torstai 25. kesäkuuta 2015

Pyhä Johannes ja karannut karitsa

Portugalin juhannusjuhla eli São João (Pyhä Johannes) on tältä vuodelta takanapäin. Söimme illalla grillattuja sardiineja, kuten varmaan jokaisessa seudun talossa missä vaan väkeä oli kotosalla. Emme lähteneet illalla enää Vilaan katsomaan ilotulituksia ja markkinahumua. Naapurit järjestivät ilotulitusta ihan tarpeeksi – kolmannen ja viimeisen kerran vielä aamuneljältä.

Juhannusaattoaamuna meidät herätti ensin vanharouva kolistellessaan kylpyhuoneessa. Onneksi ei sattunut mitään pahempaa, lonkkaproteesi pysyi kaatumisesta huolimatta paikoillaan. Olen alkanut nukkua kuin koira – toinen korva höröllään. Yleensä herään jo siihen, kun valot napsautetaan naapurihuoneessa päälle.

Saatuani vanhanrouvan takaisin vällyjensä väliin menin itsekin tavoittelemaan unta ja onnistuinkin siinä. Tuntia myöhemmin heräsin uudelleen, kun ulkoa kuului puhetta ja armotonta määkimistä. ”Kuulostaa ihan vuohelta”, totesin silmiään raottavalle Carlosille. ”Se tuotiin varmaan naapuriin”, hän vastasi. ”Teurastettavaksi?” kysyin, vaikken halunnut tietää vastausta.

Sardiinien lisäksi uunissa paistettu vuohi on juhannuksen perinneruokaa.

”Bää bää bääää!” Kadulla määki nyt vuohen lisäksi nainen. Se kuulosti ihan naapurin leskirouvalta. Hänellä on paljon käytännönläheisempi lähestymistapa eläimiin kuin minulla. Kun vanhin kanamme, Clara, heittää munimasta, leskirouva hoitelee sen puolestamme pois päiviltä. 

Painoin untuvatyynyn tiukasti korvilleni ja yritin olla kuulematta kaikkea tätä määkimistä.

Jonkin ajan kuluttua havahduimme siihen, kun joku kolkutti talon vieressä olevaa isoa rautaporttia, joka on yöt suljettuna. Carlos meni ikkunaan katsomaan. Lähinaapurustossa asuva nuorukainen huuteli siellä. Carlos kiskaisi shortsit jalkaansa.

”Naapureiden karitsa juoksee vasikoiden seassa. Ne vielä tappavat sen.”

Vetäisin kylpytakin päälleni ja menin ikkunaan. Pieni valkoinen karitsa, tuskin kahden viikon ikäinen, poukkoili peloissaan laitumella ja määki henkensä edestä. Vasikat tosin eivät siihen juuri kiinnittäneet huomiota, vähän vain hajutuntumaa ottivat ja korvaa lotkauttivat. Carlos kytki sähköpaimenen pois päältä, ja naapurin nuorukainen ja tämän eno pääsivät laitumelle karitsan perään. Se juosta vipelsi karkuun vasikoiden keskelle.

Katselin touhua aikani ja totesin itsekseni, että tuohon voi mennä vielä tovi. Palasin sänkyyn. Jonkin ajan kuluttua uteliaisuus kuitenkin voitti, ja menin takaisin ikkunaan. Näillä tienoillahan ei kauheasti tapahdu mitään, joten karitsan perässä kipittävät miehet on näkemisen arvoinen show.

Myös naapuritaloissa alkoi putkahdella päitä ikkunoihin ja ovensuihin seuraamaan jännittäviä tapahtumia. Yksi naapuri tarjosi miehille peittoa heitettäväksi karitsan ylle. Nuorukaisen eno heilautti kättään siihen tapaan, että ”tässä mitään akkojen neuvoja tarvita”. Ja jatkoi villapalleron perässä juoksemista. Laitumen laidalta toiselle, yläpäästä alapäähän ja takaisin. 

