perjantai 29. tammikuuta 2016

Ei-Kenenkään Maria

Viime viikonloppuna S. Pedro, säiden pyhimys, palaili lomiltaan ja toi mukanaan tuulahduksen tropiikista. Lämpötilat kapusivat yli kahdenkymmenen asteen. Sunnuntaina grillasimme ensimmäisen kerran tälle vuodelle. Tammikuussa sellaiset lämpötilalukemat eivät ole ihan tavallisia.
Maanantaina ystävämme Pedro muutti kuitenkin mieltään ja rojautti taas kunnon vesisateen. Ehkä hän oli nähnyt sosiaalisessa mediassa itseään koskevia pilakuvia (”Taas se unohti hanan auki” jne.), ja veti palollisen herneitä pyhään nenäänsä.

Vaikka sunnuntaina oli oiva ilma käydä äänestysuurnilla sanomassa sanasensa Portugalin tulevan presidentin puolesta, vain alle puolet äänioikeutetuista käytti mahdollisuuttaan vaikuttaa. Alhaiset äänestysprosentit ovat Portugalissa ikävän tuttua. Ihmisiä ei kiinnosta politiikka, poliitikkoja pidetään oman edun tavoittelijoina ja suorastaan huijareina. Aina ei olla edes kovin kaukana totuudesta; entinen pääministeri José Socrates on näyttänyt esimerkkiä ja on tällä hetkellä syytettynä rahanpesusta ja lahjusten vastaanotosta ja ties mistä. Epäilyt ja todisteet ovat niinkin vahvoja, että miestä pidettiin telkien takana tutkintavankeudessa melkein vuoden ajan.

Kaksi kautta maataan palvellut presidentti Anibal Cavaco Silva vaikutti äänestysuurnan äärellä tehdyssä haastattelussa silminnähden huojentuneelta. Helpotus suorastaan huokui hänestä, ja hän itsekin totesi olevansa nyt varmasti oikeutettu vähän lepäilemään. Vaikka presidentin asema Portugalissa on suurin piirtein yhtä vahva kuin Suomessa, on se kuitenkin näkyvä pesti. Presidentin sanomaa kuuntelee tarkalla korvalla varmasti moni muukin kuin meidän vanharouva. Journalistit ainakin.

Uudeksi presidentiksi valittiin ennakko-odotusten mukaisesti Marcelo Rebelo de Sousa, joka kulkee professorin tittelillä. En tosin tiedä tarkoitetaanko sillä asemaa yliopistossa vai yleisesti opettajaa, sillä sana on portugaliksi sama. Huhujen mukaan hän on hyperaktiivi, joka nukkuu vain 4-5 tuntia yössä. Epäilemättä intelligentti ja intellektuelli mies, myös vähän omien polkujensa kulkija. Hän muun muassa asuu vuokra-asunnossa Cascaisissa, koska pitää asunnon omistamista turhana. Hän aikoo myös jatkossa presidenttinä asua samassa asunnossa eikä muuttaa presidentin virka-asuntoon Belémin palatsiin. Tämä aiheuttaa tietenkin päänvaivaa heille, jotka vastaavat hänen turvallisuudestaan.

Professor Marcelo, kuten häntä yleisesti tuttavallisesti kutsutaan (ainakin tähän asti), on kansalaisille hyvinkin tuttu, sillä hän on viikoittain toiminut kommentaattorina kansallisen tv-kanavan ajankohtaislähetyksessä. Hän on ilmaissut mielipiteensä päivänpolttavista asioista jalkapalloa myöten ja esitellyt kasan, suorastaan valtavan läjän uunituoretta kirjallisuutta. Kotikatsomossa arvuuttelemme sitä kuka kirjat on studioon kantanut, tuskin professor Marcelo itse. Hän on hintelä mies, joka puhuu nopeasti ja pitkiä lauseita vetämättä välillä henkeä, ja sitten kun on pakko pysähtyä haukkaamaan happea, hän tekee sen nopealla, terävällä vedolla. Aikaa ei sovi hukata hengittämiseen. Studiossa hänellä on edessään kello, josta hän ottaa aikaa miten paljon mihinkin aiheeseen on mahdollista käyttää. Sanottava ei häneltä varmasti lopu. Minua alkaa suorastaan hengästyttää ohjelmaa seuratessa.

