarvikkeita, vaatteita ja jalkineita, työkaluja, huonekaluja, kanantappotötteröitä, valjaita hevosille, röykkiöittän sukkia ja tohveleita, mattoja, peitteitä. Eläimiä Vilan torilla ei myydä, joten kanat, kanit ja ankat joutuu hakemaan muualta.

Toripäivä kerää kaupunkiin kävijöitä lähikyliä myöten. Viikon vihannekset ja hedelmät – ne, joita ei itse kasvateta – ostetaan kerralla, salaatintaimet kasvimaalle, uusi matto makuuhuoneeseen, virkkauslankaa pyyhkeenreunaan tulevaa pitsiä varten ja uusi, ruudullinen liiviessu vanhan puhkikuluneen tilalle. Vaatteiden päälle puettava liiviessuhan on portugalilaisemännän virka-asu, ja se on nimenomaan ruudullinen ja yleensä aika hempeän värinen.   

Monet hoitavat samalla kaupunkireissulla myös muut asiat, käyvät apteekissa, pankissa, verotoimistossa, tietenkin kahvilassa tapaamassa tuttuja. Torin vieressä olevan apteekin edessä istuu aina sama vanha mies, jonka jalat ovat epämuodostuneet. Hän pystyy kävelemään, mutta hyvin vaivalloisesti, ja eläke on varmaan olemattoman pieni. Välillä sujautan hänelle käteen euron. Jokaisesta myymästäni Milmanda-laukustahan annan euron suoraan jollekulle rahaa pyytävälle. Toripäivä on hyvä päivä jakaa näitä euroja. 

Monet torimyyjistä, varsinkin vaatekauppiaat, ovat paikallista vähemmistökansanosaa, josta portugaliksi käytetään nimitystä cigano, suomeksi romani. He ovat tummia, mustahiuksisia, kauniita ja komeita. Naimisissa oleva nainen pukeutuu mustiin, hame on pitkä ja yleensä huivi päässä. Miehillä on joskus pitkät hiukset ja musta puku lierihattuineen. He, eivätkä vain he, käyvät kauppaa äänekkäästi, torilla onkin melkoinen meteli kun myyjät huutavat tarjouksiaan megafoneilla. Maailmanlopunmeininkiä, olisi isäni ehkä todennut tästä näystä.

Ostan puuvillaiset virkkauslangat aina samalta mieheltä, tänään hän kertoi kyseisiä lankoja valmistaneen tehtaan lopettaneen toimintansa (harmi!). Enimmän osan vihanneksista ja hedelmistä haen nuorelta naiselta, jolla on asiakkaita jonoksi asti. Valkosipulit noukin mukaan kojusta, jossa niitä myydään neljä eurolla. Saa itse valita mitkä neljä. Joka kerta ostan samalta leipäkauppiaalta patongin, jolla on pituutta melkein pesäpallomailan verran ja paksuutta tuplasti. Se maksaa euron. Ennen, Vilassa asuessani, ostin leikkokukkia eräältä vanhalta rouvalta. Hän tervehtii yhä iloisesti kun kävelen ohi, "bom dia!". Ajan mittaan naamat tulevat tutuiksi.

Torin tunnelma on vilkas ja eloisa, käsinkosketeltava. Pressuilla katetut myyntikojut pullistelevat tavaraa, tarpeellista tai vähemmän, vaakojen kalibroinnista on saattanut kulua kotvanen, kassakuitin saa joskus, virallisemman paperilapun, fatura, pitäisi irrota pyytämällä, tosin silloin kun kuitin kirjoittaminen tuli pyydettäessä pakolliseksi veronkierron hillitsemiseksi, vetosivat jotkut torimyyjät lukutaidottomuuteensa. Kaikki on – myyjän mukaan ainakin – huippulaatuista, kestävää ja ennen kaikkea halpaa. Aina on oikea aika istuttaa mitä tahansa myytävänä olevia taimia, kananmunat ovat tuoreita ja onnesta hihkuvien kanojen pyöräyttämiä, myyränloukun käyttöön ohjeistetaan mutta ei kerrota onnistumisen (epä)todennäköisyyttä.

