torstai 20. lokakuuta 2016

Aavan meren tällä puolen

Kerran kuussa käyn Vila do Condessa maksamassa sosiaaliturvamaksun. Toimisto sijaitsee entisen asuntoni lähettyvillä, aivan merenrannan tuntumassa. Joka kerta otan rannalta kuvan ja lähetän sen emigranttiystävälle muistinvirkistykseksi Portugalista. Hän haaveilee muuttavansa tänne takaisin kun pääsee eläkkeelle. Siihen on vielä pitkä aika.

Maksun hoidettuani kävelen rantatietä pitkin keskustaan, matka, jonka tein monena iltana asuessani Vilassa, mutta jota koskaan en alkanut pitämään itsestäänselvyytenä. Aava meri tulvii silmiin, taivas kaartuu yllä korkeana holvina, kosteus sakeuttaa ilmaa ja suola tuntuu sieraimissa. Metsien keskellä kasvaneelle siinä on jotain huikean voimaannuttavaa.

Pitkin rantaa, sitä korkeammalla olevan tien varteen on rakennettu useita näköalapaikkoja. Pysähdyn niistä jokaisessa ja katson etelään, pohjoiseen, länteen – horisonttiin. Silmä viipyy siellä kauimmin. Siellä se näkee pidemmälle, tai ainakin niin kuvittelee, sillä tällaisena päivänä sumuseinä samentaa näkyvyyttä ja hämää silmää, häivyttää rajan meren ja taivaan välillä ja niistä tulee yhtä. Tyynen syyspäivän aalloilla keinuu purjevene paikoillaan. Ei sittenkään, kyllä se liikkuu. Hitaasti, hitaasti se tutkii tietään seuraavaan satamaan.

Kostealla rantahiekalla Atlantti kurottelee vaahtopäisiä sormiaan päivä päivältä pidemmälle. Talven etenemisen näkee rannalle kertyneistä leväläjistä ja aaltojen kantamista ajopuista ja muista, toisinaan vähemmän mukavista matkamuistoista. Lokeille ne ovat joskus aarreaitta, ja ne kulkevat sotkun seassa satunnaisen simpukan tai muun makupalan toivossa. Muutoin ne viettävät pitkiäkin aikoja tuijottaen merelle. ”Tohtisiko tuonne sekaan kaloja pyytämään”, ne tuntuvat tuumivan. Joskus Atlantti heittää aallon niiden räpylöille, ja ne hyppäävät närkästyneinä kuivemmalle hiekalle.

Aallot lipovat myös ikuisesti toiveikkaiden kalastajien saappaita. Vapa on tökätty rantahiekkaan pystyyn, ja mies itse seisoskelee vieressä tai nököttää jakkaralla ja tuijottaa. Tuijottaa ja odottaa. Joskus koukkuun tarttuu jotain. Harvemmin kalaa tai vanhoja saappaita, useammin merilevää. Kalastaja ei silti koskaan menetä toivoaan. Ikuisia optimisteja. Kärsivällisyyden kuninkaita.

Merestä pistää esiin mustia kiviä. Ne näyttävät vulkaanisilta, mutta eivät kuulemma ole sitä. Risaiset, rosoiset pinnat ovat karheita ja oivallisia simpukoiden tarttua. Laskuveden aikaan jotkut käyvät rannalla keräämässä niitä, pieniä simpukoita. Ne eivät koskaan ehdi kasvaa isoiksi.

Näillä rannoilla näkee harvassa paikassa lainelautailijoita. Se olisi silkkaa itsemurhaa. Kivikkoon joutuminen, aallokossa, murjoo ja ruhjoo. Meren voima on armoton. Sen puristuksessa ihminen on pieni oljenkorsi, joka ei kannattele ketään.

Matkani jatkuu turvallista ja kuivaa jalkakäytävää pitkin ja päätän, että seuraavalla kerralla kävelen rannalla, jos on laskuveden aika. Jätän katoavan jalanjäljen hiekkaan ja poimin taskuuni pikkukiviä, istun hetkeksi alas ja katson horisonttiin ja mietin – niin, mitä? Pitäisikö sittenkin antaa aavan meren vain tulvia silmiin ja horisontin huuhtoa tyhjäksi mielen, pysähtyä ja irrottautua muusta maailmasta ja kaikesta turhasta, koska joskus se on tarpeen. Voin riisua kengät ja sukat ja kastella varpaat ja iloita siitä että voin niin tehdä. Sekään ei ole itsestäänselvyys.