Eleidensä ja ilmeikkyytensa ansiosta professor Marcelo on sketsiohjelmien suosikkihahmo. Jännityksellä seuraamme mitä koomikot seuraavaksi keksivät, sillä tasavallan presidentin kanssa on oltava kieli keskellä suuta. Ettei käy niin kuin eräälle toiselle kommentaattorille, toimittaja ja kirjailija Miguel Sousa Tavaresille, joka kutsui Cavaco Silvaa (kuten tätä vähemmän tuttavallisesti kutsutaan) pelleksi, palhaço. Tästähän saatiin aikaan lähes sisäpoliittinen kriisi ja vaihteeksi jotain uutta virkistävää uutisiin.

Vaalikampanjointi oli jokseenkin latteaa ja väritöntä. Ehkä pientä piristystä antoi koko kansan Tino, entinen katukiveäjä, laulaja ja muistaakseni myös leipuri Tino de Rans. Tasavallan presidentti olisi ollut hieno lisä ansioluetteloon, mutta Tino ei kuitenkaan vakuuttanut äänestäjiä osaamisellaan ja kokemuksellaan. Silti hän ei jäänyt jumbotilalle, vaan sijoittui äänestyskisassa kuudenneksi kymmenestä ehdokkaasta. Ei yhtään huonosti.

Naisehdokkaita oli kaksi, Marisa Mateus ja Maria de Belém, jonka nimi ei tällä kertaa ollut enne päästä Belémin palatsin valtiattareksi. Eipä silti, hänestä käytetään lempinimeä Maria de Ninguem eli Ei-Kenenkään Maria, joka on perua taannoisesta poliittisesta satiirista, joka käsittääkseni vastasi suomalaisia Sylkiäisiä (Spitting Image). Maria sai äänistä vain muutaman prosentin ja valtavasti vaalikampanjavelkaa.

Valtio muuten tukee vaalikampanjoita 1,50 eurolla per annettu ääni. Tietyt ehdot pitää kuitenkin täyttyä, ei paneuduta siihen sen syvemmin.

Kun vasta hiljattain Portugalia luotsaamaan auvoiseen tulevaisuuteen saatiin uusi pääministeri ja hallitus, niin heti perään vaihtuu presidentti. En menisi kuitenkaan väittämään, että muutoksen tuulet henkivät ilmassa. Todennäköisesti kaikki jatkuu entiseen rataan sillä maan politiikasta päättävät poliitikot, eivät äänestämättä jättäneet kansalaiset.

Paitsi jos professor Marcelo, omien polkujensa kulkija, pistää vähän vipinää hallituksenkin housunpuntteihin.

Tällaisissa mietteissä lähdin Portugalista Suomea kohti torstaina. Viikon verran vierähtää asioita hoidellessa, perhettä ja ystäviä tavatessa. Huolta kannan kotiin jääneistä, Carlosista, vanhastarouvasta ja varsinkin pikku Batatinhasta, joka on ottanut pahaksi tavaksi livahtaa kadulle heti kun joku porteista raottuu. Olenkin viime päivinä saanut (siis joutunut) juosta sen perässä katua alas tai ylös, riippuen siitä kumpaan suuntaan se on lähtenyt kirmaamaan, ja saatuani kiinni kymmenkiloisen koiran kantanut sen kotiin toruen sitä kovasti, mille se ei kyllä korvaakaan lotkauta. Olen harvoin tavannut niin lunkia koiraa. Se on kuin nuori teini, joka tekee juuri niin kuin haluaa vaikka sille kuinka motkottaa. Puuttuu vain kuulokkeet korvista.


Kuvina tällä kertaa talvisia näpsäyksiä Järvenpäästä, otettu 1.1.2012, jolloin asuin viimeistä talvea Suomessa. 

tiistai 19. tammikuuta 2016

Onnea on… kuiva tyyny

Joulun tienoilla tapahtui se mikä tapahtuu joka talvi, ennemmin tai myöhemmin: säistä vastaava pyhimys, São Pedro, väänsi taivahan vesihanat auki ja lompsi itse lomalle. Siitä lähtien hän on, olen jokseenkin varma, paistatellut päivää poutapilven longalla jossain lämpimässä ja aurinkoisessa ja kuivassa paikassa, eikä hänellä näytä olevan kiirettä takaisin.