Lopulta karitsa saatiin ajettua tuulensuojaverkolla peitettyyn nurkkaan, eikä se päässyt enää pakoon. Eno koppasi sen kiinni. Karitsa matkasi takaisin emonsa luo nuorukaisen sylissä, eikä se määkinyt enää yhtään.

Carlos palasi yläkertaan, mutta kaiken tämän actionin jälkeen oli uni kaikonnut taivaan sumuisiin tuuliin. Olin kuitenkin hyvillä mielin siitä tiedosta, että kuulemani määintä ei ollut pataan matkaavan vuohen viimeisiä huutoja. Kun katson nyt ikkunasta, näen pienen karitsan omalla laitumellaan, missä se kulkee tiiviisti emonsa perässä häntä heiluen.

Kesä on virallisesti alkanut vasta nyt. Muutaman viileän päivän jälkeen lämpömittarin lukemat kipuavat taas ylöspäin, ja luvassa on tännekin kolmenkymmenen asteen edestä helteistä oloa, etelämmäs sisämaahan vielä kymmenisen astetta enemmän. Helteet tuovat mukanaan maasto- ja metsäpaloja – viime viikolla saatiin niistä jo vähän esimakua. Jokakesäinen kirous. Maasto kyllä toipuu yllättävän nopeasti palon jälkeen. Ei mene kuin vuosi tai pari, ja vihreys valtaa mustuneen maan.

Irtiotossa ei vietetä kesälomaa. Jokaiselle päivälle riittää talossa siivottavaa tai korjattavaa, pihalla ja kasvimaalla kitkettävää ja kasteltavaa. Ne ovat niitä arkisia askareita. Lisäksi on kaikki muu tekeminen, joka tuottaa tulosta hitaasti, voi niin hitaasti. Haparoivia askeleita otan kuin vanharouva rollaattorinsa kanssa. Jännittää, kantavatko jalat, pysyykö sitä pystyssä. 

Katson ulos ikkunasta. Maissipelto lainehtii tuulessa, naapurin lampaat vaeltavat laitumellaan. Tuuli on puhaltanut aamun usvan pois, taivaalla purjehtii enää pieniä hahtuvaisia pilviä. Silmä lepää hetken ennen kuin palaa näyttöpäätteen tekstiin ja käsiteltäviin kuviin. Tämäkin homma pitää saada valmiiksi ennen kuin aloitan seuraavaa. Niin se menee, kerta toisensa jälkeen. 


Kuvissa kukkia kotipihalta. Lisää kukkakuvia PhotosAlmassa


torstai 18. kesäkuuta 2015

Lintu lareirassa

Viikko Suomesta paluun jälkeen elämä on taas solahtanut tuttuun arkeen kuin villasukitettu jalka väljään saappaaseen. Tuntuu kuin ei olisi poissa ollutkaan, ja vähän jalkapohjia jo kutittelee lähteä jonnekin reissuun. Se saa kuitenkin luvan odottaa.

Pari ensimmäistä päivää siivosin ja jynssäsin ja purin vihoviimeistä Suomesta lähettämääni tavaraerää; kahta kuormalavallista puutarhakalusteita, ruokapöydän tuoleja, kirjalaatikoita, isoisän perintölipastoa jne. jne. En mene vannomaan, että muutto olisi lopullinen, mutta nyt se on ainakin täydellinen. Asuntoa ja pankkitiliä lukuun ottamatta koko maallinen mammonani on nyt Portugalissa. Kotona.

Lonkkansa murtaneen vanhanrouvan toipuminen on edennyt ällistyttävän hyvin. Hän nousee ja kävelee rollaattorin tai kävelykepin avulla kylpyhuoneeseen, myös yöllä. Ei tosin pitäisi, sillä uusi kaatuminen voisi viedä häneltä kirjaimellisesti jalat alta, liikuntakyvyn lopullisesti. Emme voi kuitenkaan pitää häntä silmällä joka hetki emmekä sitoa häntä sänkyynsä. Teen päivittäisiä askareitani kuten ennenkin, käyden välillä katsomassa että hänellä on kaikki hyvin. Naapurin leskirouvasta oli poissa ollessani valtavan iso apu. Naapuriapua on siis yhä olemassa, vaikka huhut kertoivat sen olevan taaksejäänyttä historiaa. Nyt kuittaan moraalista velkaa niittämällä ruohoa hänen vuohilleen ja siipikarjalleen, kun kesähelteellä hänen sydämensä on lujilla. 

