sunnuntai 27. huhtikuuta 2014

Mukana myös haju


Viime päivityksessä kirjoitin Gaian hyppelehtivän pellolla perhosten perässä. Nyt koirankorkuisesta heinästä on enää sänki jäljellä. Yhtenä päivän yllätyin kun parin tunnin kirjoitusrupeaman jälkeen menin ulos, ja niittokone oli käynyt ison pellon läpi. En ollut kuullut yhtään mitään.

Apila, vuohien herkkuva.
Pari päivää myöhemmin maassa kuivahtaneet heinät korjattiin talteen. Yksi kone lakaisi ne siisteihin pinoihin, toinen kone keräsi pinot silppuavaan kitaansa, vieressään ison lavan kanssa kulkeva traktori ottamassa silpun talteen. Toinen traktori oli perässä valmiina astumaan kehiin ensimmäisen lavan tullessa käyntiin. Katselin tehokasta touhua. Ison pellon heinät oli korjattu tunnissa, parissa, ja poppoo siirtyi seuraavalle.

Itse olen edelleen käynyt pellon viereisellä traktoripolulla niittämässä heinää ja niittykukkaa vuohille& lampaille. Tarkoitus oli niittää ja kuivattaa sitä valmisruuaksi Suomessa oloni ajaksi, mutta säät eivät ole suosineet kuivatusta. Poutapäivänä olo oli kuin Suomi-filmin neidolla, kun pikkukukkaisessa leningissä ja pinkeissä kumisaappaissa, olkihattu päässä huhkin heinähangon kanssa kääntämässä heinäkasoja. Tauno Palon sijasta pellonlaitaa pitkin käveli heinänkorsi suussaan Carlos, joka tuli katsomaan miten hullu urakkani sujuu.

Kotilon sarvet ovat kätkössä.
Tunnustan, olen keräilijäluonne. Halu hyödyntää luonnonantimia on joko geenien mukana kulkeutunutta tai opittu äidiltä, joka yhä yli seitsemänkymppisenä kulkee sieni- ja marjametsät syksyisin. Itse tein vastaavia kommandoiskuja Suomessa asuessani. Fillaroin Järvenpäästä Sipoon puolelle, 10 km vastatuuleen, rämmin metsässä 3-4 tuntia ja fillaroin saaliini kanssa takaisin kotiin, yleensä taas vastatuleen.  Ja olin onnesta pinkeä.

Portugalissa metsänantimet ovat vähän tiukemmassa. Loppukesästä poimin karhunvatukoita, mutta sieniin en ole uskaltanut koskea. Paremman puutteessa keräsin talvella omasta metsästä eukalyptuksenkuoria, jotka pitkinä liuskoina, kuin liaaneina, irtoilivat puista. Ne ovat hyviä sytykkeitä takkaan. Ullakolla on kuivumassa laakerinoksia omaan käyttöön ja viemisiksi Suomeen.

Kanoille kerään kotiloita (caracol) ja etanoita (lesma). "Kyläläiset pitävät minua varmaan hulluna kun näkevät minut haromassa muratinoksia pellon laidassa", sanoin kerran Carlosille vähän anteeksipyytävästi. "Ei kukaan niin syrjään näe. Sinun pitää mennä vähän näkyvämpään paikkaan", hän ehdotti naama peruslukemilla mutta selvä pilke silmäkulmassa. Aloin heti miettiä sopivaa paikkaa. Kiivipuiden kohdalla, muurin ulkopuolella...? 

Kotilo on löytänyt kumppanin.
Lauantaina puolenyön aikaan hiiviskelin sisäpihan laatoituksella purkki kädessä. Siellä oli etanoita. Inhoan etanoita. Hyi. Mutta kanat tykkäävät niistä ja yön tullen ne lähtevät laumoittain koloistaan, jolloin ne on helppo napsia talteen. Jotkut niistä ovat niin isoja, että kanatkin tuntuivat pelkäävän niitä kun aamulla kävin kippaamassa purkin niiden aitaukseen. Säikähdyksestä selvittyään ne kyllä pistelivät etanat poskeensa. Ei siinä kauaa mennyt. Ne suorastaan himoitsevat etanoita ja kotiloita. Kun menen aitaukselle, ne juosta kipittävät portille vastaan, kotkottavat kurkut suorana ja heltat heiluen. Eivät kanat tyhmiä ole. Kyllä ne osaavat yhdistää minut makoisiin niljakkaisiin herkkupaloihin.