Viivyn vielä viimeisellä näköalapaikalla ennen suuntaamista kohti Vilan keskustaa. Viivyn, koska haluaisin jäädä. Katsella vielä aaltoja, kuunnella niiden pauhua, kurottaa katseen kohti horisonttia, pitkin sameaa taivasta, olla vielä hetken aavan meren tällä puolen, omassa maailmassani, sisäisessä hiljaisuudessani ja rauhassani, jota kukaan tai mikään ei sillä hetkellä pysty rikkomaan. 

Lähden lopulta, koska hoidettavana on vielä muitakin asioita. Kuukauden kuluttua palaan taas näihin maisemiin. 

Kuvat otettu loppuvuodesta 2012. 


keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Keräilijäluonne

Voi tätä ihanaa sadonkorjuun aikaa! Paitsi että tänä vuonna kasvimaan sato on ollut niukahko syystä siitä että istutin sinne niin vähän siitä syystä että tiesin jo etukäteen etten jaksa juosta kastelukannun kanssa ihan joka päivä. Onneksi asumme kuitenkin maalla ja täällä viljellään maata ja nekin jotka eivät viljele, pääsevät sadonkorjuusta osallisiksi.

Ei, nyt ei ole käyty viinirypälevarkaissa (vaikka se helppoa olisikin, sillä lähettyvillä on viinitarha keskellä peltoja ja metsiä ja kas, meiltä menee sinne suoraan kärrypolku). Eikä perunavarkaissa. Eikä missään muissakaan varkaissa. Näillä seuduilla kesäaikaan pelloilla kasvaa keltaista kultaa eli maissia. Minähän tykkään keitetystä ja grillatusta maissista, mutta jos sitä haluaa, pitää käydä joko kaupassa tai maissivarkaissa. Nyt ei ole kyse kuitenkaan oman massun hellimisestä vaan kanojen, sillä maissi on niiden perussafkaa. Tosin jos ne itse saisivat päättää, ne söisivät pelkkää leipää ja kotiloita. Ihan kuten lapset kananuggetteja ja ranskalaisia. 

Isoin peltomme puitiin toissayönä maissista. Olen joskus kertoillutkin siitä hirveästä koneesta jolla järeät maissiruo´ot silputaan nautojen evääksi, joten ei siitä tällä kertaa sen enempää, kuvissa se vilahtaa. Puimuri ei kuitenkaan ihan kaikkea vetäise kitaansa, vaan osa maissitähkistä tippuu maahan. Ja siinä kohtaa lähitienoon kanoja omistavat asukkaat astuvat kehiin.

Pöly on tuskin ehtinyt laskeutua, kun puimurin ahmimassa pellossa jo kulkee hiljainen kansa. Se pälyilee ympärilleen, silmä kovana, syöksyy sinne tänne kuin kana jolle se ruokaa kerää ja kumartuu nostamaan tähkän, toisen, monta, monta, monta! Tähkät kerätään säkkiin, säkki heitetään selkään ja kuljetetaan tienposkeen.

Kun puimuri toissayönä kolmelta hiljeni ja poistui tapahtumapaikalta, oli ensimmäinen keräilijä paikalla jo aamuhämärissä. Itse vääntäydyin sinne vasta kahdeksalta tosinopean aamiaisen jälkeen. Kun viime vuonna keräsin kepeästi toistakymmentä säkillistä – niistä suurin osa naapurin leskirouvalle, joka kaihileikkauksen vuoksi ei itse päässyt apajille, kävi vain haikeana pälyilemässä pellonlaidalla – niin tänä vuonna maat vuokrannut maitotilallinen oli valinnut puintiajan huolellisemmin. Juuri mitään ei jäänyt puimurin jäljiltä pellolle. Jouduin etenemään aivan pellon laelle, siis aika kauas, ennen kuin alkoi jotain löytyä. Sain kuin sainkin mukaan varaamani viisi säkkiä täyteen.

Carlos oli puintiapuna eräälle naapurille enkä minä vieläkään ole opetellut ajamaan traktoria, mikä ajatus kyllä eilen alkoi tuntua hyvin houkuttelevalta, ja koska miehen kotiintuloajasta ei ollut tietoa, päätin minä riuska nainen (kuka minut tuntee, saattaa olla eri mieltä) kantaa maissisäkit edes puoliväliin, rinnettä alas, sinne, missä nautojen laidun alkaa, ettei kukaan niitä pöllisi. Puoli säkillistä kerrallaan, eihän siinä ollut kuin ehkä 15-20 kg maissia. Säkki selkään ja menoksi. Matka vaan oli aika pitkä, mutta sain urakan valmiiksi klo 11 mennessä jolloin oli aika käydä patistelemassa vanhaarouvaa ylös sängystä.