Jos olen jostain saanut sutta tai sekundaa, en samalle myyjälle palaa. Asiakas päättää jaloillaan. Sinne, missä saan hyvää palvelua eikä ketään oman arvonsa tuntevaa emäntää päästetä etuilemaan ohi ulkomaalaishissukan palaan. Hyvien kauppiaiden kojujen ympärillä käy vilinä. Kauppiaat eivät ole keskenään kilpailijoita; jos jollakulla ei ole juuri sitä mitä asiakas tahtoo, kysytään naapurikojun kollegalta. Vaihtorahojakin lainataan tarvittaessa toisilta. 

Moni tekee hyvää tiliä, kauppa käy, mutta raskasta työtä se on kiertää kaupungista toiseen, pystyttää päivän ajaksi pressukatokset, pöydät, purkaa tavarat esille ja päivän päätteeksi pakata ne taas auton kyytiin. Lounas nautitaan mukaan pakatuista eväistä, ehkä retkikeittimellä lämmitettynä, jossain myyntipaikan perukoilla tavaroiden takana. Pieneen retkipöytään katetaan ruoka ja pullo viiniä. Siihen näkyyn en ole tottunut vieläkään, en tiedä miksi. 

Tänään torilla oli huomattavasti enemmän poliiseja kuin viimeksi käydessäni. He liikkuivat keltaisissa huomioliiveissään kahden tai kolmen hengen partioissa, hampaisiin asti varustettuina. En usko että kyse on pelkästään vilkkaasta lomakaudesta, sillä torilla on paljon väkeä aina hyvällä säällä oli kesä tai talvi. Euroopan viimeaikaiset tapahtumat heijastuvat varmasti tännekin.

Pääsin aamulla Vilaan Carlosin kyydissä, sillä hän meni verotoimistoon hoitamaan äitinsä asioita. Jäin kyydistä torin kulmilla ja näin ensimmäiset kolme poliisia keskustelemassa keskenään torin sisäänkäynnin luona. Katua ylitti samalla eräs nuori romaninainen kantaen olallaan isoa pahvilaatikkoa täynnä tekstiilejä. Kuorman päältä tippui keskelle ajokaistaa pyyhe tai jotain. Poliisit lopettivat puhumisen ja seisoivat tumput suorina tuijottamassa. Heidän vieressään seisonut vanha mies osoitti maahan pudonnutta rättiä poliiseille, kai kehotuksena nostaa se ylös. Nuori romanineito taakkansa alla oli hädissään, ja koska paikalla olleet neljä miestä eivät edes sormea heilauttaneet, kiiruhdin nostamaan pyyhkeen takaisin kuormaan, ja tyttö kiitti ja väläytti kauniin, ystävällisen hymyn. Mieleen iski salaman lailla, että en ole varmaan koskaan nähnyt romanin hymyilevän. He ovat, ainakin meidän muukalaisten suuntaan, varsin vakavia ihmisiä. Heti perään ihmetytti miesten passiivisuus auttaa naista hädässä. Siinä oli jotain epäportugalilaista. 

Samat hedelmät ja vihannekset saisi kaupastakin, tarjouksesta jopa edullisemmin, mutta silti ne on hauskempi ostaa torilta. Siinä on Sitä Jotakin. Siellä saa kaupan päälle sen aidon toritunnelman. 

Nyt pitäisi tietysti olla laittaa kuvia Vilan viikkotorilta. Ei ole, pahoittelen. Kamera ei lähtenyt mukaan tälle retkelle, eivätkä varsinkaan ciganot pidä valokuvatuksi joutumisesta. Tuskin tykkäävät poliisitkaan. Kuvissa siis taas jotain arkistoista kaivettua. Ovat sentään Vilasta. 

tiistai 12. heinäkuuta 2016

Harvat hanskoja pukee (jatkoa tosilyhyelle portugalin kielen epämääräiselle oppimäärälle)

Katu tyhjä, jalkapallo-ottelu menossa? 
Irtiotossa on ollut taas aika tapahtumaköyhää. Mitä nyt Portugali voitti jalkapallon Euroopan mestaruuden, jota myös kadun toisella puolella naapurissa juhlittiin yötä myöten ja hyvinkin äänekkäästi. Koska tietämykseni (ja kiinnostukseni) jalkapallosta rajoittuu siihen, että siinä potkitaan palloa ja yritetään saada se maaliksi kutsuttuun verkkohäkkyrään, en mene aiheeseen sen syvemmälle.