Takaisin pellolle. Ei mennyt montaa tovia traktorikavalkadin jälkeen kun paikalle surautti traktori perässään iso säiliö, josta ruikittiin pellontäydeltä "parfyymiä" (perfume), kuten sitä täällä kutsutaan, läheisestä navetasta. "Tämä tulee olemaan tätä lähiviikot", kertoi Carlos. "Älä välitä", lohdutin ja taputin häntä olkapäälle, "kyllä me pian totumme siihen."  Pellonlaidalla kävellessä haju on henkeäsalpaava. Kyllä se helpottaa sitten kun maa kynnetään, mutta sitä ennen sinne tuodaan varmasti vielä monta lastia ihan sitä itseään. Mikäpä sen parempi lannoite. Muutaman päivän kuluttua pellolle kylvetään maissia ja kyllä se niillä eväillä jaksaa kasvaa.

Hajuherne nupussa.
Veljeni tiedusteli, että tuleeko sonneista pahat hajut. Yllättävää kyllä ei. Suurin osa niistä on nyt sisätiloissa pihan ulkopuolella, ja sieltä kulkeutuu lähinnä käymishajuja muistuttavia tuoksuja kun ne märehtivät rehuaan. Ihan siedettävä odööri ainakin ennen kesähelteitä. Olin ajatellut laittaa seinän toiselle puolelle, pihakatoksen alle oleskelupaikan kesäilloiksi, mutta muutin sitten mieltäni. Ehkä parempi paikka on sittenkin toisella puolella pihaa naapurinpuoleisen muurin vieressä, missä hajuherneet ovat nyt roihahtaneet kukkaan...

Tätä kirjoittaessani aurinko on valumassa alas kohti metsänrajaa. Kanat, vuohet, lampaat, naudat ja koira ovat saaneet iltaruokansa, ja kohta on meidän vuoromme. Yksi viikko maalla on taas hujahtanut jonnekin sinne minne aika hujahtaa. Salaiseen paikkaan, josta se ei palaa. Siksi joka päivä pitää elää, jos vaan voi, niin, ettei vanhana kiikkustuolissa tarvitse harmitella. Löytää ilo pienistä hetkistä, tarttua niihin, tehdä niistä omia. Kukaan muu ei tee sitä puolestamme. Vastuu on meillä itsellämme. Carpe diem, tiedättehän, rakkaat lukijat. 

maanantai 21. huhtikuuta 2014

Käki kukkuu siellä ja täällä

Kukko kuumalla katolla
Bess-possumme vietiin viime viikolla viimeiselle matkalleen kadun toiselle puolelle. Minä lähdin sitä ennen karkuun. Carlos vei minut autolla muutaman kilometrin päähän ja tipautti kyydistä, ja kävelin hiljalleen kotiin kuvia näpsäillen, yrittäen olla ajattelematta possuparan viimeisiä hetkiä. On päiviä jolloin olen kenties liian eläinrakas asumaan maatilalla. Lohduttaudun sillä, että Bessillä oli possun mittakaavassa luksusolot, tilava aitaus josta se teki kotoisan lätin parissa päivässä, ruokaa kannettiin nassun eteen ja pääsihän se välillä, tosin vahvasti oma-aloitteisesti, jaloittelemaan pihatielle ja jopa hedelmätarhaan asti.

Yhtenä päivänä katselin possua loikoilemassa ruokalevolla auringossa suu auki. Sen kieli valahti ulos, mihin se heräsi, keräsi kielensä kokoon ja haukotteli nautinnollisesti. Se nukahti uudestaan, ja sama toistui. Katsoin sen vaaleiden hapsien verhoamia tihrusilmiä ja herkkää töpselikärsää kun se heräsi ja tervehti minua röhkien. Aloin kiintyä siihen.

