keskiviikko 27. toukokuuta 2015

Mahtisonnin lemmenliekit

Jättiläismuurahainen kävi yhden yön aikana munimassa. Heinätyöt on saatu päätökseen. 
Eräänä aamuna viime viikolla heräsin kukonlaulun aikaan, kuten yleensäkin, mutta naapurien kukkojen kilpakieunnan lisäksi ulkoa kuului outoa ääntä. Eräänlaista mylvintää. Ääni voimistui ja voimistui, ja huipentui lopulta pitkään, kumeaan mylväisyyn, josta lähinnä tuli mieleen rintaansa takova gorilla. Sen perusteella mitä luontodokumenteista olen kuullut.

Vasikat ovat aitauksessa talon vieressä. Päivän aikana selvisi, että nuorimmalla naaraspuolisista vasikoista on koirakielellä juoksuaika. En tiedä miksi sitä nautakielellä kutsutaan. Joka tapauksessa tämä kaunis, liki valkoinen vasikka on varhaiskypsä, sillä sillä on ikää vasta kahdeksan kuukautta. ”Tem uma cara bonita”, ”Sillä on kauniit kasvot”, olen useasti todennut Carlosille, tuijotellessani lumoutuneena kaunista vasikkaa. Kutsutaan häntä nyt vaikka Lindaksi (suom. nätti, kaunis). Linda näyttää niin ihannelehmältä kuin nuori vasikkaneito vain voi näyttää: sillä on tummat, kosteat silmät, pitkät silmäripset, pusuhuulet, hoikat sääret ja leveät lanteet.

Kolme kanaa yllätti yhtenä aamuna neljällä munalla.
”Ei sillä ole kasvoja, sillä on turpa”, huomauttaa Carlos, mutta myöntää samaan hengenvetoon, että kaunis se on.

Samassa aitauksessa ja samoilla laitumilla Lindan kanssa käyskentelee kookas puolitoistavuotias sonni. Kutsutaan häntä nyt vaikka Brunoksi. Bruno on puhdasverinen Minho-rodun edustaja, se on kastanjanruskea, sillä on kunnioitusta herättävät sarvet ja tuuhea otsatukka, kaulalla komea heltta, joka heiluu puolelta toiselle kun se käyskentelee laitumella. Eikä heilu pelkästään heltta. ”Sacos (pussit), tintins” – urokset ja naaraat erottaa toisistaan helpoiten kun katsoo mitä mahan alla, takajalkojen välissä roikkuu. Killuttimistaan päätellen Bruno on varsinainen mahtisonni, muu muuuuuuu!

Tytöt tykkää auringosta. 
Bruno on rakastunut Lindaan. Ne näkee usein kaulailemassa tai kylki kylkeä vasten, tai Bruno Lindan perässä, välillä ne hellivät ja nuolevat toisiaan. Naudatkin kaipaavat seuraa, läheisyyttä ja lämpöä. Ne tuntevat laidunkumppaninsa, hoitajansa, jopa Carlosin auton äänen.

Lindan tultua kiima-aikaan (niinhän se nautakielellä taitaakin olla?) Bruno meni ihan sekaisin. Se alkoi aamusta iltaan jatkuvan mylvinnän, tanteereen tömistelyn ja mullan pöllyttelyn. Muuuuuuhhh!!! Se yritti kalastaa Lindan huomiota.

Mitä teki kaunis Linda? Oli kuin ei olisi huomannutkaan. Makoili ja märehti, hätisteli hännällään kärpäsiä loitommalle ja nuoli nyt omaa kylkeään, ei Brunon.

Maissi alkaa orastaa. 
Nuoren, naimattoman neidon täytyy esittää vaikeasti tavoiteltavaa.

Bruno jatkoi metelöintiä ja mullan levitystä. Se kulki Lindan perässä kuin lemmenkipeä teini, Lindan keikutellessa  viekoitellen lanteitaan, Brunon nuuhkiessa suuret sieraimet innosta väristen. Se yritti nousta Lindan selkäänkin.