Tuolta kaukaa laelta laitumen laidalle, laitumen laidalta talolle kulki keltaisen kullan tie... 
Tiesittekös, rakkaat lukijat, että kannettuaan 15-20 -kiloista säkkiä selässään parisataa metriä, on taakasta päästyään askel ihmeen kevyt. Kannattaa kokeilla. Ihan vain siitä keveän tunteen ilosta.

Lounasta lämmittäessäni olin sen verran voipunut, että päätin että säkit saavat jäädä sinne laitumen reunaan kunnes Carlos pääsisi hakemaan ne traktorilla vaikka se sitten menisi aamuun. Hetken aikaa levättyäni muuttui kuitenkin mieli. Taivas oli uhkaavan harmaa ja sadetta luvassa, ja osa maissitähkistä pakattuna paperisäkkeihin. Kastuttuaan ne leviäisivät pellolle kuin ne kuuluisat Jokisen eväät.

Päätin, että tuon sisäpihan puolelle tai kasvimaan laitaan edes ne tähkät jotka ovat paperisäkeissä. Pistin pakaten tähkiä puoli säkkiä kerrallaan, samalla poistaen niistä verholehdet. Heitin ensimmäisen säkin selkään ja lähdin kapuamaan rinnettä ylös. Ei se ole jyrkkä, mutta matka on aika pitkä. Väänsin itseni liikkeelle kuin vieterilelun samalla jupisten, että nyt tuli liian painava lasti, pitää opetella ajamaan traktoria, tuli liian raskas säkki, traktorilla ne muutkin naiset ajelee jne.

Tässä vaiheessa on ehkä hyvä mainita, että syön rytmihäiriötaipumuksen vuoksi betasalpaajia, jotka pitävät sykkeen aisoissa. Rasituksessakaan syke ei nouse ihan sille tasolle mitä pitäisi. Ylämäissä hengästyttää. Etenkin silloin, kun selässä kantaa 15 kilon taakkaa.

Vuokralaisemme istuskeli talonsa rappusilla tupakoimassa ja näytti jotenkin järkyttyneeltä kun näki minun tulevan säkkiä kantaen. Hihkaisin hänelle iloisesti, että tänä yönä nukun varmasti hyvin tämän urakan jälkeen. Mies pitää minua varmaan nyt entistäkin hullumpana. Suomalaista sisua ja sinnikkyyttä (vai hulluutta?) on joskus vaikea selittää.

Olin tehnyt noin 5-6 reissua säkki selässä kun näin, että Carlos loikkii naapurin pellon poikki kotia kohti. Olivat saaneet puintityöt tehtyä. Pian hän kurvasi paikalle traktorilla ja noukki säkit kyytiin.

Mitä tästä opimme? Ei pidä hätäillä. Kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä!

Juuri kun olimme saaneet maissit suojaan ja eläimet ruokittua, alkoi sataa. Ei sentään ennen sitä. Carlos sanoi sieltä naapurin puolelta katselleensa kun minä kuljin ensin rinnettä alas ja sitten toista ylös säkki selässä. Ihmetteli virnistellen, että miksen odottanut häntä. Niin, miksi? Jälkikäteen sitäkin oli vähän vaikea selittää.

Säkki maissinjyviä maksaa muutaman euron ja riittää kolmelle kanalle aika pitkään. Kerään tähkiä ihan vain siksi, koska se on kivaa. Saan vähäksi aikaa vaiennettua luontaisen keräilyviettini, jota Suomessa sai ruokkia metsämarjoilla ja sienillä. Sitä paitsi on kivaa kun pääsee osalliseksi sadonkorjuusta ilman että on tarvinnut itse kylvää, kitkeä ja kastella. Sen kun vain noukkii. Ja kantaa.

Urakan jälkeen olo oli kuin pellon laitaan viskatulla nauriinnaatilla. Nukuinko hyvin? Ihan normaalisti, paitsi että keho tuntui paljon normaalia raskaammaalta. Ensimmäinen herätys oli noin klo 3 ja toinen noin klo 6, ja niiden ohessa karanneen unen tavoittelua, eli ihan normiyö. Tälle päivälle olin odottanut jäykkiä ja maitohapon kiusaamia lihaksia, mutta ehkä sen vuoro on vasta huomenna. 

Sinne pellolle muuten jäi vielä tähkiä. Sataa, eikä muita keräilijöitä ole toistaiseksi ilmaantunut paikalle. Pitäisiköhän lähteä tekemään pieni kierros... ihan vain verryttelyn vuoksi...? 

Keräilijäluonne ei mahda itselleen mitään. 


Kuvissa maissinkorjuuta konevoimin. Kuvat viime vuodelta. Tänä vuonnahan homma hoitui yön pimeydessä.