Sagrada Familia, Pyhä perhe.
Naapurit, leskirouva ja poika perheineen, kutsuivat meidät illalliselle seuraavana päivänä. Pöytään kiikutettiin, mitäpä muutakaan kuin possupihvejä, paistettua possunmaksaa ja papas-nimistä, possunverestä tehtyä suklaapuuron näköistä keittoa. Maistoin sitä lusikallisen verran. Viimeksi olen ollut niin heikolla ruokahalulla silloin kun sairastin keuhkokuumetta. Muutoin ilta oli mukava. Leskirouva muisteli sitä kun hän ensimmäistä kertaa tapasi edesmenneen miehensä, pääsiäispäivänä, ja miten komea tämä oli ollut vihreässä hatussaan. He saivat seitsemän poikaa, ja jouluna ja pääsiäispäivänä koko perhe kokoontuu yhteen kahden ison pöydän ääreen. Seitsemän poikaa, seitsemän miniää ja yksitoista lastenlasta. 

Lauantai-iltana jaksoimme kuin jaksoimmekin lähteä katsomaan Juudaksen polttoa Vila do Conden kaupunkiin. Esitys, joka yhdisti teatteria, sirkusta, tanssia, valokuvausta ja musiikkia ei ollut yhtä näyttävä kuin viime vuonna, mutta paperista ja pahvista tehty Juudas syttyi sentään helpommin palamaan. Ei, en ottanut kuvia. Olin vapaalla. Ehdotin Carlosille, että ensi vuonna menisimme katsomaan perinteistä Juudaksen polttoa. Siitä siis tarkemmin noin vuoden kuluttua.

Pääsiäisestä huolimatta tai ehkä sen vuoksi kanamme ovat olleet munintalakossa. Vain yksi viidestä kanasta käy pesällä kykkimässä päivän mittaan. Niin, kanoja on enää viisi. Yksi niistä löytyi kuolleena yhtenä aamuna, kun hilleri tai kärppä tai mikä lie oli päässyt livahtamaan aitaukseen todennäköisesti aidanraosta. Nyt aukot on tukittu.

Olen yrittänyt lahjoa kanoja herkkupaloilla; kotiloilla, joita löytyy traktoripolulta, etanoilla ja tuoreella ruoholla. Olen jutellut niille, koittanut kannustaa niitä. Ne näyttävät kuitenkin olevan kiinnostuneempia kotiloiden nokkimisesta kuin munimisesta. Nyt käy ensimmäistä kertaa niin, että kanta-asiakkaamme tullessa huomenna hakemaan viikoittaista munatusinaansa joudun myymään hänelle eioota.

Maalaismunissa on se ominaisuus, että ne tekevät munakkaan, kakun tai minkä tahansa munaruuan keltaiseksi. Tein pannukakun – siitä tuli keltainen. Vanharouva katseli läsähtänyttä kakkua ihmetellen. Kerroin, että sen kuuluukin olla lättänä. Täytekakkupohjat, jollen laita niihin kaakaojauhetta, ovat aivan keltaisia. Ensimmäistä kertaa nähdessäni paistetun maalaiskanan munan luulin, että siihen on lisätty sahramia tai jotain muuta väriä antavaa. Taidan olla kaupungissa kasvanut.

Minikukkia.
Aamuisin ja uudelleen loppupäivästä käyn traktoripolulla niittämässä heinää ja niittykukkia vuohien&lampaiden ruuaksi. Se on minun privaatti ulkoilmakuntosalini, enkä muuta tarvitse. Samalla olen tutustunut paikallisiin kukkiin – jollen nimeltä, niin ainakin ulkonäöltä. Ne ovat pieniä miniatyyrejä, monet niistä tuskin viiden millin mittaisia läpimitaltaan. Makro-objektiivilla kuvattuna yksityiskohdat saa näkyviin, kukka avaa sisimpänsä ja paljastaa salaisuutensa. Päivä toisensa jälkeen, sitkeästi, väsymättä, ne kaunistavat pellonlaitaa. 

Gaia-koira seuraa niittoretkillä mukanani, se pyrähtää viljapellolle perhosen perässä, näen vain sen hännänpään ja kuonon kun se hyppelehtii vaaleasiipisen lentäjän jäljillä tuuheana havisevan viljan keskellä. Kutsun sitä vihellyksellä, ja se juoksee läähättäen luokseni, vapauden onnea hehkuen. Se hakee varjopaikan heinikossa ja pitää vahtia, ilmoittaa haukkumalla kun joku lähestyy.