Mitä teki Linda silloin? Väisti, nosti häntäänsä ja antoi lannan läjähtää maahan.

Carlos erotti Lindan muista naudoista ihan sen oman turvallisuuden vuoksi. Linda on liian nuori lehmäksi ja Bruno liian iso sille puolisoksi, ainakin toistaiseksi. 

Parissa päivässä tilanne rauhoittui, mutta kuukauden kuluttua otetaan uusiksi. Kun sitten taas kuuntelen Brunon, ja ehkä muidenkin sonnien, mylvintää ja sarvienkalistelua, saan muistuttaa itselleni että itsehän minä Lindan meille halusin. Tässä sitä taas nähdään mitä tapahtuu kun on amatööri asialla. Jotenkin mieleeni ei juolahtanut, että sonneilla on näin vahva suvunjatkamisvietti.

Perhonen puutarhassa.
Nyt olisi hyvä laittaa kuva kauniista Lindasta ja komeasta Brunosta, mutta en pääse ottamaan kuvia. Tätä kirjoittaessa istun Frankfurtin lentoasemalla matkalla Helsinkiin. Asuntoasioita on järjestettävänä, vaikka heikkoina hetkinä näyttää siltä, ettei ne järjesty mitenkään päin.

Matka tuli huonoon aikaan. Vanharouva kaatui maanantaina ja mursi lonkkansa. Hänet vietiin sairaalaan ja leikattiin samana iltana. Loppuviikolla hänen pitäisi päästä jo kotiin, enkä ole siellä auttamassa. Hän on kovin heiveröinen, eikä ensi alkuun pysty varmasti kävelemään omin avuin. Lääkäri on kuitenkin antanut hyvät ennusteet toipumiselle.

Näin ne tilanteet hetkessä muuttuu, eikä auta muu kuin mennä sen mukaisesti.

Olin Suomessa viimeksi syyskuussa. Silloin paistoi aurinko ja oli lämmintä. Nyt tänne perille päästyäni paistaa taas aurinko ja on lämmintä. En usko, että täällä on välillä ollutkaan kylmää ja sateista. Minua on vaan narrattu! 


Kuvissa tietokoneelta kaivettuja näpsäyksiä maatilan arjesta. 

maanantai 18. toukokuuta 2015

Arkajalka ja kuinka siitä päästään

Ihanaa, ystävämme S. Pedro on vääntänyt taivahan termostaattia vähän isommalle. Ilma on vihdoin lämmennyt täällä pohjoisessakin. Siis Portugalin pohjoisessa. Eilen oli ensimmäinen päivä kun lounastimme ulkona pihalla. Iso päivänvarjo suojasi paahteelta, ja tuuli ystävällisesti yltyi vasta siinä vaiheessa kun lopettelimme jälkiruokaa, suklaakakkua. Jopa minä viluvarvas tarkenin ilman sukkia. Ihanaa!

Jokin aika sitten kirjoitin ystävälle Lissaboniin, että minusta on tulossa taas Arkajalka-Anu. Kun yhteen aikaan matkustelin yksikseni sinne tänne, kuljin kameran kanssa pelotta pienilläkin kujilla ja sain ravisteltua kannoiltani jopa ajokammon, niin nyt olen jämähtänyt mukavuusalueelleni niin, että viikoittaiselle torireissullekin lähteäkseni pitää ottaa kiinni niskasta ja persuuksista ja potkaista hieman. Siinä on hiukan laiskuutta, hiukan mukavuudenhalua, hiukan kaupungin hälinän ja toripäivän ihmisjoukkojen välttelyä.

Mukavuusalueeni rajautuu idässä korkeaan pihamuuriin, etelässä talon ulkoseinään, lännessä laitumiin, pohjoisessa hedelmätarhan muuriin. Näiden rajojen sisällä olen ja vietän enimmän osan ajasta kuin lintukodossa. Muu maailma on kaukana, jossain toisaalla, ei näillä kulmilla. Nökötän kolossani ja teen omia juttujani, pyörin pienissä piireissäni, kuulen ulkomaailman kuulumiset uutisista ja kauhistelen kuten kuuluukin, että ”Miten ihmeessä joku voi tehdä noin?”. Etäisyys siitä ei ole pelkästään fyysistä, se on myös henkistä.