Sillä välin täällä Portugalissa on tipahdellut vettä taivaalta melkein joka päivä, välillä enemmällä, välillä vähemmällä innolla. Alkuaikojen jälkeen lämpötilakin on laskenut, mikä on toisaalta vähän keventänyt suhteellista ilmankosteutta. Se ei ole enää ihan 97 %.

Sisätiloissa tilanne on jotenkuten kiikunkaakun hallinnassa, kun juoksutan kosteudenpoistolaitetta huoneesta toiseen: aamulla alakerran kylpyhuoneeseen kun pesaisen hiukset, sitten kun siellä on kuivaa, kannan koneen yläkertaan makuuhuoneeseemme, sieltä ylätasanteelle ja mahdollisesti toiseen kylpyhuoneeseen, takaisin alakertaan ja työhuoneeseen, missä on paljon kankaita ja lankoja, sitten ala-aulaan ja oikein kosteina päivinä myös keittiöön, vielä takaisin kylpyhuoneeseen, kun käymme suihkussa, ja illansuussa uudestaan ylös kuivattamaan vanhanrouvan huoneen ennen kuin hän menee nukkumaan.

Pelkästään raskaan laitteen rahtaaminen paikasta toiseen, ylös ja alas ja ylös ja alas, käy pienestä treenistä. Mitä minä kuntosalilla muka tekisin? Jos täällä kylillä sellaista siis olisi.

En maininnut olohuonetta. Illansuussa takkaan laitettava tuli kierrättää ja kuivattaa ilmaa. Puita kuluu kopallisen verran illassa. Talossa on systeemi, joka kierrättää takan poistoilman lämmön putkia pitkin yläkerran huoneisiin, kun kytketään vintillä oleva tuuletin päälle. Emme ole kuitenkaan käyttäneet sitä. Lämpö on aika vähäistä, ja mielestäni se haisee vähän savulle.

On sateen lomaan mahtunut toki aurinkoisiakin päiviä. Ne voi tosin laskea yhden käden sormilla, mutta parempi sekin kuin ei mitään. Kun säätiedotus lupaa aurinkoa seuraavalle päivälle, pesen edellisenä iltana pyykkiä ja hyökkään heti aamusta ripustamaan ne ulos aurinkoon. Hyvässä lykyssä ne ehtivät kuivua päivän aikana, mutta aina ei. Illansuussa pyykit pitää kerätä narulta pois ja viedä takaisin sitten kun sää sallii. 

Ulos aurinkoa ottamaan, apanhar sol, vien myös petivaatteet. Untuvatyynyt tuntuvat imevän tehokkaasti kosteutta, mutta kun olen käyttänyt sellaisia vuosikymmeniä, en osaa vaihtaa keinokuitutyynyihin. Joistakin juurtuneista tavoista sitä pitää kiinni kynsin, hampain ja varpain. Muutaman sadepäivän jälkeen untuvatyyny on kaikesta huoneenkuivatuksesta huolimatta raskas ja nahkea. Inhottava siis. Vetäisen sen päälle unihuopaani, äidin lähettämää fleece-peittoa, ja matkaan höyhensaarille.

Viime viikolla oli peräti kaksi peräkkäistä aurinkoista päivää, perjantai ja lauantai. Heti perjantaiaamuna kiikutin ulos narulle kaksi koneellista pyykkiä ja kuivatustelineen päälle tyynyt, lauantaiaamuna uudet pyykit ja samat tyynyt. Carlos viritti lisää narua pihan perälle, jotta saatiin meidän ja vanhanrouvan peitot ulos tuulettumaan. Aurinko viritti minuun siivousvireen, pistin imuroiden ja sain pitkästä aikaa pestyä keittiön lattian ja vähän olohuoneestakin koirantassunjälkiä. Siivoaminen on kivaa kun on siihen sopiva ilma. Muulloin kuivaa pakkopullaa. 

Saatuani lauantaina siivouksen päätteeksi olohuoneeseen tuoreet kukat maljakkoon – kalloja laitumen laidalta kiivipuun alta – päätin, että nyt on siivousoluen aika. Vanharouva oli lähtenyt serkkunsa luo, Carlos teki lähtöä kahvilaan, pyysi minua mukaan, mutta päätin jäädä kotiin. Kapusin oluttölkin kanssa pihan perälle, piharakennuksen vintin rappusille, minne aurinko paistaa pisimpään illalla. Tummassa villamekossa ja mustassa villatakissa tuli kuuma. Pistin silmät kiinni ja leikin olevani saunassa. Rappuset olivat lauteeni, syliin tunkenut, kuumuutta läähättävä rottweilerinpuolikas kiukaani ja kädessä oleva Super Bock saunaolueni. Oli melkein ihan aito lauantai-illan tunnelma.