Eräänä aamuna kuulin läheisestä metsästä vaimeaa kukuntaa. Ei voi olla totta, ajattelin. Kuulenko harhoja vai onko täällä käkiä? Kyllä on, kertoi Carlos kun vähän myöhemmin kysyin kukkujasta. Portugaliksi sen nimi on, mitäpä muutakaan kuin cuco (laus. kukuu). Lintu, jonka mielessäni yhdistän lehteviin suomalaismetsiin ja Karjalan kaihoon, kukkuu nyt portugalilaisen pellon laidalla joka aamu. Lapsena lauloimme koulussa ”Karjalan kunnailla”, ja pohdin pienen pääni puhki että mikä on ”kaiho”. Liittyykö se jotenkin kaivoon? Oliko Karjalassa pulaa puhtaasta vedestä? Oliko sanoittajalle tai laulukirjan tekijälle tullut ajatus- tai kirjoitusvirhe? En keksinyt loogista selitystä, joten lauloin kirkkaalla äänellä niin kuin asian itse ymmärsin ”Vie sinne mun kaaaaiiiivoni poooohjaton..”

Pääsiäispyhät ovat takanapäin. Compasso-kulkue taivalsi eilen kotikatumme päästä päähän, pienet pojat etunenässä kelloa kilkattaen ja kirkon edustajat – pappeja ei riitä joka ryhmään – kävivät sisällä niissä kodeissa missä heitä jo odotettiin pyhäpukuihin pukeutuneina. Päivän päätteeksi seutukunnan joka kirkolta kuului rakettien pauketta tiedoksi siitä, että compasso on päättynyt. Nyt talojen edustalle ripotellut kukkien terälehdet ja vihreät lehvät ovat kuihtuneet ja tuuli on lennättänyt ne pitkin kivettyä katua. Suklaamantelit ovat hävinneet parempiin suihin, lammaspaistista on vain luut jäljellä ja kuohkeasta folar-kakusta muutama murunen. Risteiltä riisutaan purppuranväriset liinat ja elämä palaa taas arkeen. 

Seuraava arkipyhä on jo perjantaina. Silloin vietetään neilikkavallankumouksen 40-vuotispäivää. Muistan sen vielä hämärästi. Se tapahtui samoihin aikoihin kun Suomen kouluissa laulettiin Karjalan kaihosta. 



sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Tiellä Santiagoon

Kuorin tänään perunoita lounasta varten, ja vanharouva halusi myös tehdä jotain. Pyysin häntä kuorimaan valkosipuleita. Kuorimme siinä vihanneksiamme ja hän puheli jotain mikä ei jäänyt minulle mieleen. Saatuaan kynnet kuorittua hän pyyhkäisi kuoret pöydältä – tapansa mukaisesti puolet lattialle, minne ne jäivät lojumaan ja murskautumaan jalkoihimme. Hienoinen vanne kiristi päätäni. Viimeksi eilen imuroin. En jaksa taas. Gaia nuohoaa leivänmurut lattialta, mutta valkosipulinkuoria päin se ei edes tuhahda.

Jatkoin perunoiden kuorimista ja mietin samoja juttuja joita jokainen perheenemäntä silloin tällöin miettii. Elänkö omaa elämääni vai muiden? Elänkö oman elämäni ohi, kuten yksi tädeistäni totesi pitkälti tehneensä. Miten itsekäs on oikeus olla? Saanko minäkin odottaa muilta jotain? Hoidan eläimiä ja anoppia ja miestä ja koiraa ja kotia ja kasvimaata ja puutarhaa ja siinä sivussa yritän eri tavoin kehittää toimeentuloa. Viime aikoina ei ole ollut aikaa tehdä omia juttuja. Silloin alkaa pohtia sitä, onko tämä minun elämääni, näinkö minä haluan elää. Tavoittelenko asettamiani päämääriä vai ajaudunko tilanteesta toiseen? Ovatko elämän ohjat omissa käsissä, tai onko ylipäätänsä mahdollista pitää niistä kiinni?

Kyseenalaistaminen on luonnollista ja tervettä. Silloin tällöin pitää pysähtyä ja tehdä tilannearvio. Joskus sen aika on silloin kun asiat ovat melkein liian hyvin. Siihen nimittäin turtuu. Jos kakkua syö joka päivä, se menettää makunsa. Vähän ajan kuluttua se maistuu pelkältä pahvilta.