Sen sijaan voidaan hetken verran ihmetellä portugalin kielen logiikkaa, tai pikemminkin sen puutetta. Mietitäänpä vaikka nyt pukeutumista. Housuista käytetään sanaa calças, jalkineet ovat calçado, yksikössä vaikka niitä olisi pari. Kun vetäisen kengän jalkaan eu calço um sapato. Kahdelle jalalle tarvitaan tietenkin dois sapatos. Loogisesti ajateltuna, kun housut ovat calças, pitäisi housuja kiskaistaessa jalkaan sanoa eu calço as calças, mutta eihän se tietenkään mene niin. Vaihtarinakaan homma ei toimi, eli en sapato as calças. Verbiksi hyppää yhtäkkiä vestir, eli eu visto as calças. No miksi se taipuu noin, johtuu vaan kielen ominaisuuksista, vai pitäisikö sanoa omituisuuksista.

Luulin aikoinaan oppineeni yhdellä iskulla kaksi verbiä kun päättelin loogisesti että kun vestir on pukea, niin vaatteiden pois ottamisen täytyy kaiken järjen mukaan olla desvestir, sillä des-alkuliite kääntää tekemisen päinvastaiseksi. Ainakin joissakin tapauksissa. Ei tässä. Muistaakseni minulla oli siinä tilanteessa enää sukka jalassa ja toista pitelin kädessä, kun minulle kerrottiin että riisuutua ei ole desvestir vaan despir. Sitä en olisi kyllä ikuna arvannut. Ainoa verbi jota vähän sinne päin tiesin oli cuspir, joka tarkoittaa sylkemistä. Eikä sitä ole tullut pahemmin harrastettua ja hiukan tulikin ihmeteltyä miksi näin epätarpeellinen verbi oli otettu taivutusesimerkiksi portugalin kielen oppikirjaan. Olisivat laittaneet siihen vaikka sen despir-verbin, niin olisi sekin tullut opittua varhaisemmassa vaiheessa eikä jo paljaana olleen kantapään kautta.

Välillä on olo kuin tällä.
Viivytään vielä hetki jalkojen suunnalla. Sukat ovat meias, jolla sanalla on toki muitakin merkityksiä. Meia-noite ei nimittäin tarkoita sukkayötä eikä edes yösukkaa vaan keskiyötä. Vaihdetaan loppuun a:n tilalle o, ja saadaankin jo ihan eri sana, meio. Sillä vasta onkin useita merkityksiä: keino, väline, puolikas jne. Pujoteltaessa sukkia jalkaan käytetään jo tutuksi tullutta calçar-verbiä, jota käytetään muuten myös silloin kun vedetään käsineet, luvas, kätösiin. Eli eu calço as luvas nas mãos. Portugalissa tämä on  kuitenkin suhteellisen tarpeeton fraasi, sillä harvat hanskoja käyttävät, edes talvella. Liekö latinoiden kuuman veren ja aineenvaihdunnan ansiota, mutta näppejä, dedos, ei niin herkästi palella. Toisin kuin esim. minulla. Ihan by the way jaloissakin on dedos eli varpaat. 

Hivuttaudutaanpa sitten vähän ylemmäs. Jos yläruumista halutaan peitellä ja halutaanhan toki, paitsi rannalla, laitetaan päälle camisola tai camisa tai jopa casaco. Jälkimmäinen ei tarkoita kasakkaa vaan takkia. Kasakka on cossaco, jotta nytpä tiedätte senkin, rakkaat lukijat. Casaco-sanaa käytetään monenlaisista takeista, lähtien villatakeista ja päättyen päällystakkeihin, joille mainosihmiset ovat tosin keksineet muitakin hauskoja termejä (mm. sobretudo eli kaikenpäälle).  En millään meinaa sisäistää niitä kaikkia, enkä muuten myös sitäkään minkä tyyppinen paita on camisola ja millainen on camisa. Vanharouva on joskus nauraa hörähtänyt kun olen käyttänyt väärää sanaa. Minähän autan häntä pukeutumaan aamuisin ja vaihtamaan yöpaitaan iltaisin. Jos tarjoan camisolaa  ja kädessä onkin camisa, tai päinvastoin, niin kai se aika hassua on. Sen verran olen nyt päässyt asiasta jyvälle, että yöpaita on camisa de noite ja moni muukin yläruumiin verhoamiseen tarkoitettu vaatekappale tottelee kutsumanimeä camisola. Veikkaan siis, että camisa  on jonkinlainen paitapusero tai kauluspaita. Näihin törmää täällä harvemmin tähän aikaan vuodessa, joskin talvella maanviljelijän työasuun kuuluu kauluspaita. Onneksi minun ei odoteta silittävän niitä, sillä se jäisi kyllä tekemättä. Paitojen silitys on kotitöiden inhokkilistalla nro 2. Ykkösenähän komeilee ikkunoiden pesu, kuten joskus olen paljastanut.