Ilma on muutaman viileän päivän jälkeen lämmennyt hellelukuihin. Istun ulkona ja kirjoitan, Gaian maatessa nyt kivilaatoilla takanani, Batatinhan edessäni. Ne vaihtavat paikkaa tiuhaan tahtiin, sillä lopulta kivikin lämpenee. Aamuisin ne lekottavat auringossa, mutta siirtyvät aika pian varjoon. Illansuussa suosikkipaikka pihanurmikolla on sitruunapuun katveessa – muuta varjoa siellä ei ole, sillä istuttamamme palmut ja muut puut ja puskat ovat vielä pieniä.

Aamulla, viedessäni olohuoneessa aamumaitoa särpivälle vanhallerouvalle lääkkeitä, kuulin takasta, lareirasta, rapinaa. Tumman lasiluukun läpi erotin pienenpienen linnun. Se oli varmaan pudonnut savupiipusta kuin epäonninen englantilainen joulupukki. Lähdin etsimään Carlosia apuun. Sisätiloissa olevien pikkulintujen pyydystys on miesten hommaan, ajattelin. En kuitenkaan löytänyt häntä mistään, vaikka auto oli pysäköitynä talon vieressä. Soitin puhelimella. Hän oli käymässä metsässä traktorin kanssa.

Palasin olohuoneeseen. Pieni lintu räpiköi hädissään takassa. Kyllä minun, neuvokkaan suomalaisnaisen, täytyy yksi lintu osata hoidella vapauteen. Peittelin vanhanrouvan sohvalle ja avasin kaikki ikkunat ja ulos vievän oven sekä takkaluukun. Pikkulintu pyrähti lentoon, lensi päin seinää ja toistakin, läiskäisten niihin nokiset jäljet.

Tässä vaiheessa pieni Batatinha äkkäsi, että jotain hauskaa on tekeillä, ja ryntäsi maahan tipahtaneen pöpperöisen tipusen perään.  Tämä kipitti astiakaapin taakse piiloon, minä koppasin koiran syliin ja kiikutin sen lavandariaan. Palasin olohuoneeseen ja löysin pelokkaan lintupolon sohvan takaa. Kärpäslätkällä hätistin sen varovasti liikkeelle ja sain kuin sainkin sen pyrähtelemään ulos pihalle. Missä Gaia yritti ottaa sen kiinni. Kielsin rottweilerinpuolikasta karjuen "EI!" keuhkojeni pohjasta.

Carlos saapui metsäreissulta tässä vaiheessa, pyydysti seinännurkkaan paenneen linnun käsiinsä ja heitti sen ilmaan. Se sai siivet alleen ja lensi autokatoksen päälle, sieltä ties minne. Pikkuisella lintupololla oli aika kauhea aamu mutta silti parempi kuin eräällä toisella, jonka Gaia sai eilen kiinni. Piha on nyt pullollaan pesästä lentäneitä pikkulintuja.

Kahden viikon Suomessa olon jälkeen luulisi olevan vaikea kääntää kieli taas portugaliksi. Ei se kuitenkaan ollut. Kaksikielisyydestä on tullut arkipäivää, tapa elää ja kommunikoida. Koirille puhun aina suomea. Tosin nyt siihen näköjään alkaa sekoittua vähän portugalia. Yhtenä päivänä totesin vesikupin äärellä Batatinhalle, että ”agua on loppu”. Se katsoi silmät pyöreinä mutta tuskin hämmästyksestä, vaan ihan vaan siksi kun sille kaikki on vielä uutta ja ihmeellistä. Niin kuin oli minullekin muutama vuosi sitten kun Portugaliin tulin.