Tosiasia on, että me emme täysin ohjaa elämäämme vaikka kuinka uskottelemme itsellemme toisin. Emme voi kontrolloida kaikkea mitä meille tapahtuu. Emme edes tunteitamme, niitä ehkä kaikkein vähiten. Elämä ei ole Santiagon tie, keltaisin nuolin merkitty reitti pisteestä A pisteeseen Ö. Jos olisi, se olisi jonkun muun meille viitoittama tie, katsastettu, valmiiksi pureskeltu ja puoliksi eletty. Kuten tiedämme, tärkeintä ei ole päämäärä vaan matkan tekeminen.

Vaikka hermoja välillä koetellaankin, on yksi päivän hyviä hetkiä se, kun illalla vien vanhallerouvalle lääkkeet ja yöeväät. Juttelemme hetken, vahdin että lääkkeet pysyvät sisällä ja muistutan häntä ottamaan hampaat suusta. Taputan olkapäälle ja toivotan hyvää yötä, hän hymyilee ja hamuaa rukousnauhaa käteensä. Päivittäiset rutiinit tuovat turvallisuuden tunnetta, itse kullekin.

Romaanikäsikirjoitus junnaa paikoillaan. Periaatteessa se on kirjoitettu, mutta joudun kirjoittamaan alun uusiksi, sillä se ei ole vielä hyvä. Ketä huvittaa tehdä sama homma kahteen kertaan? Haluaisin jo siirtyä seuraaviin juttuihin, mutta en luovuta ja jätä työtä kesken. Kirjoittaminen on puhdistautumista, kuonan poistamista. Vähän niin kuin Gaia-koira syö ruohoa ja hetken kuluttua oksentaa sen voimallisesti. Jotkut asiat minun piti kirjoittaa ja saada ulos. Nyt se on tehty, ja voin kirjoittaa samat asiat ulkopuolisen silmin, kylmän rauhallisesti. Se ei enää kosketa minua eikä ryöstä yöuniani.

Mutta mitä pitää tehdä silloin kun ei ole ollut omaa aikaa? Ottaa sitä. Tänään pojat lähtivät ostoskeskukseen ja anoppi kyläilemään, minä otin kamerani ja lähdin kävelemään pienen pätkän Santiagon tietä, sehän menee tästä ihan vierestä. Kuljin ja katselin ja kuvasin, ja muistin taas miksi täällä Irtiotossa olen. Olen täällä itseni takia. Voidakseni tehdä havaintoja, huomata jotain minkä kymmenet ihmiset näkevät päivittäin mutta kukaan ei noteeraa. Kokeakseni pieniä onnistumisen hetkiä saadessani kameran linssille jotain minkä kauneuden ehkä vain minä näen, mutta ehkä joskus joku muukin. Kertoakseni kuvin ja sanoin ”tällainen on minun Portugalini”. Kyllä minä elän ihan omaa elämääni, sen sisällä, en sivussa. Kaikella ei ehkä ole tarkoitusta mutta kaikella on jokin merkitys. Me itse luomme sen merkityksen.

Tasapainon löytää kun sitä hakee, välillä voi vähän keikahtaa kallelleen, mutta pieni oikaisuliike ja taas on jaloillaan. Elämä on sitä: aaltoliikettä, ylä- ja alamäkeä, nuolia jotka ohjaavat oikeaan suuntaan, stop-merkkejä jotka käskevät pysähtymään, hyviä ja huonoja hetkiä ja päiviä, asioiden tekemistä toisten vuoksi ja toisten asioiden tekemistä itsensä vuoksi, jakamista, omimista, sopeutumista ja oppimista. Elämä ei tule yhtään sen valmiimmaksi kuin me itsekään. Se on jatkumo pisteestä A pisteeseen Ö.

Vuosi sitten kirjoitin Vila do Conden Queima do Judas -spektaakkelista. Tänä vuonna olen mukana siinä pikkuriikkisen verran. Olin perjantaina torilla taimiostoksilla, kun eräs nainen tarttui minua hihasta ja talutti kameran eteen. Hän kertoi, että tänä vuonna esityksen alussa heijastetaan näkyville naisten muotokuvia. Istuin hetken aikaa kahden valokuvaajan tähtäimessä ja jatkoin matkaani. 