Olen huomannut, että elinpiiri voi kutistua melkoisen pieneksi ja silloin kun se tekee niin, on kaikki rutiinista poikkeava jotenkin järisyttävää. Erilainen päivä voi laittaa niin ylikierroksille, että on vaikea saada unen päästä kiinni. Uudet, innostavat asiat herättävät aamuyöstä miettimään ja suunnittelemaan. Pienetkin vastoinkäymiset pilaavat päivän tai pari ja tuntuvat mahdottomilta ylittää.

Rutiineihin jämähtäminen, kaavoihin kangistuminen tuo turvallisuudentunnetta, mutta järsii salaa sopeutumiskykyä. Halu ottaa riskejä haihtuu, ja sen myötä monet mahdollisuudet päästä elämässä eteenpäin.  Arkajalka pyörii paikoillaan, tuijottaa omaan napaansa ja sen lähiympäristöön, pää painuksissa kuin strutsilla puskassa, periaatteella ”Jos mä en nää ketään ei muakaan nää kukaan”. Arkajalka ei voi kävellä oman onnensa ohi, koska ei koskaan pääse edes kohtaamaan sitä.

Arkajalka ei pidä yksinolosta. Se haluaa tukeutua muihin, nojata toisten näkemyksiin omissa ratkaisuissaan ja hakea vahvistusta tekemisilleen vaikka sisimmässään tietääkin, että voisi tehdä vielä paremmin, enemmän, isommin. Arkajalka ei pyri parempaan, sillä omat nurkat ja kotikulmat riittävät. Valloittakoot muut maailmaa, Arkajalka pysyy sijoillaan. Hän pelaa varman päälle tai ei pelaa ollenkaan.

Olin Arkajalka joskus ennenkin. Tilalle ujuttautui Rohkea Rotansyöjä silloin, kun ensimmäisen kerran muutin Portugaliin yksin. Selkä suorassa, pää pystyssä painelin pelotta menemään ja näin ja koin paljon hyviä asioita. Se oli arvokasta aikaa. Ilman sitä en olisi tässä, nyt.

Mutta Arkajalalle itsessäni haluaisin antaa taas huutia. Kun kesäkuussa palailen Suomen reissulta Lissabonin kautta, mietin jäisikö sinne yhdeksi yöksi voidakseni tavata tuttuja siellä. ”En mä viitti, enmä jaksa, en mä raaski, en mä kehtaa”, olivat ensimmäiset ajatukset. Edellä mainittu R. Rotansyöjä jäi aina Lissaboniin kun se oli matkareitin varrella, kävi matka sitten Algarveen, Meksikoon tai Suomeen. Rotansyöjä illasti yksin ravintoloissa, jutteli vieraiden ihmisten kanssa ja kulki omia reittejään, näki uusia, ihmeellisiä asioita.

Miten Arkajalka sitten häädetään? Otetaan niskasta kiinni ja heitetään se ulos johonkin uuteen paikkaan tai tilanteeseen. Edes kerran viikossa tai kahdessa. Tai pistetään se tekemään jotain mitä se ei ole ennen tehnyt. Vaikkapa ajamaan traktoria. Tai paljastamaan vihdoin pitkään ja hartaudella tekemänsä työt. Kuten nämä laukut ja kassit. Arkajalka ei millään kehtaisi, mutta R. Rotansyöjä patistaa ja pakottaa, suorastaan piiskaa siihen.