Hikoiltuani lauteilla tarpeeksi menin suihkuun. Illalla söimme makkaraa ja perunamuussia.

Sunnuntaiaamuna raotellessani silmiä ajattelin, kuinka ihanaa on kun pään alla on kuiva tyyny. Kerroin siitä kohta Carlosillekin, ja senkin, että onnellisuuden salaisuus on siinä, että osaa löytää sen pienistä asioista. Ei tarvitse olla kuningas. Hän totesi, etteivät kaikki kuninkaat ole onnellisia.

Olimme hetkeä aiemmin keskustelleet Portugalin viimeisestä kuninkaasta ja tämän jälkeläisistä, joista joku markiisi se ja se olisi uusi kuningas jos monarkia palautettaisiin, kuten viimeisimmissä parlamenttivaaleissa jokin puolue ajoi asianaan.

Vinksallaan. 
Sunnuntaina pidetään presidentinvaalit. ”Taas yksi presidentti lisää kansan elätettäväksi”, totesi vierustoveri ruokapöydässä. Ennestään heitä on viisi elossa olevaa. Monarkia tulisi varmaan halvemmaksi, ja olisi sitä paitsi paljon romanttisempaa. Prinsseissä ja prinsessoissa on jotain, joka vetoaa pikkutyttöön minussa. Siihen, joka salaa päiväunelmoi tiaroista ja pöyheistä hameista ja herneistä patjan alla ja lasikengistä ja uljaista prinsseistä. 

Mutta koska en ole prinsessa enkä tuntisi mitään vaikka patjani alla olisi kokonainen hernepussi, olen onnellinen kuivasta tyynystä silloin kun voin, ja siitä, että voin ottaa saunaoluen ulkona keskellä tammikuuta, poimia puusta kypsän appelsiinin ja kukkia pellonlaidalta, ja monesta muusta pienestä asiasta. 


Aurinkoiset kuvat Guimarãesin kaupungista, jossa Portugalin sanotaan saaneen alkunsa. 

keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Terveydenhoitoa portugalilaisittain

Muutama päivä sitten Suomessakin uutisoitiin ikävästä tapauksesta, kun alle 30-vuotias aivoverenvuodon saanut mies menehtyi odottaessaan kolmatta päivää leikkaukseen pääsyä. Onnetonta oli, että hän sairastui perjantaina, ja hänet vietiin lissabonilaiseen sairaalaan, jossa ei viikonloppuisin tehdä neurokirurgisia leikkauksia. Tapaus nostatti Portugalissa luonnollisesti suuren kohun, varsinkin kun kävi ilmi, että kyseisessä sairaalassa neurokirurgian henkilökunta ei ole viikonloppuisin töissä säästötoimien vuoksi. Sitä, miksi miestä ei siirretty toiseen sairaalaan, selvitetään.

Tällainen tapaus pistää tietenkin miettimään terveyden- ja sairaanhoidon tasoa säästökuurin kourissa pyristelevässä maassa. Hyvä tahtokaan ei riitä hoitamaan jos ei ole tarpeeksi henkilökuntaa. Varsinkin julkisissa sairaaloissa ja terveyskeskuksissa sekä lääkärien että hoitajien palkkataso on niin surkea, ettei ole ihme, että hoitohenkilökunta hakeutuu yksityisiin sairaaloihin tai ulkomaille. Terveydenhoitoon kohdistuvat kululeikkaukset ovat aina väärä kohde.

Hakeuduin itse noin vuosi sitten paikallisen terveyskeskuksen pakeille, sillä eteisvärinätaipumus vaatii aika ajoin sydänfilmin ja muutaman peruskokeen oton. Minulle nimettiin oma perhelääkäri (médico da família), joka on sattumoisin kotoisin Venäjältä, ja varattiin hänelle aika. Kun paria viikkoa myöhemmin menin vastaanotolle, lääkäri teki perusterveysselvityksen, otti painon ja pituuden ja mittasi verenpaineen. Hän määräsi minulle laboratoriotutkimusten lisäksi kolme muuta tutkimusta: sydänfilmin lisäksi yhden tutkimuksen ikäni vuoksi ja toisen vanhan vaivan uusiutumisen vuoksi. Samalla varattiin seuraava aika ja vietiin hoitajan luo ottamaan jäykkäkouristusrokotus. Vastaanottomaksu oli viisi euroa.