Ensi viikko on semana santa, pyhä viikko, jolloin valmistaudutaan pääsiäiseen. Jotkut paastoavat, me emme. Juudas poltetaan lauantaina, myöhään illalla. Jos jaksamme, lähdemme katsomaan. Jos emme, menemme nukkumaan. Helppo valinta. 


Ai niin. Ne lattialle rapisseet valkosipulinkuoret pyyhkäisin pois kostealla talouspaperilla. Ei se nyt niin iso juttu ollut. 

lauantai 5. huhtikuuta 2014

Sikopaimenen arkipäivää


Kun tulin Irtiottoon ja aloitin blogin pitämisen, tarkoituksena oli kierrellä Portugalia, käydä eri tapahtumissa ja kertoa niistä sekä maan tavoista ja perinteistä. Nyt olen oppinut jotain. Ainakin sen, että oman elämän käsikirjoitusta ei kannata kirjoittaa etukäteen. Sitä voi joutua editoimaan muutaman kerran.

Minun piti nauttia kaupungin keskustan tuntumassa asumisesta. Nyt asun pikkukylän laitamilla. Minun piti matkustaa. Nyt on hyvä jos käyn kerran viikossa kaupungissa torilla. Piti kirjoittaa maan tuhansista eri tapahtumista ja juhlista. Nyt kerron maatilan arkipäivästä. Niin pieleen meni omat hyvät suunnitelmat, että naurattaa. Mutta eiköhän kaikille käy näin jossain vaiheessa elämää..? Sitä saa mitä ei ymmärrä tilata. 

Laput silmillä.
Kuten viime viikolla kirjoitin, maatilallemme muutti parikymmentä sarvipäätä ja yksi possu. Sonnit ovat olleet laitumella, missä ne hyvin tehokkaasti napostelivat kaiken heinän viikossa. Possulle on oma aitauksensa, missä se niin ikään viikossa tonki ja pisti kaiken mullin mallin. Hyvä niin, sillä nyt on toivoa, ettei sille paikalle enää kasva murattia. Siitä on nimittäin hirveän vaikea päästä eroon. Siihen näköjään tarvitaan oikea sika.

Possu, jonka kaikessa hiljaisuudessa olen ristinyt Bessiksi (sen kumppani Porky vaihtoi maisemaa muutama viikko sitten), on oikea luomupossu. Se syö vain tuoreruokaa, vihanneksia ja heinää. Kiivit ovat sen suurta herkkua, ja niitähän meillä riittää. Bess-possu on seurankipeä. Kun sen aitauksen viertä kävelee, pihatietä pitkin, se seuraa niin pitkälle kuin pääsee. Yhtenä päivänä Carlos oli talon vierellä keskustelemassa naapurin leskirouvan kanssa, kun possu oli yhtäkkiä ilmestynyt siihen viereen isot korvat höröllään. Se kai kuuli, että puhe oli ”hänestä”, ja oli kaivautunut ulos aitauksestaan. 

Rottweilerin päiväunet.
Olin eilen olohuoneessa, kun ikkunaan koputettiin. Vuokralainen tuli kertomaan, että possu on lähtenyt päiväkävelylle. Toden totta, vilkaisin ulos ja näin töpselikärsän kurkistavan pihatieltä kadulle. Tuli kiire. Carlos oli käymässä naapurikylässä, joten hyppäsin saappaisiin, kiskaisin takin päälle ja rynnin ulos possun perään. Hädissäni otin mukaan Gaian talutushihnan, siinä hölmössä uskossa, että saisin sillä talutettua possun takaisin aitaukseensa. Hetkeä myöhemmin totesin, että satakiloiselle possulle rottweilerin punainen talutushihna on pelkkä trendikäs kaulakoru. Niukin naukin yltää kaulan ympäri.