Meissä jokaisessa varmasti lymyää vähän Arkajalkaa ja vähän Rohkeaa Rotansyöjää. Elämäntilanteesta riippuu se, kumpi on vallalla. Koitetaan itse kukin kaivaa sitä Rotansyöjää vähän pinnemmalle ja antaa sille välillä ohjat, sillä paikoilleen kivettynyt Arkajalka on joskus kiviriippa, joka raahaa sinua vain syvemmälle ja syvemmälle omaan koloosi, ja lopulta kaikki muu voi lakata olemasta. Rotansyöjä sen sijaan tulee, tekee ja kokee, ja elää himpun verran enemmän. 


Kuvat ensimmäiseltä matkalta, jonka tein Lissaboniin yksin. 

maanantai 11. toukokuuta 2015

Salli mun erehtyä

Viikon takainen takatalvimyrsky tuntuu jo kaukaiselta kuin aamuöinen uni. Tänä aamuna heräsin ja kuulin kiivipuissa, varpusten seassa, oudon linnun. ”Tiiiiii-ty-ty-tiiiii!” se huhuili siellä väräjävällä vibratolla. Sävellajista erehtynyt tintti?

Juodessamme eilisiltana cevadaa pihalla, oli taivas tähtikirkas. Koneita nousi Porton lentokentältä, lepakko sujahteli autokatoksen alla. Aamulla ilma oli sakea sumusta. ”Kyllä se hälvenee ja tulee kaunis päivä”, totesi Carlos ikkunaluukkuja avatessaan, sillä varmuudella mitä vuosikymmenien kokemus maanviljelystä ja säätilan seuraamisesta tuo mukanaan. Ehkä illalla kännykän kautta luettu säätiedotuskin avitti osaltaan.

Eikä hän erehtynyt. Nyt, puolitoista tuntia myöhemmin, taivaan sini on jo nähtävissä ja aurinko paahtaa hetki hetkeltä kuumemmin. Tästä tulee lämmin päivä, huomisesta vielä lämpimämpi. São Pedro hymyilee meille.

Kerroin viime viikolla opettavani suomea nuorelle eläinlääkärille. Hän vaikuttaa yhtä motivoituneelta kun itse olin aikoinaan valmistellessani ensimmäistä muuttoa Portugaliin. Voimakas tahto tehdä jotain saa ihmisen saavuttamaan liki täyden kapasiteettinsa oppia uutta. Minulta vei kolme kuukautta oppia lukemaan portugalia. Puheen ymmärtäminen veikin sitten pidemmän aikaa.

Valmistelen kotitehtävät niin, että oppilas joutuu arvailemaan ja päättelemään sanoja ja niiden taivutuksia esimerkkien avulla. Ei siis pelkästään kerrata jo kertaalleen läpikäytyjä asioita. ”Älä pelkää tehdä virheitä, niistäkin oppii”, rohkaisen häntä. Kun hän tekee virheen, kerron onko se vakava, grave, vai ei. Vakava virhe voi aiheuttaa väärinkäsityksen, ei-vakavasta virheestä huolimatta tulee ymmärretyksi. Ei suomea tarvitse täydellisesti puhua. Virheitä saa tehdä. 

Kukapa meistä ei olisi joskus koulussa antanut väärää vastausta, koko luokan edessä tai jossain kokeessa, ja oppinut siitä kyseisen asian loppuiäkseen? Virheistä oppii tehokkaammin kuin nassun eteen laitetun valmiin paperin pänttäämisestä. Tekemällä oppii.

Eräs entinen esimieheni oli siitä hyvä johtaja, että hän salli alaistensa tehdä virheitä ja oppia niistä. ”Kaikki tekevät joskus virheitä”, hän totesi käsiään levitellen. Teki hän itsekin. Hyvä johtaja kantaa vastuun virheistään. Ei selittele, syytä muita.

Vieläkö Suomessa on tilaa virheet sallivalle johtamistavalle? Veikkaan, että ei. Ajat ajoivat jo ohi. ”Tulos tai ulos”, se on kerrasta poikki, johtopaikoilla on tuulista ja ovi käy tiuhaan. Pahimmassa tapauksessa tilalle tulee toinen, joka toistaa samat virheet. Hyvä johtaja sallii kertaerheen, huono vetää muut perässään tekemään niitä kuin Hamelnin pillipiipari.