Nyt olen vanha konkari, kuin kuka tahansa paikallinen asukas, joka päivän kuumimpaan aikaan hakeutuu varjoon. Kesä on jo pitkällä, kasvimaalta korjattu ensimmäistä satoa, pelloilla maissi kasvaa kohisten. Aurinko laskee ilta toisensa jälkeen myöhemmin, kultaa taivaan ja talon kaakeliseinän, mutta ei mene kuin muutama päivä kun päivien pidentyminen kääntyy päinvastaiseen suuntaan. Nyt ei malttaisi olla sisällä, ei päivällä eikä illalla. Kesästä pitää ottaa kaikki valo ja lämpö irti, sillä kyllähän me kaikki tiedämme mitä muutaman kuukauden kuluttua on taas luvassa.

Mutta ei ajatella nyt sitä, eihän. Näiden supisuomalaisten päivänkakkaroiden kera toivotan hyvää Juhannusta lukijoille Suomeen, me täällä tulemme São Joãon ja sardiinien kanssa perässä parin päivän kuluttua. 

keskiviikko 10. kesäkuuta 2015

Paluu tulevaisuuteen

Anteeksi, rakkaat lukijat, pitkä hiljaisuus. Suomen matka oli, kuten tavaksi näyttää vakiintuneen, varsin ohjelmantäyteinen. Tätä kirjoittaessa istun, en Frankfurtissa, vaan Oslon lentokentällä. Seuraavaan lentoon on muutama tunti aikaa. Matka vie tämän vuorokauden aikana vielä Lissabonin kautta Portoon ja sieltä kotiin Vila do Condeen. Peffa on lujilla, samoin kärsimättömän kärsivällisyys. Haluaisin vain astua hissinnäköiseen kojeeseen ja sanoa ”Beam me down”, ja hups, olisin hetkessä perillä kotona matkalaukkuineni ja vesipulloineni.

Lähtötunnelmat ovat aina haikeat, lähti mihin suuntaan vaan. Ne ovat niin haikeat, että sitä jopa kyseenalaistaa oman ratkaisunsa asua ulkomailla, kaukana omasta perheestä ja parhaista ystävistä. Miksi ihminen sitten tekee niin? Kai siksi, että oma perhe ja ystävät eivät täytä elämää 100-prosenttisesti. Elämässä on paljon muutakin silloin kun elää itsensä, ei muiden ihmisten kautta. Pitää tehdä omia tekojaan, elää omaa elämäänsä, olla oma itsensä.

Hämä-hämähäkki kiipes elämänlangalle.
Irtiottoon lähtiessäni tunsin olevani vapaa. Vihdoin. Muut ihmiset, töissä, eivät enää komennelleet minua, enkä ollut enää juna-aikataulujen ja kännykän ja sähköpostin orja. Vapaus on kivaa, mutta liekö luonnon laki, että se on yhtä ohikiitävää kuin elämä itsekin. Luovuin täydellisestä vapaudesta vapaaehtoisesti muuttaessani maatilalle. Joskus hetkittäin haikailen sen perään, mutta toisaalta olen saanut paljon muuta sen tilalle. Tasapaino lienee säilynyt.

Vapaus mennä ja tulla ja mennä taas on jatkossa entistäkin tiukemmalla. Vanhanrouvan murrettua lonkkansa häntä ei voi enää jättää yksin, ei ainakaan muutamaan viikkoon tai jopa kuukausiin. Hän ei pääse omin avuin jalkeille. Naapurin leskirouva on käynyt nyt auttamassa, huomisesta lähtien minä hoidan vessareissut ja pesemiset. ”Tunnetko sen velvollisuudeksesi?” minulta kysyttiin eilen. ”Tunnen”, vastasin. Se kuuluu rooliini maatilan emäntänä, avominiänä vieraalla maalla. Kuinka voisin kieltäytyäkään? Ei tule kuuloonkaan.