Marssin läheiseen laboratorioon (analises clínicas) kokeita varten. Periaatteessa voi käydä missä tahansa laboratoriossa, jolla on sopimus valtion kanssa. Kokeet maksoivat muutaman euron ja tulokset sain hakea sieltä itse kun ne valmistuivat. Ne saa pyydettäessä myös sähköpostitse.

Kolmen muun tutkimuslähetteen kanssa menin Vila do Condeen Santa Casa de Misericórdian tutkimusyksikköön varaamaan ensin ajat. Olin henkisesti varautunut juoksemaan Vilassa kolmena päivänä joskus monen kuukauden kuluttua. No ei. Virkailija naputteli tietokonetta ja kysyi mihin aikaan päivästä minulle sopisi parhaiten tulla. Tutkimukset ajoitettiin kahden viikon päähän samalle päivälle viiden minuutin välein.

Tutkimukset maksoivat taas muutaman euron, ja tulokset sain hakea samasta paikasta seuraavana päivänä. Sain rauhassa kotona lukea kirjalliset lausunnot, joten lääkärin vastaanotolla ei mennyt aikaa selittämiseen puolin tai toisin.

Minusta tämä toimii ihan hyvin.

Ensimmäisellä vastaanottokäynnillä koholla ollut verenpaine aiheuttaa yhä seurantaa, vaikka se on sittemmin ollut ihan normaali. Kohonneeseen verenpaineeseen tunnutaan suhtautuvan vakavasti, ehkä siksi, kun aivoveritulppa on yleinen kuolinsyy. Sen sijaan että minulta olisi kyselty suolan käytöstä ja nassuttamani salmiakin määrästä, on toppuuteltu juomasta niin paljoa vihreää teetä. Kun ennen lipittelin melkein litran verran aamussa, olenkin nyt laskenut sen pariin mukilliseen. Ei, en ole siirtynyt suurempaan mukiin.

Perusterveydenhuolto näyttää siis toimivan ihan hyvin. Tosin vanha, uusiutunut vaivani olisi varmasti jo leikattu Suomessa, täällä ei, mutta lisätutkimuksia sen vuoksi on nyt tehty.

Päivystyspoliklinikoidenkin ruuhkista uutisoidaan aika ajoin. Ongelman taustalla on muun muassa se, että flunssaiset ja muut ”pikkuvaivaiset” ihmiset hakeutuvat sairaaloihin terveyskeskusten sijaan. Perhelääkäreillä on päivystysaikoja ilman ajanvarausta, mutta niiden aikojen ulkopuolella voi olla vaikea saada akuuttiin vaivaan apua. On lisäksi paikkakuntia, joilla lääkäripulan takia ei kaikille asukkaille voida nimetä omaa perhelääkäriä. Sen vuoksi on järjestetty jopa mielenosoituksia.

Iso ero Suomeen verrattuna on sekin, että joitakin lääkkeitä voi ostaa ilman reseptiä, kunhan on tyhjä lääkepakkaus mukana. En sano että tämä koskisi kaikkia lääkkeitä, mutta ainakin rytmihäiriölääkkeet hoituvat ihan näppärästi. Antibiootteja ei kuitenkaan nykyään saa ilman reseptiä. Joistakin lääkkeistä valtio korvaa osan kun on lääkärin resepti.

Mikäli harkitsee Portugaliin muuttoa esim. eläköitymisen yhteydessä, voi mielestäni olla ihan rauhallisin mielin terveydenhoidon suhteen. Kelan kanssa tulee selvittää mitä papereita Suomesta tarvitaan mukaan, sillä eläkeläisen terveydenhoidon kustantaa Suomen valtio. Ei ole yhtään huono ajatus ottaa myöskään sairauskuluvakuutusta ennen muuttoa. Tuntuuhan se isolta summalta vuositasolla, mutta akuutissa sairastumisessa voi hakeutua yksityiseen sairaalaan ja välttyä mahdollisesti tuntien jonotukselta julkisessa sairaalassa. Ihan kuten Suomessakin. Eihän sielläkään kaikki pelaa täydellisesti.