Ikävä kyllä joskus, useinkin, johtajan oppirahojen maksumiehiksi joutuvat muut, ja korkojen kanssa. Yhden erhe, toisen murhe. 

Erehtyminen on inhimillistä, sanotaan. Vain se joka ei tee mitään, ei tee virheitäkään. Meissä kaikissa on sisäänrakennettu ominaisuus pyrkiä parempaan elämään. Sen saavuttamiseksi teemme joskus ratkaisuja, jotka jälkikäteen arvioituna osoittautuvat virheiksi. Joskus, ei aina. Kristallipalloa ei edelleenkään ole kellään, vain usko ja luottamus siihen, että kaikki järjestyy parhain päin. Ja siihen täytyy uskoa, sillä se usko kantaa läpi karikoiden, jotka oma erhe on eteen kasannut. Joskus vain käy niin. Kaikessa on riskinsä. 

Kun näin pohdin ja kirjoitan, olenko nyt todennut tehneeni jonkun virheen? En. Ainakin hyvinä hetkinä ajattelen niin. Huonoina hetkinä pohdin, oliko erhe tulla tänne asumaan. Itsekseni elo olisi paljon rauhallisempaa. Muistisairaan kanssa on välillä raskasta elää. Hän ei opi virheistään. Voin joka päivä pyytää vanhaarouvaa olemaan tekemättä samoja, tiettyjä asioita, mutta puhun muurille, jonka läpi ei ole pääsyä. Hakkaan päätäni siihen.

Tällaisessa tilanteessa vain läheiset voivat yrittää oppia. Sietämään toistuvia, samoja erheitä. Katsomaan läpi sormien tai olemaan näkemättä ollenkaan. Ymmärtämään mikä on vakavaa, grave, mikä ei niin vakavaa. Hyväksymään sen, että kaikkea ei voi kontrolloida. Kun vanharouva katkoi puolet istuttamistani iiriksistä, ja melkein itkin, Carlos huomautti minulle, että ne ovat vain kukkia. 

Totta. Palasinpahan takaisin maan pinnalle, missä ihmisillä on oikeita ongelmia. Risoi se yhä, mutta ei enää samassa mittakaavassa, ja pohdin tietysti sitä, harmittiko minua enemmän tyhjä kolo kukkapenkissä vai se, että kasvattamieni kukkien kohtalo ei ollutkaan omissa käsissäni, kontrollissani. Olin erehtynyt niin luulemaan. 


Kuvissa perhonen, joka lepatteli eilen pihalla kukasta kukkaan. Sen elämä lienee lyhyt kuin hento henkäys, se ei montaa erhettä ehdi tehdä. Onnekas vai ei? Kaunis, joka tapauksessa. 

maanantai 4. toukokuuta 2015

Takatalvi portugalilaiseen tapaan

Tuliko vappuna lunta, räntää vai vettä? Täällä rasti laitetaan ruttuun viimeisen vaihtoehdon kohdalla. Kommunistien vappumarssit käytiin tahmeassa vesisateessa ainakin täällä pohjoisessa. S. Pedro on unohtanut taivahan vesihanat auki. ”Um dia de inverno”, talvinen päivä, on Carlos todennut monena aamuna availlessaan ikkunaluukkuja. On vain vähän lämpimämpää kuin talvella. Siirtelen kosteudenpoistolaitetta huoneesta toiseen ja harkitsen toisen ostamista.

Kävimme eilen mukavilla synttäreillä. Päivänsankari kertoi, ettei viimeisen seitsemän vuoden aikana ole hänen syntymäpäivänään satanut. Eilen ilma oli melkein läpitunkemattoman harmaa tihuuttavasta sateesta. Yritän ajatella positiivisesti; vesivarannot täyttyvät ennen kesää, kasvimaata ei tarvitse kastella, nurmikko on tuuhea ja vihreä, koirat eivät riehu niin paljoa. Ehkä tämän märkyyden päätteeksi saadaan vielä pitkä ja kuuma kesä, palkkioksi kärsivällisyydestä.