Possu pinkaisi aitauksensa ohi hedelmätarhaan ja minä sen perässä. Tarrasin sitä hännästä kun en muutakaan keksinyt. Se pötki kiljuen pakoon naapuripellolle. Sain juosten sen kiinni ja kääntymään takaisin. Löysin narunpätkän, ja yritin lassota possua. Jiihaa! Onnistuin! Paitsi että possu solahti sulavasti lenkistä läpi ja oli taas vapaa. Yritin uudestaan, mutta aina se retale rimpuloi itsensä vapaaksi. Satakiloinen possu on auttamatta vahvempi kuin viisikymmentäkaksikiloinen minä. Koko tätä touhua seurasivat silmä kovana kolme vuohta, kaksi lammasta ja kuusi kanaa. Vuohilla oli taas kulmakarvat huvittuneesti kohollaan.

"Happamia", sanoi sika sitruunoista. 
Carlos oli tulossa kotiin pian, joten päätin vaihtaa taktiikkaa ja keskityin vahtimaan, ettei possu lähde harhailemaan kauemmas. Ei hätää. Se löysi puutarhajätetunkion ja röhkäisi ilahtuneena, alkaen tonkimaan sen aarteita. Seisoin hartiat jokseenkin lyyhyssä katsomassa vaaleanpunaista, puolikaljua sikaa, vettä vihmoi taivaan täydeltä ja takki alkoi kastua. Sade sumensi silmälasini ja ajattelin tyytyväisenä, että eipä sentään silmät kastu. Siinä sikaa silmäillessäni minulle selkeni, että helsinki sentään, nyt olen sikopaimen. Tähän on tultu. Ohikiitävän hetken ajan ajattelin haikeudella entistä työtäni siistissä, lämmitetyssä/ ilmastoidussa ja ennen kaikkea kuivassa toimistossa. Se hetki kiisi kuitenkin ohi enkä siihen enää palaa.

Carlosia ei alkanut näkyä ja minulla alkoi sisäinen lämpötila kohota. Miehet ovat aina myöhässä! Täällä minä seison kastumassa, possua vahtimassa, ja mies ajelee kuivana autossaan. Grrr! Possu näytti nauttivan hedelmätarhan antimista, eli puiden alla kasvavasta ruohosta, joten lähdin käymään talolla. Carlos oli juuri noussut autosta. ”Vai apanhar a tua porca!”, Mene pyydystämään possusi!”, kivahdin hänelle ja paiskasin sanojen painoksi maahan käsissä vielä pitelemäni köydenpätkän ja taisin pikkaisen polkaista jalkaakin.

Mitä teki portugalilaismies? Säikähti kiukkuista suomalaisnaista? Tiuskaisi jotain takaisin? Pöh. Vetäisi takin niskaan hartiat naurusta hytkyen ja kysyi miksen ajanut possua takaisin aitaukseen.

Etelän hetelmät. 
Hetken aikaa jäähdyttyäni lähdin Carlosin perään katsomaan miten possunpyydystys häneltä sujuu. Että ei se niin helppoa ole. Pihatielle päästyäni possu juosta jolkotti vastaan, Carlos sen perässä, ohjaten sitä pitkällä vitsalla. Possu kiljahti ja luikahti aitaukseensa samasta aukosta mistä se oli ulos tunkenut. Koko hommaan meni alta viisi minuuttia. Silloin kun sen osaa.

Possuparan päivät ovat käymässä vähiin. Ensi viikolla se siirtyy naapurin leskirouvan haltuun, tämä on jo sopinut paikalle miehen joka hoitaa ikävän työn. En aio olla silloin paikkakunnalla.

Nyt kun maatila on täysipainoisesti maatila, näen miten paljon siitä on työtä, ja raskasta työtä. Onhan se terveellistä kropalle ja päälle. Olisi kiva jos se tuottaisi vähän enemmän. Kiva olisi myös jos täällä olisi samantapainen lomittajajärjestelmä kuin Suomessa. Mukavaa olisi sekin jos sataisi vähemmän, sillä sonnien talloma pelto on nyt mutavelliä. Näillä eväillä kuitenkin mennään mitä pöytään on katettu. 

Tänä iltana pöytään katettiin sargo-nimistä kalaa, paahdettuja perunoita ja salaattia. Avasimme pullon portugalilaista valkoviiniä, jälkiruuaksi söimme eilen tekemääni suklaa-appelsiinikakkua, johon tuli omien kanojen munia ja oman puutarhan appelsiineja. Sen päälle kupilliset cevadaa, ja sitten saatoin sohvalle istahtaa. Unta ei tarvitse tänäänkään odottaa.