Vietin muutama vuosi sitten yön Hyvinkään sairaalan päivystyksessä eteisvärinän iskettyä. Meitä oli samassa huoneessa muutama henkilö vierekkäin kovilla lavitsoilla, eikä paikalla ollut myöhään sunnuntai-iltana ainuttakaan valmista lääkäriä. Kuulin kun yövuorossa ollut kandi soitti hädissään jonnekin ja kysyi neuvoa mitä tälle ”flimmerille” tehdään. Syke huiteli silloin jossain 140 ja 190 välillä, ja hoitajat kävivät virittämässä valvontalaitteen hälytysrajoja, koska kone pimputti koko ajan. Yö meni valvoessa, ja aamulla kun vuoroon tuli pätevät lääkärit, aloitettiin lääkekokeilut. 

Luulen kuitenkin, että jos kyseessä olisi ollut sydäninfarkti eikä eteisvärinäkohtaus, olisi terveyskeskus lähettänyt minut ambulanssilla Helsinkiin eikä Hyvinkäälle.  Suomessa sairaaloiden välinen koordinaatio pelaa, Portugalissa se tuntuu vielä ontuvan, mutta ehkä asiaan hiljalleen saadaan parannusta.  

Tällä kertaa siis tylsähkö tarina terveydenhoidosta, ensi kerralla taas toisenlaiset jutut. 

Kuvat Ovarin pienestä kaupungista. Ihan vaan sattumalta valittu. 

tiistai 5. tammikuuta 2016

Selkärangassa kaksi kieltä

Olin viime viikolla niin tuohtunut teleoperaattorin vaihdosta, että unohdin ihan täysin kertoa miten tarinailta Bookshop Bivarissa meni. Se oli nimittäin todella mukava ilta. Kyllä, ääni värisi kun aloitin lukemaan englanninkielistä lyhyttarinaa, mutta sain kursittua itseni kasaan, ja sen jälkeen sujui ihan hyvin. Paikalla oli väkeä tuvantäydeltä ja montaa eri kansallisuutta, myös suomalaisia, tietenkin. Trubaduuri Chrisu Österberg loi tunnelmaa laulullaan ja soitollaan, ilmassa tuntui glögin mausteinen tuoksu. Ohikulkijat kurkkivat uteliaina kirjakaupan isoista näyteikkunoista pimeässä illassa.

Paikalla oli myös eräs vähän vanhempi nainen, joka heti tultuaan vetäisi selkäänsä perhosensiivet. Jännä sattuma, sillä tarinassanikin oli perhonen. Sattumaa tietenkin myös se, että hänellä oli sama nimi kuin työn alla olevan kirjoituksen päähenkilöllä. Elämä on täynnä tarkoituksettomia sattumia. Nainen antoi Chrisulle ja minulle pienet sileät kivet, joihin oli maalattu kiinaksi nimemme ja minun kiveeni myös tarinankertojaa tarkoittava sana, en tiedä mitä Chrisun kivessä oli. Hän pyysi meiltä nimikirjoitukset tapahtumamainokseen. Yritin keksiä jonkin fiksun viestin siihen ja tunsin itseni melkein rokkitähdeksi. Kuulin sittemmin, että tämä eksentrinen nainen on vakiovieras kirjakaupassa. 

Olin ajatellut viipyä Lissabonissa parikin päivää, mutta jonkinasteinen väsymys iski, ja lähdin junalla kotia kohti jo ennen puoltapäivää. Aika tiukille tosin meni; olin Orienten asemalaiturilla 4 minuuttia ennen kuin juna kurvasi paikalle. Kotiin saavuin illansuussa ja heti arjen askareiden pariin vaikka sunnuntai olikin.