Kerran, pari päivässä kiskaisen päälleni pitkän sadetakin ja käyn katsomassa kanoja. Vien niille ruokaa; ruohoa ja kasveja, maissinjyviä ja kotiloita. Näitähän riittää naapurin kivimuurilla, mistä käyn niitä poimimassa kuin marjoja. Kätken kotilot ruohon sekaan ja seuraan miten kanat suorastaan hyppäävät innosta ilmaan löytäessään ne. Täytyyhän minunkin huvitella jollain tavalla. Kun yksi kana nappaa kotilon nokkaansa, juoksee se loitommalle saadakseen syödä sen rauhassa. Muut kanat kuitenkin seuraavat sitä, hoksaamatta, että ruohon seassa on kotiloita lisää. Taistelu mehevästä kotilosta saa välillä höyhenet pöllyämään. No, meidän kanoilla riittää ainakin virikkeitä.

Gaia ja pikkupentu Iina Batatinha (emme päässeet nimestä yksimielisyyteen, joten pentu sai kaksiosaisen nimen) on vihdoin saatu jakamaan sama makuuhuone. Iina B. yrittää valloittaa Gaian säkkituolisängynkin. Jostain syystä se tuntuu mukavammalta kuin oma jättityynyvuode. Koirat viihtyvät nyt unten mailla paljon, aurinkoisia päiviä odotellessa. Silloin kun leikityttää, ne leikkivät isojen katosalueiden alla, pysyvät neidit siten kuivina. Kun omat purulelut ovat jääneet nurmikolle sateeseen, ovat koirat yksissä tuumin improvisoineet uusia; rukkasia, kengänpohjallisia, käpyjä, kukkien alusvateja jne.; kaikkea sälää, mitä nyt maatilalla vaan löytyy. Kaikki mikä on järsittävissä kelpaa järsittäväksi. Pienen koiran leuat eivät rouski mitään kovin järeää, sen sijaan Gaia pystyy pistämään paloiksi melkein mitä vaan. Ja nyt se on hiffannut sen.

Aloin opettaa suomea nuorelle eläinlääkärille, joka haluaa muuttaa Suomeen poikaystävänsä luo. Oppitunteja suunnitellessani joudun tarkastelemaan kieltä vähän toiselta kantilta. Se mikä itselle on itsestään selvää, täytyy pystyä selittämään; esimerkiksi mikä ero on sanoilla opetella ja oppia, portugaliksi kun ne kääntyvät samaksi sanaksi, kuten englannissakin. Ja miten perustella sen, että lauseessa objektiivin taivutus on riippuvainen siitä mitä verbiä käytetään. Sijamuotoja riittää kuin Vilkkilässä kissoja. Loogisin asia suomenkielessä on numerot. No, sentään edes ne.

Koska asumme eri kaupungeissa, pidämme oppitunnit skypen kautta. Ei kielen oppiminen ole paikasta riippuvainen. Motivaatio ratkaisee. 

Sade tuntuu saavan kaiken vähän nahkeaksi; niin talon, kehon kuin mielen, ihmiset ja koirat. Ajatus ei kulje, ja energia, joka aurinkoisena päivänä virtaa joka huokosesta, on nyt varastoituneena jonnekin tosi syvälle. Tekisi mieli vain olla ja möllöttää, käpertyä kerälle kuten Gaia, katsella unia ja odottaa aurinkoa.

Aamuisen reippaan sadekuuron jälkeen tuuli on yltynyt puuskaiseksi myrskyksi, kuten minä tahansa talvipäivänä. Elättelen toivoa, että tuuli hajottaa pilvet, että S. Pedro vilkaisisi kalenteria ja antaisi auringon taas paistaa. 


Kuvat talvisesta Portosta, Bomfimin kaupunginosasta.