Järvenpään asuntoni ei mennyt kaupaksi siinä ajassa mitä olin toivonut, joten etsin sille uudet vuokralaiset. He alkoivat kantaa tavaroitaan sisään silloin kun vielä jynssäsin kylpyhuoneen lattiaa edellisten asukkaiden jäljiltä. Asunnolla pidetyt kolme tai neljä myyntinäyttöä houkuttelivat paikalle vain yhdet katsojat uteliaisuudesta, muutoin yhteydenottoja tuli vain kiinteistövälittäjiltä ja kahdelta afrikkalaiselta, jotka olivat valmiit maksamaan asunnosta pyydetyn hinnan edes näkemättä sitä. Joopa joo. Aloin heti rustaamaan kauppakirjaa. Mielikuvitussellaista.  

Talo heijastuu sadepisarassa.
Vuokrausilmoitus eräällä Internetin ilmaissivustolla poiki parissa viikossa pitkälti toistakymmentä yhteydenottoa. Monilla asuntotarve oli akuutti, useimmiten eron vuoksi. Pssst! Kerron teille salaisuuden, jonka kaikki jo tietävät: Suomeen tarvitaan lisää vuokra-asuntoja. Niitä ei ole vieläkään tarpeeksi, vaikka vuokra-asuntopulasta on puhuttu niin kauan kuin muistan, ja se on aika kauan.

Kun julkisin toimin ei saada (vieläkään) rakennettua vuokra-asuntoja tarpeeksi nopeassa tahdissa, pitäisi tukea yksityisten asunnonomistajien vuokraustoimintaa. Miltä kuulostaisi vuokratulojen verotuksen alentaminen tai poistaminen sillä ehdolla, että vuokra ei ylitä tiettyä tasoa?

Mutustellaanpa tätä ajatusta hetken verran. Nyt Kela tukee monen vuokra-asujan asumista (tämän johtopäätöksen voin helposti vetää saamistani yhteydenotoista ja kerrotuista taustoista). Yksityinen vuokranantaja maksaa vuokratulosta vähennysten jälkeen veroa 30 %. Hän haluaa tietysti kattaa vuokratuloilla yhtiövastikkeen, korjauskulut ja verot ja saada jotain itselleenkin. Käytännössä vuokralainen maksaa em. kulut, monissa tapauksissa siis Kela eli valtio. Yksi käsi ottaa, toinen antaa.

Oman maan mansikka. 
Jos vuokratulo vapautettaisiin verosta, edellyttäen vuokrien sääntelyä, laskisivat vuokratasot, työssäkäyvillä vuokra-asujilla jäisi enemmän rahaa kulutukseen tai säästämiseen omaa asuntoa varten, tukia saavilla maksettavien tukien määrä laskisi ja Kela menot sen myötä. Vuokranantajalle sillä olisi suuri psykologinen vaikutus. Se tuntuisi jotenkin vapauttavalta, ja motivoisi vuokraustoimintaan, joka, voin taas rinta kokemuksesta kumisten kertoa, ei ole aina hauskaa. Ei keppiä vaan porkkanaa!

En ole talousnero, enkä ymmärrä valtiontaloudesta oikeastaan mitään. Totta puhuen neljän tunnin pätkäyöunien jälkeen ei kai pitäisi miettiä saati sitten kirjoittaa julkisesti tällaisia ajatuksia. Teen niin kuitenkin. Miksi? Koska siihen minulla on vapaus. Siitä en luovu, en vaikka mitä saisin tilalle.

Pitkän paluumatkan ensimmäinen etappi on saavutettu. Tulevaisuus hieman pelottaa. Osaanko, jaksanko, haluanko tehdä kaikkea sitä mitä on tarpeen tehdä? Miten kaikki sujuu, kuinka pitkään vanhanrouvan toipuminen vie, miten minulla jää aikaa kaikkeen siihen mitä haluan tehdä ja mitä tarvitsee tehdä? Palaan kotiin, tulevaisuuteen, joka pitää sisällään entistä enemmän kysymysmerkkejä ja vähemmän valmiita vastauksia. Varmuus on vain siitä, että elämää eletään päivä kerrallaan, ei ahmita sitä sen enempää. 


Kuvituksena aiemmin napattuja kukkakuvia Järvenpään asunnon pihalta. Suurin osa niistä näytti nyt tukehtuneen rikkaruohojen alle.