Tällä viikolla on ainakin toistaiseksi viimeinen suomentunti. Oppilaani muuttaa ensi viikolla Suomeen. Mieli on vähän haikea, vaikka välillä on ollutkin vaikea keksiä opetusmateriaalia, eikä kieliopetus Skypen kautta ole aina ihan helppoa. On ollut kuitenkin jännä seurata oppilaan kehitystä sekä tarkastella omaa äidinkieltään ihan eri näkökulmasta ja nähdä sen monimuotoisuus. Usein oppilas on kysynyt ”Miksi sanotaan näin eikä näin?” ja itsekin on saanut miettiä että tosiaan, miksi? Ehkä tiettyjen sijamuotojen käytölle tietyissä yhteyksissä ja tiettyjen verbien ohella on olemassa loogiset selitykset, mutta kun on oppinut kielen ns. naturellisti (ihan oma termini) eli kuulemalla ja toistamalla sanoja ja puhetta vauvasta lähtien, ne selitykset ovat piilossa jossain selkärangan uumenissa. Toisin sanoen niistä ei ole harmainta hajua.

Selkärankaan mahtuu useampi kuin yksi kieli. Kun ennen englanti oli toinen vahva kieleni, nyt on portugali kiilannut ohi. Ei siksi, että puhuisin sitä täydellisesti ja virheettömästi, kaukana siitä, mutta se on arjen käyttökieli. Koirille puhun enimmäkseen suomea, ja aika paljon niille juttelenkin. Siihenkin sekaan on alkanut pujahtaa portugalia: ”vamos á cozinha”, kun on tarkoitus siirtyä porukalla olohuoneesta keittiöön; ”anda!”, kun jompikumpi jää keittiön ja olohuoneen väliselle porrastasanteelle tien tukkeeksi; ”siiimmm, siiimmm” kun annan Batatinhalle vatsahierontaa, joka saa välillä villin koiran rauhoittumaan.

Kun tänä aamuna heräsin, ensimmäiset sanat Carlosille olivat: ”Bom dia. Olipa outoja unia.” Huomasin puhuvani suomea ja lisäsin heti perään ”que sonhos esquesitos. Unien kielestä en tiedä. Niissä ei puhuta paljoa. Ne ovat välillä vähän kuin Kaurismäen elokuvia. Aki Kaurismäestä illalla juttelimmekin ennen unen tuloa. Hänestä, Sibeliuksesta ja Lasse Virénistä. Siis kuuluisista suomalaisista. Mistä te muut juttelette illalla unta odotellessa, kumppaneidenne, itsenne tai lemmikkienne kanssa? Olisi kiva tietää.

Sitten pakollinen säätiedotus. Olin aamuyöstä hereillä, kun yhtäkkiä tuuli alkoi ujeltaa ikkunaraoista ja ilmanpaineen suorastaan tunsi. Meni muutama sekunti, ja ikkunoihin alkoi räiskiä rakeita, graniz tai saraiva. Rankka kuuro kesti vain pari minuuttia, ja sitten maailma taas hiljeni. Vähän myöhemmin ilmiö uusiutui salaman, raio tai relâmpago, kera. Tänään ilma lienee muutamaa astetta eilistä kylmempi, nenämittarilla arvioiden, sillä lämpömittaria meillä ei ole muuten kuin netistä katsomalla. Välillä paistaa hetken, välillä taivas roikauttaa sade- tai raekuuron. Serra da Estrelan vuoristossa satoi ensilumi. Pyykinpesusta on turha haaveilla muutamaan päivään. Tämä on talvea, inverno. Eilisaamuna kun Carlos availi ikkunaluukkuja ja näin harmaan taivaan, vetäisin peittoa takaisin korville ja kysyin voisinko palata asiaan parin viikon kuluttua.


Vaikkei sisällä kylmä olekaan, odotan iltaa. Takkaan laitetaan tuli, joulumäntyyn sytytetään valot, koirat rauhoittuvat nukkumaan, toinen ruokapöydän alle, toinen takan eteen, välillä vaihtavat paikkaa ja tulevat jalkojen juureen. Kun sanat, suomenkieliset, alkavat hyppiä tietokoneen ruudulta silmilleni ja käsivarsista katoaa veri, pistän koneen kiinni ja tartun kutimiin. Talvi on tällaista: uneliasta, pitkästyttävää, hiljaista, rauhallista, pimeää. Silti ei ole varaa pysähtyä, ei jäädä sänkyyn odottamaan paisteista päivää, ei akkuja latailla eikä laiskotella. Päivät pitenevät jo, pimeä aika vähenee, kevät lähenee. 


Kuvat otettu 366 päivää sitten Angeirasin kalastajakylässä. Ja mitäpä muutakaan kalastajakylässä olisi kuin kalastusvekottimia. Ja suojeluspyhimys, tietenkin.