Englantia puhuva voisi pitää tätä hassuna.
No mutta palataan asiaan ja noustaan vielä ihan huipulle, nimittäin nyt kesäpäivänä voi aurinko ottaa kupoliin. Laitetaanpa siis sen suojaksi um chapéu tai um boné. Ensin mainittu on hattu ja toinen on lakki, vaikkapa lippalakki. Kuten tarkkasilmäinen nyt huomaa, sanat on napattu ranskan kielestä. Sieltä on myös peräisin naisten rintavarustuksen kannattelemiseen käytettävä soutien. Sille parina on alusvaateosastolla yleensä cuecas, sana on havaintojeni mukaan sama oli kyseessä sitten miesten tai naisen alkkarit ja viimeksi viime viikolla tällaisia vaatekappaleita kaupassa tarkastelin.

Sohaistaanko vielä vähän ruumiinosia? Joo, sohaistaan vaan! Päässä kun oltiin niin se on portugaliksi cabeça. Sanaa käytetään, kuten suomenkin kielessä, myös muissa yhteyksissä kuin silloin kun puhutaan hartioiden välissä olevasta suht tärkeästä ulokkeesta. Esimerkiksi kokonainen valkosipuli on uma cabeça de alho, mutta valkosipulinkynnet ovatkin dentes eli hampaita. Kasvien yhteydessä käytetään muitakin ruumiinosia. Ihmettelin kerran kovasti kun vanharouva kertoi antaneensa vuokralaiselle sydämen, um coração. Mistä hän sen oli repinyt, tuumin hiukset, cabelo, pystyssä ja hiukan huolissani. No, kasvimaalta tietenkin. Opin tämän myötä että couve coração on eräänlainen pieni keräkaali. Nyt meinasin kirjoittaa peräkaali, onneksi huomasin. Huh. Oikeinkirjoituksen tarkistus Wordissa ei vieläkään toimi. Perästä käytetään muuten termejä rabo (tarkoittaa myös häntää) ja traseiro (tarkoittaa myös esim. talon takapuolta, ”takana olevaa”). Kumpi niistä sitten on nätimpi tapa ilmaista tämä tuikitarpeellinen ruumiinosa ja kumpi vähemmän nätti, niin enpä ole ihan varma mutta veikkaisin että traseiro on hiukan nätimpi, koska Carlos on sen sanan minulle opettanut.

Caroça, paimenen työasu
ennen vanhaan. Kuva Viana do
Castelon asumuseosta.
Kasveista piti kuitenkin kirjoittaa, ja tämän myötä palaammekin sitten samaan paikkaan josta aloitimme, nimittäin jalkoihin, pés.  Kun kerron torikauppiaalle haluavani salaatintaimia, hän kysyy ”quantos pés”, montako ”jalkaa” laitetaan. Tusinan saa yleensä eurolla ja ne kasvavat syöntikokoon kuukaudessa. Näin hieman aiheen ohi voin mainita, että kesäisin salaatti lounaana maistuu mainiosti, tosin vain siihen rajaan saakka, kunnes se alkaa närästää. Tänä kesänä on päästy jo näin pitkälle, mutta eilen illalla mutustelin sitten kesän ensimmäisen refluksiin tarkoitetun tabletin. Ei siitä kyllä kauheasti ollut apua kun vatsaa, estômago¸yöllä korvensi. 


Kuvissa näkymiä Viana do Castelosta, täältä vähän vielä pohjoiseen.